Iloa, valoa ja hauskuutta

Tuntuu jotenkin, että tämä talvi ei lopu koskaan. Pakkanen ei sinänsä haittaa, kun sen tietää jossain vaiheessa väistyvän, mutta näin kevääseen sitä kaipaisi vähän enemmän iloa ja valoa. 

Tuottaakseni elämääni hauskuutta kyhäsin vuoden takaisesta retkivideosta uuden version. Hukkasuolla paistoi aurinko, ehkä palaamme sinne joskus.

Linkki videoon

Hiidenmetsästäjät

Pisalta ei juurikaan kertynyt kuvamaterialia, minkä vuoksi retkivideon kanssa täytyi hieman soveltaa. Vaimon mielestä videosta tuli outo, mikä ehkä on totta.

Linkki videoon

Hyvä meininki

Vaimolla on kyllä lumikenkäillessä ihan erilainen etenemisen meininki kuin itselläni. En ymmärrä, miten pysyn koptereineni perässä.

Linkki videoon

Perinteet kunniaan

Niin hauskaa kuin lumikenkäily onkin, tänä vuonna sitä on harrastettu vähemmän kuin aiempina talvina. Mukavinta kenkäily on kevään hankiaisilla, mutta ne olivat etenkin maaliskuun leutoina päivinä harvinaisia.

Pääsiäislomaviikkomme lopussa pääsimme kuitenkin viimein testaamaan hangen kantavuutta. Yleensä tällaisille retkille kiirehditään jo heti aamusta, mutta iltaa kohti kirkastuva pakkaspäivä antoi nyt mahdollisuuden odottaa hieman myöhäisempää ajankohtaa.

Mielekkään retkikohteen valinta on joskus talvella hankalaa. Paikkoja on kyllä helppo keksiä, mutta monet niistä ovat autoillen vaikeasti saavutettavissa. Ja jos kohteeseen haluaisi matkustaa retkeilyautolla, valikoima kaventuu entisestään.

Tällä kertaa päätimme mennä yli siitä, mistä aita on matalin: ajelimme Airakselaan, josta pääsee näppärästi Kauppisnevan luonnonsuojelualueelle. Lähtöpaikaksi valikoitui urheilukentän parkkipaikka, joka on paitsi tien vieressä myös nevan suuntaan menevän kelkkareitin varrella. 

Kauppisnevalle suuntautuvaa kevätretkeä voisi omalta osaltamme luonnehtia perinteikkääksi. En muista, kuinka monta kertaa olemme nevalla käyneet, mutta hangen kantavuusindeksillä mitaten tästä retkestä näytti tulevan keskimääräistä kevyempi. Lumikenkiä ei välttämättä olisi edes tarvinnut, sillä nastalenkkareilla olisi pärjännyt ihan hyvin. 

Vaikka urheilukentän suunnasta on kuljettu aiemminkin, reitti ei ollut ihan tuoreessa muistissa, mikä johti aluksi pieneen hortoiluun. Toisaalta suolle ei ollut kuin pari-kolme kilometriä, joten mutkittelu ei varsinaisesti haitannut.

Pilvipeite alkoi nevalle päästyämme rakoilla, mikä loi hämäryyden keskelle keväistä tunnelmaa. Myöhäisillaksi keli mahdollisesti selkenisi lisää, mutta auringonpaisteesta tuskin ehtisimme nauttia. 

Merkkejä eläimistä ei suolla juuri näkynyt. Vain yhdet vähän isomman pedon jäljet bongasin; liekö tuo sitten selittänyt muiden jälkien puuttumisen.

Suolla tovin kierreltyämme jatkoimme Kauppisenlammen kodalle. Täällä aika harvoin kohtaa ketään, mutta tällä kertaa paikalle oli saapunut myös nuorisoa Airakselasta. Laittoivat kotaan tuletkin, mitä itse emme kuitenkaan olisi tehneet. Kunnollista väkeä! 

Kunnollista sen sijaan ei ole se soopa, jota krooniselta valehtelijalta vaikuttava ChatGPT jälleen suolsi yrittäessäni selvittää, liittyykö Kauppisnevaan jotain sellaista, jota en ennestään tietäisi.

En tunne Lappeenrantaa kovin hyvin, mutta arvelen, ettei siellä ole Kauppisnevan luonnonsuojelualuetta. Kauppakorkeakoulu sen sijaan löytyisi, mutta se ei kelpaa.

Ylöjärvi? Jos poimii kartalta Näsijärven rannalla olevan Kaupin ulkoilualueen ja risteyttää sen jonkun pirkanmaalaisen nevan kanssa, saattaa päätyä Ylöjärvelle. Mutta kovin kauas ei tällaisten neuvojen perässä kannata matkustaa. Tämän takiako tekoäly uhkaa ihmiskuntaa?

Ylämäkeen tiemme vie

Aiemmista toiveistani huolimatta en ole vieläkään saanut käsiteltyä kaikkia viime vuoden reissuja, mutta kirjoitanpa silti tähän väliin hiukan tuoreempaa asiaa.

Pääsiäisen aikoihin hiihtokelit ovat usein parhaimmillaan, mutta nyt olosuhteet ovat ainakin jäällä olleet huonot. Jäätä lienee yhä reilusti, mutta kun lumi sen päältä on sulanut, ei suksi oikein toimi. Harmi sinänsä, koska järvihiihtelyn tuottama euforia on koukuttavaa.

Pakkanen tuskin enää jäälatuja pelastaa, mutta lumikenkäilyä pienikin kylmä jakso edesauttaisi. Koska maaliskuun lopussa oli tarjolla vain suvikelejä, päätimme pääsiäissunnuntaina lähteä lumikenkäilemään Pisalle, jossa polkua ei ehkä tarvitsisi tampata yksin.

Lyhyin ja helpoin reitti Pisan laelle lähtee Salmenpellon P-paikalta. Itse päätimme silti jalkaantua Lastukoskelta, joka on kelirikkoaikaan mukavampi vaihtoehto, etenkin retkeilyautoillen.

Paljolti ylämäkeen nousevan retkemme ensisijainen tavoite oli vetää vähän happea, mutta yksi omista motivaattoreistani oli myös se, että minulla ei ole ennestään Pisalta kunnollisia ilmakuvia. Nyt niitä voisi olla tarjolla, sillä tiedossa oli mukavan aurinkoinen päivä, ainakin jos edellisen illan sääennusteita uskotaan.

Vaikka kävelyliikenne Lastukoskelta Pisan suuntaan ei ole kovin vilkasta, alkumatkasta kuljettavana oli ihan kelvollista polkua. Muutama retkeilijä näkyi kuitenkin lähteneen metsäiselle reitille ilman lumikenkiä ja päätyneen myöhemmin tekemään U-käännöksen. Metri metriltä kulku-ura muuttui siten kapeammaksi, mutta ihan umpihangessa ei onneksi tarvinnut edetä.

Pisan mäki on jotenkin äkkijyrkkä. Aluksi rinne on melko loiva, mutta nousu tiukkenee sitä mukaa kun laki lähestyy. Tätä ei voi olla kesälläkään huomaamatta, mutta lumikengillä raskaassa lumessa tarpoessa sen tuntee erityisen hyvin.

Vaaran laki on kaunis, ja siellä oleva metsä jotenkin erilaista kuin alempana rinteessä. 

"Tieän puut Pisan mäellä, 

hongat Hornan kalliolla: 

pitkät on puut Pisan mäellä, 

hongat Hornan kalliolla.",

sanotaan Kalevalassakin. Ehkä Pisa on Savonmaalle vähän samaa kuin Aavasaksa Väylänvarrelle.

Mutta aurinkoa, sitä ei vain näkynyt. Häikäisevistä sääennusteista huolimatta sunnuntai piti tiukasti kiinni harmaasta hunnustaan, ja sankka sumu peitti vaaran laen heti näkötornin yläpuolelta. 

Nykyinen torni - järjestyksessä ilmeisesti jo neljäs - on aika hyvä, koska sinne on helppo kiivetä myös lumisena aikana. Ja ainakin se on suorassa, toisin kuin enemmän tunnettu kaimansa.

Maastossa on maaliskuun lopussa vielä talvista, mutta kevään merkit lisääntyvät päivä päivältä. Parkkipaikalta lähtiessämme saimme kuunnella joutsenten mekastusta, ja läheisen maatilan navetastakin kuului niin innokasta mylvintää, että itse tuskin olisin uskaltanut mennä rakennukseen sisälle.

Vaikka lumi ei kantanut omaa painoamme, hangella näkyi pienempien otusten jättämiä jälkiä. Eläimiä emme silti onnistuneet kohtaamaan, mitä harmitteli myös kanssamme samaan suuntaan lumikenkäillyt valokuvaaja-retkeilijä, raskaan näköinen objektiivi kaulassaan.

Mies kertoi, ettei ainakaan isompia lintuja riittänyt kuvattavaksi asti. Itse meinasin rehvastella kertomalla tehneeni juuri kevään ensimmäisen hiisihavainnon, mutta onneksi maltoin mieleni, sillä "hiisi" osoittautui lopulta tavalliseksi kannoksi. Tässä kokematon helposti erehtyy.

Oikea hiisikään ei sinänsä olisi ollut yllätys, koska Pisan pohjoisrinteessä on luola; niistä hiidet tykkäävät. Pirunkellariksi sitä tosin kutsutaan, joten liekö tuolla sitten toinen isäntä.

Kesällä kannot ja kaatuneet puun rungot toimivat usein ruokailuryhmänäkin, mutta talvella sellaisia ei viitsi alkaa kaivaa lumen alta. Huhutaan, että näkötornin läheisyydessä olisi pöytä penkkeineen, mutta pienesti lunta puhaltamalla niitäkään ei taida saada esiin.

Tällaisilla laavuttomilla reissuilla retkeilyauto on erityisen mukava. Eväät voi lähtiessä vaikka jättää autoon, ja syödä sitten retken jälkeen lämpimässä istuen. Ja jos ei halua liiaksi erkaantua luonnosta, tuulen puoleisen oven voi aina avata autenttisen retkitunnelman luomiseksi.

Mutta pärjääkö kaasumakkara nuotiossa paistetulle? Asiaa täytynee jossain vaiheessa tutkia.

Eikö suksi luista?

Lunta kyllä riittäisi, miksi en siis hiihdä? Toisaalta lumikenkäilykin on ihan hauskaa.

Linkki videoon

Lunta päin

Viime kesän reissutkin ovat vielä paljolti käsittelemättä, mutta otanpa tähän väliin vähän tuoreempia juttuja, jotta ei tarvitse koko ajan muistella puolen vuoden takaisia asioita. Ja ehkä yksi ajantasainen juttu vuodessa synnyttää vaikutelman, että tämä blogi on yhä elossa.

Kuluva talvi on tuntunut jotenkin pitkältä, mikä johtunee siitä, että lumi ja pakkanen saapuivat melko varhain. Tästä huolimatta en ole vielä saanut edes suksia jalkaan, vaikka latua on jo tovin ollut tarjolla.

Joulun jälkeen kuitenkin kaivoimme lumikengät kellarista ja suuntasimme autoillen kohti Kinahmia, joka on yksi Kuopion parhaista paikoista, jos tykkää lumisista maisemista. Korkea mäki jää toisinaan usvan peittoon, mutta tällä kertaa pilvet kiersivät sen kauempaa, ja muutaman asteen pakkanen suosi muutenkin ulkoilua.

Lähdimme tuttuun tapaan liikkeelle Kinahmin länsipuolen parkkipaikalta, koska se on helposti saavutettavissa, ja aurataan talvellakin. 

Länsirinteeseen johtavaa polkua oli mennyt muitakin, kenties joulun aikaan. Valmis ura helpotti kulkemista merkittävästi, mutta jyrkähkö rinne tuntui silti työläältä nousta, vaikka mukana ei ollut edes painavaa kameraa. Ylhäällä olosuhteet kuitenkin olivat palkitsevia.

Ajatuksena oli mennessä koukata Kinahmin laen (313 moh.) kautta, mutta tampattua polkua riitti vain läheiselle laavulle asti. Pohjoisen suunnasta tullut kelkkaurakin sukelsi pian laavun jälkeen alamäkeen, joten sekään ei helpottaisi huiputusta. Ehkä uraa voisi silti paluumatkalla seurata Tahkon suuntaan.

Laki ei ollut etäällä, mutta puolen metrin umpihangessa sittenkin riittävän kaukana. Malla saisi puolestamme huiputtaa Kinahmin tällä kertaa.

Ilmakuvista paljastui yllättäviä asioita. Ensinnäkin mäen laella olevan näkötornin ympäriltä oli sitten viime vierailun kaadettu puita, joten tornista voisi nyt nähdä kauas. 

Videosta poimittu kuva on huonolaatuinen, mutta näytti siltä, että metallisen tornin tikkaat ovat saaneet ympärilleen kaiteen. Tämä lisää turvallisuutta, ja jäljelle jääneistä riskeistä merkittävin lieneekin se, että talvella kieli juuttuu kaiteeseen kiinni.

Hakkuuaukean keskellä näkyi myös joku mökki, jota en ollut aiemmin havainnut. En tiedä, onko se rakennettu hiljattain, vai onko se vain paljastunut hakkuiden myötä. Mutta onhan tuosta ennenkin kuljettu; kaipa se olisi metsän keskeltäkin huomattu. Kyseessä ei silti liene yleiseen käyttöön tarkoitettu rakennus.

Yleisesti ottaen Kinahmi on kyllä erityislaatuinen paikka näillä kulmilla. Mäki on korkea, ja tykkylumiset puut tuovat mieleen Lapin tunturit. Paljakkaa Kinahmilla ei sentään ole, ellei sellaiseksi lasketa hakkuuaukeiden aikaansaamia aukkoja rinteessä.

Paluumatkalla poikkesimme vielä mäen pohjoiskulmalla ennen kuin lähdimme laskeutumaan takaisin autolle. Näissä keskitalven hämyisissä reissuissa on oma tunnelmansa, vaikka kyllähän Kinahmi on parhaimmillaan keväällä, kun aurinko paistaa ja hanki kantaa.

Ja kohtapa talvi jo kääntyykin kevään suuntaan. En tiedä, tuleeko tänäkään keväänä lähdettyä Lappiin asti, kun ei tuo enää viime vuosina ole ollut tapana. Pallaksen suunnastakin kuuluu vain huonoja uutisia, mikä ei ole innostanut haaveilemaan kevään reissuista.

Pyhäkurun ikävä onnettomuus vaivaa yhä mieltä. Lumivyöryt ovat arvaamattomia, ja sään muuttuessa olosuhteet voivat yllättää kenet tahansa. Alla olevat kuvat ovat Pallaksen ja Nammalakurun väliseltä tunturireitiltä. Kuvissa näkyvä kuru tosin taitaa olla Rihmakuru.

Viimeistä viedään

Hukkasuolla kuvatut otokset päätyivät talven uskoakseni viimeiseen retkivideoon.

Linkki videoon

Mahtaako hukka periä?

Suomessa ei tunnetusti ole pulaa soista, mikä on siinä mielessä mukavaa, että suot paitsi ovat hienoja myös soveltuvat mainiosti kevättalvisiin harrastuksiin. Savoa ei ole siunattu ihan samanlaisella määrällä soita kuin vaikkapa Pohjois-Pohjanmaata, mutta Kuopion ympäriltäkin löytyy silti monia kivoja aapoja.

Pohjois-Savon laajimmat suoalueet taitavat sijaita Tiilikkajärven kansallispuiston ympärillä.Yhtenä kevätlomamme aurinkoisista päivistä päätimme kuitenkin tutustua Hukkasuohon Lapinlahdella.

Metsäautoteiden päässä olevat kohteet ovat keväisin hankalia saavuttaa, koska pieniä teitä ei yleensä aurata, ja vaikka aurattaisiinkin, ne voivat silti olla keväällä lumisia. Hukkasuon suuntaan näytti menevän pari-kolme pistotietä, mutta pidin lähes varmana, että kaikki ovat lumen peitossa. Olikin yllätys, kun etelästä - Humalapuron suunnasta - menevä tie oli aurattu, ja vaikutti jopa ajokelpoiselta. 

Tien notkelmissa oli silti paikoin 10 - 15 senttiä lunta, mikä ei aamupakkasten aikaan ollut ongelma. Mutta pääsisikö hangen pehmettyä vielä takaisinkin, vai olisiko paluumatkalla tiedossa lapiohommia?

Onneksi olimme tällä kertaa liikkeellä Subarulla, joten ihan pieneen hankeen emme jäisi kiinni, ja autopaikkakin löytyi sopivasti läheltä suon laitaa. Fiatilla en olisi tohtinut tälle tielle lähteä.

Hukkasuon eteläosa on luonnonsuojelualuetta, mikä ei talvisessa maastossa erotu juuri muuten kuin alueen reunamilla olevista tolpista.

Hanki kantoi nyt ensimmäistä kertaa kevään aikana todella hyvin. Tunnelma oli muutenkin korkealla, sillä ennestään vieraaseen alueeseen sisältyy aina oma uutuudenviehätyksensä.

Hukkasuolla on pituutta reilut pari kilometriä eli lumikenkäilyä ajatellen kokolailla sopivasti.

Hyvää taukopaikkaa oli silti yllättävän vaikea löytää, mikä ensisijaisesti johtui lumen määrästä; mitään valmiita rakennelmiahan näillä kulmilla ei ole. Vaikka Hukkasuo on vain muutamia kymmeniä kilometrejä Kuopiota pohjoisempana, hanki oli huhtikuussa selvästi paksumpi kuin vaikkapa Kauppisnevalla muutamaa päivää aiemmin. Paljaita mättäitä ei näkynyt edes rinteiden aurinkoisilla puolilla.

Emme viitsineet alkaa rakentaa mitään virityksiä, joten jatkoimme kulkemista kunnes suon etelälaidasta löytyi evästelyyn soveltuva kaatunut puu.

Vaikka Hukkasuo on mainio paikka keväiseen lumikenkäilyyn, en silti saa silmiäni irti Pohjois-Pohjanmaan lakeuksilla olevista suoalueista. Lähimmistä esimerkiksi Venenevan seutu näyttää hyvältä, Pudasjärven ympäristöstä puhumattakaan. Päiväseltään molemmat ovat liian kaukana, mutta ehkä Reiskalla pääsisi edes jonkun nevan laitaan; Jerusaleminsuolle kenties?

Kolinaa kuvina

Ohjastettuaan kopterin puuhun liki puuttomalla nevalla sitä alkaa miettiä, uskaltaako jängälle enää itse lähteäkään.

Linkki videoon

Puissa kolisee

Yrityksemme saavuttaa Kauppisneva päättyi edellisellä kerralla hieman tylysti. Asia jäi kaivelemaan mieltä, koska eihän se voi olla niin, että suolle pääseminen jää auton pysäköinnistä kiinni. 

Paria päivää myöhemmin päätimme lähestyä ongelmaa uudella tavalla. Airakselan Seurantalon kautta menee talvella moottorikelkkaura, joka jatkuu Kauppisnevan sivuitse kohti Hoikkalammen kotaa. Seurantalon pihaan voisi ehkä jättää auton, ja kelkkauraa pitkin nevalle olisi sopivasti 2 - 3 kilometriä. 

Tuumasta toimeen! Ajelimme jälleen Kuopiosta etelään ja pysäköimme auton miltei tyhjän Seurantalon pihaan. Liki viivasuora kelkkaura oli paikoin vähän tylsän näköinen...

... mutta jo pian poikkesimme siltä lähestyäksemme kohdetta metsäisempää reittiä pitkin.

Kauppisneva ei ole Suomen suurin suo, mutta varsin kaunis silti. Matala männystö antaa muuten avaralle nevalle hauskan leimansa.

Talviretkeilyyn sisältyy yleensä yhtenä elementtinä kylmyys, mutta huhtikuussa asiat ovat jo toisin, ja jokainen lumen alta pilkottava töppäre tarjoaa mahdollisuuden täydentää vatsaansa eväillä. 

Vaikka kulkeminen on tämän blogin kantava teema, olen viime aikoina alkanut entistä enemmän arvostaa retkiin liittyvää ruokailua. Gastronomia on tästä vielä kaukana, mutta ehkä blogille voisi harkita uutta slogania: Kun syöminen on tärkeää eli asiaa reissuista sinne ja takaisin.

Kauppisnevan hangilla on joskus keväällä ollut jälkiä lintujen järjestämistä turnauksista, mutta tällä kertaa sellaisia ei näkynyt. Kevätmuutto kuitenkin oli ainakin isompien siivekkäiden osalta jo hyvässä vauhdissa.

Joutsenten lentoa on aina kiva katsella. Ja niin on Mallankin, joka kuitenkin lentäessään törmäsi puuhun. Se ei näyttänyt ollenkaan hyvältä, mutta itsepä tuon keloon ohjastin, harvahkon puuston keskellä.

Suon laidassa oli myös petollisen märkää, etenkin lumen alla. Miehet eivät väitetysti osaa tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan, ja itsekin vain tuijotin ilmassa olevaa kopteria samaan aikaan, kun vesi virtasi saappaan varresta sisään. Pitäisi ehkä jatkossa antaa kopterihommat vaimon käsiin. 

Voittajat

Suovun pieni suo on usein kurkien suosiossa, mutta tällä kertaa me ehdimme paikalle ennen niitä.

Linkki videoon

Keväinen suojahti

Nostalgiaa tai ei, aika pääsiäisen ympärillä tuntui tänä vuonna etenevän kuin siivin. Onneksi säiden haltija oli huhtikuun alussa suopealla tuulella, ja houkutteli liikkeelle lumikenkäillen.

Huhtikuu on ulkoilun kannalta hieno kuukausi, mutta autoilumielessä vähän hankala. Kartalla näkyvistä pienistä teistä voi vain arvailla, onko niitä talvella aurattu vai ei. Jos ei ole, autolla ei ole niille asiaa, ja kelirikko vaikeuttaa etenemistä auratuilla teilläkin. Subarulla yleensä pääsee, mutta retkeilyautolla on vaikeampaa, ainakin Fiatilla.

Ongelma tuli tutuksi tavoitellessamme pitkäperjantaina Kauppisnevaa. Olemme joskus aiemmin huhtikuussa autoilleet aivan nevan viereen, mutta tällä kertaa Kauppisenmäentie oli auraamatta. Moottorikelkan jälkeä ei viitsi kyntää edes Subarulla, ja taisipa tiellä olla jotain ladun tynkääkin.

Reilun kilometrin matkan suon laitaan olisi kernaasti kävellytkin, mutta auton pysäköinti niin, ettei se haittaisi paikallisten elämää, vaikutti hankalalta. Asia tuli yllätyksenä, eikä vaihtoehtoista lähestymisreittiä nevalle ollut mietittynä, joten käännyimme hämmentynein mielin takaisin Kuopion suuntaan.

Kotiin asti ei kuitenkaan ollut tarkoitus ajaa, sillä aurinko paistoi ja hanget välkkyivät valkoisina. Kyllähän lumikenkäilemään pääsee vaikka 5-tien varresta, jos tarve on suuri.

Lopulta kurvasimme kohti Suovua, josta löytyy Kauppisnevan ohella toinen pienistä suosikkisoistamme. Suosikiksi se on muodostunut lähinnä siksi, että siellä ei yleensä ole ihmisen jättämiä jälkiä, korkeintaan lintuja.

Myös Suovun läpi menevän tien auraustilanne vaihtelee, mutta tällä kertaa meillä oli onnea, sillä tie oli oikein hyväkuntoinen autopaikaksi kaavailemaamme risteykseen asti.   

Risteyksestä on suolle parisen kilometriä eli lumikenkäilymielessä juuri sopivasti, sillä suo itse on Kauppisnevaakin pienempi alue.

Tiellä näkyi monenlaisia eläimen jälkiä. Erityisesti huomiomme kiinnittyi liki viivasuoraan eteneviin, suurehkoihin tassunjälkiin.  

Mahtaisiko kyseessä olla suden jälki? Olettamusta tuki se seikka, että olin juuri edellisenä yönä nähnyt unta, jossa susi söi minut. Toisaalta jälki ei ollut ihan tuore, mikä vaikeutti tunnistamista. 

Ihmisen jälki se ei ainakaan ollut. Vertailun vuoksi, alla olevassa kuvassa menee ihminen: jalassa on läpyskät, käsissä sauvat ja askelväli on pitkähkö. Niiden ansiosta ihmisen jälki on helppo tunnistaa.

Huhtikuussa maa alkaa etelä- ja länsirinteissä paljastua, mikä helpottaa retkiaskareita. Ja tuntuuhan aurinko talven jälkeen muutenkin hyvältä.

Paluumatkan takaisin autolle lompsimme Ison-Valkeisen mäen kautta vanhaa kelkkajälkeä seuraten. Vaikka Suovulta löytyy monenlaista ryteikköä, näillä kulmilla on myös kivasti hoidettua metsää, jossa on helppo liikkua ympäri vuoden. Pitäisi joskus tutustua paremmin kesälläkin.