Jonkun verran Jonkua

Kuten monesti aiemminkin, kesälomailumme alkoi tänä vuonna juhannusta edeltävällä viikolla. Viikon loma ei ole ruhtinaallisen pitkä, mutta ajankohta on muuten mukava, koska hyttysaika ei ole vielä pahimmillaan, ainakaan Keski- ja Pohjois-Suomessa.

Lomalla todennäköisesti päädyttäisiin taas luonnon keskelle. Omassa mielessäni päällimmäisenä vilkkui Elimyssalon luonnonsuojelualue, mutta sinne on Kuopiosta 3 - 4 tunnin matka, joten ajattelimme aluksi hakeutua johonkin toiseen, vähän lähempänä olevaan paikkaan.

Sellaiseksi valikoitui Kuhmon Jonkerinjärvestä alkunsa saava Jongunjoki. Jongunjoki tunnetaan paremmin melontareittinä, mutta Patvinsuon suunnasta tuleva Karhunpolku myötäilee jokea mukavasti, joten myös reppuretkeilyyn liittyvät perusasiat ovat kunnossa.

Niinpä ajelimme Lieksan ja Kuhmon puoliväliin, lähelle Aittokoskensärkkiä, ensisijaisena pyrkimyksenämme tavoitella muutaman kilometrin päässä olevaa Valamajoen autiotupaa.

Ensimmäiset melojat kohtasimme jo Aittokosken laavulla. Kyse lienee ollut jonkun palveluyrityksen järjestämässä retkestä, koska ainakin osa porukasta vaikutti ulkomaalaisilta.

Itse jatkoimme joen vartta kohti etelää. Odotusarvo oli, että Karhunpolku olisi aikojen saatossa vähän hiipunut, mutta ainakin nyt patikoimamme osuus oli helppokulkuinen ja erottui ympäristöstään hyvin.

Enimmäkseen avara kangasmetsä oli kaunista katsella, ja maasto vaikutti muutenkin mukavalta. Hopealammien ympärillä oli erityisen hienoa, vaikka tie menikin aika läheltä. Aika ajoin polku palasi uudestaan joen varteen.

En ollut aiemmin mennyt Karhunpolusta kuin pieniä pätkiä sieltä täältä. Reitti täytyy selvästikin ottaa suurennuslasin alle.

Jossain vaiheessa matkaa vaimo kuuli ympäriltämme outoa säksättävää ääntä, jota hän epäili linnuksi. Minusta ääni taas kuulosti aivan venäläiseltä konekivääriltä. Väittelimme asiasta hetken.

Mysteeriäänen alkuperä selvisi, kun havaitsin suon laidassa vähän sekavan oloisen jäniksen, joka piti vahtia (mitä ilmeisemminkin venäläisvalmisteinen) konekivääri käpälässään.

Voitonhuumastani huolimatta ymmärsin, että asialla olisi turha rehvastella, koska vaimon silmissä luontohavaintoihin liittyvä uskottavuuteni on nykyään olematonta.

Vajaat pari tuntia kuljettuamme saavuimme Valamanjoen kämpälle.

Kyseessä ei ole Metsähallituksen vaan Lieksan kaupungin ylläpitämä kohde. Tupa joka tapauksessa oli siisti, ja mukavalla paikallakin, joen töyräällä.

Paluumatkalla oli aikaa tarkkailla ympäristöä enemmänkin. Karhunpolku ei olisi karhun polku, ellei sen varrella näkyisi mitään merkkejä kontion liikkeistä.

Tassun jälkiä olikin siellä täällä, mutta mitään muita todisteita karhun olemassaolosta emme tälläkään kertaa saaneet.

Siihen nähden, että polulla voi kohdata tärähtäneitä jäniksiäkin, karhuja näkyy kyllä merkittävän vähän.

... kaino ei saa kaaliakaan

Toukokuisen viikonlopun jatkuessa aurinkoisena päätin poiketa myös toisessa pirkanmaalaisessa luontokohteessa, Seitsemisen kansallispuistossa. Alueen polut olivat yhä tuoreessa muistissa viime syksyn retken jäljiltä, mutta alkukesän ja loppusyksyn välillä ainakin olisi kontrastia.

Tällä kertaa lähdin liikkeelle Kirkkaanlamminkankaalta. Sinne olisi kannattanut ajaa luontokeskuksen suunnasta, mutta vanhasta tottumuksesta lähestyin puistoa etelästä, Sisättön kautta.

Välttääkseni tallaamasta samoja polkuja uudestaan ajattelin patikoida lenkin, joka kiertää kansallispuiston suurimpien järvien (Iso Seitsemisjärvi, Vähä Seitsemisjärvi, Iso Kivijärvi) ympäri.

Koska tulipaikat näyttivät enimmäkseen olevan lenkin itä- ja kaakkoispuolella, päätin mennä kierroksen myötäpäivään. Näin ehtisin hieman herätellä ruokahalua ennen kuin ruoka-aika koittaa.

Seitsemisharjun länsipuolella maasto on aika metsäistä. Vielä muutama vuosi sitten olisin sanonut, että liian metsäistä, mutta nyt se tuntui hyvältä.

Miellyttävää oli myös se, etten ensimmäisten kilometrien aikana kohdannut ketään. Tai ainakaan en ajautunut ruuhkiin, joita Kintulammin jälkeen hiukan pelkäsin.

Valitulla kiertosuunnalla ei lopulta ollut merkitystä, koska kulkiessa nälkä yllätti nopeasti. Mahtaisikohan jo Iso Kivijärven tulipaikalla olla hyvä evästellä?

Järveltä puhalsi navakka tuuli. Suojaiselle nuotiopaikalle oli kuitenkin kertynyt väkeä, ja lisää porukkaa vaelsi paikalle minun jälkeeni. Mättäällä istuskelu ei tuulen tuivertaessa houkutellut, joten päätin jatkaa eteenpäin.

Riekkolan paikkeilla polku vaihtui tieksi. Lompsin tästä edellisen kerran melko tarkasti kymmenen vuotta sitten, mutta muistikuvat ovat sittemmin haalistuneet. Liekö tiekin syntynyt viime kerran jälkeen.

Pitkäjärven kämpän saavutettuani minua hiukoi jo merkittävästi. Kämpälle pääsee myös autolla, mikä ei ole yksistään hyvä asia.

Ihmisiä tuli ja meni. Jos olisin malttanut jäädä paikoilleni, olisin hetkessä oppinut monta uutta kieltä. Porukkaa notkui kämpän katolle nousevilla tikkaillakin, mikä oli kyllä liioittelua; ei se piha ihan niin täynnä sentään ollut.

Kielten opiskelu ei nyt kiehtonut, joten poistuin pihapiiristä ja loikin kohti Honkaniemen tulipaikkaa. Pistopolun päässä olevat paikat ovat usein rauhallisia, mutta Honkaniemessäkin vietettiin jotain nyyttikestejä. Lettujakin paistettiin, mutta en rohjennut mennä jonoon.

Pian Honkaniemen jälkeen polku jälleen kapeni, ja hulina väheni. Myrskyisä tuuli tuntui saaneen tiukan otteen puista. Suuret männyt nojasivat jo toisiinsa, ja aloin miettiä, että pitääköhän niitä ihan alkaa varoa.

Lopulta saavuin Haukilammen tulentekopaikalle, jossa vastoin kaikkia odotuksia ei ollut ketään! Lisäksi paikka oli verrattain hieno, etenkin iltapäiväauringossa. Söin hetkessä reppuni tyhjäksi.

Haukilammella olikin mukava istuskella, ja alkumatkan härdelli haihtui nopeasti mielestä. Autolle palatessani mietin jo, että hiukan reittiä tuunaten Seitsemiseen voisi tulla kolmannenkin kerran.

Retken jälkeen ajattelin vielä poiketa Seitsemisen luontokeskuksessa, joka yllättäen oli kiinni, vaikka kyseessä oli tavallinen arkipäivä. Kuriositeettinä mainittakoon, että luontokeskuksen parkkipaikan vieressä oli vielä toukokuun lopussa nokare lunta.

Rohkea rokan syö...

Etelä-Suomessa tulee retkeiltyä aika vähän. Omalla maailmankartallani eteläinen Suomi on jotenkin syrjässä kaikesta, eivätkä kokeiluni sillä suunnalla ole aina olleet menestyksekkäitä. Etenkään viimesyksyinen vierailuni Kintulammille ei ollut sellainen.

Elämän virta kuitenkin vie minut aika ajoin Tampereelle, ja päädyttyäni jälleen Hämeeseen huomasin, että Kintulammin ympäristöä kehitetään. Kevään aikana esimerkiksi pysäköintipaikkoja on laajennettu.

Uskaltaisikohan tuota kokeilla uudestaan? Ajankohta ei nytkään ollut optimaalinen, sillä oli helatorstai ja kaunis päivä.

Päätin ottaa riskin ja jälleen lähestyä Kintulammia; tällä kertaa kuitenkin pohjoisen suunnasta, Keltolahdentien kautta.

P1-parkkipaikalle vievä tie oli paikoin kapea, mutta itse pysäköintialueella tilaa oli ruhtinaallisesti. Tämä kuva on tosin otettu illalla retken jälkeen, joten autoja on vähän, mutta ainakin tästä oli hyvä lähteä liikkeelle.

Kintulammin alue on melko pieni. Päätin kulkea ydinalueen ympäri vastapäivään, siis suurin piirtein reittiä Kortejärvi - Kintulammi - Kaulamoinen - Kaukaloinen - Kirkkokivi - Kortejärvi.

Matkan ensimmäinen osuus itse Kintulammille ei ollut erityisen näyttävä. Sekametsäinen maasto ei oikein viehätä omaa silmää, ja kahden kilometrin matkalla vastaan tuli 20 ihmistä, mikä tuntui odotuksiinkin nähden paljolta.

Kintulammin jälkeen polku kuitenkin muuttui mukavammaksi, ja ruuhkakin loppui kuin seinään. Lompsin hissukseen Kaulamoiselle asti kohtaamatta yhtään ihmistä. Mitä mahtoi tapahtua? Menikö paikka juuri kiinni?

Vaikka Kintulammin voi sijaintinsa puolesta laskea miltei Tampereen kaupunginosaksi, metsässä oli hyvinkin rauhallista, kaunistakin. Isojen teiden äänet eivät polulle kuulu, koska esimerkiksi 9-tielle on matkaa miltei 10 kilometriä.

Kintulammen alueen laavut ovat yleisesti ottaen varsin tyylikkäitä...

... mutta Kaulamoisella oli vain yksinkertainen tulipaikka. Omat vaatimattomat ruokailutarpeeni se kuitenkin täytti mainiosti.

Vaikka käveltävää ei ollut paljon, käytin Kintulammin retkeen kolmisen tuntia. Kohtasin polulla 32 ihmistä, mikä lienee enemmän kuin parin viime kesän reissuilla yhteensä. Vuosittain Kintulammilla kuulemma vierailee 40000 ihmistä. Se on kyllä tottumattomalle paljon.

On silti hyvä, että tuli lähdettyä. Tuskin cityretkeilykohde voi tämän parempi olla, ja alueen nettisivutkin tarjoavat mukavasti tietoa.

Jos nyt jostain on pakko valittaa, niin paikan nimi on harhaanjohtava. Kintulammi menee jatkuvasti sekaisin Kuntilammen kanssa, vaikka en edelleenkään tiedä, missä jälkimmäinen sijaitsee. Mutta kyllä minä sen vielä löydän.

Pientä juhlaa

Subben elämässä oli taannoin pieni tähtihetki, kun se pääsi 30 tonnin huoltoon. Yleensä tuo lukema tulee täyteen vuoden kurvailun jälkeen, niin tälläkin kertaa.

Yhteiselo Subarun kanssa on pääsääntöisesti ollut auvoista. Talven pakkasjakson aikana oli kuitenkin ongelmia auton mediakeskuksen kanssa. Ajettuani pakkasessa seisoneen vaunun lämpimään halliin radion näyttö nimittäin pimeni (tai oikeastaan se valkeni).

Hetken odotettuani näyttö osoittain toipui, mutta ei ollut täysin entisensä.

Kyseessä oli paikallisen kauppaliikkeen paikoitushalli, jossa moni samaan aikaan sulatteli autoaan. Hallissa ollut korkea ilmankosteus ilmeisesti tiivistyi sähköjärjestelmään, mikä lienee saanut sen oireilemaan. Seuraavana aamuna kaikki oli taas kunnossa, eikä vika sittemmin toistunut.

Toinen vuoden aikana ärsytystä aiheuttanut asia on auton jousituksesta kuulunut ylimääräinen ääni. Kiinnitin asiaan ensimmäisen kerran huomiota joulukuussa sään kylmetessä.

Ongelma oli, että vasemman etupyörän suunnalta kuului pakkasaamuina kolahdus, kun autolla ajoi esimerkiksi korokkeiden tai kaivonkansien yli. Ääni tuntui liittyvän jousituksen ulosjoustoon ja etenkin tilanteeseen, jossa pyörä "putoaa" auton alta. Muutaman ajokilometrin jälkeen kolina aina vaimeni, mutta ei missään vaiheessa poistunut kokonaan.

Asiaa tutkittiin kahdellakin eri korjaamolla, mutta päällisin puolin jousituksessa ei näkynyt vikaa. Lopputulema oli, että kyseessä täytyy olla iskunvaimentimessa oleva vika.

Mutta miksi vaimennin olisi rikki? Ainoa tien päällä kohtaamani vastoinkäyminen oli se, kun ajoin viime kesänä Bodenin tiellä vauhdilla terävään asfaltin reunaan. Se kyllä täräytti autoa ikävästi, mutta toisaalta kiinnitin kolinaan ensimmäisen kerran huomiota vasta kuukausia myöhemmin. On tietysti mahdollista, että täräyksestä syntynyt vaurio on pahentunut ajan myötä.

Toinen vaihtoehto on, että iskari on ollut viallinen uudesta asti. Oli miten oli, paikallinen Subaru-liike hoiti asian mallikkaasti. Viallinen vaimennin meni ongelmitta takuun piikkiin, ja saadakseni samalle akselille samanveroiset osat vaihdatin myös toisen etuvaimentimen, jonka maksoin itse.

Etuvaimentimien vaihdon jälkeen auto tuntui taas aivan uudelta. Ja onhan vaimentimien toiminta muutenkin tärkeää, koska varsinkin kesäisin tulee ajettua paljon pieniä teitä, joiden kunto on joskus mitä sattuu.

Subaruun perinteisesti liitetyt ominaisuudet ovatkin ajan myötä muuttuneet itselleni entistä tärkeämmiksi. Neliveto ja kohtuullinen maavara auttavat eteenpäin, vaikka tie olisi karumpikin.

Kaikenlaisten teknisten härpäkkeiden merkitys on sen sijaan vähentynyt. Aikoinaan tuntui hienolta, kun VW osasi itse peruuttaa taskuparkkiin, mutta nyt en kaipaa sellaista ominaisuutta mihinkään. Parkkitutka on oikeastaan ainoa varuste, jonka toivoisin Subarun vakiovarustelistalta löytyvän, mutta yleensä kameratkin riittävät.

Sähköautoista puhutaan nykyään paljon. Autoilun tulevaisuus voi hyvinkin olla sähköinen, mutta toistaiseksi sellaisille ei ainakaan takamailla ole käyttöä.

Ehkä asiat kuitenkin ovat muuttumassa, tarjoaahan Teslan X-mallikin jo 21 sentin maavaran. Suurempi ongelma onkin se, miten auton toimintasäde riittää kuoppaisia metsäautoteitä hinkattaessa.

Jostain syystä esimerkiksi Martinselkosen lähettyviltä ei silti löydy yhtään Supercharger-latausasemaa. Miksi näin? Kaupungissahan pääsee bussillakin, ei niitä sinne tarvita yhtään enempää.

Jos siis joku asioista päättävä sattuu lukemaan tätä, ehdotan uusien latausasemien sijainneiksi seuraavia maantieteellisesti merkittäviä paikkoja:

• Pihlajavaara
• Kitsi
• Nurmijärvi
• Rastinkylä
• Lentiira
• Suomussalmi
• Juntusranta
• Murtovaara
• Jyrkänkoski
• Käylä
• Kotala
• Martti

Enemmänkin saa rakentaa, mutta noilla päästään alkuun. Kiitos.

I see dead people

Huhtikuun alkupuolella pyörähdimme pikaisesti muun muassa Volokinpolulla. Lumikenkäretkemme jäi tuolloi hiukan lyhyeksi, joten päätimme kesän tullen iskeä Sonkajärvelle uudestaan.

Tai oikeastaan asia eteni niin, että olimme aluksi matkalla Älänteelle, mahdollisesti Haatainniemeen. Vain muutamaa kilometriä ennen perille pääsemistä aloimme kuitenkin arpoa, olisiko joku toinen kohde kenties parempi. Haatainniemeen päästäkseen joutuu nimittäin - ainakin alkukesästä - kulkemaan kosteikkojen yli. Pahimmillaan se tarkoittaa kahlaamista, mihin emme olleet varautuneet.

Niinpä teimme viime hetken reittimuutoksen, ja päädyimme Susi-Kerviselle, Volokinpolun eteläpäähän.

Volokinpolulla ei aina näe muita kulkijoita, mutta tämä kerta oli poikkeus. Jo alussa vastaan tuli rinkat selässä nuori pariskunta, ja myöhemmin polulla kohtasimme vielä monihenkisen perheen koirineen. Lisäksi Susi-Kervisen laavulla kuivatteli varusteitaan pohjoiseen pyörämatkalla oleva venäläismies.

Jotkut retkeilyreitit ovat sellaisia, että ne ikäänkuin kasvavat silmissä. Volokinpolullekin on käynyt niin, ja nykyään se onkin yksi Pohjois-Savon suosikeistani.

Reitti ei ole läpeensä priimaa (osa menee tietä pitkin), mutta polun varrelle on helppo päästä, ja hienoimpia kohtia on mukava koluta uudestaankin.

Tällä kertaa patikoimme vähän matkaa Särkkä-Kervisen laavun ohi, ja käännyimme sitten takaisin. Sää ei ollut erityisen kesäinen, ja tuulen vuoksi varsinkin taukopaikalla piti pukeutua topakasti.

Paluumatkalla havaitsin purossa jotain outoa. Näkymä palautti mieleen ikäviä muistoja Tolosjoen retkeltämme. Ei kai vaan taas?

Totuutta oli pakko katsoa silmiin: jää lienee pettänyt kulkijan alta. Vainaja pukkasi jo ruohoa, joten onnettomuus oli tapahtunut jo aiemmin talvella. Onneksi uhreja oli nyt vain yksi.

Itse en aivan vähästä säiky, mutta olin huolissani vaimon puolesta. Joskus pelottava näky voi järkyttää niin, että herkkä ihminen menee päiväkausiksi sekaisin.

• Seis! Älä tule tänne!
• Täh, mikä nyt on?
• Täällä on... I see dead people!
• Voi hyvänen aika. Onko tämä taas jotain sinun horinoitasi?
• Laita silmät kiinni, niin minä talutan sinut tästä ohi!
• Ei kun tämä asia puhutaan nyt selväksi. Tuosta heinäpallukastako on kyse?
• Ei vaan... tai siis... mistä ihmeen... heinäpallukasta!?
• Sinä olet kyllä ihan torvi. Annapa kun minä näytän. Onko näin parempi?

No, olihan se pääksi vähän iso. Onneksi en ollut vielä ehtinyt painaa luurin kuvaa, koska hätäkeskuksessakaan tuskin olisi ilahduttu virhearviostani. Täytyy yrittää olla jatkossa tarkempi.

Askelmittarin vastaisku

Nunnanlahdessa kokemani punkki-invaasion jälkeen aloin miettiä, pitäisikö punkkeihin kiinnittää nykyistä enemmän huomiota.

Maanisia piirteitä sisältävän retkeilymme huomioiden punkkeja on toistaiseksi näkynyt aika vähän. Muistan helposti kaikki omalle kohdalle osuneet tapaukset:

• Koli (heinäkuu 2008): punkki kiinnittyneenä iholle
• Ilomantsi (toukokuu 2017): punkkeja löytyi vaatteista ja iholta
• Varpaisjärvi (elokuu 2018): punkkeja löytyi vaatteista
• Nunnanlahti (toukokuu 2019): punkkeja löytyi vaatteista ja iholta

Viime vuosina havainnot tuntuvat lisääntyneen, tosin retkikohteissakin on ollut pientä muutosta aiempaan. Olisiko omia käytäntöjä silti syytä tarkentaa?

Punkkeihin liittyvät riskit huomioiden ensisijainen tavoite tietysti on, että punkki ei pääse kiinnittymään iholle. Tästä syystä retken jälkeen ja ehkä jo sen aikanakin tehty punkkitarkastus on tärkeä.

Siltä varalta, että punkki kaikesta huolimatta pääsee yllättämään, kannattaa repussa säilyttää muutamia tarvikkeita. Ihossa kiinni oleva punkki irronnee helpoiten pihdeillä; ainakin, jos se on kiinni hankalassa paikassa. Jotain bakteereja tappavaa ainettakin (esimerkiksi käsidesi) voi aina punkkien käsittelyn jälkeen käyttää, vaikka tautiriskiin sillä ei taidakaan olla vaikutusta.

Kaverin kanssa punkkisyyni on helppo tehdä, mutta yksin kuljettaessa siihen liittyy haasteita. Miten nähdä kaikki kehon sopukat? Tai poistaa punkki paikasta, johon on vaikea ulottua? Yksin operoidessa pieni peili voi olla avuksi, ja kännykän etukameraakin voinee käyttää peilin tavoin.

Parempi kuitenkin on, jos punkin saa napattua jo silloin, kun se vasta vipeltää vaatteessa tai iholla. Punkin lähestyessä vartalon pyhimpiä alueita kannattaakin reagoida heti, koska otuksen häätäminen voi kestää hetken.

Nunnanlahdessa vaatteita syynätessäni huomasin, että iholla liikkuvan punkin saa yleensä potkaistua tiehensä antamalla sille luunapin. Toisaalta vaatteessa oleva punkki on yllättävän hankala häätää, koska se pyrkii tarrautumaan kankaaseen kiinni (vrt. hirvikärpänen).

Punkki ei myöskään herkästi tartu esimerkiksi sille tarjottuun risuun tai oljenkorteen. Toimisiko joku muu väline kenties paremmin?

Mieleeni nousi kaksi vaihtoehtoista menetelmää: paperiarkit ja teippi. Kumpaakaan en ole testannut käytännössä, mutta arvelen, että punkin voisi helposti johdatella paperiliuskalle, ja siitä edelleen kohti kuolemaa. Teipinpalan puolestaan voisi tökätä vaatteessa olevan punkin päälle, jolloin otus saattaisi jäädä siihen kiinni.

Paperivaihtoehdon eduksi voidaan laskea se, että paperi punkkeineen on helppo sytyttää tuleen. Yhden punkin polttaminen ei vielä pelasta maailmaa, mutta toimenpiteellä saattaisi olla punkkipopulaatiota kauhistuttava pelotevaikutus.

Entä voisiko punkit hätistellä kauemmaksi jo ennen kuin ne tarttuvat heinikosta mukaan? Minulla ei ole kokemusta kemiallisista punkkikarkotteista, ja valkosipulin ynnä muiden luonnontuotteiden tehostakin on ristiriitaista tietoa. Mutta jos niistä kaikista sekoittaa cocktailin, se tuskin vetää punkkeja puoleensa.

Parasta olisi ehkä käsitellä housujen lahkeet valitulla tehoaineella. Mutta vaikuttaisiko se oikeasti heinän varressa vaanivan punkin haluun loikata retkeilijän kimppuun? Ja jos punkki kaikesta huolimatta päättää hyökätä, olisiko sillä myrkyn haistettuaan ylipäänsä rohkeutta hypätä pois liikkuvasta lahkeesta?

Ostin viimeisimmän reissun jälkeen varastoon kahtakin erilaista punkkikarkotetta. Ne eroavat toisistaan tehoaineen suhteen, joten voin vaikka sutia yhtä ainetta vasempaan lahkeeseen ja toista oikeaan, ja katsoa, kumpi toimii paremmin. Kalvovaatteisiinhan näitä ei kuitenkaan parane käyttää, kuulemma sulattavat housut jalasta.

Lahkeiden ohella toinen reitti retkeilijän iholle kulkenee maahan lasketun repun kautta. Tähän onneksi on helppo vaikuttaa itse, koska reppua ei ole pakko heittää heinikkoon tai muihin sellaisiin paikkoihin, joissa punkkeja tyypillisesti on.

Ja ainahan reppuun voi kiinnittää vaikka letillisen valkosipuleita. Se ei välttämättä auta, mutta on ratkaisuna tyylikäs. Kyllä ihmiset kantavat mukanaan tyhmempiäkin amuletteja.

Malliainesta

Minun olisi ehkä kannattanut jäädä Suomunjärvelle myös toiseksi yöksi. Aurinko paistoi hienosti ja lämmintäkin oli, paitsi ehkä ihan yön pimeimpinä hetkinä.

Äkkilähtötyyppisen matkani suunnittelu oli kuitenkin jäänyt puolitiehen, enkä ollut varautunut useampaan yöhön.

Pitäisi aina säilyttää autossa edes retkimuonapusseja tai puuroa. Jälkeenpäin ajatellen Suomun luontotuvalta olisi kenties voinut ostaakin jotain, mutta eipä tuo silloin tullut mieleen.

Ajoin joka tapauksessa Patvinsuolta illaksi Lieksaan, hotelli Puustelliin. Siellä ainakin olisi ruokaa tarjolla, ja saunaankin pääsisi.

Ajatukseni lienee ollut se, että jatkan seuraavana päivänä Nurmeksen suuntaan, ja poikkean matkalla jossain, kenties Jonkerinsalossa ja Jongunjoen Hiidenportilla.

Kun suunnitelmat eivät ole aivan selvät, mieli on kuitenkin altis muutoksille. Niinpä aloin aamupalaa syödessäni vilkuilla Ruunaan suuntaan, ja lopulta kävi niin, että matkani jatkui Ahvenisen kautta Kolille.

Herajoen tietä ajaessani päätin poiketa Rykiniemessä. Olen monesti miettinyt, että sinne pitäisi joskus lähteä telttailemaan, ja tutustua samalla Herajärven eteläpään kierrokseen. Mutta koskaan en ole lähtenyt, maailmani ei ole vielä valmis.

Rykiniemen P-paikalla ei oikein ollut tilaa, joten jatkoin kohti Kolin kylää. Pirunkirkon P-alueella sen sijaan oli väljempää, joten otin repun selkään ja lähdin nousemaan Ennallistajan polkua pitkin kohti Jauholanvaaraa.

Rinteessä olevat pitkospuut ja portaat odottivat kyllä yhä ennallistamista. Ja vaikka kyltissä mainostettiin: "Kuusien poisto avaa maisemaa", maisemaa olisi ehkä voinut raottaa vähän lisääkin.

Jauholanvaaralla oli kuitenkin hienoa. Lienen joskus kulkenut vaaran yli molempiin suuntiin, mutta edellisestä kerrasta on jo aikaa.

Jauhovaaralta polku laskeutui Ylä-Murhin ja Ala-Murhin kautta takaisin Kolin rantatielle.

Nimet ovat jotenkin synkän oloisia, ja varsinkin Ala-Murhi näyttää ihan kummitustalolta. Ehkä se onkin, pitäisi pimeällä tutkia tarkemmin.

Kolilta matkani jatkui edelleen kohti Juukaa. Tässä vaiheessa minilomaani päätin toteuttaa edes yhden tehtävälistallani jo pitkään olleen asian:

• Tarkista, onko Korkeavaaralla sijaitseva laavu maineensa veroinen.

Vaaran kautta menee UKK-reitti, ja laavulta kuulemma avautuu hieno maisema kohti Pielistä.

Nunnanlahdentieltä laavu olisi helposti tavoitettavissa. Kävin ensin kurkkimassa vaaran eteläpäätä, mutta P-paikaksi kaavailemani aukio näytti aavistuksen yksityiseltä, joten en tuppautunut kylään.

Hiukan kauempaa löysin kuitenkin toisen paikan, johon auto oli hyvä jättää. Samalla se tarkoitti, että nousisin vaaralle sen pohjoispuolelta.

Korkeavaaralla oleva "laavu" ei varsinaisesti ollut laavu, mutta soveltui silti hyvin taukopaikaksi, eikä maisemissakaan ollut valittamista.

Mutta jos jostain täytyy valittaa, niin se on kohtuuton punkkien määrä. Vaikka vaaralle ei ole tieltä kuin puolisen kilometriä, löysin ylös päästyäni vaatteistani kolme punkkia. Tästä syystä kuljin paluumatkan vaaran etelärinteen kautta, mutta autolla tehdyn punkkitarkastuksen jälkeen jouduin antamaan luunapin vielä kahdelle yksilölle.

Luulen, että punkit tarttuivat matkaan Kokkosuon kosteikosta. Kolilta lähdettyäni en niitä ainakaan ollut havainnut.

Jos siis jollakulla on työpöydällään punkkihoukuttimen piirustukset, minusta voi ottaa mallia. Ei maksa mitään.

Lihava on kaunista

Yhdellä viime kesän ensimmäisistä retkistä poikkesin Patvinsuolla. Retkestä jäi hyvä jälkimaku, ja koska Patvinsuo muutenkin kuuluu suosikkeihini, päätin nyt tehdä samantapaisen reissun uudestaan.

Ilomantsin kulmille ajaa Kuopiosta 2 - 3 tunnissa, joten ei ole suurta merkitystä sillä, lähteekö tien päälle illalla vai seuraavana aamuna. Päätin kuitenkin ajaa Suomulle jo illalla toivoen, että sen ansiosta pääsen aamulla hiukan aiemmin polulle.

Suomunjärven rannalle on mutkatonta majoittua. Näin alkukesästä siellä on yleensä tilaa, ja telttailualue on muutenkin miellyttävä.

Tälläkään kertaa paikalla ei lisäkseni ollut kuin yksi telttakunta. No, telttoja tosin oli kaksi (puolijoukkuetelttoja, täynnä lapsia, leirikoulua pidettiin, riemua riitti).

Pystytin varmuuden vuoksi oman telttani hieman etäämmäksi, mikä lopulta oli tarpeetonta, koska koululaiset käyttäytyivät mallikkaasti. Hämärän laskeutuessa seurue hiljeni, eikä yön aikana ollut mitään häiriöitä.

Nukuinkin aamulla miltei yhdeksään, joten toiveeni päästä aikaisin polulle ei ihan toteutunut. Yleensä nousen arkiaamuisin jo viideltä, enkä siten tullut virittäneeksi herätyskelloakaan, mutta eipä tässä oikeasti ole kiire mihinkään.

Kun aamupalan jälkeen pakkasin tavarat ja pääsin viimein liikkeelle, kello lähestyi jo puoltapäivää.

Koska olen viime vuosina lompsinut lähinnä Patvinsuon kansallispuiston eteläosassa, ajattelin tällä kertaa mennä metsäisempiä polkuja. Suomunjärven ympäri menevässä reitissä riittäisi ohjelmaa koko päiväksi.

Kiersin joskus vaimon kanssa järven vastapäivään, joten päätin nyt edetä toiseen suuntaan. Matkalla koukkasin aluksi Iso Hietajärvelle, jossa ei ole tullut aiemmin käytyä.

Hietajärven rannat eivät ole ihan niin hiekkaiset kuin nimestä voisi päätellä, mutta karulla tavalla kauniit kuitenkin. Suomunjärven ympäriltä sen sijaan löytyy paljon hienoja hiekkarantoja.

Järven itäpuolella myös paikannimet on valittu tyylikkäästi. Jostain syystä polku kuitenkin koukkaa tässä kohden kohti Suomunjokea. Mitä sellaista joki muka tarjoaa, jota ei Hottilammelta tai Hottiniemestä löytyisi?

Reittinä Suomunkiertoa voi vain kehua. Talven jälkeen vesi oli yleisesti ottaen korkealla, mutta se ei haitannut kulkemista. Toisin kuin suoalueella, Suomunjärven välittömässä läheisyydessä ei edes ole lintujen pesimisestä aiheutuvia kulkurajoituksia.

Polkua ympäröivä maasto on aivan eteläisintä, tien vieressä etenevää osuutta lukuun ottamatta hienoa. Etenkin alueen pohjoispuolen metsät ovat kauniita. Sana patvi kai tarkoittaa jotain lihavaa, ehkä se selittää asian.

Kuulin patikoimaan lähtiessäni, että polun varrelta oli löytynyt karhun pesä, mutta itse en sellaista havainnut, enkä kontion jälkiäkään. Lintuja kuitenkin oli paljon, kuten eräällä lammella viihtynyt telkkäpariskunta.

Muista otuksista mainittakoon Kuikkaniemessä kohtaamani lisko. Minusta tuntuu, että liskoja on nykyään aiempaa enemmän. Ehkä paikan sijaintikin vaikuttaa, arvelen niiden luikertelevan rajan takaa Venäjältä.

Hetkeä myöhemmin metsässä ohitseni lompsi myös pieni hiisi. Se tosiaan oli pieni, ja reppu selässä! Mahtoikohan tuo olla kouluun matkalla? Aika söpöä.

Loppumatkasta vastaan tuli vielä retkiseurue, joka kiinnitti huomiota kaulassani roikkuvaan kameraan. Kyselivät siinä, että onko eläimiä näkynyt, lintuja ehkä?

Telkät mainitsin, mutta hiittä ja liskoa en tohtinut ottaa puheeksi. Ajattelin, että keskustelu saattaisi mennä liian sakeaksi.