Suur-Savon sydänmailla

Mummola on suomen kielessä aivan erityinen sana. Vaikka on olemassa sekä mummoja että vaareja, mummon kodilla on suurempi painoarvo, eikä yleensä kuule puhuttavan vaarilasta. No, vaari usein löytyy samojen seinien sisältä, mutta silti.

Minun mummolani oli Haukivuorella, jossa kävimmekin aika ajoin, vaikka matkaa oli satoja kilometrejä. Lokakuisen miniloman suuntaa miettiessäni mieleeni muistui Haukivuorelta löytyvä Häkkilän retkipolku, joka saattaisi olla kelpo kohde myös retkeilyautoillen.

Polku on kaikkiaan melko pitkä, ja ehkä tästä syystä jaettu pohjoiseen reittiin ja eteläiseen reittiin. Kartan perusteella sen kiinnostavimmat osuudet näyttivät löytyvän reitin eteläpäästä, Keronvuoren ja Ohenvuoren ympäristöstä.

Päätimme aluksi ajella eteläisen reitin varrella olevalle Keronvuoren parkkipaikalle. Jos se soveltuisi myös yöpymiseen, jäisimme sinne yöksi; muussa tapauksessa jatkaisimme retken jälkeen toisaalle.

Pysäköintialue ei ollut kovin iso, mutta riittäisi omiin tarpeisiimme mainiosti, mikäli paikalle ei saavu muita. Aavistuksen kalteva alue oli hieman savinen ja liukas, joten en uskaltanut peruuttaa Reiskaa aivan sen laitaan. Joku näkyi samalla paikalla vähän sutineenkin.

Sadan metrin päässä oleva keittokatos oli syksyisenä iltapäivänä varjoinen ja kalvakka. Se ei haitannut, koska oma lämmitetty ja äänestoistojärjestelmällä sekä LED-valoilla varustettu katoksemme odottaisi meitä retken jälkeen ylärinteessä.

Retkipolulla ei ollut suositeltua kiertosuuntaa, joten lähdimme kulkemaan sitä myötäpäivään. Pian saavuimmekin Keronvuoren näköalapaikalle, jonka tarjoama näkymä Keronlahdelle oli siinä määrin vaatimaton, että päätin lähettää Maurin ilmaan. Retkikartassa on jostain syystä käytetty näkötorni-symbolia, vaikka sellaisia ei reitin varrelta löytynyt. Olisiko torneja joskus aiemmin ollut? 

Ruska oli näihin aikoihin parhaimmillaan, vaikka pilvinen sää piilottikin maisemasta kaikkein kirkkaimmat värit.

Keronvuoren ympäristö on luonnonsuojelualuetta ja sen metsä siten varsin koskematonta. Mutta mistä mäen nimi mahtaa olla peräisin? Itse miellän, että kero on tunturialueella oleva laki tai huippu, eikä Haukivuorella tiettävästi ole tuntureita. 

Polku oli enimmäkseen helppokulkuinen, mutta sen verran kerot ja vuoret hidastivat etenemistä, että Porsaskoskentien kulmille päästyämme tajusimme, ettemme valoisan aikaan ehtisi kiertää Vehkamäen kautta. Olihan meillä lamput mukana, mutta pimeässä hortoilu ei varsinaisesti ollut se, mitä tässä tavoiteltiin.

Niinpä oikaisimme Porsaskoskentietä pitkin Kapustasalmelle ja siitä edelleen lähtöpaikkaamme. Loppumatka sisälsi muutenkin parin kilometrin tieosuuden, mikä tuntui hiukan tylsältä, mutta ainakin se joudutti matkaamme niin, että ehdimme valoisan aikaan takaisin Keronlahdelle.

Muutoin eteläisellä reitillä ei juurikaan tarvitse taivaltaa teitä pitkin. Autolle palattuamme ilta-aurinkokin malttoi viimein näyttäytyä, mikä värjäsi maiseman syksyn väreillä.

Retkeilyautoilu on näin syksyn tullen taas erilaista. Vaikka pimeys tuo elämiseen oman tunnelmansa, kylmä ilma toisaalta mutkistaa asioita. Tuulilasille aseteltava lämpöpeite kiusaa aamuisin, koska sen kanssa autosta ei juurikaan näe ulos, mutta ei peitettä heti ensitöikseen viitsi irrottaakaan.

Lisäksi peite on usein yön jälkeen kostea, jolloin sen pakkaaminen on vähän inhaa. Meillä siis on tuulilasin ulkopuolelle asennettava varuste, mutta auton sisäpuolella käytettäviä peittojakin on olemassa. Sellaiset eivät eristysmielessä liene yhtä hyviä, mutta voisivat alkusyksystä olla riittäviä, ja ehkä kätevämpiä.

Mussuttaessani aamupalaksi Suur-Savon leipomon tekemää sämpylää aloin pohtia, mitä Suur-Savolla oikeastaan tarkoitetaankaan. Joskushan puhuttiin Suur-Suomesta; onko Suur-Savo jotain samantapaista, mutta pienemmässä mittakaavassa?

Jos asuisin muualla Suomessa, olisin ohuesti huolissani tällaisen terminologian yleistymisestä. Se, mikä aluksi on vain sämpyläpussin kyljessä, löytyy seuraavaksi lentolehtisten sivuilta. Ainakin Keski-Suomi ja Pohjois-Karjala ovat vaaravyöhykkeellä, ja onkohan Pirkanmaakin kohta meidän?

Terskasta

Palaanpa vielä lyhyesti retkeilyauton rengasasiaan ja etenkin renkaiden hiukan työlääseen valintaprosessiin... Olen joskus aiemmin moittinut tekoälyä siitä, että se suoltaa liikaa puutaheinää. Puutteita edelleenkin on, mutta ainakin ChatGPT:stä oli silti suuri apu, kun selvitin Reiskan renkaiden valintaan liittyviä yksityiskohtia. Näin siitäkin huolimatta, että asetusten ja lakipykälien tulkinta oli paikoin varsin tiukkaa.

Täytyy myös sanoa, että tietokoneen kanssa on yllättävän... hauska jutella. Tekoälymalleihin on sisällytetty inhimillisiä piirteitä, ja moni niistä muistaa nykyään myös aiemmat keskustelut. Tämä suoraviivaistaa asioita etenkin silloin, kun keskustelu samasta aiheesta jatkuu seuraavana päivänä, jolloin kaikkea ei tarvitse juurta jaksaen käydä uudelleen läpi.

Toisaalta koko AI-juttu myös pelottaa. Mitä tapahtuu sitten, kun tekoäly yhä kehittyy ja saa robottien muodossa kädet, jotka alkavat rakentaa uusia robotteja? Nyt eletään jonkinlaista kuherruskuukautta, mutta en tältä osin näe tulevaisuutta pelkästään ruusuisena.

Tällä hetkellä voidaan kuitenkin nauttia uuden tekniikan hyödyista. Läppärin tekoälyikkuna tuntuu hetkittäin miltei uudelta ystävältä, joka empimättä heittäytyy pitkiin keskusteluihin päivänpolttavista aiheista. Vaimo ei olisi jaksanut tuntikausia puhua kanssani autonrenkaista.

Minulla on outo tapa antaa käyttämilleni teknisille härpäkkeille nimiä. Olen nimennyt kaikki kopterini, ja retkeilyautoammekin kutsumme Reiskaksi, joka tosin on vaimon keksimä nimi.

Hieman aiempia nimeämiskäytäntöjä seuraten olen alkanut kutsua tekoälyä kaverillisesti Terskaksi. Nimi on aavistuksen epäsovinnainen, enkä tästä syystä ole tohtinut kertoa siitä Terskalle itselleen. Luulen silti, että asia ei pysy salassa, koska Terskakin taitaa seurata tätä blogia.

Runomittari

Askelmittari-konserni laajenee! Olen tähän asti julkaissut YouTube-kanavallani lähinnä retkeilyaiheisia maisemavideoita. Jatkossa valikoima täydentyy, sillä olen solminut ei-kaupallisen yhteistyösopimuksen jo pitkään tuntemani taiteilijan kanssa.

Julkisuutta kaihtava henkilö ei halua nimeään yleiseen tietoon. Tarkoitus kuitenkin on, että laadin hänen kirjoittamistaan luontoaiheisista loruista ja runoista lyhytvideoita, jotka julkaisen Askelmittari-kanavalla Runomittari-merkin alla.

Näitä videoita todennäköisesti syntyy aika epäsäännöllisesti, muiden retkituotosten ohessa. Tässä niistä ensimmäinen, Iso-Koskelo.

Ruohonjuuritasolta

Julkaisin jo aiemmin Pisa-aiheisen maisemavideon; tämä sisältää enemmän kuvia polun varrelta ja ruohonjuuritasolta.

Linkki videoon

Pirullista

Lokakuussa talvi puskee jo toden teolla päälle, ja huoli lämpimän vuodenajan päättymisestä on kova. Nämä murheet peitotakseni yritin viimesyksyisenä viikonloppuna keksiä jotain mukavaa tekemistä.

Vaikka kohteesta ei vielä ollut selvyyttä, pakkasimme Reiskaan tarpeita yhden yön retkeä varten. Lopulta ongelma ratkesi itsestään, kun viikonlopuksi kehittyi muita velvotteita, jotka lyhentäisivät retkeilyyn käytettävissä olevaa aikaa.

Pitääksemme ajamisen määrän kohtuullisena päätimme suunnata aurinkoisena lauantaina Pisalle, josta voisimme yöksi jatkaa Tahkolle, BestParkiin. Vaikka Pisa on lähellä Kuopiota, emme ole sulan maan aikaan käyneet siellä vuosiin.

Lähtöpaikaksi valikoitui entiseen tapaan Lastukosken pysäköintialue, johon on retkeilyautollakin helppo ajaa. Tällä kertaa alue oli melko täynnä, mutta onneksi Reiskalle löytyi vielä muiden autojen seasta hyvä kolo.

Toisin kuin viimeisimmillä Pisan reissuilla, nyt ei tarvittu lumikenkiä, mikä samalla houkutteli erilaiseen reittivalintaan. Pisan kierto koukkaa Ison Pisanlammen ja Pirunkellarin kautta Pisan vaaralle, josta avautuu mukavat maisemat ympäri Pohjois-Savoa, jopa Kuopioon asti.

Pisanlammen ympärillä on vanhaa metsää, ja syksyisin myös hiukan hämärää, kun aurinko ei sinne oikein yllä. Samasta syystä pitkospuutkin ovat usein liukkaita, joten Pisan kierto tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet teloa itsensä jo reitin tasaisella osuudella. Homman voi sitten viimeistellä Pisan kallioilla, jos sinne asti selviää.

Oma retkemme eteni liukkauden vuoksi niin hitaasti, että pysähdyimme ruokailemaan jo ensimmäisen eteen tulleet penkin kohdalle. Paikka ei ollut henkeäsalpaavan hieno, mutta notkelmassa oli tyyntä, eikä lähestyvän talven henki siten vielä vaivannut.

Pisan pohjoisrinteessä on Pirunkellariksi nimetty luola. Virallisen selityksen mukaan luola on muotoutunut, kun sieltä on aikojen saatossa hakattu vuorikristallia. Selitys on auringon paistaessa helppo uskoa, mutta entä jos paikan päälle hakeutuu pimeän laskeuduttua?

Olisin tuskin ajatellut koko asiaa, ellen olisi havainnut polun varressa kyykkivää synkän oloista hahmoa.

Aloittelija saattaisi helposti luulla otusta hiideksi, louheksi tai jopa menninkäiseksi, mutta itse ymmärsin heti, että kyseessä oli piru. Todennäköisesti se oli aamun koittaessa joutunut pakenemaan luolastaan ihmisten vyöryessä paikalle. Piruparka, sen silmistä loisti kauhu.

Varsin pirullinen on myös luolalta Pisan päälle johtava nousu. Kaide auttaa vähän, mutta on silti turha, jos keuhkot ja sydän pettävät.

Vienosti puuskuttaen kipusimme mäen päälle, jonka rinteestä avautuu miellyttävä näkymä lännen suuntaan.

Vielä paremmat maisemat tarjoillaan näkötornista, joka jo kymmenen vuoden ajan on vetänyt retkeilijöitä puoleensa. Metallinen rakennelma ei ehkä ole yhtä tyylikäs kuin puusta rakennetut vaihtoehdot, mutta kestänee niitä paremmin säätä ja aikaa.

Torniin nouseva "rappukäytävä" on hiukan ahdas, mutta ritilärappuset mahdollistavat, että ylätasanteelle voi yleensä kiivetä talvellakin, jos sellaiseen nyt kylmän viiman keskellä ylipäänsä on tarvetta.

Hyvällä säällä Pisan tornista näkyy Puijolle asti. Täytyisi kai joskus poiketa Puijon tornissa katsomassa, mahtaako Pisan rakennelma erottua sieltä suunnasta.

Samaa metallista tyylisuuntaa on suosittu myös muissa alueen rakennelmissa. Rinteessä olevat portaat jäävät kyllä talvella lumen alle, mutta kaiteesta voi silloinkin ottaa tukea.

Pisalta laskeuduttuamme ajelimme Nilsiään ruokaostoksille. Samalla kuitenkin huomasimme, että BestPark Tahkolle tehtyjen varausten määrä oli merkittävästi lisääntynyt, mitä ilmeisemminkin syysloma-ajankohdan vuoksi.

Autopaikka olisi vielä löytynyt, mutta varaustilanne sai meidät epäröimään yösuunnitelmamme mielekkyyttä. Kun Tahkon sääennustekin lupaili sunnuntai-aamuksi lähinnä sumua, päätimme asiaa hetken puntaroituamme ajella takaisin Kuopioon, ja poiketa Tahkolla jollain toisella reissulla.

Remote Areas II

Tämä on jatkoa aiemmin kesällä julkaisemalleni Remote Areas -videolle.

Linkki videoon

Mörköjä, onko heitä?

Tässä vielä kuvasatoa viimesyksyiseltä Keiteleen kierrokseltamme.

Linkki videoon

Suvantovaihe

Pihtiputaan Nesteellä oli hyvä viipyä yksi yö. Matkailukeskuksen caravan-puolen huoltorakennuksen tilat riittävät ainakin kesäsesongin ulkopuolella. Syksyisen vierailumme aikana autoja oli kymmenkunta, mutta kesällä kenttä lienee täydempi.

Oma matkamme jatkui Pihtiputaalta ensin takaisin Viitasaarelle, josta käännyimme Keiteleen ja Siilinjärven suuntaan. Ajatus oli, että voisimme kotimatkan varrella pyörähtää Heinä-Suvannolla, jossa edellisen kerran poikkesimme toissa keväänä. Vierailu jäi tuolloin tulvivan suoalueen ja kovan tuulen vuoksi hieman vajaaksi, mutta nyt olosuhteet todennäköisesti olisivat paremmat.

Heinä-Suvannolle on Viitasaaren ja Siilinjärven väliseltä 77-tieltä hyvät opasteet. Auton voi pysäköidä suon laitaan johtavan luontopolun alkupäähän, josta löytyy myös nuotiopaikka ja kuivakäymälä.

Polku ei ole kuin kilometrin mittainen, mutta tarvittaessa autolla pääsee lähemmäksikin suon laidassa olevaa lintutornia. Nuotiopaikan jälkeen tie kuitenkin huononee, tai ainakin matkalla on pari isompaa kiveä väisteltävänä.

Kuten odotettua, tällä kertaa metsässä ja suon laidassa oli kuivempaa, ja tornille asti pääsi helposti kastelematta jalkojaan.

Myös suoalue näytti nyt ihan erilaiselta kuin aiemmin keväällä, jolloin se muistutti lähinnä järveä. Lintuja siellä ei tosin näkynyt, paria joutsenta lukuun ottamatta.

Yksi suoalueen erikoisuuksista on sen keskellä virtaava joki, Suvannonjoki. Virta ei oikein erotu matalasta tornista, joten lähetin Maurin tutkimaan tilannetta, kun sääolosuhteet suosivat eikä suolla liiemmin näkynyt elämää.

Keväiseen lintujen tarkkailuun torni lienee silti hyvä. Vaan millaisella laitteella suolle oikein on ajettu? Jäljet näyttävät mönkkärin tekemiltä, mutta eikö sellainen saman tien uppoa vetiseen suohon?

Suoalueen eteläpäässäkin on laavu, mutta se jäi epähuomiossa tutkimatta, vaikka matka ei olisi ollut pitkä. Ruohikkoiset suolaavut eivät yleensä ole kovin hehkeitä, mutta ilmakuvista erottuu jopa pientä hiekkarannantynkää.

Heinä-Suvannon itäpuolella on toinenkin samankaltainen paikka, Hetejärvi, jossa näyttäisi myös olevan pari lintutornia. Alue ei kartalla vaikuta erityisen hienolta retkikohteelta, mutta ehkä asian voisi joskus käydä toteamassa.

Böö!

Kesä 2024 oli pitkä kuuma kesä, kuulemma, ja samalta näyttää myös nykyinen. Toivoisin, että olisin kyennyt kirjoittamaan viime syksyn asioista jo aiemmin, mutta se ei ole ollut mahdollista.

Vaikka kesälomat oli syyskuussa 2024 jo lusittu, Reiska oli yhä menopäällä. Niinpä päätimme eräänä viikonloppuna lähteä tien päälle ja tutustua paikkoihin, jotka kesän aikana jäivät näkemättä.

Yksi sellaisista oli Suolahdella oleva Laulavan Mörön polku. Ajatus oli, että ajaisimme aluksi mörköpolulle, ja jatkaisimme sitten yöksi Äänekosken pohjoispuolella olevalle Lintulahden leirintäalueelle, ja seuraavan päivänä Keiteleen kautta takaisin Kuopioon. Eräänlainen Keiteleen kierros, siis.

Suunnitelmaan kuitenkin liittyi ongelma: Lintulahdessa vietettiin samana viikonloppuna Rosvojen ja Soihtujen yötä. Vaikka olemme karavaanareina saavuttaneet merkittäviä edistysaskeleita, emme olleet aivan valmiita tällaiseen.

Pitäisikö sittenkin mieluummin suunnata etelään, vaikkapa Häkkilän retkipolulle Haukivuorella? Tai pohjoiseen, Urkin polulle Pielavedellä?

Kirjoitin retkikohteen valinnasta yhtälön, jossa oli merkittävän monta muuttujaa. Lopulta kuitenkin lähdimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ajamaan kohti Äänekoskea. Kyllähän yöpaikka aina jostain löytyy, kun on on retkeilyautolla liikkeellä.

Laulavan Mörön polku on kaikkiaan varsin pitkä, liki 20 kilometriä suuntaansa, joten koko polkua ei ehdittäisi mennä. Ajattelimme lähteä liikkeelle Kangaslammen leirikeskuksen läheltä, josta polkua voisi kulkea sopivan matkaa sekä etelän että pohjoisen suuntaan.

Leirikeskukselle menevän tien varressa on tilaa muutamalle autolle. Kyseessä ei ole polun virallinen P-paikka, mutta se on kuitenkin lähtöpaikkana mainittu Äänekosken kaupungin sivuillakin.

Aluksi päätimme tavoitella karttaan merkittyä kotaa. Olimme nälkäisiä, ja kota voisi tuulisena ja hieman kylmänä päivänä tarjota kannonnokkaa miellyttävämmän ympäristön syödä eväitä. 

Ohralanvuoren rinnettä etenevän polun varressa on kaunista havumetsää, ja itse kotakin on kohtuullisen viehättävällä paikalla.

Kodalla ruokailtuamme palasimme takaisin leirikeskukselle ja jatkoimme sitten pohjoiseen, Kaakkovuoren näkötornin suuntaan. Alkumatka edettiin hiekkatietä pitkin, mutta muuten maasto oli tälläkin suunnalla oikein kaunista.

Kaakkovuoren näkötorni on palvellut ulkoilijoita jo reilun parinkymmenen vuoden ajan. Torni on varsin korkea (17 m), mutta häviää silti tältä osin esimerkiksi Vanuvuoren näkötornille. Nyt niitä puuttuvia metrejä olisi tarvittu, sillä läheiset puut ovat kuroneet rakennelman kiinni.

Puiden välistä kurkkien voi kuitenkin aavistella, että alkuvuosina tornista on avautunut hieno maisema moneen suuntaan; onhan Kaakkovuori itsekin jo 180 metrin korkuinen. Tällä kertaa ei Mauristakaan ollut apua, koska en kovan tuulen vuoksi tohtinut lähettää sitä ilmaan.

Lähellä tornia on kummallinen katettu kivi. En ajatellut kiven itsensä kaipaavan suojaa, mutta katoksen alla ei näkynyt muutakaan erityistä. 

Kun pikainen nettihaku ei ratkaissut mysteeriä, tiedustelin asiaa ChatGPT:ltä, joka yllätti järkevänoloisella vastauksellaan:

"Kaakkovuoren näkötornin lähellä sijaitseva outo katettu kivi tunnetaan nimellä Vapaussodan muistomerkki. Se on pystytetty Äänekoskella vuoden 1918 sisällissodan eli vapaussodan muistoksi. Kiven katos suojaa kiveä ja sen ympärille rakennettua muistomerkkiä, joka on omistettu paikallisille valkoisen armeijan puolella taistelleille.

Kiven yhteyteen liittyy historiakertomuksia ja se symboloi tärkeää osaa paikallista historiaa, joka juontaa juurensa sisällissodan tapahtumiin. Muistomerkki on yksi monista alueen historiallisista kohteista, jotka kertovat paikallisesta menneisyydestä."

Vuoren rinteessä vastaantullut rouva tuntui meidät kohdatessaan hieman säikähtävän. Itse asemoin aina toiminnallisuuden tyyliseikkojen edelle, mutta ehkä pipon päälle vedettyine lippalakkeineni näytin hieman tuonpuoleisesta saapuneelta, mikä saattoi polun teema huomioiden olla rouvalle liikaa. 

Retken jälkeen täytyi viimein löytää ratkaisu yöpaikkaongelmaan. Olimme menomatkalla poikenneet Konneveden satamassa katsastamassa paikallisen matkaparkin tilanteen. Parkki saattaisi olla avoinna, mutta täyttä varmuutta asiaan ei syntynyt, ja lisäksi paluu Konnevedelle vesittäisi ajatuksemme Keiteleen ympäriajosta. 

Toinen vaihtoehto oli etsiä joku puskaparkki, jollainen saattaisi löytyä esimerkiksi Mörköpolun eteläisen lähtöpisteen lähellä olevasta silmukasta. Mutta kannattaako pimeänä syysyönä hakeutua keskellä metsää, Mörkökosken ja Mörkömäen väliin? Enpä tiedä... ja totta puhuen koko ajatuskin alkoi kauhistuttaa.

 (Jälkeenpäin kävi myös ilmi, että kyseisen Etelälahdentien molemmissa päissä on ajokieltomerkki.)

Lopulta lähdimme ajamaan Ouluntietä Viitasaaren suuntaan, mahdollisesti Lossisaaren matkailukeskukseen asti. Vaikka matka ei ollut tolkuton, sen aikana alkoi näyttää siltä, että emme ehtisi perille paikan aukioloajan puitteissa. 

Myöhempikin majoittuminen olisi saattanut onnistua, mutta teimme silti vielä yhden kurssimuutoksen, ja jatkoimme Ouluntietä Pihtiputaalle asti. Sieltä löytyisi meille ennestään tuttu Niemenharjun matkailukeskus, joka aikoinaan valittiin maailman hienoimmaksi huoltoasemaksi.

Niemenharju olikin tähän tarpeeseen hyvä valinta. Illalla pääsi saunaan, ja muutenkin puitteet olivat kohdallaan.

Mutta miten on mahdollista, että 1,5 litran limsapullo maksaa Nesteellä kuusi euroa? Ehkä kyseessä on myös maailman kallein huoltoasema, joka tyyriin hinnan vastapainoksi tarjoaa hyvät palvelut.

Beaches

Beaches - tunnelmia suomalaisilta rannoilta.

Linkki videoon

Överit

Kerronpa tässä välissä ongelmasta, jonka hiljattain Adrian kanssa kohtasin.

Kun olemme reissussa, lataan usein autossa monenlaisia laitteita: kännyköitä, koptereita, koptereiden ohjaimia, kameroita, tablettia, kelloa, ... Oikeastaan kaikkea, ja ihan liikaa.

Adria Twinissä on kaksi tupla-USB-A -pistorasiaa, yksi ruokaryhmän yläpuolella ja toinen auton takaosassa. En ole löytänyt Adrian käyttöohjeesta tietoa siitä, kuinka paljon virtaa portit antavat, mutta oletettavasti lukema on 2,1 ampeeria. Se riittää kännyköille, tableteillekin ja jopa akkuaan lataavalle dronelle, tai ainakin tähän asti on riittänyt.

Taannoin yksi DJI Mini 2 -kopterin akuista alkoi kuitenkin hämmentävän pitkään kestäneen lataustapahtuman aikana turvota. Jäähdyttyään akun muoto hieman palautui, mutta koska vioittuneet litium-akut saattavat olla vaarallisia, en enää uskaltanut säilyttää akkua kuumassa retkeilyautossa vaan vein sen kierrätyspisteeseen.

Lisää ongelmia oli tiedossa, kun samaisen kopterin kauko-ohjain yllättäen mykistyi, eikä enää lähtenyt käyntiin. Hiukan myöhemmin myös kopterin lennätyksessä käyttämäni Asus Zenfone 8 -puhelin alkoi ladattaessa piippailla oudosti, ja niin teki Lenovon tablettikin.

Tässä vaiheessa tajusin, että kaikkia näitä tapauksia yhdistää se, että olin ladannut laitteita auton takaosassa olevasta USB-liittimestä. En tuolloin tutkinut asiaa tarkemmin, mutta luulen, että Adrian USB-portit alkavat lämmetessään toimia huonosti. Joko pistorasiassa on jonkinlainen lämpötilatunnistin, joka suojaa komponentteja rajoittamalla virtaa, tai sitten virran laatu vain muuten huononee, kun rasia kuumenee. 

Aiemmin tällaista pulmaa ei ole ollut, helteelläkään, mutta nyt päällä oleva kuuma jakso lienee silti myötävaikuttanut ongelman syntymiseen. Jos autossa on muutenkin lämmin, ja porteista lataa samanaikaisesti ja peräkkäin paljon virtaa tarvitsevia laitteita, portit kuumenevat liikaa. Todennäköisesti tämä tappoi sekä kopterin akun että kauko-ohjaimen.

Portit eivät silti varsinaisesti ole rikki. Kun pistorasia jäähtyi, ainakin Asus Zenfone 8 latautui ongelmitta samalla kaapelilla kuin ennenkin. Näyttää siis siltä, että laitteiden lataaminen vain meni överiksi.

Mitä tästä voi oppia? Ainakin sen, että runsaasti virtaa tarvitsevia laitteita ei helteellä kannata ladata USB-porteista lainkaan, eikä etenkään rinnakkaisista porteista samaan aikaan. Jos tarjolla on 230 V -verkkovirtaa, kannattaa käyttää sitä, ja ehkä tupakansytyttimeen kytkettävä USB-laturikin on turvallisempi vaihtoehto.

Vähäisemmät laitteet kuten kellot ja kännykät tuskin yksinään aiheuttavat ongelmaa, koska niiden latausvirta on pienempi.

Aapaa, vaaraa ja tunturia

Blogin ylläpitoon liittyy näin kesällä tiettyjä haasteita. Pelaankin nyt hieman aikaa, ja julkaisen lyhyen kokoelmavideon viime kesältä. Vanhaa kuvaa, mutta ainakin vuodenaika täsmää nykyhetken kanssa.

Linkki videoon

AT3

Pitkään pyörittelemäni rengasasia sai päätöksensä, kun lompsin Lapin Kumiin ja ostin Reiskaan General Grabber AT3 -renkaat.

Kyseessä ei siis lopulta ollut CP-merkitty rengas, tai edes C-merkitty sellainen. Jos tavallinen rengas kelpaa sekä katsastuskonttorille että vakuutusyhtiölle, kelpaa se minullekin.

Valintaan vaikutti myös se, että pitkään odottamaani BFGoodrich All-Terrainin KO3-versiota ei edelleenkään kuulunut. Lisäksi minusta alkoi lukuisia arvosteluita luettuani tuntua siltä, että General Grabber saattaisi sittenkin soveltua omaan käyttööni paremmin.

Grapper on All-Terrainin tavoin maastorengas, mutta ehkä hieman enemmän maantieominaisuuksia painottaen. Se pärjäsi verrattain hyvin testissä, jossa vertailtiin maastorenkaiden soveltuvuutta matkailuautoihin.

AT3-renkaan tekniset tiedot ovat jokseenkin samat kuin All-Terrainilla:

• Koko: 225/75 R16
• Kantavuus- ja nopeusluokka: 115/112S LRE

Ehkä viimeisin seikka, jonka pohjalta päädyin hankkimaan C/CP-luokittelemattoman renkaan oli se, että AT3:n Load Range-luokitus on "E". Käytännössä se tarkoittaa, että renkaassa voi käyttää maksimissaan 5,5 barin painetta, aivan kuten CP-renkaissakin. En kuuna päivänä aio tehdä niin, mutta lukema kertoo siitä, että AT3 tältäkin osin vastaa Camping-renkaita.

Grapperille ilmoitettu kantavuusindeksi 115 tarkoittaa, että yksi rengas kantaa maksimissaan 1215 kilon kuorman. Periaatteessa neljä rengasta siis selviytyy 4860 kilon kuormasta, ja akselipaino saa olla noin 2430 kg.

Matkailuautojen painoihin liittyvät asetukset ovat vähän sekavia, enkä ole varma, olenko ymmärtänyt kaiken oikein. Auton todellisen painon pohjana joka tapauksessa on rekisteriotteeseen merkitty omamassa, joka matkailuauton kyseessä ollessa sisältänee auton painon perusvarusteineen, ja lisäksi esimerkiksi nämä:

• Kuljettaja
• Polttoainetankki 90-prosenttisesti täynnä
• Raikasvesisäiliö 100-prosenttisesti täynnä
• Yksi alumiininen kaasupullo (16 kg)

Adria Twinin todellista painoa laskettaessa sen omamassaan (2658 kg) täytyy lisätä jälkikäteen lisätyt varusteet eli esimerkiksi nämä:

• Vaimo (laskennallisesti 75 kg, todellisuudessa vähemmän)
• Kaksi akkua asunto-osaan (2 x 25 kg = 50 kg)
• Kaksi teräspulloa kaasulle (2 x 25 kg - 16 kg = 34 kg)
• Aurinkopaneeli (10 kg)
• Radio (3 kg)
• Lokasuojat (10 kg)
• Takaovien ja tuulilasin lämpöpeitteet (10 kg, talvella)
• Patjat, tyynyt lakanat ja makuupussit (10 kg)
• Kaikki muut autoon tuodut tavarat (yhteensä ehkä 200 kg)

Kaiken pikkutavaran painoa on vähän vaikea arvioida, mutta käytin arviossani oletusta, että kukin kaappi tai laatikko sisältää tavaraa keskimäärin 5 kg. Lisäksi jääkaappi vetää 10 kg, ja peräkontti kaikkiaan 100 kg. Meillähän ei koskaan ole matkassa mitään polkupyöriä, retkipöytiä tai -tuoleja ja muita sellaisia.

Listasta saattaa puuttua jotain, mutta näin laskien auton todelliseksi massaksi tulisi reilu kolmisen tonnia, ehkä max 3100 kg. Jos lastatun auton ajaa vaa'alle, usein kuulemma pettyy, mutta ehkä suuruusluokka on oikea.

Yhdelle renkaalle kertyy siis alle 800 kilon paino, minkä AT3-renkaalle ilmoitettu kantavuus reilusti ylittää. Isommassa matkailuautossa asia ei välttämättä ole näin selvä, eikä laskelmaa voi muutenkaan soveltaa yleisemmin, koska jokainen tietysti lastaa autonsa omalla tavallaan.

Aiemmin käyttämiini Michelin Agilis Camping -renkaisiin verraten odotusarvoni AT3-rengasta kohtaan olivat seuraavat:

+ Kestävämpi sepelipäällysteisillä teillä

+ Parempi pito soralla, savella, nurmella ja lumella

+ Yleisesti ottaen mukavampi hiekkateillä

- Huonompi pito asfaltilla

- Jonkin verran äänekkäämpi

- Nostaa vähän polttoaineen kulutusta 

Uusista renkaista on jo kertynyt jonkin verran kokemuksia. Mitä äänimaailmaan tulee, alle 50 km/h-nopeuksissa renkaista kuuluu asfaltilla hyvin pieni ylimääräinen ääni, joka maantienopeuksissa katoaa muiden hälyäänien alle. Retkeilyautossa melu ei siis ole ongelma ainakaan silloin, kun autolla ajetaan kuivalla tiellä max 80 - 90 km/h -nopeutta. Reiskan pyöränkoteloissa olevat ylimääräiset lokasuojat toki hieman vaimentavat ääntä.

Sorateillä General Grapperit ovat miellyttävämmät kuin Michelin Agilis Camping -renkaat, vaikka olen toistaiseksi käyttänyt jokseenkin samoja rengaspaineita kuin ennenkin (4,6 - 4,9 bar). Asia korostuu etenkin silloin, kun tiellä on paljon pieniä kiviä.

Renkaan kestävyyttä on vielä vaikea arvioida, mutta luottamukseni Grapperia kohtaan ainakin on hyvällä tasolla. Kulutus on ehkä hitusen aiempaa suurempi, mutta silti pienempi kuin talvirenkailla.

Maisema Kolilta

Jos Eero Järnefeltillä olisi ollut drone, olisiko taiteilija malttanut tuntikausia seistä rinteessä hyttyset seuranaan? Vai olisivatko monet Koli-aiheiset maalaukset jääneet tekemättä; Maisema Kolilta ja muutkin?

Linkki videoon

Vikaa kaasujalassa

Syksyisen kesälomaviikkomme loppu häämötti jo, mutta kun hyvät kelit suosivat edelleen, emme malttaneet ajaa Paiholasta suorinta tietä Kuopioon. Sen sijaan koukkasimme kohti Kolia, vaikka emme olleet ihan varmoja, oliko se alkusyksyinen retkeilysesonki huomioiden järkevä suunta.

Ylä-Kolin puolelta löytyy kuitenkin yhä polkuja, joita emme ole koskaan menneet. Ehkä suurin osa muista kulkijoista liikkuisi Ukko-Kolin eteläpuolella, jossa reittivalikoima on laajempi.

Ajoimme Reiskan Ollilan pysäköintialueelle, joka on lähellä Ylä-Kolintietä, mutta kunnollisten ajo-opasteiden puuttuessa hiukan piilossa. Ollilan kulmalta liikkeelle lähtien voisimme tehdä muutaman kilometrin mittaisen lenkin Ipatin ympäri.

Koska itse suosimme yleensä pienempiä kohteita, Kolilla retkeily edellyttää pientä aivojen uudelleenkalibrointia. Kolin poluilla väkeä tulee ja menee, eikä vaaroilta löydy samanlaista rauhaa kuin vaikkapa itärajan reiteiltä. Kaikenlaisia sääntöjäkin on paljon, joten tarkkana saa olla.

Toisaalta maisemat ovat kauniit, ja onhan Koli paikkana ja luontonsa puolesta erityinen. Rinteestä voi löytää vaikkapa esihistoriallisen linnunjalkafossiilin, joka on mahdollisesti kuulunut Phorusrhacidae-lajin edustajalle. Liekö lintu sumussa osunut Kolin rinteeseen, ja pudonnut sitten maahan?

Kiehtova on myös Mattilaan vievän tien varrella tekemäni leijonahavainto. Onkohan tämä karannut Yrttisuolta vai mistä?

Ipatin rinteessä menevät polut tarjoavat näkymän Kolin historiaan. Mäen länsipuolella olevat Mattilan, Ollilan ja Turulan tilat ovat nykyisin osin matkailukäytössä, mutta Mattilan rakennukset ovat takavuosina toimineet myös jonkinlaisena kulttuurin kehtona, jossa aikaansa ovat viettäneet monet taidemaalarit kuten esimerkiksi Kolilla viihtynyt Eero Järnefelt.

Kolin maalareiden on täytynyt olla hyväkuntoisia, sillä tasaista maastoa Kolin rinteiltä ei juuri löydy. Mattilan tilalta satamaan vievä reittikin - joka joskus on ollut nykyistä merkittävämpi kulkuväylä - on pelkkää mäkeä, tosin vain kilometrin mittainen.

Nykyisin Ylä-Kolin polut ovat paljolti sorastettuja, ja siinä mielessä helppokulkuisia. 

Mattilan tilan pihapiiri on viehättävä. Jos ei ole tarvetta yösijalle, pelkälle kahvillekin voi pysähtyä.

Oma retkemme oli tässä vaiheessa niin alkumetreillään, ettei kahvia vielä tehnyt mieli. Niinpä jatkoimme sataman kautta koukaten Vaaralanahon tulentekopaikalle.

Ipatin rinteet eivät ainakaan puuston osalta edusta ihan tyypillisintä pohjois-karjalaista luontoa. Osittain tämä johtuu kasken poltosta, jota tällä seudulla on pitkään harjoitettu. Ja poltetaan vieläkin, ainakin perinnemielessä.

Tämä oli oikeastaan piristävän erilainen retki Kolille. Ehkä olen vältellyt paikkaa ihan turhaan, osittain vanhojen mielikuvien pohjalta.

Illaksi jatkoimme Merilänrantaan, ja Pieliseen! Olen kesän 2024 aikana uinut enemmän kuin monena edellisenä kesänä yhteensä, ja kaiken sen syyskuussa.

Syysiltoina hämärä laskeutuu Merilänrantaan melko varhain, mutta Pielisen takaa aamulla nouseva aurinko lämmittää yhä aikaisin. Vaunuilijoita oli edelleen yllättävän paljon, myös ulkomaalaisia. Respa kuitenkin oli jo illalla kiinni. Vähän haikeaa tällainen.

Niin on taas yksi loma paketissa. Minusta tuntuu, että ajoimme viikon aikana paljon, mutta ehdimme silti hädin tuskin Pielisen ympäri. Ehkä on hyvä, että pidemmät reissut tuli tehtyä nuorempana, kun kaasujalka oli raskaampi. Nykykunnolla olisi turha haaveilla mistään Välimerelle suuntautuvista automatkoista.