perjantai 30. syyskuuta 2011

Kipukohtia

Olen hiukan rikki... Tai tarkemmin sanoen minun vasen käteni on rikki, useammastakin kohdasta. Olen onnistunut hankkimaan käteeni sitkeän tulehduksen, josta en meinaa päästä eroon.

Ranteessa on niveltulehdus, jonka muistan ensi kerran oireilleen jo viime talvena. Kävin vaivan johdosta lääkärissä jo kesäkuussa, mutta tällä viikolla jouduin menemään uudestaan, kun tauti vaivasi edelleen. Nyt popsin tulehduskipulääkkeitä ja sudin ranteeseeni hyttysmyrkyn hajuista geeliä, jonka pitäisi helpottaa oireita. Lisäksi käytän jäykkää rannetukea, joka estää rannetta liikkumasta.

Rannetuki tuntuukin hyvältä välineeltä! Tosin kirjoittamista se ei rajoita, vaikka syytä ehkä olisi. Työskentelen paljon tietokoneella, minkä johdosta lääkäri ehdotti sairaslomaakin, mutta hylkäsin ajatuksen. Olisin kotonakin päivät pitkät naputellut koneella, joten lomasta ei olisi ollut mitään hyötyä. Ranne kuitenkin tuntuu muutaman päivän tukea pidettyäni hiukan paremmalta, mikä yli puolen vuoden kärvistelyn jälkeen on mukavaa.

Tällä hetkellä eloa haittaa enemmänkin vasemman hartian ja yläselän välissä oleva kipukohta, joka heräsi henkiin reilu vuorokausi Jeageloaivin reissun jälkeen. Ehkä sielläkin on joku tulehdus, joka vaikeuttaa ainakin housujen kiskomista jalkaan. Hetkittäin minusta tuntuu, että kipeä kohta etenee kohti kaulaa ja päätä... Jos siis kirjoitteluni yllättäen lakkaa, se johtuu päässä olevasta tulehduksesta!

Kipugeeliä kaupitteleva televisiomainos antaa ymmärtää, että tällaiset tulehduksenomaiset kipuongelmat ovat ihan tavallisia, mutta minulle ne eivät ole sitä. Jos viime syksyn sääritulehdus jätetään pois laskuista, en muista aikapäiviin kärsineeni mistään nivel-, rusto- tai lihaskivuista. Olenkohan alkanut tehdä jotain väärin?

Mieleeni on hiipinyt epäilys, että ranteessa oleva niveltulehdus on saanut alkunsa, kun vuosi sitten heinäkuussa vaihdoin autoa. Uudessa vaunussa on F1-tyyliset rattivaihteet (pitäähän ne 1.6-litraisessa dieselissä olla...), ja myös radion säätimet sijaitsevat ratissa. Arvelen, että vasemman käden lisääntynyt sormityö on rasittanut tottumattomia niveliä niin, että se on aikaansaanut tulehduksen. Vaihtoehtoinen teoria on se, että vaiva on syntynyt raplatessani juoksulenkillä vasemmassa kädessä pitämääni miniradiota... Kanavanvaihtokynnykseni on verraten matala, mistä syystä peukaloni joutuu joskus koville.

Hartiakivun alkulähteen taas sijoitan mielessäni Jeageloaivin rinteille. Muistelen, että muhkean makuupussin vuoksi minulla oli alkuyöstä kuuma, joten vähensin vaatetusta ja taisinpa hetkittäin nukkua makuupussin ulkopuolellakin. Ehkä hartiat eivät tykänneet kylmästä ilmasta? Makuualustakin oli aika kova, mutta samaa alustaa käytän aina. Tuskin ongelma sentään uudesta rinkasta voi johtua? Painoa oli kuitenkin aika vähän.

Oli miten oli... Nyt syön pillereitä, hieron hyttysmyrkkyä itseeni ja pyrin pääsemään tulehduksista eroon.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Varusteanalyysin paikka

Muotkan miniretkellä mukanani oli varusteita, joita en ollut aiemmin käyttänyt. Etukäteen minua kiinnosti varsinkin se, miltä Osprey Kestrel tuntuisi taakkaa kannettaessa. Kuorma toki oli varsin kevyt, mutta enpä juurikaan muista kulkiessani ajatelleeni kantolaitetta! Toisaalta Kiilopäälle patikoidessani rinkka ei ollut aivan täynnä, jolloin se ilmeisesti painui kasaan niin, että löystyviä remmejä piti jatkuvasti kiristää. Myös Kestrelin vetoketjut ovat aika kevyen oloiset; toivottavasti ne eivät aiheuta harmeja jatkossa.

Otsalamppuna käytin tällä kertaa Black Diamond Ionia. Ion on pieni mutta yllättävän terhakka lamppu, mikä selittynee voimanlähteenä käytetyllä kuuden voltin paristolla. Kahdesta valaisutehosta suurempi riittää satunnaiseen kulkemiseenkin (tai ainakin sen avulla löytää telttansa tunturista...), kun taas pienempi soveltuu paremmin puuhasteluun leirissä. Ionin käyttämän pariston kapasiteetti on kuitenkin aika pieni, joten järeämpi lamppu on tarpeen, jos puskissa on tarkoitus rymytä tuntitolkulla. Telttavalona käytän edelleen Retki Camping Lantern -tyyppistä valaisinta, jonka saa kätevästi roikkumaan teltan kattoon.

Joku aika sitten hankkimani Esbitin 0.5-litrainen keitin oli myös tulessa. Kattila itsessään toimi odotetusti, mutta kotiin jääneen tuulisuojan merkitys korostui kylmällä ilmalla keitellessä. Isomman 230-grammaisen kaasupullon kanssa käytän yleensä Primuksen suojaa, joka ei kuitenkaan pakkaudu kovin näppärästi Esbitin kattilan ja 100-grammaisen pullon kanssa. Toki tuulisuojan voi tarvittaessa viritellä melkein mistä vain, mutta mieluiten kantaisin mukanani toimivaksi todettua vaihtoehtoa.

Abiskon kesäreissulla en löytänyt käyttöä Finnsvalan verkkoalusasulle, mutta syysretkelle se oli hyvä valinta! Verkkoalusasu ei ole liian kuuma 5 - 10 C asteen lämpötiloissakaan, mutta on mukava verkottomien kuorihousujen alla estäen niiden liimautumisen ihoon kiinni. Ehkä paras piirre verkkoalusasussa on, että se ei juurikaan kerää kosteutta, joten sitä ei oikeastaan tarvitse riisua koskaan... Jos siis haluaa suoraviivaistaa retkipukeutumistaan, riittää kun yön tullen kiskoo verkkoalusasun päälle joko toisen kerraston tai fleece-asun (makuupussin lämpöarvoista riippuen).

Iltanuotiolla istuessani käytin ensimmäistä kertaa fleecen sijasta ohutta untuvatakkia, mikä oli hyvä valinta nollakelille. Tällöin on eduksi, jos kuoritakki on sen verran väljä, että untuvatakki sopii sen alle. Ja voihan untuvatakkia käyttää nukkuessakin, jos mukana oleva makuupussi osoittautuu säätilaan nähden riittämättömäksi. Kosteasta untuva ei tunnetusti tykkää, mikä pitää huomioida ainakin aamuisin matalassa teltassa istuttaessa (hartiat kastuvat helposti).

Jeageloaivilla viettämäni yö oli jo toinen Voimaliskon seurassa. Kokemus ei olennaisesti eronnut ensimmäisestä kerrasta Suomun Ruoktulla: vähän ahdasta oli, ja aamulla kostean nihkeää. Ehkä liskoon voisi kuitenkin tottua, ja epäilemättä tunnelma keskikesän lämpiminä, sopivasti tuulisina öinä on erilainen. Lähinnä epämukavuutta aiheuttaa matala istumakorkeus, joka kiusaa jo tällaista 176 cm mittaista miestä. Leveys- ja pituussuunnassa tilaa on riittävästi, ja tavaratkin saa helposti ulkoteltan helmojen alle suojaan.

Uusia vaelluskenkiä hankkiessani tulin ihmetelleeksi sitä, kuinka lyhyen aikaa kaksi edellistä Gore-Tex -kenkäpariani ovat kestäneet. Toki molemmilla pääsee edelleen eteenpäin, mutta vettä ne eivät enää 1 - 3 vuoden käytön jälkeen pidä. Erikoista on se, että molemmat kenkäparit ovat menneet rikki samasta kohdin: kengän ulkosyrjästä päkiän kohdalta. Tämä herättää epäilyksen, että kalvo vaan kengän taittuessa pikku hiljaa hiertyy rikki. Jos kengässä on vielä rikkinäisen kalvon kohdalla sauma tai irvistävä kivirantti, vesi kyllä löytää tiensä kengän sisälle. Nyt hankkimani Meindl Tunturihaukat ovat jäykemmät kuin aiemmat kenkäni, eikä niissä ole saumoja päkiän lähellä, joten toivoa sopii, että ne kestävät edellisiä pidempään.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Kevyt rinkka, parempi mieli

Muotkan Ruoktulta palattuani majoitun jälleen Saariselälle. Tarkoitukseni oli huilata siellä päivän verran ja jatkaa sitten etelää kohti, mutta aurinkoinen sää ja toisaalta etelästä myöhemmin lähestyvät vesisateet saivat minut jäämään Saariselälle vielä toiseksikin yöksi.

Keksin uudeksi päiväksi kivaa ohjelmaakin! Tiistaisin Kiilopäällä lämpiää savusauna, joten päätin patikoida sinne saunomaan ja palata illalla linja-autolla takaisin Saariselälle. Tällainen retki soveltuisi hyvin myös varustetestaukseen, koska olin juuri hankkinut Saariselän Partioaitasta uudet vaelluskengät. Entiset alkoivat vuotaa, mitä epäilin jo heinäkuisen Abiskon reissun aikana. Asia varmistui lopullisesti Jeageloaivilta märässä maastossa laskeutuessani: oikean jalan sukka kastui läpimäräksi jo viiden kilometrin matkalla kosteassa varvikossa kulkiessani.

Uudet vaelluskengäthän on aluksi syytä "sisäänajaa" (vai uloskävellä?), jotta ne muokkautuvat jalan muodon mukaan. Samalla varmistuu, että ne todella käyvät omaan jalkaan eivätkä aiheuta ongelmia pidemmillä vaelluksilla. Kymmenen kilometrin pyrähdys Saariselältä Kiilopäälle sopii tähän tarkoitukseen hyvin.

Matkalle lähtiessäni otin selkääni Kestrelin, jonka Jeageloaivi-konfiguraatiosta olin tiputtanut pois teltan, makuupussin ja -alustat sekä hiukan eväitä. Myös muutamista vaatekappaleista (untuvatakki, yövaatteet) luovuin, mutta toisaalta lisäsin rinkkaan sadevarusteet, termospullon ja ison pyyhkeen. Halusin kokeilla, mitä Kiilopään rinkkavaaka näyttää Kestrelin painoksi, jotta tiedän, kuinka kaukana 10 kg:n tavoitepainosta olen. Vaaka näytti sittemmin yhdeksän kilograman lukemaa (sisältäen reilun litran vettä), joten ainakin kesävarusteiden kanssa tavoite alkaa häämöttää!

Menomatka Kiilopäälle eteni Laanilaan asti latupohjaa pitkin, mutta sen jälkeen poikkesin Ruijan polulle, jonka sattumalta havaitsin erkanevan pian Savottakahvilan jälkeen. Ruijan polkua pitkin matka oli hiukan pidempi, mutta kangasmetsä oli latupohjaa miellyttävämpää kävellä.

Kiilopäälle päästyäni odottelin hetken savusaunavuoron alkamista (klo 15), minkä jälkeen nousin ensimmäisenä kylpijänä lauteille. Ohjelmaan tietysti sisältyi myös pulahtaminen lähellä virtaavassa Kiilo-ojassa, jonka noin seitsemänasteinen vesi virkistää kehon parissa sekunnissa.

Paluumatkan olin suunnitellut kulkevani linja-autolla, joka ajaa Kakslauttasen ohi noin klo 19. Aikataulussa lukee, että kyseinen vuoro poikkeaa Kiilopäällä "tarvittaessa", mutta tässä on kyse ainoastaan Kiilopäälle tulevien tarpeista; sieltä lähtevien toiveilla ei ole niin väliä. Bussiin varmasti päästäkseni minun siis olisi pitänyt kävellä Kiilopäältä kuusi kilometriä Kakslauttaseen. Ajattelin, että kaipa sitten voin yksintein patikoida takaisin Saariselällekin, eikä minun tarvitse odotella bussia saapuvaksi.

Paluumatkan tein nopeampaa reittiä Ahopäiden yli. Hieman ennen Saariselkää pysähdyin parfyymilatupohjan varrelle tekemään ruokaa, mikä herätti hilpeyttä ohikulkijoissa. Tosin kulkijat saattoivat olla jo valmiiksi hilpeitä muutenkin.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Analyysin paikka

Lomamatka etenee, mutta säätämistä on riittänyt... Leviltä lähdettyäni päätin lopulta ajella Kiilopäälle ja ponnistaa sieltä maastoon - tietämättä kovin tarkasti suuntaa tai kohdetta. Näinhän homma on usein aiemminkin edennyt. Miksei siis tälläkin kertaa?

Kiilopäälle päästyäni säädin rinkkani 4 - 5 päivän vaellusta varten. Käytännössä se tarkoitti, että valitsin teltaksi Nallon (ajatus viiden päivän reissusta Voimaliskon kanssa ei kiehtonut), makuupussiksi Hypna 3S:n (jotta mahdollisesti pakastuva kelikään ei haittaisi) ja rinkaksi Kajkan (saadakseni kaikki varusteet kyytiin).

Liikkeelle päästyäni kävelin muutaman sata metriä Kiilopään parkkipaikalta Suomun Ruoktun suuntaan ja käännyin takaisin... Ei tuntunut hyvältä. Häh, mitä nyt taas? Säästääkseni lääkärikulut analysoin tilanteen itse ja päädyin seuraavaan diagnoosiin:

1. Rinkka oli tarpeettoman painava. Olin koko menneen kesän hartaasti tuunannut rinkkaani kevyemmäksi, mutta nyt syysvarusteiden kanssa - ja kantaessani kaiken pitkästä aikaa itse - otin hirmuloikan taaksepäin. Itse asiassa rinkka ei edes ollut erityisen painava, 15 - 20 kg ehkä, mutta omat odotusarvoni olivat epärealistiset.

2. Maasto oli liian tuttua. Olin perheen kanssa Saariselällä kesäkuussa ja tein vielä elokuussakin lyhyen retken Suomun Ruoktulle. Liika on liikaa ja sillä selvä. Ukselmapää on edelleen näkemättä, mutta voin mennä sinne myöhemmin vaikka vaimon kanssa. Tuttujen polkujen tallaaminen ei tunnu tylsältä, jos joku toinen on mukana.

Lopulta majoituin Saariselän Holiday Clubiin, kävin juoksemassa Kuutamolenkin, ja aloin työstää uutta suunnitelmaa. Keventääkseni rinkkaani päätin rajoittaa retkeäni niin, että kaikki varusteeni mahtuisivat aiemmin hankkimaani 68-litraiseen Osprey Kestreliin. Ensisijaisesti tämä tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi luopua Nallosta ja vaihtaa se Voimaliskoon. Myös ruokatarvikkeiden määrää olisi syytä vähentää, koska Kestreliin ei tulisi mahtumaan 4 - 5 päivän aterioita (2 - 3 päivää ehkä).

Päästäkseni hiukan vieraampaan (mutta silti helposti tavoitettavaan) maastoon palautin mieleeni alkuperäisen ajatukseni lähteä Muotkatuntureille. Voisinhan uuden suunnitelman puitteissa poiketa vaikkapa Peltotunturin suunnalla ilman että minun tarvitsee valloittaa koko Muotkaa yhdellä kertaa. Mutta siis tunturiin, Voimaliskon kanssako? No miksipä ei, kyllähän jotkut kulkevat tunturissa koirankin kanssa.

Siispä säädin varusteeni vielä kerran uudelleen. Lopputulokseni oli setti, jonka kantolaitteena oli Osprey Kestrel 68, telttana Vaude Power Lizard, makuupussina Haglöfsin Hypna 3S ja joka sisälsi muonaa 2 + 1 päivän tarpeita varten. Rinkka oli aika täynnä, mutta arvelisin sen alkupainon olleen 11 - 12 kg:n paikkeilla (sisältäen n. litran vettä). Valitsemalla makuupussiksi Goga 2S:n olisin säästänyt vielä 300 - 400 grammaa, mutta halusin tältä osin pelata varman päälle, koska luottamukseni Voimaliskoa kohtaan ei ollut parhaalla tasollaan.

Näillä eväillä porhalsin kohti Muotkan Ruoktua, josta lähdin tallustamaan Jeageloaivin suuntaan.
Ensin ajattelin pyrkiä Peltoaiville asti, mutta tunturissa tovin hortoiltuani päädyin lopulta pystyttämään telttani jo Jeageloaivin rinteessä olevan lammen rannalle, jonne myös Jeageloaivin kodalla tapaamani pari helsinkiläistä vaeltajaa olivat matkalla. Fyysinen laiskuus yhdistettynä laumasieluisuuteen selvästikin johdattivat valitsemaan helpon vaihtoehdon.

Iltanuotiolla aika kuluikin mukavasti. Yöllä satoi ajoittain vettä, mikä vaikeutti nukkumista ainakin siihen asti, kunnes päätin kaivaa rinkastani korvatulpat. Tuuli tyyntyi yön aikana, minkä johdosta olosuhteet Power Lizardissa olivat aamulla liki trooppiset (ainakin lämpötilaa lukuunottamatta). Useampi sateinen yö Voimaliskon kanssa voisi ottaa koville.

Hiukan lyhyestä matkasta (~15 km) huolimatta reissusta jäi hyvä fiilis. Minulla on joskus taipumusta turhaan suorittamiseen, mikä vaellusreissuilla ilmenee ylipitkinä päivämatkoina ja tarpeettomana kiireenä. Tällä reissulla ei ollut kiire ja päämäärätön kulkeminen tuntui oikeastaan hauskalta. Oli myös mukavaa ulkoilla syksyisessä luonnossa ja vieläpä tunturissa!

perjantai 16. syyskuuta 2011

Kesän jämiä

Viimeinen viikko kesälomaa on sitten menossa. Kuten tavallista, hyppäsin taas auton ja lähdin ajamaan kohti pohjoista ajatuksella rynnistää maastoon heti kun kelit ovat suotuisat. Viivästytin jo kertaalleen lomalle lähtöäni siksi, että Katia-myrskyn rippeet toivat mukanaan jatkuvia sateita. Nyt lähipäivien sää näyttää hyvältä, joten kaikki on siltä osin kunnossa, mutta vaeltaminen ei jostain syystä maistu. Mitä ihmettä?

Ylläksellä yhden yön vietettyäni ajelin Leville, josta tarkoituksenani on jatkaa vielä pohjoisemmaksi ja suunnistaa Muotkatuntureille, jossa ajattelin kiertää muutaman päivän. Muotkahan on hienoa seutua ja siellä saa kulkea aika rauhassa, mutta... onkohan siellä vähän liiankin rauhallista?

Olen mennyt suurimman osan reissuistani yksin, eikä se koskaan ole ollut minulle ongelma (paitsi kerran Stora Sjöfalletissa, jossa luulin loppuni tulleen, kun ajauduin ikävään pöpelikköön). Nyt ajatus lähteä polkemaan yksin tunturiin tuntuu kuitenkin etäiseltä. Luulen tämän johtuvan siitä, että olen viimeisen vuoden aikana tehnyt monta hyvää reissua perheen kanssa, ja kynnys vaeltaa omin päin on saattanut nousta korkeammaksi. Jonkin sortin mukavuudenhaluisuutta kenties?

Kävin iltapäivällä juoksulenkillä Levin latureiteillä, ja täytyy sanoa, että juokseminen kyllä maistui hyvältä! Ehkä minun pitäisikin keskittyä siihen, mikä juuri nyt on mukavaa. Mutta silti minusta tuntuu, että huolella pakkaamani Kajka tuijottaa minua.

torstai 8. syyskuuta 2011

A little less conversation, a little more action

Kuopio Maraton on jälleen kerran ohi... Suoritus toistuu vuosi toisensa jälkeen aika lailla samanlaisena, mutta ehkä tapahtuman parasta antia onkin tunne siitä, että kuuluu johonkin isompaan, samanhenkisten ihmisten joukkoon. Ja juoksun jälkeen on joka tapauksessa kiva mennä savusaunaan! Tosin saunomiseen liittyvä suorituskykyni on tainnut vuosien myötä heikentyä - tai sitten saunan lämmittäjä on vaan petrannut omaa suoritustaan.

Itse juokseminen tuntui kohtuullisen helpolta. Viime vuosien tapaan menin tälläkin kertaa vain puolimaratonin, yhdessä vaimon kanssa. Mietin siinä juoksun jälkeen, että puolimaratonilla ja kokonaisella on kyllä aika iso ero. Puolikas menee helposti, mutta kokomaratonin loppupuolella jalat ovat usein kuin puusta veistetyt. Ehkä mukavin matka olisikin 3/4-maraton? Matka ei tuntuisi loppuvan kesken, mutta turhat tuskat jäisivät kokematta.

Olen mielessäni aina liittänyt Kuopio Maratonin syksyn alkamiseen. Jos nyt siis on syksy, pitäisi varmaankin lähteä ruskaretkelle! Tunnen vetoa sekä Muotkaa että Kungsledeniä kohtaan - ja olen jo pakannut rinkankin valmiiksi - mutta varsin sateisiksi muuttuneet sääennusteet eivät oikein kannusta lähtemään mihinkään suuntaan. Pitäisiköhän minun hakea hoitoa tähän vesiallergiaani?

Edistääkseni retkiasiaa edes jotenkin tutustuin Esbit-nimisen yrityksen tuotetarjontaan. Sen johdosta laajensinkin varustearsenaaliani keittimellä, jolla ajattelin korvata nykyisen 1.0-litraisen pannuni, joka yksinvaelluksilla vie rinkasta ihan liian ison tilan. Esbit CS585HA vaikuttaa sopivalta yhden hengen tarpeita ajatellen. Tilavuus ~0.5 l, paino alle 200 g, kansi ja eristetty kahva... Toimii niin kaasulla kuin sprii-tableteillakin (ja epäilemättä risuillakin). Enpä itse osaa juuri muuta kaivata!

torstai 1. syyskuuta 2011

Marathónas

Kreikasta on viime aikoina kuulunut lähinnä ikäviä juttuja, mutta on kreikkalaisilla sentään kunniakas maraton-perinteensä, jota sopii huonoina aikoinakin muistella. Itse en ole juurikaan ottanut osaa maraton-tapahtumiin, mutta paikallisella Kuopio Maratonilla olen sentään ollut mukana monta kertaa. Useimmiten olen tosin hölkännyt vain puolikkaan matkan, mutta juoksua seuraavaan savusaunomiseen olen suhtautunut sitäkin vakavammin!

Puolimaraton on siitä kiva matka, että juoksua muutoinkin harrastava suoriutuu siitä helpohkosti ilman suuria valmisteluja. Tai ainakin niin, että valmistautumiseksi riittää syöminen ja parin päivän lepäily. Omat kokemukseni täydeltä maratonilta rajoittuvat kahteen kertaan, mutta selvää on, että kokomaratonille lähdettäessä täytyy energiatankkaukseen kiinnittää enemmän huomiota. Itselläni on tosin ollut tapana ottaa riemu irti myös puolimaratonia edeltävistä tankkauspäivistä!

Tänä kesänä juoksuharjoittelu on pidempien matkojen osalta jäänyt aika vähiin; en ole tainnut kertaakaan juosta 15 - 20 kilometriä pidempää lenkkiä. Onneksi jalat sentään ovat terveessä kunnossa, mikä ei ollut tilanne esimerkiksi vuosi sitten. Tuolloin kärsin reilun kuukauden ajan säärissä olevasta tulehduksesta, joka sai alkunsa, kun keksin kokeilla päkiäaskeltavaa juoksutyyliä. Yleensähähän maratonille valmistautuvan kannattaisi lopettaa harjoittelu noin viikkoa ennen tapahtumaa, ja sitten vaan lepäillä energiavarastoja täydentäen. Itse jouduin ensin kuukauden ajan lepäilemään, kunnes sitten viikkoa ennen tapahtumaa pääsin viimein aloittamaan harjoittelun...

Vaikka päkiäaskeltamiseen liittyvä testini ei ollutkaan menestys, mietin toisinaan, pitäisikö hommaa kokeilla varovasti uudelleen. En ole vakuuttunut avojaloin tai ohutpohjaisillä kengillä juoksemisen ihanuudesta, mutta jalkaterää ja -kaarta vahvistava juoksutapa kiinnostaa. Tekniikkahan lienee tuttu ainakin sandaaleissaan juokseville tarahumaroille! Ehkä uutta tyyliä voisi opetella hissukseen, aluksi vaikkapa varpaillaan kävellen. Jos tämä tapahtuu hallitusti, voisi ajatella jalkojenkin pysyvän ehjinä.

No, lauantaina juostava puolimaraton ainakin mennään vielä turvallisesti kantapää edellä... En yleensä innostu suurista massatapahtumista, mutta onhan isossa juoksijajoukossa oma tunnelmansa. Ja vaimon kanssa hölkätessä matka joka tapauksessa etenee mukavasti ilman että kummankaan tarvitsee juosta itseään näännyksiin!