Uusia rytkyjä

Kun talvi puskee päälle ja päivä lyhenee, uusia päiväretkeilykohteita on joskus vaikea keksiä. Niinpä olin jo ennalta pohtinut asiaa ennen kuin otin sen aamiaispöydässä esille.

• Kultaseni, olen ajatellut, että voisimme lähteä Egyptiin.
• Voi miten ihanaa! Olenkin aina halunnut nähdä pyramidit, ja se Sfinksikin on niin söpö! Rooma ei totta puhuen ole oikeasti minua kiehtonutkaan, mutta Tutankhamonin hauta sen sijaan...
• Rauhoitu! On mahdollista, että puhumme eri paikoista. Minä tarkoitin sitä Egyptiä, joka löytyy Iisalmen läheltä.
• Ääh... Olisi pitänyt arvata, että tässä asiassa on taas koira haudattuna. Ei siis aurinkoa, lämpöä eikä faaraoiden hautoja?
• Pelkäänpä, ettei siellä tule vastaan mitään faaraoihin liittyvää.

Tässä vaiheessa vaimo jo arvasikin, että mielenkiintoni kohdistui Paljakanperästä Rytkyyn menevään luontovaellusreittiin, koska siitä oli puhuttu aiemminkin. Reitti ilmestyi retkikartta.fi -palveluun muutama vuosi sitten, mutta poiketessamme taannoin Paljakanvuorella sitä ei vielä kartassa näkynyt.

Mutta miksi reittiä kutsutaan luontovaellusreitiksi? Eivätkö vaellusreitit yleensä mene luonnossa, pitääkö sitä vielä erikseen korostaa?

Asia herätti meissä tiettyjä epäilyksiä, joiden vuoksi päätimme aluksi hakeutua reitin länsipäähän. Tällöin pääsisimme helposti Huvikallion luontopolulle, jos varsinainen retkireitti sisältäisi yllätyksiä.

Epäilymme eivät olleet täysin aiheettomia. Kun kyseessä on merkitty reitti, voisi ajatella, että maastosta löytyy sekä itse polku että siihen liittyvä merkintä - tai edes toinen niistä - mutta emme kyenneet havaitsemaan kumpaakaan.

Metsä ei ollut pahinta mahdollista rytöä, mutta ei erityisen hienoakaan. Jossain vaiheessa bongasimme punaisilla nauhoilla merkityn metsätraktoriuran, joka näytti menevän oikeaan suuntaan. Liittyisivätkö nauhat etsimäämme reittiin? No ei, ne johdattivat meidät jonkun tontin rajapaalulle.

Mutta ehkä luontovaellusreitti tarkoittaa juuri tätä. Pitäisi selvästikin perehtyä terminologiaan ennen kuin suinpäin ryntää metsään. Olisiko reitin pohjoispää kuitenkin ollut lähtöpaikkana parempi?

Hortoiltuamme maastossa nettikartan avulla muutaman kilometrin verran palasimme takaisin tielle ja Huvikallion luontopolulle.

Lyhyt luontopolku johtaa vain Rytkynjärven rannassa olevalle laavulle, mutta ainakin sitä pitkin oli helppo edetä. Jääkausi on jättänyt jälkensä näillekin rannoille, sanottiin opastaulussa.

Laavu oli jo vähän kallellaan ja muutenkin vaatimaton, mutta tarjosi kuitenkin suojaa satunnaisilta räntäkuuroilta. Se oli mukavaa, koska sään yleistilaa saattoi luonnehtia koleaksi, vaikka Egypti olikin vain kivenheiton päässä. Tähän on taas tottuminen.

Joulu on taas

Piikkinä kengässä

Talviaikaan kengän alle kaipaa usein lisää pitoa. Kengän pohjaan kiinnitettäviä liukuesteitä on monenlaisia, mutta niiden soveltuvuus retkeilyyn vaihtelee.

Suurin osa tähän tarkoituksen tarkoitetuista varusteista on nastallisia tai piikillisiä kumipohjia, jotka vedetään kengän alle, kärjestä kantapäähän. Sellaiset pitävät hyvin, mutta ne on usein sidottu kengän kokoon, joten yksi pari ei välttämättä ole yhteensopiva kaikkien kenkien kanssa. Joskus käy myös niin, että liukuesteet unohtuvat kotiin tai autoon juuri silloin, kun niille olisi tarvetta.

Edellisen talven viimeisillä lumilla löysin jostain tuotteen, joka on järeimpiä liukuesteitä minimaalisempi, mutta saattaisi silti riittää satunnaiseen retkeilykäyttöön. Kyseessä on tarrakiinnitteinen, päkiän kohtaan asennettava liukueste, jossa on seitsemän suurehkoa nastaa.

Koska tuote ei maksanut kuin muutaman euron, ostin kaksi paria kokeillakseni, onko niistä mitään hyötyä. Piikit säilytyspusseineen eivät ainakaan vie paljoa tilaa, joten ne voi hyvin unohtaa talvireppuun, jolloin ne ovat varmasti mukana.

Lyhyen käyttökokemuksen perusteella voi sanoa, että avattava, remmimallinen varuste on ainakin helppo kiinnittää. Toisaalla myytiin samantapaisia, venytettävään kumilenkkiin perustuvia liukuesteitä. Arvelen, että niitä voisi olla vaikea vetää vaelluskenkien päälle (ehkä ei ole tarkoituskaan).

Toisaalta remmi täytyy vetää aika kireälle, jotta se pysyy paikallaan. Jos näin ei tee, varuste joko irtoaa kengän kärjen kautta tai sitten liukuu jalan jalkaholvin kohdalle, jolloin siitä ei ole hyötyä. Saattaa auttaa, jos remmin ujuttaa kengännauhojen alta.

Jos varuste on kunnolla kiinni, se tuo mukavasti lisäpitoa. Ei toki niin paljon, kuin koko pohjan peittävät mallit, mutta äkkitarpeeseen aivan riittävästi. Lisäksi tällainen pieni malli on kävellessä melko huomaamaton, ja toimii jo loppusyksyn liukkailla pitkospuilla.

Toisaalta muutaman euron tuotteelta ei kannata odottaa liikoja. Omasta paristani näkyy jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen puuttuvan kaksi nastaa. Tällä menolla keväällä ei ole jäljellä kuin pelkät kumit.

Rannalle taas!

Aurinkoisia kelejä ei loppusyksystä ollut haitaksi asti, ei Savon maalla ainakaan. Kun eräänä viikonloppuna oli edes poutaa, ajattelin, että voisi olla sopiva hetki käydä katsastamassa Älänteen pohjoispää.

Minua kiinnosti erityisesti Kuokanniemi ja sen hiekkaiset rannat, joita pari vuotta aiemmin Haatainniemen suunnasta tiirailin. Vaimo oli jo aiemmin päättänyt lähteä kyläilemään äitinsä luo, joten vein rouvan rautatieasemalle ja jatkoin itse Kaukon kanssa kohti Rautavaaraa.

Kuokanniemi ei ole erityisen pitkä, eikä siitä ehkä riittäisi hupia koko päiväksi. Päätimmekin siten matkalla poiketa katsomaan Helvetinkattilaa, joka on yksi Varpaisjärven luonnonnähtävyyksistä.

Helvetinkattilan rotkomuodostelma muistuttaa paljolti Juuan Porttilouhea. Louhen pystysuorat kalliot ovat ehkä aavistuksen näyttävämmät, mutta kattilan jyrkänteilläkin voi kyllä teloa itsensä, jos kallioilla liikkuu huolimattomasti.

Helvetinkattilalta matka jatkui kohti Älännettä. Helpointa olisi ehkä ollut koukata 87-tien kautta, mutta päädyimme seuraamaan kartalle vetämääni suoraa linjaa. Reitti sisälsi isoja ja pieniä teitä, mutta oli lopulta yllättävän nopea.

Ajatukseni oli, että voisimme pysäköidä jonnekin Saari-Valkeisen paikkeille, ja tehdä sieltä retken kohti niemeä ja sen rantoja.

Epäselvää kuitenkin oli, missä kunnossa Saari-Valkeiselle menevä tie mahtaisi olla. En ollut koskaan aiemmin ajanut siitä, ja satelliittikuvissa tie näytti verrattain pieneltä.

Tie osoittautui ennakoitua paremmaksi. Sateiden jälkeen tiellä oli jonkin verran vesiesteitä, mutta suurempaa haittaa niistä ei ollut. Lisäksi reitti oli kaunis, jopa harmaana syyspäivänä.

Etenkin lammet olivat hienoja, mikä toisaalta hidasti matkan etenemistä. Hetken jo luulin, ettemme ehdi Kuokanniemeen lainkaan, ja ulkoilupäivämme typistyy pelkäksi autoretkeksi.

Kaukokin järjesti hiukan ylimääräistä ohjelmaa. Noustuaan lentoon Harjuntakasen rannalta se yllättäen parkaisi:

Critically low voltage! Landing...

Siis mitä!? Akussa piti kyllä olla virtaa, enkä muistanut nähneeni vastaavaa ilmoitusta aiemmin.

Critically low voltage! Landing...

Ongelma oli se, että Kauko oli järven päällä. Järveen laskeutuminen on huono ajatus, mutta Kauko ei itse tuntunut ymmärtävän siihen liittyviä riskejä.

Critically low voltage! Landing...

Onneksi Kauko yhä totteli ohjausta. En ollut varma, saanko ohjattua sen takaisin lähtöpaikkaansa (tielle), joten pyrin vain kiireesti siirtämään kopterin pois veden päältä. Tilanne oli jännittävä, mutta puiden oksia hipoen Kauko lopulta löysi turvallisen laskeutumispaikan.

Yritin analysoida, mistä ongelma johtui. Olin ladannut akut muutamaa päivää aiemmin, ja ne näyttivät yhä liki täyttä varausta.

En kuitenkaan ollut ottanut huomioon, että 1) akut eivät enää olleet uusia, 2) ulkona oli nollakeli ja 3) akkujen jännite oli saattanut muutaman päivän aikana hiipua, vaikka varausta olikin vielä reilusti jäljellä.

Kesällä muutaman päivän ikäinen lataus on OK, mutta ilmojen viilentyessä tilanne on toinen. Kopteri itse asiassa (lentoon lähdettäessä) varoittaakin tästä, mutta jatkossa asia täytyy muistaa itsekin: kylmällä ilmalla akut on syytä ladata juuri ennen lentämistä.

Kuokaniemestä palattuamme ajattelimme jatkaa Joutenlahdentietä pitkin kohti Rouskunhiekkaa ja sitä kautta takaisin Kuopioon. Matka kuitenkin tyssäsi siltaan, jota edeltäviä liikennemerkkejä ihmettelin.

Sillan yli ei siis saa ajaa moottoriajoneuvolla, ja kaikkia muitakin koskee 15 tonnin painorajoitus? Mutta ketä muita? Jos osallistuu norsusafariin, on muistettava 10 metrin turvaväli?

Asia kuitenkin selvisi, kun siltaa tarkasteli lähempää. Osa rakenteista oli sortunut, mistä syystä aiemmin painorajoitetulle sillalle ajaminen oli kielletty kokonaan. Ehkä niin on parempi, tosin meille se tiesi ylimääräistä lenkkiä.

Muuten Älänteellä oli häkellyttävän kaunista, vaikka vuoden lempeimmät kuukaudet olivatkin jo takana. Paikka selvästikin täytyy korvamerkitä kesäisiä retkiä varten, ja epäilemättä rannoilla kelpaisi keväthankien aikaan tarpoa lumikengilläkin.

Saimaan rantaa

Kuopion ympäriltä ei löydy ylenpalttisesti huolletuksi merkittyjä retkeilyreittejä. Yksi sellaisista kuitenkin on Vehmerin luontotaival, johon päätin syyskuun loppupuolella tutustua.

Vehmersalmen taajamasta lähtevä reitti näkyy myös retkikartta.fi -palvelussa. Reitti ei ole kovin pitkä ja etenee pääosin teitä pitkin, mutta sisältää silti pienen polkuosuudenkin. Ehkä rantapolulta voisi ainakin tähystellä Kallavedelle.

Syyskuun loppupuolella syksy oli jo pitkällä. Aurinko ei nyt halunnut kulkea kanssani, mutta kirkkaimmat värit kohottivat mielialaa pilviselläkin säällä.

Luontotaipaleen varrella olevat opasteet olivat tuoreita ja melko mielenkiintoisiakin. Entisiä Suur-Saimaan rantoja ovat nämä, vedenalaisia tuolloin tosin.

Polkuosuus tuo mieleen Niittylahden retkeilyreitin, mikä ei ole yllätys, koska aika lähellähän tässä ollaan. Harmittavasti polku vaan loppuu heti, kun itse alkaa päästä vauhtiin. Polun päässä odottaa Luukaarteen laavu.

Enpä muista aiemmin käyneeni laavulla, jolla on oma katuosoite, mutta Luukaarteella sellainen on. Käytännön soisi yleistyvän, sillä onhan se kätevää, jos pitkäksi venähtäneen laavuillan jälkeen voi vaikka tilata taksin hakemaan.

Jälkikäteen huomasin, että reitin kaakkoispuolella olisi ollut lintutornikin, mutta siellä jäi nyt käymättä. Tosin eipä tornista tähän aikaan vuodesta olisi ihmeitä näkynyt.

Vehmersalmelta päätin palata Kuopioon Puutossalmen kautta. Reittivalintaan sisältyvä lossiosuus ei varsinaisesti nopeuttanut matkaa, mutta toi muuten vaihtelua matkantekoon.

Losseja ei kai Suomessa ole enää kuin muutamia kymmeniä, vaikka uusi siltoja on viime aikoina rakennettu harvakseltaan. Katoavaa liikennekulttuuria on se.