Niin kaunis on lehto

Matkamme viimeisen yön vietimme Rukalla. Olen tainnut joskus kirjoittaa, että Ruka on parhaimmillaan kesällä, kun väkeä on talvikautta vähemmän, mutta nyt ilmiötä ei kyllä havainnut.

Johtuneeko tuo hotellitarjonnan supistumisesta Kuusamon ympäristössä vai mistä, mutta ainakin Rukahovin aamiaistilassa oli ihan liikaa hulinaa. Toki heinäkuu lienee muutenkin kesäkuukausista kaoottisin.

Rukalta poistuttuamme alkoi sataa vettä. Se viilensi intoamme mennä enää metsään, vaikka olinkin salaa pohtinut mahdollisuutta poiketa vielä Martinselkosen eteläosassa.

Hyrynsalmen paikkeilla vaimo aloitti jälleen keskustelun kestoaiheestamme.

• Älä nyt ymmärrä väärin, minusta meillä on ollut mukava matka. Mutta miksi me emme koskaan...
• Mehän kävimme museossa! Etkö muista, Raatteen tien päässä?
• Raatteen vartiomuseohan oli kiinni, ei sitä voi laskea.
• No kahvila ainakin oli auki, ja ruoka todella hyvää!

Keskustelun jälkeen omaatuntoani alkoi kuitenkin vaivata. Vaimo on kesän aikana tarponut kanssani satoja kilometrejä, joten ehkä yksi palkintokäynti museossa on paikallaan.

Jokseenkin samalla hetkellä kun aurinko alkoi taas paistaa, huomasin tien varressa talomuseon kyltin. Kurvasin vanhalle 5-tielle (nykyään 8890), ja kohti Kaunislehtoa.

Olen totta puhuen joskus aiemminkin ajatellut, että Kaunislehdossa voisi poiketa. Ehkä siksi, että termi talomuseo on askarruttanut minua.

Ovatko pääosassa vanhat rakennukset ilman että kohteesta löytyy mitään muuta erityistä (vrt. automuseo)? Vai onko kyseessä tavallinen esinemuseo? No, nythän tuo selviäisi.

Kaunislehdon pihapiiri on kyllä kaunis, vaikka paikan nimi viitannee alueeseen laajemminkin. Osa rakennuksista on tosin tuotu muualta, jotta miljöö kuvastaisi sadan vuoden takaista tilannetta. Ennen museon perustamista lehdossa on kai pidetty kouluakin.

Rakennusten sisältä löytyy vanhan ajan käyttötavaroita, eli siinä mielessä kyseessä on tavallinen museo. Kokoelma ei ole poikkeuksellisen laaja, mutta siinä määrin monipuolinen, että näyttelyn käy mielellään läpi.

Pääsymaksua museoalueelle ei ole, mutta pienen kesäkahvilan paikan päälle voisi kenties pystyttää. Ja ehkä myös miesluolan, jossa kuljettajat voisivat elpyä sillä aikaa, kun rouvasväki tutustuu kohteisiin vielä toisenkin kerran.

Minulle jäi oppaan jutusteluista sellainen mielikuva, että tämä sänky olisi jossain vaiheessa kuulunut Ilmari Kiannolle.

Vaimo muistaa asian toisin, mutta ehkä asialla ei ole merkitystä; sängyn ympärille luola olisi joka tapauksessa helppo rakentaa.

Perheen pienimmillekin on tarjolla virikkeitä, koska pihapiirissä käyskenteli ainakin lampaita ja kanoja. Kotieläinpihoja ei olekaan viime vuosina tullut kierrettyä, joten lampaiden touhuilua oli varttuneemmankin hauska seurata.

Kaunislehdon jälkeen edessä oli enää muutama mutka, ja olimme kotona. Kotiinpaluukin on ihan kivaa, vaikka arvaahan sen, että parin lepopäivän jälkeen mieli vetää taas poluille.

Olenkohan nyt muistanut kaiken? No, tähän loppuun ainakin Kaukon terveiset:

Linkki videoon

Mitä oikeasti tapahtui?

Tällaisia matkatarinoita kirjoitettaessa on yleensä tavoiteltavaa, että asiat kerrotaan siinä järjestyksessä kun ne tapahtuvat. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että olen lähtenyt vähän laukalle, ja yksi juttu on jäänyt kokonaan välistä.

Sallivaarasta ei nimittäin suoraan rynnätty lintutorneille. Mitä sitten oikeasti tapahtui? Palataanpa asiaan lyhyesti:

Sallivaarasta laskeuduttuamme vietimme vielä toisenkin yön Inarin Wilderness-hotellissa. Hotelli kuuluu neljän majoituspaikan ketjuun, jonka muut toimipisteet ovat Saariselällä, Nanguniemessä ja Nellimissä.

Vaikka viitisenkymmentä metriä nelostieltä sijaitseva rakennus ei nimestään huolimatta ole aivan erämaan ytimessä, puitteet ovat muuten kohdillaan.

Uudenaikaiset huoneet ovat tilavia, ja asiakkaiden varattavissa oleva iglumainen rantasauna on mainio. Kokonaisuuden täydentää vielä mainio aamupala ja mukava henkilökunta. Tätä paikkaa voi kyllä suositella.

Matkamme jatkuessa kohti etelää päätimme viimeistellä myös homman, joka jäi meiltä keväällä kesken. Tarkoituksemme oli tuolloin edetä Luttojoen vartta Raja-Joosepista Oskarinjärven kolttakylään, mutta tulvivan veden vuoksi emme koskaan saavuttaneet varsinaista kylää.

Heinäkuussa ongelmia ei enää pitäisi olla. Niinpä ajoimme autolla Raja-Joosepin parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään Luton pohjoisrantaa länteen.

Luttojoen rantamilla on kiva lompsia. Jos on palaamassa jostain kauempaa, jokaiseen yksityiskohtaan ei välttämättä jaksa paneutua, mutta päiväretken puitteissa joelta löytyy aina jotain kiinnostavaa.

Vaikka Raja-Joosepin parkkipaikalla oli jokunen auto, muita kulkijoita ei juurikaan näkynyt. Tapasimme silti matkalla kaksi ruotsalaista, joiden kanssa juttelimmekin aika pitkään. Yläjuoksun suuntaan kulkeneella pariskunnalla oli tarkoitus ylittää joki, mutta sopivasta paikasta ei ollut tietoa, eikä asiassa oikein osattu neuvoakaan.

Joen pohjoisrannalla olevat tulipaikat ovat aika kivoja. Ruoka-aikamme osui tällä kertaa niiden väliin, mutta ihan mukavaan kohtaan silti.

Kolttakylään tupsahdimme hiukan yllättäen. Ehkä siksi, että kylää edeltävä, huhtikuussa vaikeuksia tuottanut puro oli nyt niin pieni, että loikimme sen yli huomaamatta koko asiaa.

Kolttakylä oli lopulta melko vaatimaton käsittäen vain muutamia pienehköjä rakennuksia. Toisaalta kun odotusarvot olivat maltillisia, ei pettymyskään ollut suuren suuri.

Sillä lailla, sitten takaisin autolle ja Saariselälle yöksi. Olenkohan vielä unohtanut jotain muuta? Tätä kirjoittaessani huomaan, että olen ainakin unohtanut maitokahvistani kahvin. Uh.

Trrr-tr-tr-trrr! Kwaa! Aak!

Inarista lähdettyämme alkoi tuntua siltä, että matkan loppusuora avautuu jo. Halusimme silti matkan varrelle jotain pientä ohjelmaa, koska ei lomapäiviä riitä tuhlattavaksi asti.

Ohjelmaa saattaisi tarjota vaikkapa Pelkosenniemen koillispuolella oleva Pitkäjärvi. Järven ympäri näytti menevän polku, jonka varrelta löytyisi kota, laavu ja tulipaikka.

Kilometrin päässä olisi myös lintutorni, joka sopisi matkamme teemaan, koska lintuja on nyt tullut tähystettyä poikkeuksellisen paljon. Päätimme ajaa Pelkosenniemen kautta.

Pitkäjärvelle saavuttuamme hakeuduimme ensimmäisenä tien vieressä olevalle kodalle, joka sijainnistaan huolimatta oli ihan siisti. Jonkinlainen uimapaikkakin taisi vieressä olla. Meitä kuitenkin kiinnosti enemmän lammen ympäri menevä lenkki, jota lähdimme kiertämään vastapäivään.

Vaikka meillä on jonkun verran kokemusta pitkospuilla kävelystä, jo polun alkumetreillä kävi selväksi, että reitti on poikkeuksellisen jännittävä. Suohon uponneet pitkospuut olivat huonossa kunnossa ja paikoin näkymättömissä.

Pienikin harha-askel vei syvälle suohon, ja ojien ylitys notkuvia pitkospuita käyttäen arvelutti itseänikin.

Puolen kilometrin jälkeen polku katosi jonnekin suopursujen ja kanervien keskelle, mutta lammen toisessa päässä odottaisi vielä satametreittäin pitkoksia. Aloimme epäillä hankkeen mielekkyyttä.

Järven länsipuolella reitti eteni harjua pitkin, joten sitä kautta laavulle olisi päässyt helpommin. Mielenkiintomme polkua kohtaan oli kuitenkin alkanut hiipua. Olisikohan lintutornilla helpompaa?

Jatkoimme tietä pitkin Sokanaavan P-paikalle, josta lähti liikuntarajoitteisetkin huomioiva reitti kohti 600 metrin päässä olevaa lintutornia. Tämä vaikeustaso vaikutti myös meille sopivalta!

Sokanaapa on osa Luiron soiden suojelualuetta. Alueen pituus on 25 kilometriä ja leveyttäkin sillä on miltei 15 kilometriä, joten suolle mahtuu monenlaista visertäjää.

Voisi ajatella, että paras näkymä soille avautuisi alueen itäpuolella olevalta Nivatunturilta. Jostain syystä en kiinnittänyt asiaan huomiota käydessämme siellä pari vuotta sitten.

Isolta suolta on usein vaikea löytää mitään. Vaimo sentään bongasi kaukaa pari kurkea, joita en itse erottanut paljain silmin lainkaan.

Hiukan lähempänä omaa erikoista lauluaan esitti lintu, jonka arvioimme isolepinkäiseksi:

Trrr-tr-tr-trrr! Kwaa! Aak!

Isolepinkäisen latinankielisen nimen Lanius excubitor alkuosa tarkoittaa teurastajaa, mikä viitannee lajin petolintumaiseen luonteeseen. Hassua, koska ei lintu yhtään näyttänyt teurastajalta.

Päästyämme lintutornien tunnelmaan päätimme etsiä lähistöltä vielä toisenkin tornin. Jostain syystä meiltä kuitenkin jäi huomiotta Kairanaavan vieressä oleva torni. Ehkä se johtui nälästä, joka ajoi meidät ensin Savukoskelle ja Samperin Savottaan lounaalle.

Kylläisenä ajatus toimi taas, ja jatkoimme Tuohiaavan laidassa olevalle lintutornille.

Tuohiaavalla oli melkoisesti hyttysiä, mutta niin oli lintujakin. Suurin osa niistä vaan tuntui olevan samaa lajia, kenties samaa sukuakin.

Hyttysistä olisi mahdollisesti päässyt eroon tekemällä tulet, mutta lintutornin kupeessa oleva nuotiopaikka ei ainakaan heinäkuussa vetänyt yhtään puoleensa.

Kertoisinko teille Sallista?

Utsjoella taisi tällä erää olla matkamme kääntöpiste. Vielä muutama päivä aiemmin pohdimme, pitäisikö ajaa Karasjoen ja Kautokeinon kautta Hettaan, mutta ajatus kumpusi lähinnä Norjan seteliuudistukseen liittyvistä ongelmista. Nyt kun ne oli ratkaistu, päätimme jatkaa kohti Inaria.

Olen joskus tuijotellut kartalla reittiä, joka kulkee Sallijoen, Sallivuoman, Sallijoenkuolpunan, Salliselän, Sallijärven ja Tunturi-Sallivaaran välistä kohti Sallivaaraa. Karttaan merkityistä retkeilypalveluista päätellen alueella täytyisi olla jotain mielenkiintoista.

Reitti on aina jäänyt koluamatta, koska vaikka polku lähtee ison tien varresta, koko paketti on puolivälissä Pokan tietä. Lähestyipä kohdetta kummasta suunnasta tahansa, matkaan menee siis helposti toista tuntia.

Nyt päätimme viimein tutkia, mitä Sallivaarasta löytyisi. Jotta homma olisi mielekästä, viettäisimme Inarissa kaksi yötä ja retkeilisimme Sallivaaraan niiden välissä.

Majoitus järjestyi kätevästi 4-tien varressa olevasta Inari Wilderness Hotelista. Seuraavana aamuna ajelimme jo kohti Ivalon Mattia ja Sallivaaran polun lähtöpaikkaa.

Enimmäkseen helppokulkuinen polku etenee metsäisessä maastossa siellä täällä suolla poiketen. Polun varrella ei ole ihmeemmin nähtävää, mutta hyvänä puolena voi pitää sitä, että 955-tien jäätyä taakse tunnelma on melko erämainen.

Kartassa ei näy, että Lemmenjoen kansallispuistoon kuuluvalla alueella menisi muita polkuja, mutta ilmeisesti Sallivaaran kautta kuljetaan myös Lemmenjoen suuntaan. Maasto ei ainakaan pohjakartassa vaikuta kohtuuttomalta, mitä nyt soita on jonkun verran.

Pari tuntia ottaneen menomatkan aikana yritimme jälleen tiirailla eläimiä, mutta siivekkäitäkään ei nyt näkynyt kovin paljon. Lähempänä Sallivaaraa kuitenkin kohtasimme hauskan punaisen linnun, joka lienee ollut taviokuurna.

Sallivaaraa voi oikeastaan pitää kulttuurikohteena, koska kyseessähän on vanha markkina- ja poroerotuspaikka.

Alueella oli erotusten aikaan paljon muutakin toimintaa, minkä jäljiltä Sallivaarassa on yhä vanhoja, sittemmin entisöityjä kämppiä.

Osa kämpistä on avoimia, ja ainakin opastustuvasta löytyy tietoa paikan historista. Henkilökuntaa ei tosin ole lainkaan, mikä on puute. Pitäisi ehkä ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Olen joskus työskennellyt museossa, mahtaisikohan tuo käydä työkokemuksesta?

Varsinainen Sallivaara kohoaa poroerotuspaikan vieressä. Vaikka näköalapaikalle nouseva polku mutkittelee rakkaisen rinteen läpi...

... vaaran laella on yllättävän vehreää. Vaaralta näkyy kauas, mutta en erottannut sieltä mitään maamerkkiä, jonka olisin suoraan osannut tunnistaa.

Ennen paluumatkaa päätin vielä ottaa alueesta muutaman ilmakuvan. Poroerotuspaikka on aitauksineen melko laaja, joten jos sen haluaa yhteen kuvaan, kuva täytyy ottaa korkealta. Niinpä lähetin Kaukon 150 metrin korkeuteen.

Ehdin ottaa pari kuvaa, kun paikalle ilmestyi haukka, joka oli epäterveellä tavalla kiinnostunut Kaukosta. Paha asia!

Mitä tehdä, jos haukka päättäisi hyökätä? Kaukolla ei ole kokemusta ilmataisteluista, joten ainoa vaihtoehto olisi yrittää pakoon. Ongelma vain on, että haukka on olennaisesti nopeampi.

Normaalisti Kauko laskeutuu 150 metristä reilussa minuutissa. Pitäen korkeussäädintä ala-asennossa mietin kuumeisesti käytettävissäni olevia optiota.

• Spiraalimainen laskeutuminen maksiminopeudella? Todennäköisesti haukalle helppo nakki.
• ZikZak-laskeutuminen Sport-tilassa? Haukalle haastavampaa, mutta silti epävarma vaihtoehto.
• Soihtujen (flare) käyttö? Tämä voisikin toimia, mutta... äh, eihän Kaukolla ole sellaisia.
• Moottorien sammuttaminen ja vapaa pudotus? Riski osua veteen tai kiveen on suuri. Kauko ei selviäisi sellaisesta, vaikka muistikortin voisikin ehkä pelastaa.

Lopulta päätin vain odottaa Kaukon laskeutumista ja toivoa parasta. Saatuani Kaukon lähemmäksi itseäni haukka taisi jo hiukan vierastaa meitä ja liiteli ylemmäksi.

Kaukon laskeuduttua pakkasin sen tiukasti koteloonsa. Harmittaa silti, etten saanut haukasta kuvaa silloin, kun se kävi lähellä.

Koivujen maa

Aamu Utsjoella ei ollut edellisen illan veroinen. Kaunis auringonpaiste oli vaihtunut pilviseen säähän, mutta sateita ei onneksi näkynyt.

Koska tunturissa jäi edellisenä päivänä käymättä, päätimme hakeutua sinne nyt. Mutta mille tunturille? Tarjontaa oli runsaasti.

Tutkin karttaa. Karigasniemen tien varresta pääsisi kätevästi ainakin Várddoaiville, ja Inarin tieltä vastaavasti Gukčevárrille.

Lopulta kuitenkin totesimme, että on helpointa jättää auton Lomakylä Vallen pihaan, ja nousta siitä Utsjoen lähituntureille. Kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa meillä ei ollut, mutta ehkä pyrkisimme aluksi Goržánvárrin suuntaan, ja jatkaisimme sieltä nenän vartta seuraten muille töppäreille.

Mönkkäripolku johdatteli meitä pari ensimmäistä kilometriä, minkä jälkeen suuntasimme koivikon läpi kohti tunturin lakea.

Tunturin huippu on usein kauempana kuin miltä se aluksi näyttää, ja niin tälläkin kertaa, vaikka matka ei ollut pitkä. Onneksi ylempänä oli helppo kävellä.

Sään suhteen teimme pienen virhearvion, koska luotimme sokeasti aamun poutaiseen sääennustukseen. Päästyämme Goržánvárrille huomasimme, että ympärillämme liikkui useita sadealueita.

Meillä ei tietenkään ollut mukana mitään muita sadevarusteita kuin reppujen sadesuojat. Loppumatka veisi vielä pari tuntia, joten sateen osuessa kohdalle ehtisimme kastua huolella.

Niinpä yritimme tarkkailla pilvien liikkeitä nopeuttaen tai hidastaen vauhtiamme tarpeen mukaan. Menetelmä oli hiukan epätoivoinen, mutta lopulta meillä taisi olla onneakin, koska emme saaneet niskaamme kuin pientä tihkua.

Joskus tällaiset pienet pyrähdyksetkin ovat mukavia. Vähäisin ponnistuksin pääsimme muutamaksi tunniksi tunturiin, ja vaikka reittimme kulki vain Utsjoen lähimmillä töppäreillä, niiltä avautui ihan kelvollinen maisema Tenojoen laaksoon.

Auringonpaistetta olisi voinut olla enemmänkin, mutta lämpö olisi saattanut tuoda tullessaan myös hyttysparvet, joten ehkä näin oli parempi.

Tuubiturismia

Kirkkoniemen Thon-hotelli on miellyttävä yöpaikka. Erityismaininnan voi antaa monipuolisesta aamiaisesta, vaikka puurokattilaa ei kattaukseen sisällykään. Myös pysäköinti on helppoa, koska viereisen poliisilaitoksen kupeessa on tilava parkkipaikka.

Kaikkea ei silti voi saada, ja etenkään saunan puuttuminen ei ole hyväksyttävää. Lisäksi käteismaksu on 150 kruunua korttimaksua kalliimpaa, mikä on outoa.

Vaihtaaksemme taas hiukan seteleitä lähdimme aamupäivällä ostoksille. Omassa mielessäni vilkkuivat Nugatti-tuubit, joita olin pari vuotta sitten ostanut juuri Kirkkoniemestä. Kyseinen erä on loppunut jo aikoja sitten, joten tarvitsin kipeästi lisää.

Tehtävä osoittautui hankalaksi, koska käytyäni läpi 5 - 6 keskustan markettia kassissani ei vielä ollut yhtään tuubia.

Olimme jo poistumassa Kirkkoniemestä, kun päätin vielä poiketa muutamassa laitakaupungin liikkeessä. Viimein löysin Hessengin Rema 1000 -kaupasta 40 tuubia!

Kassatyttö kurtisti kulmiaan, kun asettelin Nugatit hihnalle, ja maksuvälineenä käyttämäni tonnin seteli tuntui aiheuttavan lisää huokailua. Tapahtumaa onneksi tasapainoitti se, että itse olin kuin Naantalin aurinko.

Kaupoissa kiertely vei sen verran aikaa, että päivän retkeilyllinen anti uhkasi jäädä olemattomaksi. Koska meillä ei enää ollut asiaa Norjaan, ajelimme illaksi Utsjoelle, josta olimme kaavailleet yöpaikaksi Lomakylä Vallea.

Saimmekin Vallesta huoneen, joka aamupaloineen oli varsin miellyttävä, joskaan ei kovin edullinen. Mielessä kyti vielä ajatus nousta illalla tunturiin, mutta kello oli jo sen verran paljon, että vaihdoimme sen kävelyyn Tenon rannalla.

Pari kilometriä Vallesta Karigasniemen suuntaan oli kiva kota, jossa hörpimme päivän päätteeksi iltateet. Tunturiin ehdittäisiin seuraavana päivänäkin.

Tonnin seteli

Lomailtuamme pari päivää Näätämössä oli aika jatkaa eteenpäin, mutta emme olleet varmoja, mitä se tarkoittaisi.

Meidän ei varsinaisesti tehnyt mieli ulkomaille - edes Norjaan - mutta pääkopassa kummitteli taas Norjan seteliuudistus, jonka kanssa olemme rimpuilleet aiemminkin.

Tilanne oli se, että meillä oli yhä muutamia vanhoja Norjan rahoja, lähinnä 1000 kruunun seteleitä. Muistelin ensin, että ne vanhenevat jo tänä vuonna, mutta tosiasiassa näin tapahtuu vasta syksyllä 2020.

Yhtä kaikki, halusimme nyt lopullisesti eroon vanhoista seteleistä, jotta asiaa ei enää tarvitsisi ajatella. Rahat saisi kenties vaihdettua tai käytettyä Näätämössä, mutta kun rajalle oli vain muutama kilometri, voisimme yhtä hyvin asioida Norjan puolella.

Päätimme ajaa seuraavaksi yöksi Kirkkoniemeen, mutta sitä ennen ehtisimme hiukan retkeilläkin. Päiväretkemme kohteeksi valikoitui jälleen Näätämöjoki, tällä kertaa Jänispään suunnasta lähestyen.

Jänispään ympäristössä menee useita reittejä, joista hiukan lyhytnäköisesti valitsimme sen, jossa näytti olevan suurin parkkipaikka.

Valinta kostautui, koska pari tuntia talsittuamme tajusimme, että emme ehdi sekä Näätämöjoelle että Kirkkoniemeen. Reittimme oli paitsi muita vaihtoehtoja pidempi myös varsin kivikkoinen, joten eteneminen oli hidasta. Olisi pitänyt tutkia karttaa tarkemmin.

Toisaalta meidän ei ollut mikään pakko pyristellä Näätämöjoelle asti. Niinpä muutimme suunnitelmaa ja päätimme tavoitella vain Vanhavaaraa. Näin säästäisimme 2 - 3 tuntia ja välttyisimme turhalta kiireeltä illemmalla.

Päätös oli hyvä, koska samalla meille jäi enemmän aikaa kierrellä Vanhavaaralla ja aiemmin ylittämällämme Jänispäänhännällä. Jälkimmäinen ei ole aivan korkea kuin varsinainen Jänispää, mutta hienot maisemat sieltäkin avautuvat.

Nälkäjärvien välisellä kapealla kaistaleella...

... liikkeitämme seuraili jälleen yksi liro, joka selvästi toivoi meidän poistuvan paikalta mahdollisimman pian. Niin teimmekin, mutta pian vastaamme käveli pari kalastajaa, jotka arvatenkin tuottivat lirolle lisää päänvaivaa.

Itselleni päänvaivaa taas aiheutti tilanne, johon ajauduin tankatessani autoa Kirkkoniemessä. Koska taka-ajatukseni oli päästä eroon vanhenevista seteleistä, tankkasin polttoainetta 200 kruunulla maksaakseni ostoksen 1000 kruunun setelillä.

Maksutapahtumaan liittyvä laskutoimitus oli yksinkertainen, mutta siitä huolimatta sain vaihtorahoina vain 300 kruunua. Katsoin kassahenkilöä silmiin ja mietin kuumeisesti, olinko päätynyt mukaan tosielämän tonnin seteli -sketsiin.

Mä annoin sulle tonnin setelin... Eiks se ollut tonnin seteli? Tonni! Enks mä antanut tonnin? Tonnin seteli!

Lopulta myyjän pokka onneksi petti, eikä minun tarvinnut kiivetä tiskin yli selvittämään asiaa.