Tuntureita taustapeilissä

Taakse jääneestä kesälomareissusta muodostui tällä kertaa Norjan loma; tosin vähän erilainen, kuin alunperin kaavailtiin. Tarkoitus oli hivuttautua Sylanille tai Hardangerviddalle asti, mutta Sulitjelmasta ja Ritsemistäkin puhuttiin.

Suunnitelma kuitenkin muuttui matkan aikana, koska ajatus kyhjöttää päiväkausia sateisessa tunturissa ei kiehtonut. Niinpä käännyimme Luoteis-Norjaan, jossa olikin enimmäkseen poutaista, ja sekaan mahtui pari umpiaurinkoista päivääkin. Sadetakkeja ei tarvittu kuin yhden kerran.

Norjassa on tullut käytyä aiemminkin, mutta tällä kertaa matkanteko tuntui mukavan jouhealta. Ehkä tämä johtui siitä, että nettiä hyödynnettiin nyt enemmän kuin aiemmin.

Netin käyttöä helpotti se, että kännykässä ollut Soneran liittymä toimii ilman lisämaksuja myös muissa Pohjoismaissa. Ja jos puhelimen nettiyhteyden jakaa, läppäriäkin voi käyttää missä vaan ilman pelkoa ylimääräisistä kustannuksista.

Eniten tästä oli hyötyä retkireittejä, majoitusta ja lautta-aikatauluja etsittäessä. Käytimme melko paljon Scandic-ketjun hotellipalveluita, mikä suurelta osin johtui ketjun kesätarjouksesta (nettivarauksista -20 %).

Suomessa Scandic-hotellit ovat jääneet etäisiksi sen jälkeen, kun ketju luopui Suomussalmen ja Luoston hotelleistaan. Miksi ne myivät pois kaksi parasta paikkaansa? Yöpyykö kukaan koskaan muissa Scandiceissa? Onko niitä edes muualla Suomessa?

Norjassa Scandicit joka tapauksessa olivat viihtyisiä. Vain Altassa homma vähän tökki, kun aamupalalle ilmestyi samaan aikaan paljon väkeä. Jostain syystä ruokailijat haluttiin ahtaa samaan pieneen halliin, vaikka köysin erotettuun tilaankin olisi mahtunut. VIP-korttiko olisi tarvittu?

Hyvistä retkikohteista ei Norjassa ole pulaa. Toisaalta reitit ovat korkeuseroista johtuen aika työläitä, mikä korostuu varsinkin rannikolla.

Sisämaan reitit saattavat nousta korkeille tuntureille, mutta polkujen lähtötasokin on usein ylempänä. Rannikolla monet polut alkavat merenpinnan tasosta, joten jos edessä on 500 metriä korkea huippu, kiivettävänä todella on 500 korkeusmetriä.

Norjan puolella retkeillessämme pohdimme myös, miksi hyttyset puuttuvat kokonaan. Meren läheisyydestäkö se johtuu? Ei asiasta ainakaan tuulta voi kiittää, koska paikoin oli hyvinkin tyyntä. Sisämaassahan hyttysiä oli kuten Suomessakin.

Norjalaisten tupien avainkäytäntö taitaa olla kiristymään päin, koska jotkut aiemmin avoimet tuvat ovat nykyään lukittuja. Avaimen tietysti saa helposti, mutta pelkkää päivävierailua ajatellen se tuntuu vähän turhalta.

Tupien kautta kulkee paljon porukkaa, ja monella välkkyy mielessä vain ajatus hyödyntää tuvan käymälää. Ilman avainta tämäkään ei välttämättä onnistu, mikä johtaa lieveilmiöihin. Voisi ehkä ajatella, että edes vessat kannattaisi pitää auki.

Selässä melkein kaikilla retkillä oli Osprey Exos 34. Olen kehunut kyseistä reppua aiemminkin, ja teen sen taas. Exos on paitsi kevyt myös hyvin käytännöllinen muun muassa suurten sivutaskujensa vuoksi.

Lisäksi rungon tukirakenteen ansiosta reppu on aina hyvä kantaa riippumatta siitä, onko se täynnä vai puolityhjä. Exosin 34-litrainen malli on silti päiväretkeilyyn melko suuri, ja usein pienempikin riittäisi, mutta sellaista ei taida olla olemassa.

Yritin alkumatkasta raahata mukanani myös Osprey Talonin 33-litraista versiota, mutta tuskastuin siihen jo muutaman kilometrin jälkeen. Kevythän sekin on, mutta herraisä mikä luttero on kyseessä. Ehkä Talonia ei olekaan tarkoitettu kesäretkeilyyn, koska se on aivan kamala niin tyhjänä kuin täyteen pakattunakin.

Mutta mikä oli matkan hienoin paikka? Ehdottomasti Jaipaljukka! Tosin jos norjalaisetkin kohteet lasketaan, niin sitten ehkä Brosmetind.

Linkki videoon

Kiveä kiven päällä

Vajaan parin viikon kesälomamatka alkaa olla ohi. Ajatus edessä olevasta arjesta korpeaa vähän, mutta toisaalta on kiva palata kotiinkin.

Matkailussa on oma vaivansa, enkä ole varma, haluaisinko enää tehdä 3 - 4 viikon automatkoja, joita nuorempana tuli ajettua. Pitäisi ainakin malttaa jäädä paikoilleen muutamaksi päiväksi kerrallaan.

Nyt homman nimi oli se, että Karasjoelta pyristellään kotiin kolmessa päivässä, kuitenkin matkalla mahdollisuuksien mukaan retkeillen. Tarkoitus oli valua etelään Saariselän kautta, mutta kun lännempänä paistoi aurinko, päätimme seurata sitä.

Matkalla Kautokeinon suuntaan poikkesimme pikaisesti Vuottašoaivilla, mutta jatkoimme sitten Suomeen ja Pallakselle yöksi. Vaimo höyrysi vielä Taivaskerolle noususta, mutta onneksi suunnitelma vaihtui saunomiseen ja sitä seuraavaan ruokailuun Hotelli Pallaksen ravintolassa.

Seuraavana aamuna pidimme vielä kerran palaveria alkavan päivän ohjelmasta, ja päätimme tavoitella Kittilän itäpuolella olevaa Kumputunturia. Itse olen käynyt siellä pari vuotta sitten, mutta vaimolle paikka oli vieras. Jotta homma ei olisi täysin vanhan kertaamista, sovimme tällä kertaa nousevamme ylös tunturin pohjoisrinnettä, Vesmajärven puolelta (edellisellä kerralla lähestyin tunturia Jeesiöjärven puolelta).

Kumputunturin taakse on jonkin verran matkaa, eikä aina riitä, että löytää sopivalta näyttävän ajoreitin paperikartasta, nettikartasta ja navigaattorista. Ei riittänyt tälläkään kertaa:

Ei auttanut kuin kääntyä takaisin ja etsiä metsän keskeltä uusi reitti. Sattumoisin uusi tie näkyi vielä kartoissamme polkuna... Itse patikointiosuus olikin sitten helppo ja ehkä hiukan lyhyempi kuin Jeesiöjärven puolelta nouseva polku.

Kumputunturi ei ole tuntureista aivan vähäisimpiä, koska se kohoaa 581 metrin korkeuteen. Sille on ominaista myös poikkeuksellisen kivikkoinen laki.

Kivenlohkareet ovat hyvin suuria, jopa useiden kuutiometrien kokoisia, mikä vaikeuttaa liikkumista tunturin huipulla. Pimeällä se voisi olla vaarallistakin.

Hyvän sään aikaan tunturilta kuitenkin näkee kauas, ja tuulikaan ei haittaa, koska huipulla on entisen palovartijan tuvan lisäksi myös pieni pyöreä huvimaja, jossa maisemia voi kiikaroida evästelyn ohessa.

Tapasimme tunturissa monenlaisia eläimiä. Erikoisempia lintuja oli useitakin, ja rinnettä pitkin viipottivat ainakin jänis, sopuli sekä lauma poroja. Näyttävimmästä suorituksesta vastasi kuitenkin kurki, joka tempautui reitin metsäosuudella lentoon aivan jalkojemme edestä.

Hetkinen... Sanoinko todella, että kurki tempautui lentoon? Lintu nimittäin roikotti jalkojaan vähän oudosti. Ja mitä kurki ylipäänsä teki tiheässä metsässä, eivätkö ne yleensä hengaile pelloilla?

Harmi, etten ehtinyt ottaa tilanteesta kuvaa, koska se olisi saattanut lopullisesti todistaa tempausteoriani oikeaksi. Maailma ei olisi tämän jälkeen ollut entisensä, tosin vaimo tuskin olisi uskonut sittenkään.

Kääntöpaikka

UT.no-sivusto on tullut menneen viikon aikana tutuksi. Norjalaisen palvelun karttatoiminto muistuttaa toimintojensa puolesta Metsähallituksen Retkikarttaa, joten niitä onkin mielenkiintoista verrata. UT.no toimii kännykässä nopeasti - ainakin näytönpäivityksen osalta - mutta hankaluuksiakin on ollut.

Eilen lähdimme jälleen tarkastamaan yhtä UT.no:sta poimittua reittiä. Kyseessä oli Nyvollin kylän liepeiltä lähtevä polku, joka nousee Ternvassfjelletin vieressä oleville harjanteille.

Polun alkukohta löytyi annettuja ohjeita seuraten melko helposti. Tämän jälkeen kuitenkin törmäsimme yhteen eroavaisuuteen Retkikartan ja UT.no:n välillä.

Retkikartan reitit ovat Metsähallituksen ylläpitämiä. Jos reitti näkyy kartassa, voi olla varma, että niin polun lähtöpaikka kuin itse polkukin ovat selvästi merkittyjä. Tämä on hyvä juttu silloin, kun käytettävissä ei ole alueen karttaa.

UT.no-sivuston yläreunassa on Den Norske Turistforeningin logo, mutta kyseessä ei silti ole DNT:n hallinnoima sivu. Niinpä kuka tahansa voi lisätä sivustolle oman reittiehdotuksensa, mikä johtaa suureen laatuvaihteluun palvelun tarjoamien reittien välillä.

Parhaimmillaan lähtöpaikalla on hyvät opasteet, ja polku on merkitty DNT-tyyliin joko punaisilla T-kirjaimilla tai muilla vastaavilla merkinnöillä.

Huonoimmillaan taas lähtöpaikka ei erotu ympäristöstään mitenkään, eikä maastossakaan näy mitään poluksi kutsuttavaa, reittimerkinnöistä nyt puhumattakaan. Tämä on vähän tympeää, koska vieraaseen maastoon ei ole kiva lähteä ilman karttaa, mutta toisaalta sellaista ei viitsisi erikseen hankkia jokaista retkeä varten.

Nyvollin reittiä voisi tässä suhteessa luonnehtia perushankalaksi. Lähtöpaikka löytyi kyllä nopeasti, mutta itse reittiä ei oltu merkitty mitenkään.

Maastossa UT.no-sivustosta ei ollut kartattomalle turistille paljon apua. Jossain paikoissa kännykkäverkkoa ei ollut lainkaan, ja 2G-alueella kartta latautui tuskallisen hitaasti. Sivuston paikannustoimintokaan ei aina toiminut, vaikka Google Maps löysi sijainnin nopeasti.

Koska sää oli hyvä, eikä eksymisen riskiä kourumaisessa laaksossa ollut, lompsimme maastossa sen mukaan, miten muistelimme reitin menevän. Siellä täällä näkyi lyhyitä polunpätkiä, mikä helpotti etenemistä. Ja koska maisemat olivat hienot, ei reitillä niin ollut väliäkään.

Nyvollin jälkeen jatkoimme autolla pohjoiseen. Ajattelimme ajaa Hammerfestiin yöksi, mutta majoituksen kanssa oli ongelmia, joten kurvasimme lopulta Lakselvin kautta Karasjoelle.

Matkalla poikkesimme Porsangervuonon rannalla olevalla Trollholmsundilla. Paikka on tunnettu peikoistaan, jotka epäonnisesti altistuivat auringonvalolle, ja kivettyivät siten vuonon rannalle.

Muitakin teorioita dolomiittipatsaiden synnylle lienee olemassa, mutta joltain eroottis-romanttiselta aikakaudelta muodostelmat selvästikin ovat peräisin.

Karasjoella meitä odotti pieni yllätys. Olemme aiemmin yöpyneet Karasjoen Rica-hotellissa, joten päätimme nyt kokeilla jotain toista majoituslaitosta, ja päädyimme varaamaan huoneen Scandicista.

Perille päästyämme kävi kuitenkin ilmi, että Karasjoen Rica on nykyisin Scandic. Vaan samapa tuo, koska yrityskaupan myötä hotellin yleisilmekin on hiukan kohentunut.

Viilenevää

Kolmen Tromssa-vuorokauden jälkeen oli aika vaihtaa paikkaa. Etelästä puskevat sateet työnsivät meitä yhä pohjoisemmaksi, Altaan asti. Ajomatka (~400 km) oli yhdelle päivälle liikaa, mutta ehdimme silti käydä katsomassa Isfjordjøkelen-nimistä jäätikköä.

Isfjordjøkelen (tai Øksfjordjøkelen) ei ole Norjan suurin tai kaunein jäätikkö, eikä myöskään helpoiten saavutettavissa, mutta silti päiväretken arvoinen kohde. Sen erikoisin piirre on, että kyseessä on Manner-Euroopan ainoa sulamisvetensä mereen laskeva jäätikkö.

E6-tieltä on polun lähtöpaikalle kymmenisen kilometriä, jonka jälkeen käveltävää on vielä 2.5 km suuntaansa. Polun virallisessa kääntöpaikassa on nuotiopaikka ja esteetön näköala vuonon toisella puolella röhnöttävälle jäätikölle. Polku jatkuu vielä lähemmäksikin jäätikköä, mutta merkitty osuus ei (ymmärrettävistä syistä) johdata vierailijoita aivan jäätikön viereen.

Tunturin kupeesta roikkuva jäätikkö oli jotenkin häijyn oloinen; varsinkin, kun jää hetkittäin piti murisevaa ääntä. Suurin osa jäätiköstä toki oli tunturin päällä eikä näkynyt alas vuonoon lainkaan.

Helpoiten jäätikön viereen olisi päässyt venekyydillä. Matkan hinta olisi ollut noin 20 € / henkilö, minimimaksun ollessa 50 € per vene. Käytetyt veneet olivat nopean oloisia...

... mutta aika vaatimattoman kokoisia jäätikön reunaan verrattuna.

Mahtaakohan jäätiköltä joskus pudota suurempiakin lohkareita vuonoon? Jos näin käy, jäätikön edessä tapahtuvaan veneilyyn liittynee omat haasteensa.

Jäätiköltä poistuessamme tapahtui se, mitä olen jo peljäten odottanut: pakarahalvaus iski autoa ajaessa. Ei auttanut kuin ohjata auto tien viereen ja pompata ulos venyttelemään. Onneksi tämä tapahtui pienellä sivutiellä, eikä esimerkiksi mutkaista vuononreunaa ajaessa.

Øya øya

Joskus on vaikeaa keksiä blogitekstille otsikko, mutta onneksi retkikohteiden löytäminen on helpompaa. Lauantaina valitsimme kohteeksemme Kvaløyan saaren, joka on suurempi kuin karttaa vilkaisten saattaisi äkkiseltään luulla. Niinpä lähdimme heti aamulla ajamaan kohti Rekvikiä, jonka vierestä nousevaa Brosmetindiä päätimme tavoitella.

Brosmetind on parkkipaikalta katsoen hiukan vaatimattoman näköinen, mutta ulkonäkö pettää.

P-paikka sijaitsee 250 metrin korkeudessa, josta kuitenkin on vielä toinen mokoma kiivettävänä tunturin harjanteelle. Tämän jälkeen edessä on liki preikestolenimaista pudotusta, tosin onneksi vain puolen kilometrin verran.

Karusta ulkolaidasta huolimatta Brosmetind soveltuu myös heikkopäisille, koska rinnettä voi kivuta sisämaan puolella, eikä aivan reunalle ole pakko mennä lainkaan.

Brosmetindiltä jatkoimme päivämatkaamme kohti Sommarøyn ja Hillesøyan saaria. Ne ovat hiekkarannoistaan tunnettuja, turistien suosimia pieniä saaria, mutta jälkimmäiseltä löytyy myös parisataametrinen näköalatöppäre.

Itse kuitenkin kytkimme rantavaihteen päälle ja kävelimme vain ympäri Sommarøyaa ja sen rantoja. Veden alla oleva vaalea hiekka saa meren näyttämään hienolta.

Takaisin Tromssaan ajelimme Kvaløyan etelärantaa pitkin. Matkan varrelle osui muutaman tuhannen vuoden ikäisiä kalliomaalauksia, joita sittemmin on entisöity, jotta ne erottuisivat paremmin.

Eläinhahmoja ei tosin siltikään ollut helppo tunnistaa. Mikä esimerkiksi mahtaa olla tämä lehmänvartaloinen eläin, jolla on kaniinin pää?

Ja mitä ihmettä tämä pupu on napannut saaliikseen? Onko sillä oikeasti syöksyhampaat?

Saadaksemme øyaympyrän täyteen poikkesimme vielä päivän päätteeksi Tromssan kupeessa olevalla Håkøyan saarella. Kahvia hörppiessä oli hauska seurata, kun lentokoneet lähestyivät Tromsøyan saarella olevaa lentokenttää.

Koia koia

Eilisestä tuli sitten ajopäivä. Poistuessamme Strandista mietimme vielä hetken, pitäisikö jatkaa etelään vai pohjoiseen. Eteläisen Norjan sateinen sää sai meidät kääntymään pohjoiseen.

Uutisissa sanottiin, että Keski-Norjassa on satanut yhden tunnin aikana yli 100 mm vettä. Siis 10 senttiä! Ei sellainen ilmasto ole hyväksi vähäisiä lomapäiviään viettävälle palkkatyöläiselle.

Niinpä lähdimme ajamaan kohti Finnsnesiä. Alitajunnassa pyöri ajatus poiketa Senjalla ja Åndertalenin kansallispuistossa, mutta hankkeeseen liittyi useita avoimia asioita - meiltä esimerkiksi puuttui alueen kartta - joten jatkoimme vielä eteenpäin. Senja sitä paitsi on jo meille tuttu paikka.

Lopulta valitsimme uudeksi kohteeksi Tromssan. Sieltä oli helppo löytää yöpaikka; olkoonkin, että huonehinnan ohjaamana päädyimme lentokentän vieressä olevaan Scandic-hotelliin. Jatkuvasti nousevat ja laskeutuvat koneet hermostuttavat hieman, mutta ehkä ne osaavat väistellä hotellia.

Tänä aamuna ajattelimme ensin lähteä rannalle, mutta siellä satoi vettä, joten päädyimme sitten tunturiin. Tønsvikistä löytyi parkkipaikka, josta pääsi kätevästi Nonsbulle menevälle polulle. Sieltä jatkoimme edelleen kohti Blåkollkoiaa ja tämän jälkeen takaisin autolle.

Tunturissa kuulee usein kilkattavia ääniä, jotka yleensä ovat peräisin porojen tai lampaiden kaulassa olevista kelloista. Se on ihan OK, kunhan äänen lähteen vaan pystyy paikallistamaan.

Joskus kuitenkin on niin, että kilkatus kuuluu, mutta mitään ei näy. Näin kävi tänäänkin, ja se aiheutti seurueessamme polemiikkia. Vaimo on sitä mieltä, että jos eläintä ei näy, se on jossain piilossa. Mutta miten se voi piiloutua tasaisella tunturipaljakalla?

Vaimoa ärsyttää se, että tempausteoriani selittää asian aukottomasti. On nimittäin niin, että jos eläin on juuri temmattu pois, sitä ei enää näy, mutta kello saattaa vielä hetken soida tuulessa. On mahdollista, että polun varrella olevat veriset T-kirjaimet liittyvät jotenkin asiaan, mutta tätä en ole pystynyt osoittamaan.

Huomenna yritämme kai uudestaan rannalle. Sen jälkeen täytynee jatkaa matkaa lähemmäksi Suomea.

Heia heia

Aamu ei enää tänään auennut aurinkoisena. Taivaalla roikkui pilviä, jotka peittivät Myren majapaikkamme ikkunasta näkyvät 400 - 500 metriä korkeat huiput. Vaikutti siltä, että tänään ei kannattaisi tavoitella kovin korkealla kulkevia reittejä.

Ut.no-sivustolta löytyy paljon reittiehdotuksia. Ehkä vähän liikaakin, koska yltäkylläisyyden vallitessa valinta muuttuu hifistelyksi. Löysimme kuitenkin Sortlandin ympäriltä pari vähän matalammalla (200 - 300 metrissä) kulkevaa reittiä, joita ajattelimme kokeilla.

Reiteistä ensimmäinen oli rengasreitti, joten päätimme aluksi tavoitella sitä. Tavoittelun asteelle homma jäikin, koska emme onnistuneet löytämään polun alkua. Niinpä kävimme toisen vaihtoehdon kimppuun, mutta lopputulos oli sama. Tällä kertaa emme löytäneet edes polulle johtavaa tietä.

Kaiken sähläämisen jälkeen taivas kuitenkin alkoi seljetä, ja vähän korkeammatkin huiput putkahtivat esiin. Ajoimme Strandiin, josta voisi kätevästi kivuta Strandheialle, 647 moh.

Lopulta taisikin olla hyvä, että missasimme pari aiempaa reittiä, koska Strandheia oli osittain pilvisestä säästä huolimatta hieno paikka. Rouvakin selvisi helposti huipulle asti, koska matkan varrella ei ollut ajatusta sumentavia kapeita harjanteita.

Rinteiden kiipeäminen tuntuu äkkiseltään vähän jaloissa. En oikeastaan ihmettele, että norjalaiset pärjäävät urheilulajeissa, joissa tarvitaan jalkoja. Voi olla, että jos koko kesän kipuaisi näitä rinteitä, syksyllä olisi ihan turha sovitella itseään bussin penkkiin.

Yleinen säätila Lofooteilla (ja Vesterålenilla) on muuttumassa huonompaan suuntaan, tai ainakin pilvisemmäksi. Korjasimmekin omaa lomasuunnitelmaamme siirtymällä päivän päätteeksi Harstadiin. Tietyt asiat ovat kuitenkin ennallaan, kuten esimerkiksi se, että syömme edelleen nuudeleita. Totta puhuen jo kolmatta päivää peräkkäin.

Huimaa

Sortlandin jälkeen kesälomamatkamme jatkosuunnitelma vaati hieman työstämistä. Matkaan liittyvä suurajatuksemme oli valua hiljakseen kohti Keski-Norjaa, mikä olisi vienyt meitä kohti Lofoottien lounaiskärkeä, mutta viimeisimmät sääennusteet eivät tukeneet tätä.

Pientä hämmennystä aiheutti myös se, ettemme olleet täysin varmoja, olimmeko edes vielä Lofooteilla. Olen itse mieltänyt Lofooteiksi suurin piirtein kaiken, mitä Harstadista lounaaseen löytyy.

Kartassa kuitenkin "Lofoten" lukee vasta aívan saariryhmän kärjessä. Hieman pohjoisempana on "Vesterålen", ja me olemme siellä. Olisipa tyhmää matkustaa Lofooteille, ja tajuta kotona, että eipä sitten tullutkaan käytyä Lofooteilla.

Oli miten oli, päädyimme lopulta ajamaan Myreen. Norjalaisten erinomaiselta ulkoilusivustolta löytyi useitakin mielenkiintoisia reittiehdotuksia, joista poimimme tehtävälistalle Myren pohjoispuolelta löytyvän polun.

Norjassa helpoiltakin vaikuttavat reitit voivat korkeuserojen vuoksi aiheuttaa irvistelyä. Tällä kertaa vastoinkäymiset kuitenkin olivat sisäsyntyisiä. Vaimo nimittäin potee pientä korkeanpaikankammoa, joka tänään nosti päätään Salen-tunturin rinteellä.

Huipulle nouseva polku oli ylempänä vähän kelju (tai "ilmava", kuten sanonta kuuluu), mutta asteikolla vihreä-sininen-punainen-musta se oli luokiteltu vasta siniseksi reitiksi. Itseäni maisemat eivät vaivanneet, mutta vaimon oireillessa päätimme syödä eväät jo alempana rinteessä, ja palasimme sitten takaisin autolle.

Olisihan se tietysti ollut ikävää, jos vaimo olisi pyörtynyt rinteessä, vierinyt alas ja vienyt kamerankin mennessään. Turvallisuus ennen kaikkea! Mutta ei tässä mitään Himalajan matkoihin liittyviä tarjouksia tarvinne väijyä.

Hieman lyhyeksi jääneen retken johdosta meillä oli illalla luppoaikaa. Normaalioloissa olisimme ehkä lähteneet ulos syömään, mutta koska norjalaiset majoitusratkaisut ovat aika tyyriitä, tasapainoitimme lomabudjettiamme syömällä 0,33 €:n pikanuudeliannokset.

Toivottavasti huomenna vielä on aurinkoinen päivä. Olin ennalta etsinyt kartasta pari kivaa polkuakin, jotka kuitenkin on luokiteltu punaisiksi reiteiksi. Jos ne osoittautuvat hankaliksi, täytynee keksiä jotain muuta.

Hyttysistä Norjassa ei ole ollut vaivaa, mutta sen sijaan täällä on jonkinlainen kärpäsongelma. Sortlandissa ajattelimme, että asia johtuu lampaista, mutta kyllä kärpäsiä riitti tänäänkin, vaikka lampaita ei Salenin rinteillä näkynyt.

Hidastelua

Kiirunassa nukutun yön jälkeen oli aika tavoitella Lofootteja. Edellinen matkustuspäivä oli tietöiden vuoksi edennyt hitaasti, eikä uusi aamukaan lähtenyt tältä osin yhtään paremmin liikkeelle. Jo ennen Abiskoa eteen tuli yli 20 kilometrin mittainen tietyöalue, joka jumitti liikenteen aina vartiksi kerrallaan.

Paitsi että tietyö hidasti matkantekoa, Passatin jarruihin (tai jonnekin) tarttui soraosuudelta kivi, joka vinkui satunnaisesti ainakin sadan kilometrin matkan. Hetken jo epäilin, että auton pyörästä on hajonnut jotain, mutta lopulta kivi irtosi peruuteltuani levähdysalueella siksakkia.

Vielä vakavampaa kuitenkin on, että takapuoleni on mennyt rikki. Olen parin viime viikon aikana muutaman kerran havahtunut siihen, kun lonkan sisään iskee pistävä kipu.

Tunne on vähän kuin pakaraan iskisi naulan, johon johdetaan sähköä. Kipu alkaa aina äkillisesti, kestää muutamia sekunteja kerrallaan, mutta loppuu sitten kuin seinään alkaakseen taas parin sekunnin päästä uudestaan. Tämä toistuu 5 - 10 kertaa peräkkäin, minkä jälkeen vaiva katoaa, ehkä useiden päivien ajaksi.

Yleensä kipu iskee yöllä, mutta Kiirunassa tilanne löi päälle aamiaispöydässä. Vaimo säikähti, kun hyppäsin irvistäen pöydästä ylös. Onneksi ruokasalissa ei ollut samaan aikaan muita vieraita. Olisivat varmaan luulleet, että nirsolle suomalaiselle ei ruoka maistu.

Pienistä ongelmista huolimatta saavuimme kuitenkin Sortlandiin iltapäivän viimeisinä tunteina. Päivän autossa istuttuamme päätimme kiivetä viereiselle tunturille, jossa kiersikin aika kiva polku. Norjalaiseen tapaan mäen rinteillä kilisti kellojaan myös runsaslukuinen lauma lampaita.

Aijaijai

Sanovat, että on ollut huono kesä. Minulle kuitenkin +15 ... +20 C lämpötilat riittävät oikein hyvin. Tai ehkä yksittäiset hellepäivät ovat kivoja, mutta eihän sellaisia toistuvasti jaksa.

Aurinko silti tuntuu hyvältä. Kun kesäloman toinen erä alkoi, lähdimmekin vaistonvaraisesti ajamaan siihen suuntaan, missä aurinkoa näyttäisi olevan tarjolla. Tällä kertaa se tarkoitti Norjaa ja Lofootteja.

Alkumatkasta poikkesimme Kajaanin varuskunnassa tapaamassa perheemme sotilasjäsentä, emmekä siten ehtineet ensimmäisenä päivänä kuin Rovaniemelle.

Hommassa oli vähän toistamisen makua, kun jatkoimme seuraavana aamuna matkaamme Miekojärven ohi kohti Pelloa, jossa ajattelimme täydentää ruokavarantojamme ennen kuin siirtyisimme Ruotsin puolelle.

Hieman ennen Pelloa 83-tien varresta löytyy Jaipaljukan luontopolku. Se ei ole kovin pitkä, mutta koska meillä oli ylimääräistä aikaa ennen kuin Pellon kaupat avaisivat ovensa, päätimme kiivetä paljukalle.

Luontopolun opasteet olivat runsaat, ja vaaran päältä avautuvat maisematkin miellyttivät silmää, vaikka Miekojärvelle avautuvaa panoraamaa ei ollutkaan tarjolla. Reitin lopussa oli vielä puupuisto, jossa esiteltiin erilaisia puulajeja. Samalla tosin polku muuttui paikoin viidakoksi.

Kauppareissun jälkeen suuntasimme rajan yli kohti Pajalaa, Vittangia ja Kiirunaa. Alkuperäinen ajatuksemme oli ehtiä yöksi jonnekin Abiskon tienoville, mutta matkalla olleet tietyöt hidastivat etenemistä niin, että jäimme lopulta yöksi Kiirunaan.

Vuodesta toiseen tulee ihmeteltyä ruotsalaista tapaa kunnostaa teitä. Kun remontti alkaa, tie räjäytetään ensin tuhannen päreiksi, ja sitten paikalle tuodaan sepeliä, jonka karkeus on hautakiven luokkaa.

Ei puhettakaan, että homma hoidettaisiin kaista kerrallaan, lyhyissä pätkissä ja/tai kiertoteitä hyödyntäen. Koko tie murhataan yhdellä iskulla, mikä voi tietää kahdenkymmenen kilometrin sorapeltoa ja 30 km/h nopeusrajoitusta.

Kun auton takapuskuria vielä nuolee maansiirtokone tuhannen tuuman renkaineen, on ajaminen hetkittäin vähän epämiellyttävää. Tosin kai baanasta kaiken tämän jälkeen tulee hyvä.

Yöpaikan valinta Kiirunassa osoittautui monimutkaiseksi tehtäväksi, mutta ajettuamme muutaman kierroksen rinkiä Kebne-, Scandic- ja Arctic Eden -hotellien ympärillä päädyimme lopulta Edeniin. Kyseessä on entinen koulu, joka on sittemmin valjastettu majoituskäyttöön. Hotellin ulkoasu on vähän karu, mutta huoneet silti uudenaikaiset ja viihtyisät.

Huomenna jatkamme kohti Lofootteja, jossa toivomme aurinkoisten kelien jatkuvan ainakin parin päivän ajan.

AM kokeilee: Volkswagen Golf Alltrack

Tänään Autotalo Laakkosen pihassa seisoi auto, jota olen jo hetken aikaa odottanut saapuvaksi: uusi Golf Alltrack (2,0 TDI 135 kW 4MOTION DSG). Kyseessä on siis pykälää maastokelpoisempi versio tavallisesta farkku-Golfista.

Olen itse ajanut kolmisen vuotta Passat Alltrackilla, joten uusi Golf kiinnosti minua tavallista enemmän. Myös Passat Alltrackin uusi malli tulee loppuvuodesta Suomeen, mutta sen hinta asettunee 10 - 15 t€ Golfia kalliimmaksi. Jos Golf riittäisi omaan käyttööni, tuolle rahalle löytyisi kyllä muutakin käyttöä.

Jo etukäteen oli tiedossa, että Golfin varustepuoli ei vaadi mittavaa remonttia. Melko kattavan vakiovarustelun (mm. xenon-valot, avaimeton käyttö, pysäköintitutkat) päälle lisävarustelistalta voisi ehkä poimia Travel-paketin (~852 €), joka sisältää ainakin navigaattorin ja mukautuvan vakionopeussäätimen.

Muut mielihalut täytyy toteuttaa noukkimalla varusteita yksitellen. Esimerkkejä hinnoista:

• Pysäköintiavustin (233 €)
• Vaihteenvalitsimet ohjauspyörään (151 €)
• Lämmitettävä ohjauspyörä (170 €)
• Kaukovaloautomatiikka (189 €)
• Lämmitettävä tuulilasi (416 €)
• Vetokoukku (1180 €)

Sähkötoimista takaluukkua ei varustelistalla ole lainkaan. Polttoainekäyttöinen lisälämmitin (Webasto) sen sijaan löytyy, ja sen hinta on kohtuulliset 839 €. Passatiin verrattuna toteutus kuitenkin on kehno, koska Golfissa Webastolle ei ole omaa akkua.

Lyhyessä pätkäajossa lämmitintä ei siis oikein voi käyttää ilman, että järjestelmään liittää myös tolpasta virtaa ottavan akkulaturin. Toisaalta jos tolppaa tarvitaan myös Webaston kanssa... Onko hommassa enää mitään järkeä?

Kuljettajan paikalla kaikki näyttää VW-kuljettajalle tutulta. Istuimet ovat itselleni (176 cm) sopivan kokoiset, mutta mielessä käy, että takapuolen alla voisi olla enemmänkin pehmustetta. Lisähintaan (757 €) tosin voi hankkia ergoActive-kuljettajanistuimen, joka sisältää paitsi sähkökäyttöisen ristiseläntuen myös hierontatoiminnon. Lisäksi ergo-istuimen reisiosan pituus on säädettävissä.

Golf Alltrack on kohtalaisen tilava auto. Etuistuimilla ero luokkaa suurempaan Passatiin on leveyssuunnassa vain 3 - 4 senttiä, ja tavaratilaakin löytyy yli 600 litraa. Eniten auton kokoluokka rajoittaa takaistuimilla matkustavien elämää, mutta jos siellä yleensä nököttää kaksi rinkkaa, asia ei suuremmin haittaa.

Sitten tien päälle. Golfia hyvä ajaa, kuten muitakin saman konsernin tuotteita. Maantiellä kuitenkin huomaa, että Passatiin verrattuna yleinen melutaso on hieman korkeampi. Suurin osa melusta tulee renkaista (205/55 R17) ja ehkä moottoristakin, mutta muita ylimääräisiä hälyääniä ei kuulu.

Konepellin alla oleva 135 kW:n diesel-kone ei ole aivan niin terhakka kuin ennakoin, mutta riittää Golfin kokoiseen autoon oikein hyvin (ja epäilemättä vielä paranee vanhetessaan). Myös luvatut kulutuslukemat (4,5 / 4,9 / 5,7) ovat maltilliset, ja jos vanhempi Passat Alltrack kulkee kauniina päivänä viidella litralla, ei numeroita ole syytä epäillä.

Jostain syystä ratti tuntuu erityisen hyvältä käteen. Toisaalta Golfia vaivaa sama tauti kuin aiemmin kokeilemaani Volvo XC60:täkin: kyynärnojien pehmusteet ovat olemattoman ohuet. Minulla oli takavuosina vanhemman mallinen Golf, joten tiedän kokemuksesta, että kunnon toppausten puuttuminen alkaa pitkällä matkalla häiritä.

Hiekkatiellä Golf etenee paremmin kuin odotin, tai ainakin omaa Passatia miellyttävämmin. Vein Golfin samalle peltotielle, jota olen aiemmin kyntänyt Subarulla ja Volvollakin. Toivottavasti maanomistaja ei ala ihmetellä, että mitä rallia täällä oikein ajetaan.

Koeajon jälkeen olo on silti hiukan tyhjä. Tunnetta voisi ehkä kuvailla pieneksi pettymykseksikin, joka ei kuitenkaan niinkään johtunut autosta, vaan omista ylisuurista odotuksistani. Olin kai mielessäni toivonut, että Golfin hinnalla saisi kaikin puolin Passatin veroisen auton, mutta eihän sellainen ole realistista.

Halvempi hinta näkyy paitsi (Passatiin verrattuna) niukempina tiloina myös pieninä säästökohteina siellä täällä (vakioistuimien rajoitetummat säädöt, Webaston akkupulmat, ei sähköistä takaluukkua, ...). Golfin yleinen laadun tunne on silti hyvällä tasolla, eikä esimerkiksi Seat Leonia hiukan vaivanneesta muovisuudesta ole tietoakaan. Eikä saakaan olla, koska eihän yli 40 t€ maksavaa Golfia voi enää pitää erityisen edullisena autona.

Kiitämme

+ Suorituskyky
+ Taloudellisuus
+ Tavaratilan koko ja tilat edessä

Moitimme

- Ei omaa akkua Webastolle
- Varustepakettien vähäinen määrä
- Pihtailu pehmusteiden kanssa

Hengessä mukana

Kuten tunnettua, tänään on Kreikassa äänestyspäivä. Vähemmän tunnettua sen sijaan on, mistä kreikkalaiset tarkkaan ottaen äänestävät.

Halusimme elää mukana kreikkalaisten suuressa päivässä, joten pakkasimme reppuun Lidlistä hankittuja kreikkalaisia keksejä ja ajelimme sitten Kallaveden taakse, Niittylahteen. Sieltä löytyy Niittylahden retkeilyreitti ja sen varrella oleva Mustamäen näkötorni, joka jäi toukokuisella tornikierroksella testaamatta.

Tällä kertaa mukaan lähti myös viikonloppulomaileva sotamiehemme, mikä oikeastaan oli yllätys, koska perinteisesti jälkikasvun kiinnostus retkiämme kohtaan on ollut vähäistä. Sotamies jopa vaati saada kantaa reppua selässään ("On outoa kulkea metsässä ilman reppua."), joten itselleni jäi lähinnä turistin rooli. Onneksi sentään selvittiin ilman rynnäkkökivääriä.

Edellisen kerran poikkesimme Niittylahdessa vuonna 2007, mutta tuolloin tornia ei vielä ollut. Rakennelma ei ole kovin korkea, mutta näkyvyys Kallavedelle on silti hyvä. Kuopiolaista tosin hämmentää se, että Puijon tornia ei Mustamäeltä näy, vaikka matkaa on linnuntietä vain reilut kymmenen kilometriä.

Oltiinpa kreikkalaisesta työ- ja veromoraalista mitä mieltä tahansa, helleenien valmistamat hunajalla terästetyt kaurakeksit ovat ainakin hyviä. Myös aiemmin koemaistamamme seesaminsiemenillä ja pähkinöillä höystetut patukat - jotka myös olivat peräisin Lidlistä - ovat mukavaa retkievästä. Jos siis äänestystuloksella on asiaan mitään vaikutusta, toivoisin ainakin, että niitä olisi tarjolla jatkossakin.