Hämärähommia

Hiukan liikkuvaa kuvaa touhuiluistamme Kauppisnevalla tammikuussa:

Linkki videoon

Kadonneen kodan jäljillä

Kun talvi syksyn jälkeen tekee tuloaan, mennyttä kesää tulee usein vilkuiltua taustapeilistä. Se tuntuu joskus vähän haikealta, mutta tehdäänpä nyt sama toisin päin, ja silmäillään peilistä pian päättymässä olevaa talvea.

Vaikka lunta on tänä talvena riittänyt, vuoden vaihtuessa hanki oli vielä ohuenlainen, ainakin hiihtämistä ajatellen.  Lumikenkäilyä varten olosuhteet olivat kuitenkin hyvät. 

Tämä mielessämme päätimme vuoden ensimmäisenä päivänä hakeutua Kauppisnevalle, jossa viime keväänäkin poikkesimme. Tammikuussa nevan yleisilme ei ole yhtä aurinkoinen kuin huhtikuussa, mutta pakkanenkaan ei silti suuremmin kiusannut. Uudenvuoden yönä satanut lumi antoi pikemminkin hankkeelle lisäpotkua.

Nevaa voisi kenties lähestyä paitsi etelästä myös idän tai pohjoisen suunnasta, mutta päädyimme yksinkertaisuuden vuoksi lähtemään liikkeelle samasta paikasta kuin edellisellä kerrallakin.  Kauppisen kodalle menevä tie oli auraamaton, mutta vielä helposti ajettavissa. 

Oikeastaan yksi syy lähteä Kauppisnevalle oli juuri se, että nevan laidassa on kiva kota.  Vaikka pakkanen ei kovasti paukkuisikaan, tuulensuojassa on aina mukavampi hörppiä kahvia.

Huolta kuitenkin herätti se, että kota-merkintää ei enää näkynyt retkikartassa, josta muistelen sen edellisenä keväänä bonganneeni.  Olisiko kodan käyttöä jotenkin rajoitettu?  Tuskin sitä sentään on purettu, kotahan oli melko uusi.  Lisäksi se oli yhä mainittu Airakselan kyläsivuilla. 

No, perillähän tuo asia selviäisi, eikä siihen nevan vaatimaton koko huomioiden menisi kauankaan.  Pehmeässä lumessa matka ei tosin etene samaa tahtia kuin kevään hankiaisilla, mutta pieneen mutkitteluun oli silti varaa,   

Vaikka Kauppisneva ei sijaintinsa puolesta ole missään hornan tuutissa, tuulettomana hetkenä suolla oli hyvin hiljaista.  Vain joku tikka taisi matkan varrella huudella.  Mutta vain pari kuukautta lisää, ja lintujen karkelot käynnistyisivät taas.

Kota nökötti yhä entisellä paikallaan, ja seinässä ollut kyltti kertoi, että suoja on kaikkien vapaassa käytössä.  Ehkä karttamerkintä on poistettu muista syistä, tai sitten muistan väärin, eikä sitä ole koskaan ollutkaan.  En tosin ymmärrä, miten olisimme viime kerralla osanneet tavoitella sitä.

Iltapäivä alkoi jo hämärtyä, kun lähetin Kaukon lentoon.  Malla-kauden jälkeen on hiukan vaikea tottua lyhyempään kantamaan, ja kertaalleen onnistuinkin hukkaamaan yhteyden kopteriin.  Onneksi Kauko ei nyt ollut karkailutuulella.

Kaukon gimbaali sen sijaan reistaili, tai liikkui hiukan nykien.  Kiinnitin asiaan huomiota jo Laipanmaalla, joten osasin nyt vältellä videokuvaamista gimbaalia säätäessäni.  Voi tosin olla, että kyseessä on vanha vika, jota en vain ole huomannut, koska olen sittenkin videokuvannut Kaukolla melko vähän.

Keskitalven harmaansinisissä hetkissä on oma viehätyksensä, vaikka kyllähan sitä tässä vaiheessa vuotta jo mittailee päivien pidentymistä.  Toisaalta kun ikää kertyy, vuodet alkavat jotenkin laukata kovempaa.  Käytännössä sen huomaa siitä, että talvetkin menevät entistä nopeammin ohi.  En tiedä, onko asiaa tutkittu tieteellisesti, mutta syytä ehkä olisi.

Kohti ulappaa

Muutama päivä kaiken muuttaa voi, pakkaspäivä tässä tapauksessa.  Viikonlopun lämpöaallon jälkeen talvi iski takaisin, ja kuvausreissuani seuranneella viikolla taivaalta ropisi myös rakeita, jotka jäätyivät hauskasti maahan kiinni. 

Pari taakse jäänyttä heikkolaatuista hiihtotalvea lienee aiheuttanut sen, että havahduin asiaan vähän äkisti.  Olisikohan jäällä nyt hyvä mennä?  Vesi ei ainakaan enää olisi ongelma.

Keväiset luistelut Kallavedellä ovat kenties parasta, mitä hiihtämiseen liittyen tiedän, mutta viime vuosina olosuhteet ovat olleet kehnot.  Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että moni asia oli kohdallaan: lämpöä, rakeita, pakkasta, aurinkoa - kaikki juuri oikeassa järjestyksessä.

Latukartan mukaan helle oli syönyt varsinaiset jääladut, mutta sillä ei tässä tapauksessa olisi merkitystä.  Nappasin sukset kainalooni ja kiiruhdin myllyn kupeeseen, josta pääsee kätevästi Rauhalahteen ja jäälle.

Olosuhteet olivat mainiot.  Raekuorrutus mahdollisti etenemisen paljaalla jäällä, ja lumisemmissa kohdissa hanki kantoi kohtuullisesti.  Aivan vesimärkää lumen pinta ei kuitenkaan jäätyessään ollut, joten syvimmissä kinoksissa lyhyt (150 cm) suksi upposi paikoin lumeen.  Normaalimittainen luistelusuksi oli ehkä tältä osin ollut parempi valinta.

Hiihtelin aluksi kohti Saanaa, jonka edustalla menevä, edellisessä videossakin näkyvä luistelurata on tämän talven uutuus.  Hokkareilla olisi nyt ollut vähän hankalaa.

En muistanutkaan, miten mukavaa jäällä parhaimmillaan on suksia.  Tuuli tosin puhalsi ennakoitua navakammin, mutta sitä mieluisampaa oli purjehtia myötätuuleen.  Niin, jostain syystä homma tuo aina mieleen purjehtimisen, vaikka en muista koskaan edes olleeni purjeveneen kyydissä.

Jatkoin kohti Hietasaloa.  Kelin puolesta olisi voinut lipua pidemmällekin, mutta välttelin ajautumasta liiaksi etelään, koska paluumatka tuulta päin olisi vaikeampi.

Keskellä selkää on yleensä paras hiihtää, koska ympäriltä löytyy aina neitseellistä hankea.  Keilankannassa oli odotetusti hankalampaa, koska kulkijoita on ollut enemmän, mutta lähempänä rantaa oli silti yllättävän hyvä.

Avaralla ulapalla on aikaa miettiä asioita.  Tällä kertaa pohdiskelin, miksi edessä oleva huhtikuu tuntuu nyt olevan vain yksi kuukausi kahdestatoista.  Aiemmin se oli kuin talven kruunu, jota aloin odottaa jo heti juhannuksen jälkeen.

Koronasta ja siihen liittyvistä rajoituksistako asia johtuu?  Ehkä osittain, koska kyllähän ne elämänpiiriä kaventavat.  Koronaa enemmän minua kuitenkin taitaa huolettaa se tauti, johon uutisankkuritkin toisinaan sairastuvat.

Lentävä kalakukko

Helmikuisesta cityretkestäni syntyi pieni video.  ND16-suodatin tuntui olevan hyvä valinta tälle kelille.

Linkki videoon

Kuopijoo, Kuopijoo!

Helmikuun lopussa kevät tuntui ottavan ison rykäyksen eteenpäin, ainakin hetkellisesti.  Kun aurinkoakin oli luvassa, päätin lähteä pienelle ajelulle, hieman samaan tapaan kuin edellisenä syksynä.

En tällä kertaa ajatellut kiertää Kallavettä ympäri, mutta suuntasin silti reissuni alkajaisiksi Puutossalmelle, jossa oli jälleen tarjolla ilmaisia risteilyjä.

En nyt tarttunut tarjoukseen, koska minulla ei varsinaisesti ollut asiaa Vehmersalmen suuntaan.  Olin ajanut Puutossalmelle lähinnä kuluttaakseni aikaa, sillä sääennustuksen lupaama auringonpaiste lymyili vielä jossain.

Palattuani takaisin Kuopion taajama-alueelle taivas alkoi lopulta rakoilla.  Hakeuduin Rautaniemeen, jossa olevalta kukkulalta näkee aika kivasti moneen suuntaan, ilman apuvälineitäkin.

Koska ilma oli verrattain lämmin, päätin lennättää Mallaa.  Malla taisi silti vierastaa nollakeliä, koska se valitti toistuvasti navigaatiojärjestelmän virheestä.  Vaikutti siltä, että luminen alusta ei ollut sille mieluinen.  Jos kopterin otti käteen, se kuitenkin kehräsi tyytyväisenä kuin odottaen pääsevänsä ilmaan.

Rautaniemestä jatkoin Keilankantaan ja Matkusniemeen, jonka kautta on usein tullut hiihdettyä.  Nyt lämmin ilma ja etenkin jäälle noussut vesi oli turmellut jään.  Tilanne oli kauttaaltaan huonompi kuin miltä se kuvassa näyttää, sillä vesi tuli esiin vasta kun lunta polki jalalla. 

Kaupunkiympäristössä lennättäminen on joskus häiriöiden vuoksi vaikeaa, niin tälläkin kertaa.  Malla oli tuskin sadan metrin päässä, kun yhteys kopteriin katkesi, vaikka välissä ei ollut kuin pari hassua lehdetöntä puuta.  

Asia ei tullut ihan yllätyksenä, koska järjestelmä oli jo pari kertaa huomauttanut heikosta signaalista.  En vain ehtinyt puiden takaa pois, kun pelätty virheilmoitus pomppasi näytölle.  Onneksi Malla toimi niin kuin sille oli opetettu ja palasi omin päin takaisin, jolloin yhteys taas syntyi.

Metsäolosuhteisiin verrattuna ero kopterin kantamassa oli kuitenkin hirmuinen.  Vaan ihmekös tuo, kun ranta on täynnä asuntoja, eikä kilpailevista wifi-verkoista siten ainakaan ole puutetta.

Keilankannasta suuntasin Saaristokadulle, jossa toivoin häiriöitä olevan vähemmin, mikä pitikin paikkansa.  Kuvia ottaessani huomasin, että DJI Mavic Mini ei lähde kylmällä kelillä lentoon, jos akun varaus on alle 40 %.  Tai oikeastaan tiesin kyllä asian, mutta olin jo unohtanut sen.  Samassa tilanteessa Spark nousee vielä ilmaan, mutta akun jännitteen pudotessa sekin tulee alas, tavalla tai toisella.

Rajoitus on harmillinen, koska se lyhentää merkittävästi lentoaikaa, eikä kolmekaan akkua riitä siten talvioloissa pitkälle.  Toki tämä on parempi vaihtoehto kuin se, että sähkö loppuu kesken lennon.

Cityretkeni lopuksi ajelin vielä Saanan kautta Puijon suuntaan ja hiihtostadionille.  Tässä vaiheessa Mallan akut alkoivat jo olla loppu, mutta kuvasinpa vielä hetken tornia hiukan uudesta perspektiivistä.

Pitkän koronatalven jälkeen tuntui hyvältä pyörähtää jossain, vaikka ihan vaan lossilla.  Ja kohtapa laivatkin kulkevat taas; Kallavesj-laulussa niitä jo hieman haikeaan sävyyn kaivataankin:

Kallavesj, Kallavesj, suarinesj ja salaminesj! Tokko suanen koskaa ennee kierteep Puijonsarven nennee, missä laevat huuteloo: Kuopijoo, Kuopijoo!

Pari sanaa häivejuoksemisesta

Olen hiukan huolestuneena seurannut koronarajoituksiin liittyvää keskustelua.  Erityisesti minua mietityttävät mahdolliseen ulkonaliikkumiskieltoon liittyvät asiat, joista on viime aikoina puhuttu.

Kuten olen aiemmin maininnut, koronan vaikutus omaan elämääni on ollut vähäinen, ja siltäkin osin pelkästään positiivinen.  Selvää kuitenkin on, että epidemiasta pitäisi jotenkin päästä eroon.

Asian kanssa on nyt tuherrettu vuosi, mutta virus pyörii edelleen nurkissa.  Käytetyt keinot ovat siis olleet vääriä. 

En ole virologian asiantuntija, mutta maalaisjärjellä ajatellen ainakin seuraavia temppuja kannattaisi ehkä kokeilla:

1. Maahan tulevan henkilöliikenteen minimointi
2. Maskipakko julkisissa tiloissa

On turha keksiä kaupunkeihin uusia rajoituksia, jos tuoreita taudinkantajia lappaa maahan kaiken aikaa lisää.  

Maski ei tuo täydellistä suojaa, mutta jos kaikilla - tai edes suurimmalla osalla - on sellainen, vaikutuksen voisi kuvitella olevan merkittävä.  Maskeista eivät kaikki tykkää (en itsekään), mutta ainakin sellaisen käyttöä olisi helppo valvoa, enkä näe vaatimusta minään ihmisoikeusloukkauksena. 

Ulkonaliikkumiskielto on sen sijaan aivan toinen juttu.  Jos on lukenut tätä blogia aiemmin, ymmärtää varmasti, ettei sellainen ole minulle mikään vaihtoehto.

On epäselvää, millaisesta liikkumiskiellosta lopulta olisi kyse, mutta kielto tuskin koskisi koko maata, tai ainakaan kaikkia alueita.  Nykyisen hallituskauden aikana olen kuitenkin oppinut, että poliittisten päättäjien typeryyttä ei ole mahdollista yliarvioida.

Koska juoksemisesta saattaisi ulkonaliikkumiskiellon aikana tulla sanomista, minun täytyy muuttaa käytäntöjäni. Niinpä olen laatinut itselleni suunnitelman, jota alan noudattaa, jos ulkonaliikkumiskielto iskee omaan ympäristööni.

Ensinnäkään enää ei voi juosta päivänvalossa, joten lenkille täytyy lähteä illan pimeydessä tai varhain aamulla.  Vaatetuksen päävärin ollessa musta minulla on ollut tapana pukea juoksutakin päälle heijastinliivi, mutta selvää on, että sitä ei voi nyt käyttää.  Ehkä teippaan myös vaatteissa olevat pienemmät heijastimet piiloon.

Juoksureittiäkin on syytä säätää.  Katujen varsilla menevät kävelytiet eivät ole poikkeusoloissa turvallisia, joten niiden sijaan kannattaa suosia metsäisempiä väyliä.  Katuosuuksia ei silti voine täysin välttää, joten ne täytyy juosta kovaa.  Se on vain hyvä asia, koska intervalliharjoittelu on tehokasta, ja on omalta osaltani jäänyt harmillisen vähäiseksi.

Huolellisesta suunnittelusta huolimatta kannattaa silti varautua vastoinkäymisiin.  On esimerkiksi mahdollista, että maija tulee vastaan pyörätiellä, vaikka reitti kulkisi vähän syrjemmässäkin.  Tällöin on tärkeää, että vaatetus mahdollistaa nopeat väistöliikkeet ja syvässä hangessa juoksemisen.  Kovin paksuja ja polvista tiukkoja talvihousuja ei siis voi käyttää.

Musiikin kuuntelukaan ei taida nyt juostessa onnistua.  Itsestään selvää on myös se, ettei suoritusta kannata ladata mihinkään nettipalveluun.  Ehkä tässä vaiheessa kirjaan tiedot vain paperille ja siirrän ne nettiin sitten, kun kohu on laantunut.

Mikäli ulkonaliikkumiskielto on väljempi ja sallii esimerkiksi kaupassa käymisen, tilanne on olennaisesti helpompi.  Silloin riittää, kun lenkille ottaa mukaan pari ylimääräistä tavaraa: Prisman muovikassin ja pussillisen jauhelihamaustetta.

Muovikassia tarvitaan, jotta voi antaa ymmärtää olevansa menossa kauppaan.  Kysyttäessä muovikassi toimii myös maskina.  Jauhelihamausteen avulla taas voi osoittaa käyneensä kaupassa, jos jää partion kynsiin paluumatkalla.  

Uskoisin, että tästäkin kyllä selvitään.

Älyn jatke

Kuten lokakuussa kirjoitin, uuden urheilukellon hankinta poltteli hiukan mieltä.  Kun vanhoille Suunto-asiakkaille luvattua alennusta ei heti alkanut kuulua, aloin jo epäillä, onko moves-määräni sittenkään ollut riittävä.  Sitten sähköpostiin kuitenkin kilahti koodi, jolla kellon saisi hankittua 30 % listahintaa edullisemmin.

Etu oli merkittävä, mutta ei tavaton, koska urheilukelloja myydään usein muutenkin reilulla alennuksella.  Päätin silti marraskuun alussa tarttua tarjoukseen ja tilasin Suunto 7 -mallin, jonka kylkiäisenä tulisivat myös Wear OS -järjestelmän sisältämät älyominaisuudet.  

Mitä hyvää uudesta kellosta sitten seurasi?  Ennakkoon ajattelin, että itseäni hyödyttäviä (ja minulle uusia) ominaisuuksia olisivat ainakin:

• Mittausten langaton siirto kellosta Suunto-sovellukseen 
• Kellossa oleva musiikkisoitin
• Kellon karttanäkymä

Langaton tiedonsiirto on lähinnä mukavuustekijä.  Merkittävämpää on se, että nyt en enää tarvitse juoksulenkillä erillistä mp3-soitinta, ja päästäkin roikkuu yksi johto vähemmän.

Kellossa olevia karttoja en ehkä tarvitse kovin usein, mutta varsinkin lomamatkoilla olen joskus törmännyt tilanteeseen, että olen juossut paikkaan, josta en osaa takaisin.  Toki vanha Ambit on tarvittaessa neuvonut reitin takaisin, linnuntietä ainakin, mutta zoomattava karttanäkymä on tähän käyttöön parempi.

Ensivaikutelmani Suunto 7 -kellosta oli erilainen kuin olin nettiarvosteluiden perusteella odottanut.  Olin ajatellut, että kello olisi Ambitia suurempi, mutta laitteet ovat jokseenkin saman kokoiset.  Ja mitä painoon tulee, Suunto 7 tuntuu kädessä Ambitia kevyemmältä, vaikka todellisuudessa ero on vain muutaman gramman luokkaa.

Koska olin jo etukäteen asentanut kännykkään Suunto-sovelluksen, kellon käyttöönotto oli aika suoraviivaista.  Positiivista oli myös se, että Suunto 7 latautuu varsin nopeasti.  Arvatenkin siksi, että akku on aika pieni.

Latauskaapeli kytkeytyy kelloon magneetin avustamana sukkelasti.  Langaton lataus olisi vielä helpompi, mutta käytännössä ero on aika pieni.

Kellon perustoiminnot ovat mukavan yksinkertaisia.  Talvikäyttöä ajatellen on hyvä, että tärkeimpiin toimintoihin pääsee käsiksi sekä kosketusnäytön että fyysisten näppäinten kautta; hihaa käärimättä, vauhdista tinkimättä.

Kellossa suorituksen aikana näkyvät tiedot voi entiseen tapaan valita kännykässä olevaa Suunto-sovellusta käyttäen.  Itse suosin melko minimalistista linjaa, joka talvella näyttää vain kuljetun matkan ja keskinopeuden.  Kesäprofiiliin olen valinnut myös sykkeen, joka mitataan suoraan ranteesta.  Kaikkiaan erilaisia muuttujia on kolmisenkymmentä.

Sovelluspuolella kohtasin pienen takaiskun, kun kävi ilmi, että Google on luopumassa Google Play Music -sovelluksestaan, jota olin ajatellut käyttää musiikkisoittimena.  Käytännössä tämä tarkoitti, että kelloon pitäisi löytää joku toinen soitin.

Muutaman nettiartikkelin luettuani päädyin latamaan NavMusic-nimisen sovelluksen, joka täyttää GPM:n jättämän aukon hyvin.  Sovellus maksoi euron, mitä voi pitää kohtuullisena.  

NavMusicin käyttöliittymässä olevat painikkeet ovat hiukan pieniä, mikä haittaa, jos niitä yrittää painaa sormikkaat kädessä.  Paksuilla talvihansikkailla näyttöä ei tosin voi käyttää muutenkaan.

Onneksi myös Wear OS:n omat säätimet (suuremmat) ovat käytettävissä, ja kellon sivussa olevilla painikkeillakin voi vaihtaa kappaletta.

Toinen musiikkisoittimeen liittyvä ongelma on se, että äänenvoimakkuuden säätötoiminto on melko karkea.  Sama vika on myös Wear OS:n säätimissä, joten rajoitus lienee järjestelmätasolla, tai sitten kuulokkeissa.  Yleensä sopiva volyymi kuitenkin löytyy, kun sitä säätää sekä kellosta että kuulokkeiden painikkeista.

Musiikkitoiminto vie oman osansa kellon rajallisesta akkukapasiteetista, mutta omassa käytössäni se ei ole ongelma.  Tunnin lenkin jälkeen alunperin täyteen ladatussa akussa on yhä 70 - 80 %:n varaus.  Maratonille virta ei ehkä riittäisi, ainakaan omalleni, ja pidemmillä hiihtolenkeilläkin lienee parempi keskittyä itse suoritukseen.

Synkronointi kännykän kanssa on periaatteessa helppoa, koska se ei juuri vaadi toimenpiteitä, mutta aluksi operaatio ei aina käynnistynyt järjellisessä ajassa (ja joskus ei lainkaan).  Uusin järjestelmäpäivitys (PXDZ.201119.005.A1) tuntuu kuitenkin auttaneen tähän.

Älyominaisuuksien suhteen odotukseni olivat maltillisia.  Muutaman kuukauden käytön jälkeen arvostan kuitenkin esimerkiksi sitä, että kellosta näkee synkronoidun kalenterin.  Minulla on tapana laatia (tietokoneella tai kännykällä) ostoslistasta kalenterimerkintä, jolloin se on kaupassa helposti luettavissa. 

Tiedon syöttämiseen pieni näyttö ei oikein sovellu.  Periaatteessa tekstiä voi syöttää miniatyyrisella näppäimistöllä, käsialantunnistusta käyttäen tai puhumalla, mutta mikään tavoista ei ole ylivertaisen kätevä.  Ajatustenlukuominaisuus kuulostaa pelottavalta, mutta sellainen olisi tässä hyvä.

Älykellona Suunto 7 on yleisesti ottaen toiminut hyvin.  Aluksi kello ei tosin nappeja painettaessa aina yhdistänyt wifi-verkkoon, vaikka Aktivoi koskettamalla -valinta oli päällä, mutta tämäkin toimii järjestelmäpäivityksen jälkeen paremmin.  

Järjestelmäpäivitys näkyi myös nollanneen osan nappeihin ohjelmoiduista toiminnoista.  Tämä johti siihen, että mediasoitin lakkasi pysymästä etualalla, mikä vaikeutti kappaleiden vaihtamista juostessa.  En aluksi ymmärtänyt, mistä ongelma johtuu, mutta näppäinten uudelleenohjelmointi onneksi korjasi vian.