Näinä aikoina

Olen monien muiden tavoin tehnyt pari viimeistä viikkoa töitä kotona. Se on oikeastaan ihan mukavaa, ainakin vaihteeksi.

Kun ei tarvitse käyttää aikaa työmatkaan, voi aamuisin nukkua pidempään. Työstä lähtemisen riemu jää toisaalta hiukan laimeaksi, mutta kestäähän tuon.

Katkeamaton kahvivirta on tärkeä elementti kotioloissakin. Koska automaatti ei nyt palvele, päivän kahvit täytyy keittää itse. Sitä tulee yleensä valmistettua vähän liikaa, mitä elimistö hetkittäin ihmettelee.

Mitä juomiseen muuten tulee, toinenkin asia huolettaa minua, nimittäin oluenmyyntirajoitukset. Näinä kolera-aikoina kauppaan tohtii mennä vain aikaisin aamulla tai myöhään illalla, eikä silloin näköjään myydä olutta (ilmeisesti asiaan liittyvän turmioriskin vuoksi).

Mielestäni rajoituksia pitäisi poikkeustilan vallitessa höllentää. Oikeastaan kaljaa voisi myydä yötäpäivää, koska ihmiset joka tapauksessa ostavat sitä. Mitä pidempi myyntiaika sallittaisiin, sitä vähemmän kaljanostajat joutuisivat toistensa kanssa tekemisiin. Miksei hallitus tee asialle mitään?

Kaupassa käyminen ei muutenkaan ole nyt suurta herkkua. Hyllyjen välissä sukkulointi kaikkine etäisyydenpitosuosituksineen taitaa hermostuttaa ihmisiä, ja moni haluaisi vain nopeasti kassalle ja ulos. Tunne on itsellenikin tuttu, oikeastaan vuoden ympäri.

Onneksi kaikenlaisten rajoitusten ulkopuolellakin on yhä elämää. Perinteinen Lapin matka jää silti tänä keväänä väliin, ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Se harmittaa hieman, mutta ehkä lähempääkin löytyy jotain kivaa.

Ja kaipa tämä vielä iloksi muuttuu, ennemmin tai myöhemmin. Toistaiseksi voi riemuita vaikkapa siitä, että ruuhkat ovat merkittävästi vähentyneet, muuallakin kuin Lahdenväylällä

Yleisimmissä retkikohteissa tungosta sen sijaan voi olla, joten niitä kannattanee vältellä. Kaikki tuvat tuskin ovat nyt aukikaan, mutta kelien lämmitessä kannonnokassakin alkaa jo viihtyä.

Munilleen

Meidän taloutemme retkeilee melko säännöllisesti, ja muutamista reissuista olen viime vuosina kirjoitellutkin. Toivottavasti ette silti ajattele, että tässä blogissa on kerrottu niistä kaikista. Ehei, ei sinne päinkään!

Asiahan on niin, että moni retki menee tavalla tai toisella munilleen, eikä aina edes päädytä minnekään. Sellaisista ei hiiskuta sanaakaan. Paitsi nyt, kun erityisesti nostan kissan pöydälle.

Nämä kuvat lienevät peräisin viime keväältä. Valtavan innostuksen saattelemana olemme jälleen tavoitelleet jotain kohdetta, joka syystä tai toisesta jäi saavuttamatta.

En enää muista, mihin olimme menossa ja mikä mahtoi mennä pieleen, mutta lopputulos joka tapauksessa oli se, että söimme vaatimattomat eväämme kotimme parvekkeella. Keli sentään näkyy suosineen.

Toisaalta kotoinen ympäristö lisää luksuksen määrää, minkä merkitystä ei retkioloissakaan ole syytä vähätellä.

Hiukan samanlaiset elkeet olivat ilmassa, kun taannoisena helmikuun viikonloppuna päätimme lähteä Kipansaloon. Kipansalon kärjestä löytyisi Kuopion kaupungin ylläpitämä tupa saunoineen.

Kipansalon maja on ensisijaisesti rakennettu veneilijöiden käyttöä varten, mutta talvella se toimii myös hiihtäjien tukikohtana. Me kuitenkin ajattelimme lähestyä tupaa mantereeen puolelta, lumikenkäillen.

Hankkeeseen kuitenkin liittyi avoimia kysymyksiä. Ei esimerkiksi ollut selvää, mihin auton voisi pysäköidä.

Kipansaloon päästyämme ongelma konkretisoitui, koska Kipansalontien varrella ei juuri ollut ylimääräistä tilaa. Lupaa kysyen auton olisi ehkä voinut jättää jonnekin, mutta kynnys vaivata muita ihmisiä omiin harrastuksiin liittyvillä murheilla on aika korkea.

Vaikeudet eivät ehkä olleet ylitsepääsemättömiä, mutta päädyimme silti perääntymään Kipansalosta. Meillä nimittäin oli varasuunnitelma, jonka nimi oli Kinahmi!

Valitettavasti myös Kinahmiin liittyi kipupisteitä. Menomatkalla oli nimittäin käynyt ilmi, että Kuopion koillispuolella sää oli sumuinen, mikä ei suosinut Kinahmille kiipeämistä.

Varasuunnitelman varasuunnitelma koostui lähinnä viittauksista Niittylahden retkeilyreittiin ja Ritoniemeen, joista kuitenkin puuttui sillä hetkellä kaipaamamme uutuudenviehätys. Parvekkeelleko tässä taas päädytään?

Päätimme kuitenkin ajaa Niittylahden retkeilyreitin ohi. Matkalla mieleeni muistui, että lähellähän on sellainenkin laavu, jossa ei ole koskaan poikettu: Suuri-Petäisen laavu.

Kurvasimme Asumasta Raiskioon menevälle Vehkalammentielle. Vaikka kyseessä on yksityistie, laavulle erkanevan tien alkupäästä löytyi yllättäen mainio P-paikka.

Kun on pitkin aamua etsinyt autolle edes jonkinlaista koloa, tällaista on vaikea vastustaa. Kiinnitimme lumikengät jalkaan ja lähdimme lompsimaan kohti laavua.

Suuri-Petäiselle menevää pistotietä ei aurata, ja talvella siinä menee moottorikelkkareitti. En yleensä tykkää kulkea kelkkareiteillä, vaikka se ei varsinaisesti olekaan kiellettyä, mutta tällainen lyhyt siirtymä on varovaisuutta noudattaen ihan OK.

Koska laavulle oli vain puolisen kilometriä, jatkoimme matkaa Suuri-Petäisen jäällä. Nimestään huolimatta järvi ei ole erityisen suuri, mutta ehkä nimi viittaakin sen rannalla kasvaviin kookkaisiin mäntyihin.

Jäällä oli lunta parikymmentä senttiä, mutta rantoja pitkin lyhyt järvi oli silti helppo kulkea päästä päähän. Ympäri emme menneet, koska molemmissa päissä on laskuojat, joiden vaikutus jään kantavuuteen oli epäselvä. Eteläpäässä ainakin oli sulaa.

Joku muukin oli mennä viipottanut rannan tuntumassa, mutta ei ollut selvää, mikä otus tuoreehkot jäljet oli tuottanut. Saukkoa epäillään.

Lopuksi jäimme einehtimään rannassa olevalle laavulle. Keväistä lämpöä ei vielä ollut tarjolla, mutta järvimaisema miellytti silmää enemmän kuin parvekkeeltamme avautuva näkymä.

Lumista nuotiorinkiä tuijottaessani mieleeni nousi kummallisia ajatuksia... Pitäisiköhän joskus tehdä tulet?

Aurinkoranta

Taakse jäänyt viikonloppu olisi tarjonnut mainiot olosuhteet lähiretkeilyyn, mutta tällä kertaa elämän virta johdatti minut Tampereelle. Tällaisiin parin päivän reissuihin sisältyy aina suhteettoman paljon autoilua, joten pienikin auringon pilkahdus houkuttelee heti ulos.

Pirkanmaalla aurinko tosin näyttäytyi vasta sunnuntaiaamuna. Kun minulla oli pari tuntia ylimääräistä aikaa, lähdin vähän kiertelemään Näsijärven rantoja. Olisiko kevät jo olennaisesti pidemmällä kuin pari viikkoa aiemmin Kuopion Rauhalahdessa?

Tampereen Lentävänniemi on siitä mukava paikka, että aamuaurinko yltää niemen kärkeen kivasti. Rantapolkuja pitkin tulee juoksenneltua melko usein, mutta hiljalleen lämpenevässä kevätaamussa on aina jotain erityistä.

Näsijärvi on kuulemma talven aikana sulanut ja jäätynyt useaan kertaan, eikä jäätilanne näyttänyt edellisenä päivänä hyvältä. Yöpakkanen oli kuitenkin kovettanut jään pinnan niin, että rantaa pitkin saattoi kävellä. Pidemmälle ei kyllä tehnyt mieli, vaikka muutamia yksittäisiä liikkujia jäällä näkyikin.

Vaikka Näsijärvi ei ole Suomen suurimpia järviä, kummasti järven selkää silti riittää, kun sopivaan suuntaan katsoo.

Näsijärvi? Vai sittenkin Inarijärvi?

Jänissaaren pohjukassa tapasin muutaman retkiluistelijan, jotka olivat kiertäneet Näsiselkää ympäri. Vauhti näytti hyvältä, mutta tähän aikaan vuodesta homma edellyttää paitsi varusteita myös kykyä lukea jäätä, eikä paikallistuntemuskaan ole haitaksi. Minulla ei ollut mitään niistä, mutta luistelijat eivät selvästikään olleet ensi kertaa pappia kyydissä.

Rantauduttuani istahdin vielä hetkeksi puiston penkille. Ei ole ihme, että jotkut jäävät lorvimaan niille koko kesäksi. En itsekään meinannut enää päästä ylös.

Vettä kaikkialla ja portti taivaaseen

No nyt lunta sitten pölähti, kun tässä on jo alettiin odottaa vappua... Ei se silti enää hiihtotalvea pelasta, Kuopiossa ainakaan, vaikka pakkastakin olisi tällä hetkellä aika sopivasti.

Lumen vähyys on kuitenkin tehnyt tilaa muille lajeille. Kevät ei yleensä ole parasta aikaa luistella luonnonjäällä, mutta tänä talvena lämpötilan vaihtelut ovat ainakin tehneet jäästä sileää.

Kun helmikuiselle viikolle osui muutamia aurinkoisia päiviä, kävin tutkimassa tilannetta Rauhalahdessa. En tosin ymmärtänyt ottaa mukaani luistimia, mutta kävellenkin oli hyvä, joskin melko liukasta.

Jään paksuus ei tänä vuonna ole aiempien talvien luokkaa. Virallisten tietojen mukaan Kallavedellä oli helmikuun lopussa jäätä 20 - 30 senttiä, joka on vain puolet normaalista.

Paikoin jäätä voi olla vähemmänkin, koska tammi-helmikuun leudot säät saivat aikaan avantoja, joiden päälle syntynyt uusi jää on ohuempaa. Suuria railojakin voi esiintyä, sanottiin lehdessä.

Jätkänkämpän lähellä vaikutti olevan yksi vaaran paikka. Jään tasolta asiaa ei välttämättä huomannut, mutta ylempää oli havaittavissa, että talviuintipaikkaan liittyvä sula kohta oli levinnyt laajalle alueelle, minkä jälkeen se oli jäätynyt uudestaan.

Jää ei kuitenkaan liene kovin paksua, ja kun päälle sataa lunta, paikkaa voi olla vaikea varoa.

Hiukan kauempana oli toinenkin samantapainen kohta, tosin pienempi. Onkohan tästä pudottu jään läpi?

Kaukoa jäätilanne ei juuri huolettanut.

Linkki videoon

Illan hämärtyessä järvi sai uusia sävyjä. Paikoin kauniitakin, mutta ei ihan helmikuulle tyypillisiä.

Kevät joka tapauksessa tulla liplattaa. On tunnettua, että kun ihminen ikääntyy, aika tuntuu kulkevan nopeammin kuin nuorempana. Huomaan tämän siitä, että talvet menevät nykyään ihan hujauksessa ohi. En ole varma, onko se hyvä asia.

Olen talven mittaan miettinyt, että mahtaakohan vähälumisuudella olla vaikutusta tulevan kesän punkkimäärään. Samaa aprikoitiin myös muutama vuosi sitten.

Otollisinta punkeille olisi se, että on maassa on paljon lunta, joka suojaa niitä kylmyydeltä. Entä jos lunta on vain vähän, mutta silti edes pieniä pakkasia? Riittääkö 5 - 15 asteen pakkanen nitistämään talvehtivat punkit?

Se ainakin on tiedossa, että hyttyskesästä odotetaan maltillista (tosin hiukan eri syystä).