Mittarit kaakkoon

Lämpö ei menneenä keväänä juuri hellinyt ihmislasta, etenkään Keski- tai Pohjois-Suomessa. Huhtikuun lopussa lumipeite oli silti Kuopion seudulla jo ohut, mutta jos tämä mielessään pyrkisi itään tai pohjoiseen, ilman suksia tai lumikenkiä ei matkaan kannattaisi lähteä.

Vapun tienoilla lämpöä sentään herui eteläisempään Suomeen, mikä sai meidät uudelleenarvioimaan vappulomamme kohdetta. Päätimme tällä kertaa polkaista mittarit kaakkoon ja lähteä kiertämään Saimaata, mikä tuntui muutenkin freesiltä ajatukselta, sillä emme ole matkailleet Etelä-Karjalassa yli kahteenkymmeneen vuoteen. 

Retkeilyautolla liikuttaessa matkan hahmottelu on erilaista kuin ennen. Polut löytyvät Retkikartasta kuten aiemminkin, mutta sen rinnalle on tullut Leirintäopas, joka soveltuu yöpaikkojen etsimiseen silloin, kun puskaparkkeihin ei lumen tai muun syyn vuoksi pääse.

Tällä kertaa matkan kiintopisteiksi näyttivät muodostuvan Puumalan Sahanlahti ja Savitaipaleen Olkkola. Molempien ympäriltä löytyisi myös retkeilymaastoa, jossa lumi ei enää haittaa kulkemista.

Koska kyseessä oli kevään ensimmäinen pidempi reissu, matkavalmistelut ja auton pakkaaminen ottivat aikansa. Pääsimmekin tien päälle hieman ennakoitua myöhemmin, mikä viimeistään sinetöi sen, että tavoittelisimme ensimmäisenä päivänä vain Sahanlahti Resortia ja sen caravan-aluetta.

Kovin kaukana takana ei talvi Suomen kaakkoiskulmallakaan ollut, sillä matkan varrella puskista yhä naarattiin ajoneuvoja, jotka olivat ilmeisesti vappuviikkoa edeltävän lumimyräkän aikana suistuneet tieltä. Reiska tassutteli vielä kitkarenkailla, joten meitä ei muutama lumikuuro olisi haitannut.

Sahanlahti on helppo sotkea Sahalahteen, joka löytyy ihan toisaalta. Paikan nimi lienee peräisin 1700-luvulta, jolloin näille kulmille perustettiin merkittävä saha, joka tosin ei enää sataan vuoteen ole ollut toiminnassa.

Mielenkiintoinen Sahanlahteen liittyvä yksityiskohta on se, että lahden pohjassa makaa useita hylkyjä, nähtävästi puutavaralauttoja samalta ajalta sahan kanssa.

Sahanlahden matkailukeskus oli meille uusi tuttavuus. Ensivaikutelma paikasta oli positiivinen, ja 32 euron hintainen sähköistetty autopaikka kuulosti kohtuulliselta. 

Pienehkö caravan-alue on viihtyisällä paikalla, mutta sen sähkötekniikka kaipaisi nykyaikaistamista. Autopaikoilla ei ollut omia tolppia, vaan sähköt vedettiin vanhoista sähkökaapeista, joita oli muutamia siellä täällä. Lisäksi käytettävissä oli vain valosähkö.

Loivan rinteen vuoksi leiriytyjän kannattaa pitkän sähköjohdon ohella varustautua myös ajokiiloilla, jos auton meinaa saada vaateriin. Oma paikkamme oli silti tasainen ja löytyi helposti, koska muita karavaanareita ei muutaman kausipaikkalaisen lisäksi juuri ollut.

Huoltorakennus oli siisti mutta pieni, joten kovin moni ei mahdu samanaikaisesti operoimaan, keittiössä ainakaan. Saunan löylyt jäivät testaamatta, koska saavuimme paikalle hiukan myöhään.

Vaikka luonto ei kevään viileydessä ollut vielä puhjennut kukkaan, alati lisääntyvä valon määrä piristi mieltä.

Sahanlahden liepeillä menee Elsa Heporaudan polku -niminen retkeilyreitti. Raflaava nimi herätti mielenkiintomme, mutta paljolti teitä pitkin etenevä reitti oli kellonaika huomioiden turhan pitkä, joten lähdimme iltakävelylle Kuoreksenmäen suuntaan.

Sahanlahden maasto on kivistä ja kallioista. Isoja siirtolohkareita on paljon, tosin kallioperäkin saattaa paikoin naamioitua sellaiseksi.

Myös majoitustarjonta on runsasta. Ohitimme iltalenkillämme muutamia villoja, joista monet olivat verraten uusia, vaikka niissä käytetty tasakattoinen rakennustyyli synnyttikin 60-luvulle tyypillisiä värinöitä. Ilmeisen viihtyisiä silti, mutta hintansa puolesta melko kapealle kohderyhmälle suunnattuja. Onneksi edullisempia vaihtoehtojakin löytyy, vaikka kaikki tietysti näyttää tyyriiltä, jos itse painii caravan-sarjassa.

Kesällä Sahanlahti lienee vireä paikka, kun väkeä saapuu niin maa- kuin vesiteitsekin. Yksi vuorokausi on vähän lyhyt aika perehtyä alueeseen kunnolla, mutta onneksi Sahanlahti on kohtuullisen ajomatkan päässä Kuopiosta, joten tänne on helppo tulla uudestaankin. Etenkin alueen saunoihin olisi mukava tutustua paremmin, ja ravintoloitakin on kehuttu.

Asiat muuttuvat

Olen silloin tällöin kirjoittanut blogissani paitsi droneista myös niihin liittyvistä säädöksistä. Yksi takavuosina itseäni askarruttaneista asioista liittyi koptereiden lennättämiseen itärajaa myötäilevällä ADIZ-alueella, jolla melko usein retkeilemme. 

Lähtökohtaisesti homma menee niin, että lennättääkseen dronea ADIZ-alueella täytyy ensin laatia RPAS-lentosuunnitelma. Sen voi tehdä netissä, mutta suunnitelma täytyy julkaista tuntia ennen lennätystä, ja sen hyväksymisestä pitää saada kuittaus, ennen kuin kopterin voi lähettää ilmaan. Retkeilyn ohessa tapahtuvaa satunnaista lennätystä ajatellen käytäntö on siten vähän kankea.

Ennen nykyisten EU-asetusten (EU 2019/947) voimaantuloa käytettyjen kansallisten säädösten aikana lentosuunnitelmaa ei kuitenkaan alle 250 gramman painoisilta koptereilta edellytetty. Kyseessä oli Liikenne- ja viestintävirastolta saatu tieto, kuten olen aiemmin kirjoittanut.

Nyt on käynyt ilmi, että kyseinen linjaus ei enää ole voimassa. Nähtävästi asia on muuttunut jo EU-säännösten voimaantulon myötä, käytännössä siis vuoden 2021 alussa.

Tämä tuli itselleni yllätyksenä, koska EU 2019/947 -asetuksessa ei lainkaan puhuta ADIZ-alueesta, eikä suurimmalla osalla EU-maista taida edes olla sellaista. Droneinfo-sivustolla lentosuunnitelma on mainittu, mutta siellä ei toisaalta sanota, että suunnitelmaan liittyvä vaatimus olisi alle 250-grammaisten koptereiden osalta muuttunut, minkä vuoksi asia on jäänyt epäselväksi.

No, nykyään lentosuunnitelma siis joka tapauksessa täytyy kopterin painosta riippumatta aina laatia, jos meinaa lentää ADIZ-alueella. Itse en ole sellaista koskaan tehnyt, enkä tiedä, kuinka kätevästi homma suon laidassa onnistuu. Retkeilykonteksti huomioiden asiaan liittyy epäilyjä, mutta täytynee tutkia lisää.

Hanaa!

Kuten aiemmin kirjoitin, Adria Twinin vesijärjestelmän kanssa oli talven jälkeen vähän ongelmia. Kysehän oli siitä, että käsisuihku toisinaan tiputti vettä kylpyhuoneen lattialle. 

Vialliseksi arvelemani sekoittajan patruuna oli edelleen vaihtamatta, sillä sen irrottaminen ei onnistunut hankkimistani uusista työkaluista huolimatta. Olinkin hiljaisesti toivonut, että asian kanssa voisi jotenkin elää, koska tipottain vuotava käsisuihku on sittenkin aika vähäinen ongelma, jos kaikki vesi valuu märkätilan lattialle. Lisäksi vuoto lakkasi, kun letkuista päästi paineen pois.

Erään keväisen retken aikana kuitenkin huomasimme, että veden tippumisesta aiheutuvia ääniä kuului myös kylppärin rakenteiden sisältä. Kun asiaa selviteltiin, kävi ilmi, että sekoittajasta tihkui vettä myös sen alla olevaan wc-kasettitilaan. Uh!

Oli selvää, että koko hana täytyi nyt vaihtaa, koska vesijärjestelmää ei voisi lainkaan käyttää ennen kuin vuoto saadaan kuriin. Niinpä kävin hakemassa J. Rinta-Joupin autoliikkeestä Adriaan uuden suihkuhanan. En tiedä, oliko järkevää ostaa samanlaista hanaa kuin joka jo vuoden käytön jälkeen mennyt rikki, mutta ainakin malli ja sen purkaminen oli tuttua.

Hana maksoi euroa vaille satasen. Kun huomioidaan, että olin jo aiemmin (turhaan) investoinut patruunan vaihtotyökaluihin seitsemän kymppiä, ja itse patruunastakin maksoin neljän kympin riistohinnan, olin tähän mennessä käyttänyt hanan korjaamiseen kolmatta sataa euroa. Tällä summalla olisimme yöpyneet kaksi yötä hotellissa! No, ainakin taloutemme lukkorengaspihtitarpeet on nyt tyydytetty pitkälle tulevaisuuteen.

Jälkeenpäin ajatellen on tietysti selvää, että uusi hana olisi pitänyt ostaa heti alussa. Olin vältellyt koko ajatusta, koska hanan vaihtotyö vaikutti patruunan vaihtamiseen verrattuna hankalalta. Nyt siihen kuitenkin oli pakko ryhtyä.

Periaatteessa homma on yksinkertainen, koska hanaan menee vain kaksi vesiletkua ja mikrokytkimen johdot. Ongelma syntyy siitä, että niiden irrottamiseksi ja kiinnittämiseksi täytyy nyhrätä tilassa, jonne pää tai kädet eivät kunnolla mahdu.

Aloitin homman tyhjentämällä auton vesitankin ja putket, jotta letkuja irrotettaessa ei synny isompaa vesivahinkoa. Adriassa suihkun hana lienee tarkoitettu vaihdettavaksi istuinryhmän takana olevan huoltoluukun kautta.

Ensimmäisenä kaivoin esiin sähköjohdot. Sokeripalan kaltaiseen pikaliittimeen pääsee hyvin käsiksi, joten hanalta tulevat johdot ovat helposti irrotettavissa.

Huoltoluukun kautta yltää myös hanan alapuolella olevaan isoon mutteriin, joka täytyy avata ja irrottaa, jotta hanan saa nostettua ylös. Kun hanaa vuorotellen pyörittää ala- ja yläpuolelta (kylppärin kautta), mutteri avautuu ja on myöhemmin samalla tekniikalla kiristettävissä ilman työkalujakin.

Kuuma- ja kylmävesiputkien irrottaminenkin onnistuu saman aukon kautta. Kun kuvassa näkyvän harmaan sokan vetää pois, liittimessä olevaa valkoista rengasta painamalla letku on periaatteessa vedettävissä irti. Tiukassahan se silti on, mutta käsiä, hampaita ja voimasanoja käyttäen letkut irtoavat kyllä. En tosin ymmärrä, mitä lisäarvoa tällaisten "pikaliittimien" käyttö oikein tuottaa.

Kun sokan kaltaisia pieniä osia irrottelee autossa, niitä helposti tippuu hankalasti saavutettavissa oleviin paikkoihin. Tiedostin ongelman etukäteen, ja ylivarovaisesti toimimalla sain sokat talteen ilman että ne päätyivät auton uumeniin.

Parempi tapa kuitenkin on tukkia kaikki työtilan alla olevat aukot sukilla ja kalsareilla, jotta vahinkoa ei missään tapauksessa pääse tapahtumaan. Minä en aluksi tehnyt niin, mikä johti siihen, että sokan irrotuksessa käyttämäni pieni meisseli valahti istuimen takana olevaan kapeaan tilaan.

Onnekseni olin jo autoa varustellessani tullut hankkineeksi tällaisen tartuntakouran, jolla yltää ahtaissa paikoissa oleviin kappaleisiin. Paitsi että välineessä on pienet kynnet, se on myös magneettinen, ja hetkessä imaisi metallisen meisselin pois piilostaan.

Tunnin tai pari nyhrättyäni uusi hana oli viimein paikallaan.  Letkujen kiinnittäminen oli kuitenkin tuntunut hankalammalta kuin niiden irrottaminen, enkä ollut alkuunkaan varma, olivatko ne kunnolla liittimissä kiinni.

Asia selvisi, kun tankkasin autoon taas vettä ja kytkin vesipumpun päälle. Vesihanaa varovasti raottamalla putkiin tuli painetta, ja vaikka letkut pysyivät paikoillaan, liittimistä tihkusi pienesti vettä. Pahus!

Ei auttanut muu kuin ottaa letkut uudestaan irti. Tässä vaiheessa huolellisuuteni kuitenkin herpaantui, ja toinen harmaista sokista pääsi putoamaan pihtien kärjistä. 

Ilman sokkaa liitos tuskin olisi tiivis, joten osa täytyisi löytää. Ounastelin sokan tippuneen wc-kasetille varattuun tilaan, johon pääsee käsiksi auton ulkopuolelta, vasemmasta kyljestä. Kun irrotin luukun takaa löytyvän neljällä ruuvilla kiinnitetyn yläpellin, sokka lopulta löytyikin.

Samalla ymmärsin, että myös letkujen kiinnittäminen saattaisi onnistua paremmin wc-huoltoluukun kautta kuin istuinryhmän takana olevasta luukusta.

Alakautta sainkin vedettyä putket liittimiinsä niin, että ne kunnolla tavoittivat liittimen pohjan. Kukaties hanan vaihtaminen olisi kokonaisuudessaankin ollut helpompaa toteuttaa tätä kautta, mutta eipä tuo tullut alussa mieleen.

Viimeisen säädön jälkeen vuotoja ei enää näkynyt. Täytyy sanoa, että kun on kymmeniä vuosia tehnyt IT-alan töitä, nämä putkijutut ainakin tuovat vaihtelua arkeen. Toivoakseni samaan hommaan ei silti heti tarvitse ryhtyä uudestaan - olkoonkin, että toisella kerralla asiat varmaankin etenisivät suoraviivaisemmin.

Mutta miten tällaiset ongelmat voisi jatkossa estää? En edelleenkään tiedä, mikä hanan tai sen sisällä olevan patruunan rikkoi, mutta arvelen, että talvella hanoihin ei kannata koskea ennen kuin auto on ajettu hehkuvan punaiseksi.

Retrovideo

Retroretkestä syntyy helposti retrovideo.

Linkki videoon

Niin retroa

Viime syksy oli aika märkä, tai ainakin minusta tuntui siltä, että liian monta viikonloppua meni ihan sadetta pidellessä. Kun lokakuun loppupuolella viimein oli tarjolla aurinkoisempaa säätä, lähdimme taas Reiskan kanssa tien päälle.

Kolin suunta kiinnosti meitä, koska siellä ei oltu hetkeen käyty. Toisaalta syyslomaviikkoina etenkin Ukko-Kolin ympäristössä saattaisi olla sietämättömän paljon väkeä. 

Päätimme varmuuden vuoksi pitää riittävää turvaetäisyyttä suosituimpiin reitteihin. Tähän tarkoitukseen Valkealammen rannalla oleva Koli Freetime vaikutti sopivalta paikalta.

Vaikka lomakeskuksessa ei ole aiemmin asioitu, paikka ympäristöineen ei ole itselleni ihan vieras. Vanhemmillani oli muinoin (80/90-luvuilla) kesämökki samaisen lammen vastarannalla, joten lampea kierrettäessä samoille tiluksille päätyi väkisinkin. 

Tuolloin Koli Freetimeä ei tosin vielä ollut, ja sen edeltäjänä toiminut Future Freetimekin taisi nähdä päivänvalonsa vasta hiukan myöhemmin. Mutta Kopravaaran koulu sentään oli pystyssä, ja vanhan koulurakennuksen ympärille lomakeskuskin myöhemmin perustettiin.

Teini-ikäisenä alueen soramontut ja metsäautotiet tuli tarkkaan koluttua mopolla, kun yleisille teille ei vielä ollut asiaa, noin periaatteessa. Tältä osin kaikki vaikutti olevan ennallaan, sillä omia jälkiäni nämä tuskin enää olivat.

Sittemmin Raisu on vaihtunut Reiskaan, ja meno muutenkin rauhoittunut. Koli Freetimen caravan-alueella oli edellisenä iltana ollut kymmenkunta autoa, mutta saapuessame paikalle iltapäivällä saimme valita paikkamme vapaasti.

Varsin viihtyisän miljöön... 

... saniteetti- ja keittiötilat ovat auki ympäri vuoden, kenties huhtikuu pois lukien. Iltaisin pääsee saunaankin.

Alunperin tarkoituksemme oli ajaa Kontiolahdelle ja tutustua sieltä Kolin suuntaan menevään Kolinpolkuun, mutta illan lähestyessä päätimme optimoida käytettävissämme olevan valoisan ajan määrän. Niinpä lähdimme lauantaipäivän päätteeksi patikoimaan majapaikastamme Ukko-Kolin suuntaan menevää latupohjaa pitkin.

Hieman tavoitteettoman retkemme kääntöpaikaksi muodostui lopulta Napakallion laavu, joka nimestään huolimatta ei sijaitse Napakalliolla vaan pikemminkin Ruohovaaran rinteessä.

Laavulta lienee joskus avautunut lännen suuntaan hieno maisema, mutta nyt puut hiukan varjostivat näkymää. Tyynenä päivänä saattoi vielä aistia häivähdyksen auringon lämpöä, vaikka eväsleipiä syödessä käsineet tuntuivatkin hyvältä varusteelta.

Seuraava tulipaikka - Ursan kota - olisi odottanut neljän kilometrin päässä, mutta se sai nyt jäädä. Latupohjaa on vähän tylsä talsia kilometrikaupalla, eikä valoakaan olisi riittänyt kuin korkeintaan menomatkan ajaksi.

Leiriin palattuamme kirmasin saunaan, jossa kuulin toiselta karavaanarilta, että Ylä-Kolilla tien varretkin olivat täynnä autoja. Siihen nähden Kopravaarassa oli miellyttävän rauhallista.

Olin pakkasten lähestyessä laskenut autosta vedet ulos, enkä enää talvea vasten viitsinyt tankata Reiskaan uutta vettä, kun tiedossa oli kylmiä öitä. Jos huoltotiloihin pääsee jonottamatta, vesi omassa autossa ei onneksi ole välttämättömyys.

Kopravaarassa testasimme ensi kerran Adrian lattialämmitystä. Toimintoon ei liity mitään tehonsäätöä, mutta hyvä se on ilmankin. Auton lämpötilaan sillä tuskin on paljoakaan vaikusta, mutta yleismukavuuteen jonkin verran.

Yöllä pakkasta lienee ollut viitisen astetta. Olin hiukan odotellut kaasupullon loppuvan, ja yön kylmimpänä hetkenä kaasu lopulta taisikin ehtyä. Satuin silloin olemaan hereillä, eikä Truma-lämmitin enää tuntunut lähtevän samanlaiseen laukkaan kuin mitä se lämpötilan pudotessa yleensä tekee. Onneksi sähkövastus riitti pitämään auton lämpötilan +16 asteessa (asetettuna + 20 C), eikä öiseen pullonvaihtoon ollut tarvetta.

Aamulla testasin vielä kaasun saatavuutta lieden avulla. Pienen odottelun jälkeen liesi yllättäen heräsi henkiin, mikä aiheutti hämmennystä. Eikö kaasu sittenkään ollut loppu?

En ole säätänyt Truman offset-arvoa mitenkään, joten 3 - 4 asteen ero pyydetyn ja saavutetun lämpötilan välillä saattaisi olla toleranssien sisällä. Todennäköisempi selitys lienee silti, että kaasun viimeinen henkäys ei vain pakkasella jaksanut tulla pullosta ulos. 

Päivän valjettua päätimme lähteä pienretkelle Valkealammen ympäri. Edellisestä kierroksesta on jo yli 25 vuotta, joten retkeen voisi jälleen sisältyä pientä uutuudenviehätystä. Eräänlainen retroretki siis ainakin.

Osittain mökkiteitä pitkin etenevä reitti on paikoin varsin hieno, mutta mitään retkeilypalveluita sen varrelta ei löydy.

Vanha kesämökkimme näkyi yhä olevan pystyssä, samoin kuin tutun naapurin mökki. Toivoin ohuesti näkeväni pihalla liikettä, jonka varjolla voisi ehkä käydä vaihtamassa muutaman sanan, mutta se ei nyt toteutunut.

Kamppailu

Kesä ja syksy kamppailivat jälleen keskenään syyskuussa 2023.

Linkki videoon

Rosvohotu

Kuivajärveltä ajelimme jälleen yöksi Kalevalan Matkaparkkiin. Valinta ei tosin ollut itsestään selvä, sillä samoihin aikoihin Kuhmossa järjestettiin seikkailukilpailu, jonne odotettiin viittäsataa osallistujaa. Se tietäisi hieman ylimääräistä kohinaa lähiseuduillekin.

Kuhmoon päästyämme oli kuitenkin rauhallista, eikä urheilukentän pysäköintipaikalla näkynyt yhtään autoa. Nähtävästi saavuimme paikalle päivää ennen varsinaisia kilpailijoita.

Omat seikkailumme alkavat jo olla aika vaatimattomia. Lomamatkan viimeisen päivän ohjelmaksi valikoitui Jongunjoen Hiidenportti, joka oli meille paikkana uusi, sillä olemme hiisiteeman puitteissa aiemmin vierailleet vain Hiidenportin kansallispuistossa ja Jonkerinsalon Hiidenportilla. Jongunjoen portti on näistä kolmesta kohteesta pienin, mutta jos paikan nimessä esiintyy hiisi-sana, täytyyhän siellä jotain hyvää olla.

Lähdimme liikkeelle Nuottivaaran eteläpuolella menevän metsäautotien varresta. Levikkeeltä laskeutuu Jongunjoen varteen pieni polku, joka ei ole erityisen näyttävä, mutta kulkukelpoinen kuitenkin. 

Joen varressa menevä reittikään ei ole ihan priimaa, mutta on puihin joskus läiskitty maalia, ja pitkospuitakin on nähty hyväksi rakentaa. Nykyisin ne ovat huonossa kunnossa.

Polulla on muutama vähän aukeampi kohta, mutta yleisesti ottaen jokivarressa ei ole henkeäsalpaavan kaunista. Aivan Lieksantieltä astihan emme tosin lähteneet, joten polun alkuosa jäi tältä osin tutkimatta.

Retken aikana kävi ilmi, ettei Jongunjoen hiidenportti ollutkaan ihan niin käymätön kohde kuin alussa muistelin, sillä olen piipahtanut portilla vuonna 2016. Asia palasi mieleen nähdessäni Jongunjoen yli menevän sillan, joka vaikutti jotenkin tutulta.

Vanheminen on vähän pelottavaa, koska en yleensä unohda paikkoja, joissa olen vieraillut. Toisaalta onhan se tietyllä tavalla kätevääkin, jos voi alkaa kiertää vanhoja kohteita uudestaan sen jälkeen, kun ne ovat jo haihtuneet mielestä.

Google Mapsissa Jongunjoen nimen paikalla lukee jostain syystä Rosvohotu. Termi on itselleni vieras, mutta on sille olemassa ihan virallinen selityskin. Kyseessä taitaa kuitenkin olla merkintävirhe, sillä oikealla "rosvohotulla" tarkoitettaneen vain Raatteenkosken eteläpuolella menevää pienempää uomaa. 

Joen partaalla oleva tulipaikka laavuineen on yhä kohtalaisen hyvässä kunnossa.

Pohjoisempana Siltakoskella aiemmin ollut iso laavu sen sijaan lienee purettu, vaikka siihen luontoon.fi-sivustolla edelleen viitataankin. Seitsemän vuotta sitten se oli vielä pystyssä, mutta nyt emme edenneet Siltakoskelle asti, koska polku ei näyttänyt erityisen houkuttelevalta. Taitaa olla niin, että Jongunjoki puhuttelee nykyään enemmän melojia kuin kuivan maan kulkijoita.

Tällaisissa paikoissa on silti hyvä joskus poiketa. Metsässä kohtaamamme hiisi ainakin ilahtui, kun joku kävi kylässä. Antoi halatakin, mikä on harvinaista.

Louhi sen sijaan murjotti, kun sitä ei halattu, mutta... no, se ei vain ollut mahdollista.

Kun luontevaa taukopaikkaa ei oikein tullut vastaan, päädyimme lopulta evästelemään tien varressa. Tien poskessakin oli kelvollista istuskella, mutta verrattain lämpimästä kelistä huolimatta mieleen hiipi jo epäilys siitä...

 ... että mahtoivatko kesän 2023 risteilyt olla tässä?

Pelko pois

Aamu Hoikankankaalla oli viileä. Onneksi autossa riitti kaasua, sillä ulkolämpötila lienee käynyt lähellä nollaa. Yleensähän kaasu loppuu yöllä, ja olin jo päiväkausia odottanut sen hiipuvan.

Päivän ensimmäinen tehtävä olisi hoitaa rengasasia kuntoon. Nyt alla oleva vararengas oli samanlainen kuin varsinainen rengaskin, joten erityisiä ajorajoitteita ei ollut, mutta peltivanne näytti auton alla vähän hassulta.

Enemmän kuitenkin mietitytti se, että kaikki ehjät renkaat olivat nyt käytössä, eikä ylimääräisiin rengasrikkoihin olisi enää varaa.

Renkaanpaikkausaineestakaan ei taitaisi olla suurta iloa, koska mukana oleva Bilteman 12V-kompressori tuskin jaksaisi synnyttää Ducaton renkaaseen ainakaan täyttä painetta.

Tapahtuneen jälkeen tiellä oleva musta sepeli näytti entistä uhkaavammalta. Lähempänä päätietä siihen oli onneksi muodostunut tasaisempia ajouria, mutta poistuimme silti Hoikankankaalta todella hitaasti ryömien.

Rengasepisodin myötä kävi selväksi, että emme tällä erää jatka Hossaa pohjoisemmaksi. Sen sijaan palaisimme Suomussalmelle, jossa ehkä saamme renkaan paikattua. Uutta rengasta ei toivottavasti tarvitse ostaa, koska rikki menneellä on ajettu vasta muutamia tuhansia kilometrejä.

Renkaan paikkaamisen suhteen meillä oli onnea, sillä rengas saatiin nopeasti ja edullisesti (30 €) korjattua Ämmän Huolto-Osa Oy:ssä. Olisi mielenkiintoista tietää, minkä näköinen kivi oli tuottanut renkaan uraan noin sentin mittaisen viillon.

Sen verran renkaan puhkeaminen yhä mietitytti, että investoin korjauksen yhteydessä akkukäyttöiseen kompressoriin, jonka tuottaman maksimipaineen (8 bar) pitäisi riittää myös Ducaton renkaille. Kompressorin lataaminen onnistuu tien päälläkin virta-aseman avulla, ja ehkä laitetta voi renkaiden täyttämisen ohella käyttää myös johonkin muuhun tarkoitukseen.

Vaikka rengas tuli nopeasti kuntoon, päivän retkeilyannoksen saamisen kanssa oli jo vähän kiire. Onneksi Suomussalmelta ei ollut kohtuuton matka Kuivajärvelle, jonka lähellä oleva Kirnulammen polku jäi menomatkalla sateiden vuoksi väliin. 

Kuivajärvelle menevän soratien alku hieman arvelutti, koska tielle oli hiljattain kylvetty... noh, sepeliä. Sen raekoko kuitenkin näytti pienemmältä kuin Hoikankankaalla, ja värikin oli erilainen. En tiedä, kumpi lopulta on renkaille pahempaa, murske vai sepeli, ja onko koolla tai värillä tämän suhteen merkitystä, mutta pienistä epäilyistä huolimatta uskaltauduimme Kuivajärventielle. Olihan meillä taas ehjä vararengas mukana, ja paikka-ainekin käytössämme.

Pysäköimme auton Kuikkalehtoon, johon on lanattu pieni pysäköintialue (ei näy satelliittikuvissa vielä), ja lähdimme kulkemaan Ruuvikkosuon suuntaan menevää tietä. Reilun kilometrin jälkeen reitti erkanee tieltä metsään.

Vaikka reittimerkinnät eivät olleet kovin vanhoja, polkua oli selvästi kuljettu jo pidempään. Oletimme, että polkuahan tänne tullaan tamppaamaan, mutta se oli väärä luulo, sillä polku erottui metsässä oikein hyvin.

Myös alueen pitkospuut olivat tuoreita ja hyvässä kunnossa. Olisi pitänyt käydä tarkastamassa myös Saarijoen sillan tilanne, mutta asia tuli mieleen vasta retken jälkeen. 

Näitä jälkikäteen syntyviä oivalluksia on ihan liikaa. Täytyisi ehkä kävellä hitaammin, jotta ehtii ajatella enemmän. Oli kuitenkin kiva pitkästä aikaa poiketa Kirnulammella, sillä paikka on varsin hieno. 

Niemi laavuineen tuo jostain syystä mieleeni Teerilammen Martinselkosessa, vaikka paikat ovat topografialtaan ihan erilaisia, eikä Kirnulammella edes ole tupaa. Ehkä niissä on jotain samaa tunnelmaa.

Murhijärven suuntaan jatkuva polku jäi aamun rengastouhujen vuoksi edelleen tutkimatta. Se tarkoittaa, että tänne täytynee vielä joskus palata. Tai Murhisaloon ainakin, eipä kulkusuunnalla varsinaisesti ole väliä.