Katsotaanpa tarkemmin

Adriaa ei ole enää suuremmin tarvinnut varustella, mutta yhden taannoin hankkimani tarvikkeen haluan silti nostaa esiin. Kyseessä on aiemmin kaipaamani varsikamera - tai "tarkistuskamera", kuten paketissa lukee.

Kameralla näkee ahtaisiin koloihin, mikä sopivan tarttumakynnen kanssa voi joskus olla korvaamaton apu. Tämä osoittautui todeksi vaihtaessani Adriaan uutta hanaa, ja olipa laitteesta hyötyä myös tutkiessani Ducaton jousituksen kuntoa.

Käyttöohjeessa mainitut laitevaatimukset - Windows XP SP2 tai Windows Vista - säikäyttivät hieman, mutta onneksi mukana (CD-levyllä...) tullut softa toimii ainakin Windows 10:ssä, ehkä myös Windows 11:ssä. Autokäytössä kätevämpää kuitenkin on, jos kameran liittää Android-puhelimeen, mikä onnistuu pakkauksessa olevan USB A-C -adapterin kanssa.

Valolla varustetun kameran viisimetristä johtoa on vähän vaikea ohjailla, mutta ainahan sen voi pyöräyttää vaikkapa rautalangan ympärille, jos homma edellyttää tarkkuutta. Laadukkampiakin kameroita epäilemättä on tarjolla, mutta 37 euroa maksanut laite vaikuttaa riittävän hyvältä ainakin satunnaiseen käyttöön.

Mukuloista

Kolme vuotta palvellut DNA 4G-mokkulani oli alkanut kiukutella, eikä aina enää ottanut virtaa vastaan, etenkään USB-portista ladattassa. Ehkä sen akku ei ole tykännyt siitä, että laite on ollut latauksessa kaikki illat. Mokkula ei toimi akkuvirralla kovin pitkään, joten on ollut helpompaa kytkeä kaapeli kiinni, ja sitten unohtaa laite katon rajaan.

Nyt varauksen määrä tuntui vajuvan myös kaapeli kytkettynä, joten laitetta ei enää voisi käyttää pitkään. DNA:n pidennetty takuukin oli mennyt umpeen, joten edessä oli uuden modeemin hankinta.

Korvaavan laitteen valinta vaikutti aluksi helpolta, koska edullisia muutaman kympin 4G-mokkuloita on tarjolla monia. Tarkempi tutkiskelu kuitenkin paljasti, että DNA:n 4G-mokkula on teknisesti yhä kohtuullisen kelpo laite, eivätkä verrokit siten houkutelleet.

Myös uudempia 5G-matkamokkuloita on monenlaisia, mutta kivijalkamyymälöissä tarjonta on suppeampaa, enkä yleensä tilaa mitään postitse, jos ei ole ihan pakko. En edes tarvitsisi 5G-laitetta, koska minulla on vain 4G-liittymä, joka on retkeilyautokäytössä ollut ihan riittävä.

Kaikesta huolimatta päädyin hankkimaan DNA 5G -mokkulan, joka käytännössä on yksi variaatio ZTE MU5001-reitittimestä.

Laitemalli ei ole enää ihan uusi, mutta ensivaikutelma siitä oli positiivinen. Se tukee riittävän nopeaa WiFi 6 -verkkoa, ja hieman poikkeuksellisesti kyljestä löytyy myös Ethernet-portti ja liitäntä ulkoiselle antennille. Akku on irrotettavaa mallia, joten sen voinee vaihtaa, jos se menee huonoksi. Ilman akkua laite ei edes toimi, vaikka se olisi kytkettynä virtalähteeseen.

Ulkomitoiltaan MU5001 on hieman aiempaa mokkulaa isompi ja raskaampi, mutta mahtuu silti Adrian kattoikkunan kahvan päälle. WLAN-lähetystehon ja siten kantaman voi kolmiportaisesti valita, mikä on hyvä juttu. Oletusarvoisesti käytössä on pisin kantama, mutta autossa riittää pienin tehovalinta, joka samalla säästää akkua, jos asialla nyt on merkitystä. Akun varaus joka tapauksessa riittää pidemmälle kuin edellisessä mokkulassa.

Laitteen kosketusnäyttö on kankean oloinen, ja asetuksia onkin helpompi säätää tietokoneella selainta käyttäen. Tosin eipä niihin alkuvirittelyn jälkeen juuri tarvitse kajota.

Jälkikäteen DNA:n mokkulasta kuitenkin paljastui puute, jota en ollut aiemmin huomannut. Laite ei nimittäin tue WPA3-suojausta, mikä on outoa, koska ZTE:n vastaavassa mallissa sellainen on. Onko DNA siis tarkoituksella poistanut kyseisen ominaisuuden? Ethernet-porttia hyödyntämällä ongelmaa voi tietysti kiertää, mutta miksi tällainen rajoitus on tehty?

Miten minusta tuli parittaja

Olen jo pitkään kaavaillut, että alan ilmakuvauksessa suosia Mauri-kopteria (DJI Mini 2) vanhemman Mallan (DJI Mavic Mini) sijaan. DJI Mini 2 on monessa suhteessa parempi laite, sillä se sietää paremmin tuulta, ja kantamakin on DJI Mavic Miniä pidempi.

Lomareissulla kohtaamani kuumenemisongelma kuitenkin synnytti uuden pulman: en voinut enää käyttää Mauri-kopteria, koska minulla ei ollut sen kanssa toimivaa kauko-ohjainta.

Mistä löytäisin uuden ohjaimen? DJI Mini 2:n käyttämän DJI RC-N1 -ohjaimen saatavuus ei ole kovin hyvä, koska kopterimalli on jo vanha. Mikään muu DJI:n drone ei liioin käytä samaa ohjainta, joten uudemman kopterin hankintakaan ei auttaisi asiaan.

Onnekseni huomasin, että Oulun Kaakkurin Power-myymälän outlet-laarista löytyisi DJI Mini 2 -kopteri oheislaitteineen. Pelkän ohjaimen ostaminen tuskin olisi mahdollista, mutta hankkimalla koko paketin ainakin saisin Maurin taas henkiin.

Koska sattumoisin ajelimme Oulun suunnalla, kävin kaapimassa laarin pohjat Kaakkurista. Normaalisti ehkä vieroksuisin kopteria, jonka kyljessä lukee asiakaspalautus, mutta koska olin ensisijaisesti kiinnostunut vain ohjaimesta, se ei haittaisi.

Lopulta kävi ilmi, että itse kopterikin oli avaamattomassa paketissa, joten myös se olisi 100 %-kunnossa. Onpahan ylimääräinen laite siltä varalta, että Maurille tapahtuu jotakin. Lisäbonuksena sain vielä paketin mukana uuden akun aiemmin vioittuneen tilalle, ja hintakin oli kohtuullinen.

Kaupassa myytävät kopterit on tehtaalla valmiiksi paritettu kauko-ohjaimensa kanssa. Koska tarkoitukseni oli käyttää uutta ohjainta vanhan kopterin kanssa, parittaminen täytyi tehdä uudestaan. Toimenpide oli minulle vieras, mutta onnistui helposti DJI Fly -sovellusta käyttäen.

Aiemmin tapasin aina päivittää kopterini uuteen malliin, kun sellainen tuli tarjolle - käytännössä vuoden välein. Uusi tekniikka on yleensä etevämpää, mutta eihän hommassa oikein ole järkeä, jos vanha laitekin on riittävän hyvä. Uuteen kopteriin täytyy myös hankkia lisävarusteita kuten uusia suotimia - vanhat eivät kuitenkaan ole yhteensopivia - mikä lisää kustannuksia entisestään.

Olenkin tästä syystä tyytyväinen Maurin saamaan jatkoaikaan. Tunnen myös oudolla tavalla mielihyvää siitä, että nämä vanhemmat kopterit eivät lähetä RemoteID-signaalia, jos sellaista nyt joku sattuisi seuraamaan.

Mauri kuitenkin lentää tai kuvaa hiukan vinossa asennossa, mitä en ole saanut kalibrointitoiminnollakaan korjattua, joten asia täytyy aina huomioida videoita editoitaessa. Jossain vaiheessa Mauristakin täytyy siten luopua, mutta vielä ei ollut sen aika.

Osmo

Toissa kesänä kävi ilmi, että itärajan läheisyydessä (ADIZ-alueella) tapahtuvaan dronen lennättämiseen liittyvät säännöt ovat muuttuneet. Tai oikeastaan säännöt muuttuivat jo aiemmin, mutta itselleni asia valkeni vasta tuolloin.

Ongelmaa kiertääkseni tulin hätäpäissäni hankkineeksi DJI Osmo Mobile 6 -gimbaalin, jolla toivoin saavani retkivideoihin vaihtelua silloin, kun kopteria ei voi lennättää.

Olen yleensä kuvannut osan retkivideoistani Asus Zenfone 9 -puhelimella. Asuksen kuvanvakautus toimii varsin hyvin, mutta liikkeessä ollessa sillä ei sentään voi kuvata. Osmolla niin voisi tehdä, ehkä.

Koska Zenfone 9 ei (ainakaan virallisesti) ole yhteensopiva Osmon käyttämän DJI Mimo -ohjelmiston kanssa, ostin gimbaalin kaveriksi outlet-myynnistä löytämäni iPhone 11 -luurin, joka oli edullisin Osmon tukemista laitteista. Laite ei ole enää ihan uusinta tekniikkaa, mutta ottaa kuitenkin 4K-kuvaa, mikä riittää minulle. Nettitietojen mukaan vaikutti myös siltä, että Mimo toimii paremmin iPhonen kuin Android-puhelinten kanssa.

Osmon ja iPhonen kombinaatio on aavistuksen painava, ja miltei samalla hinnalla olisi saanut myös pienemmän ja kevyemmän DJI Osmo Pocket 3 -gimbaalin. Toisaalta ulosvedettävässä, pitkässä kameravarressa on omat etunsa, ja puhelinta voi tarvittaessa käyttää erikseenkin, vaikkapa kopterin kanssa (ja ehkä sillä voi soittaa puheluitakin).

Osmosta ja sitä ohjaavasta Mimo-sovelluksesta löytyy paljon tietoa, joten en tässä kertaa kaikkia sen ominaisuuksia. Keskeisintä on, että gimbaali auttaa pitämään kameran vakaana etenkin silloin, kun kuvaaja itse on liikkeessä.

Mimo-sovelluksessa on useita erilaisiin tilanteisiin soveltuvia kuvaustiloja. Normaalisti gimbaalin päässä oleva kamera seuraa varren liikkeitä, mutta tarvittaessa esimerkiksi pystysuuntaisen kallistuksen voi lukita, jolloin gimbaali pitää kameran horisonttiin nähden suorassa.

Gimbaalissa olevilla painikkeilla on myös mahdollista ohjata kännykän kameratoimintoja:

• Etu- ja takakameran valinta
• Kuvaustilan (yksittäiskuva / video) valinta
• Vaaka- tai pystykuvauksen valinta
• Zoomaus ja manuaalinen tarkennus

Erityisen kätevä on koptereistakin tuttu ActiveTrack-ominaisuus, jonka avulla kameran voi lukita haluttuun kohteeseen, minkä jälkeen kamera seuraa kohdetta gimbaalin liikeratojen puitteissa.

Toimintoja on kaikkiaan aika paljon, mutta ne on jokseenkin ymmärrettävästi ripoteltu laitteen lukuisiin painikkeisiin. Kuvan ottava tai tallennuksen käynnistävä punainen record-painike on silti jotenkin väärässä paikassa. Mielestäni sen pitäisi olla lähempänä peukaloa, jolla sitä yleensä tavoitellaan.

Osa painikkeista - myös kameraa manuaalisesti kääntävän joystickin liikkeet - on ohjelmoitavissa tai ainakin säädettävissä, mutta ei kaikki. Esimerkiksi record-painikkeen alla olevan switch-painikkeen toiminnot ovat kiinteitä:

• Yksi painallus valitsee etu- tai takakameran
• Kaksi painallusta valitsee vaaka- tai pystykuvauksen
• Kolme painallusta valitsee still-kuvauksen tai videokuvauksen

Omassa käytössäni järjestys saisi olla päinvastainen, koska kuvaan pääasiassa takakameralla vaakaformaattia käyttäen, mutta vaihtelen usein still- ja videokuvauksen välillä. Harmillisesti järjestystä ei pysty muuttamaan.

Olen sittemmin löytänyt helpon tavan kiertää koptereihin liittyviä ADIZ-rajoituksia, joten Osmo ei ole ollut mukana kovin monilla retkillä. Jo Kieverrysjärviä kiertäessämme kuitenkin opin, ettei gimbaalin kanssa voi kuvata ihan niin huolettomasti kuin olin kuvitellut.

Kuten ilman gimbaaliakin, kuvaamiseen täytyy yhä keskittyä, ja lopputulokselle on eduksi, jos kuvatessa liikkuu ninjamaisesti hiipien. Keppi kädessä hiipiminen kuitenkin näyttää hölmöltä, eikä ninjatyyli varsinaisesti auta asiaa. Mutta ehkä tämä lopulta kuitenkin pukee minua.

Levyä levyn päälle

Aloin reilu vuosi sitten käyttää videokuvauksessa 2.7K- tai 4K-tarkkuutta entisen 2K-tarkkuuden sijaan. Monitoreiden tuumakoko on yhä kasvamaan päin, ja kun myös kopterit ja kännykät tukevat suurempaa tarkkuutta, ei varsinaisesti ole syytä ole käyttämättä sitä. Ainoa syy voisi korkeintaan olla se, että 4K-videot - tarkemmista nyt puhumattakaan - vievät paljon tilaa.

Jotta levytilan kanssa ei tulisi ongelmia, päätin sittemmin hankkia Maciin lisää levyä. Koska minulla oli ennestään hyviä kokemuksia Samsungin T7-levyistä, tilasin Studioon neljäteraisen T9-levyn, jonka myös luvataan olevan tuplasti vanhempaa mallia nopeampi.

Nopeuden osalta hankinta ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin. Jälkeenpäin minulle selvisi, että Mac Studio kyllä tukee USB 3.2 Gen 2 -standardia samoin kuin uudempaa USB 4 -määritystä, mutta T9-levyjen käyttämä USB 3.2 Gen 2 2x2 on sille vieras. Käytännössä tämä tarkoittaa, että T9:n mahdollistama 20 Gbps-nopeus ei toteudu, vaan uuden levyn kanssa täytyy edelleen tyytyä 10 Gbps-nopeuteen. Yleensä se riittää, mutta... noh, enemmänkin olisi ollut tarjolla.

Olisin voinut palauttaa verkkokaupasta ostamani levyn, mutta päätin lopulta pitää sen, koska levyn kapasiteetti kuitenkin oli verrattain suuri. Voisikohan nopeusongelman kiertää muulla tavoin? Sisäisiä SSD-levyjä vartenhan on olemassa USB4-liitännällä varustettuja koteloita. Olisiko sellainen ratkaisu?

Rajalan verkkokaupassa myytiin Hyper-merkkistä koteloa, jonka luvataan toimivan Macin kanssa. Dustin puolestaan kauppasi hieman Satechin koteloa, joka oli hieman kalliimpi, mutta toisaalta aiemmat kokemukseni merkistä - kuten esimerkiksi alla olevasta monitoritelinehubista - ovat positiivisia.

On yleisesti tiedossa, että SSD-koteloiden yhteensopivuus ei ole ihan kirkossa kuulutettu juttu, joten tilasin varmuuden vuoksi molemmat kotelot. Levyiksi hankin Samsung 990 Pro:n ja hiukan edullisemman Kingstonin levyn. Onpahan vaihtoehtoja, jos tulee ongelmia.

Ja ihan ongelmitta ei selvittykään. Tuotteet saatuani asensin Samsungin levyn Satechin koteloon, ja liitin sen Studio-koneen takana olevaan USB C-porttiin, joka tukee USB 4- ja Thunderbolt 4 -protokollia. Alustettuani levyn kaikki näytti aluksi hyvältä, mutta kun aloin kopioida isoja videokirjastoja uudelle levylle, havaitsin kirjoitusnopeuden olevan todella vaatimaton.

Data oli peräisin vanhalta T7-levyltä, joten nopeuden olisi uuden levyn nopeus (6900 Mt/s) ja käytetty portti huomioiden pitänyt olla lähemmäs 1000 Mt/s, mutta tietoa siirtyi silmämääräisesti arvioiden vain 10 - 20 megatavua sekunnissa.

Tulos oli niin huono, että en edes yrittänyt selvittää, mistä se saattaisi johtua. Sen sijaan siirsin Samsungin levyn Hyperin koteloon, ja tein saman testin uudelleen. Nyt data siirtyi oletetulla noin yhden gigatavun sekuntinopeudella. Nähtävästi Mac Studio ja Satechin kotelo eivät vain tykänneet toisistaan.

Lisää ongelmia oli silti tiedossa. Kun käynnistin Mac Studion uudelleen, koneen näyttö jäi mustaksi. Jos Hyper-kotelon irrotti, Mac kuitenkin boottasi, ja levykin toimi, kun sen jälkikäteen kytki koneeseen.

Olin alustanut uuden levyn APFS-formaattiin, mahtaisiko se aiheuttaa kirvelyä? Kokeilin MacOS-formaattiakin, millä ei kuitenkaan ollut vaikutusta.

Entä onko väliä sillä, mihin porttiin levyn kytkee? Portteja ei varsinaisesti ole numeroitu, mutta olin liittänyt levyni Studion takana oleviin USB-reikiin järjestyksessä Samsung 990 (Hyper), Samsung T9, Samsung T7, Samsung T7. Vaihdoin laitimmaisten levyjen paikat keskenään, mutta tämänkin jälkeen ongelma palasi, joten järjestyksellä ei nähtävästi ole merkitystä.

Yrittääkö kone väkisin bootata itsensä ulkoiselta levyltä, jossa ei ole käyttöjärjestelmää, vai mistä asiassa on kyse? Kokeilin käynnistää Studion pitämällä virtanäppäintä pohjassa kymmenen sekunnin ajan. Näin pääsee käynnistysvalikkoon (joka sentään tuli näkyviin), josta käynnistystaltion voi valita, mutta taltion uudelleenvalintakaan ei pysyvästi ratkaissut ongelmaa.

Näytti kuitenkin siltä, että jos käynnistysvalikon ylipäänsä avaa, valikon sulkemisen jälkeen Mac Studio kyllä aina boottaa. Eräänlainen kiertotie siis, mutta ei kovin kätevä, koska valikkoon meneminen ja sieltä poistuminen on työläämpää kuin ulkoisen levyn irrottaminen ennen käynnistämistä.

Jossain vaiheessa aloin pohtia, voisiko kyse sittenkin olla jostain epäpyhästä lisälaiteyhdistelmästä tai siitä, että laitteita on liikaa. Kaikkien kombinaatioiden testaaminen vaikutti työläältä, mutta kokeilin vähentää laitteita aloittaen mielestäni ilmeisimmistä tapauksista. Samalla päivitin myös levyjen laiteohjelmistot, jos asialla nyt sattuisi olemaan merkitystä.

Studio-koneessa on ollut kiinni neljä Seagaten 8-teraista HDD-levyä, joita olen käyttänyt SSD-levyjen varmuuskopiointiin. Niillä on omat virtalähteensä, mutta siirsin ne silti erillisen virtakytkimen taakse. Turhapa levyjä on koko ajan pyörittää, kun en niitä päivittäin tarvitse.

Vaihtoehtoja kokeillessani havaitsin kuitenkin, että Studio ei aina käynnisty, vaikka koneessa ei olisi yhtään ulkoista levyä kiinni... huh! Miksi ongelma sitten alkoi vaivata vasta liitettyäni koneeseen uusia levyjä? Ennen kokeilua Studio toimi pitkään moitteetta.

Mutta jumittaako kone oikeasti, vai jääkö sen näyttö vain pimeäksi? Monitori oli kytketty HDMI-liitäntää käyttäen, liittyisikö ongelma tähän? Selvittääkseni asiaa kävin hakemassa Gigantista USB-C -liitäntään kytkettävän DisplayPort -kaapelin. Jos vika on HDMI-liitännässä, kone saattaisi DisplayPortin kautta toimia paremmin.

DisplayPort-kaapeli tuntui ratkaisevan ongelman. Harmillisesti näyttö nyt vie yhden USB C-portin, mutta pääasia on, että kone lähtee aina käyntiin. Studion HDMI-liitännässä itsessään tuskin silti oli vikaa, koska olen sittemmin ongelmitta kytkenyt siihen toisen näytön (joka ei ole aina päällä).

Hyper-koteloitu Samsungin levy joka tapauksessa toimii Macissa hyvin. Koska Studion oma SSD-levy on vain teratavun kokoinen, käytän Samsungia Final Cut Pro -kirjastojen työlevynä, mikä samalla pidentänee sisäisen levyn elinkaarta.

Levy tuntuu lämpötyynystä huolimatta kuumenevan jonkin verran. Alumiininen kotelo on kuitenkin siitä kätevä, että kun sen sijoittaa alumiinisen monitoritelineen kylkeen, lämpö jossain määrin siirtynee ja haihtunee myös telineen kautta... Tai niin ainakin toivon.

Hyperin alumiinikotelo vaikuttaa ulkoisesti laadukkaammalta kuin Satechin muovinen kotelo. Kotelossa ei kuitenkaan ole mitään lukitussalpaa, vaan siinä oleva jousitettu kuula pitää kannen kiinni, mistä seuraa, että kansi on vähän raskas avata. Käytännössä luukku täytyy aina kammeta auki jotain työkalua käyttäen, mistä helposti jää koteloon jälkiä. Onneksi siihen ei juuri tarvitse koskea.

Applen koneita kai yleisesti ottaen pidetään laadukkaina ja toimintavarmoina, mutta monenlaista pulmaa voi näemmä silti tulla vastaan. PC-koneessa Satechin kotelokin toimii luotettavasti. Nopeutta en ole mitannut, mutta ainakaan levy ei ole niin hidas kuin Studiossa.

Omenaista

En kovin usein tee isompia hankintoja ilman kunnollista harkintaa, mutta taannoin toimin tapojeni vastaisesti, kun tulin aavistuksen spontaanisti hankkineeksi Macbook Pro -läppärin. Tai ehkä ostopäätös ei ihan taivaasta tippunut, mutta tällaisiin hankkeisiin normaalisti liittyvä kilpailutus ainakin jäi tekemättä.

Sittemmin asia johti toiseen, ja hiukan myöhemmin talouteen hankittiin myös Mac Studio. Mac-koneita on tarkoitus käyttää videoeditointiin ja kenties myös musiikin tekemiseen, mutta jälkimmäisen osalta asiat hakevat vielä muotoaan.

PC-ympäristöstä tulevalle Mac-järjestelmä oli aluksi järkytys, ja etenkin tiedostojen käsittely tuntui hankalalta. Pikku hiljaa perusasiat kuitenkin oppii, ja homma jotenkin etenee.

Varsinaisten sovellusten kanssa on ollut helpompaa. Studio-koneessa pyöritän ensisijaisesti Final Cut Pro:ta. En vielä tunne sitä perinpohjaisesti, mutta muutaman videon olen silti saanut aikaan. Vielä vähemmän osaan käyttää Logic Pro -ohjelmistoa, jota kuitenkin olen tulevaisuudessa ajatellut hyödyntää syntikoiden kanssa.

Macbook Pro ei ole erityisen siro tietokone, mutta toisaalta se on varsin jämäkän oloinen. Macbookin näyttö on myös oikein hyvä, ja akun kesto lähes tablettitasoa, ainakin uutena.

Uutena Macbook tuntui levittävän ympärilleen outoa hajua. Liekö kotelossa käytetty jotain kierrätysmuovia? Onneksi katku on sittemmin vähentynyt, koska jossain vaiheessa harkitsin jo, että alan säilyttää konetta jossain pussissa.

Studio puolestaan on pöytäkoneeksi tyylikäs, ja se toimitettiin niin hienossa pakkauksessa, että en raaskinut heittää pakkaustakaan pois. Lisäksi laite on hyvin hiljainen, enkä toistaiseksi ole havainnut tuulettimen hurinaakaan, vaikka kaipa kotelon sisällä jonkinlainen propelli on.

Yksi motiivi Studio-koneen hankinnalle oli se, että voisin samalla tehdä videopuolella laatuloikan 2K-tarkkuudesta 2.7K- tai 4K-tarkkuuteen. Aiemmin olen vältellyt asiaa, koska etenkin 4K-videot vievät paljon tilaa, ja niiden mielekäs käsittely edellyttää muutenkin tehokasta tietokonetta.

Videoeditoinnissa Studio onkin varsin kyvykäs laite. Ei ehkä tehokkaimpien PC-järjestelmien tasoa, jos ihan raakaa suorituskykyä mitataan, mutta etenkin Applen omien softien (kuten Final Cut Pro) kanssa oikein nopea kone. Omat videoni ovat joka tapauksessa niin yksinkertaisia, että niiden kanssa Studio-koneen rajat eivät tule vastaan.

Maccien seuraksi hankin muutaman ulkoisen SSD-levyn, joiden avulla levykapasiteettia sai kasvatettua edullisemmin kuin Applen tarjoamilla vaihtoehdolla. Samsungin T7 ei ole yhtä nopea kuin Applen sisäinen levy, mutta videoeditointiinkin ihan riittävän nopea silti.

Vaikka Applen koneilla on tietty premium-leima, ihan ongelmattomia Macit eivät ole olleet. Mac Studiolta kestää joskus hämmentävän kauan, jotta se löytää koneen vieressä olevan langattoman näppäimistön (Applen oma tuote sekin). Tämä ärsyttää erityisesti silloin, kun näytöllä näkyvä salasanakenttä odottaa merkkejä, joita ei vaan pysty syöttämään.

Ohjauslevy sen sijaan on kätevä ja toimii hyvin. Alunperin hankin sen Magic Mousen tilalle, koska Applen oma hiiri ei mataluutensa vuoksi ole erityisen miellyttävä. Lopulta kuitenkin päädyin ratkaisuun, jossa käytän molempia: ohjauslevyä vasemmalla ja hiirtä oikealla kädellä. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta toimii aika hyvin.

Studio-koneeseen liittämäni ulkoisen monitorin (Asus VG27AQZ) kanssa on ollut pieniä pulmia, sillä lepotilasta herätetyn Studio-koneen tuottama kuva ei aina ilmesty näyttöön. En tiedä, kummassa päässä johtoa vika on, mutta PC-koneen kanssa vastaavia ongelmia ei ole ilmennyt. Onneksi monitorin uudelleen käynnistäminen auttaa aina.

Ohjelmistohuoliakin on ollut, vaikka Applen softia kai yleisesti ottaen pidetään laadukkaina. Käyttöjärjestelmän työpöytätoiminto on kätevä, mutta joskus järjestelmä vaihtaa työpöytää pyytämättä, mikä on todella ärsyttävää. Vika lienee yleinen, koska se ilmenee sekä Macbookissa että Studiossa, ja näyttää nettikyselyn perusteella kiusaavan muitakin käyttäjiä. 

Vaikuttaa siltä, että ongelma esiintyy vain, jos ikkunat laajentaa koko näytön kokoisiksi, jolloin ne käytännössä avautuvat omille työpöydilleen. Juuri näin olen tehnyt: minulla on monta selainikkunaa, kukin omalla työpöydällään. Jos ikkunoita ei suurenna koko näytön kokoisiksi, ongelmaa ei ole. Outo asia, mutta voin elää tämän rajoituksen kanssa.

Toinen softaan liittyvä juttu on haitannut elämää etenkin Chrome-selaimen kanssa. Koko näytön tilassa Macin "liikennevalot" tulevat normaalisti näkyviin vain, kun hiiren vie näytön yläreunaan. Se on ihan OK, mutta toisinaan liikennevalopalkki jää mollottamaan Chromen välilehtien päälle, ja siitä täytyy erikseen hankkiutua eroon.

Kun Chromesta kääntää päälle "Immersive Fullscreen Toolbar"-lipun (→ chrome://flags), liikennevalot saa aina siististi näkyviin välilehtipalkin vasemmalle puolelle. Tällä tempulla ei tosin enää ole suurta merkitystä, koska en muista syistä johtuen voi käyttää Chromea koko näytön tilassa.

Macbookin ohjauslevy ärsyttää toisinaan, koska sen vetolukitus-toimintoa ei tunnu mitenkään saavan kokonaan pois päältä. Jos tätä ei muista, on helppo esimerkiksi Ohjauskeskuksessa heilauttaa äänenvoimakkuus maksimiarvoonsa (luurit päässä, totta kai). Tämäkin pulma vaikuttaa yleisesti tunnetulta, ja voisi ajatella, että omituisten oikeustapausten luvatussa maassa yrityksiä olisi vähemmistäkin syistä haastettu oikeuteen.

PC-puolella on tottunut siihen, että suuren käyttäjämassan ansiosta ongelma kuin ongelma kyllä ratkeaa, jotenkin. Mac-maailmassa pulmia saattaa yleisesti ottaen olla vähemmän, mutta harmillisen moni niistä vaikuttaa sellaiselta, johon ei ole olemassa mitään ratkaisua. Edellä mainitsemani ohjauslevyjuttukin näyttää vaivanneen käyttäjiä niin pitkään, ettei sen korjaaminen taida juuri Applea kiinnostaa.

No, molempien laitteiden kanssa kuitenkin tulee toimeen, ja PC-koneilla saa tietysti tehtyä samat asiat kuin ennenkin. Mac Studion ja Final Cut Pron symbioosiin olen erityisen tyytyväinen, vaikka vähän kallis yhden tempun ponihan tuo on.

Uutta virtaa!

Retkeilyauton hankinnan myötä tuli ajankohtaiseksi pohtia, miten autossa riittää virtaa kaikille mukana oleville laitteille. Adriassa on asuntopuolella kaksi 95 ampeeritunnin akkua, jotka riittävät hyvin perusjuttuihin kuten jääkaapille, vesipumpulle ja valaistuksen tarpeisiin.

USB-liitäntöjen kautta ladattavat vähävirtaiset laitteet kuten kännykät ja kopterit eivät myöskään ole ongelma, mutta tietokoneen ja järjestelmäkameran lataamiseksi saatetaan tarvita vaihtovirtaa. Leirintäalueilla sellaista on tarjolla, vaan entäpä puskassa?

Puskakäyttöä ajatellen yksi vaihtoehto on invertteri, joka muuntaa akuissa olevan tasavirran vaihtovirraksi. Niitä on monen hintaisia, mutta tietokoneita varten laitteen tuottaman sähkön pitäisi olla mahdollisimman puhdasta, joten ihan halvimmat vaihtoehdot kannattanee unohtaa. Toisaalta laadukas invertterikään ei toimi 100 %:n hyötysuhteella, joten osa akun kapasiteetista menetetään aina muunnoksen yhteydessä.

Talvella puolestaan polttoainekäyttöinen aggregaatti voisi olla hyvä. Sellaisesta saisi riittävästi virtaa jopa auton lämmittämista varten, ja auton omat akut säästyisivät muuhun käyttöön. Tehokkaat aggregaatit ovat kuitenkin isoja ja painavia, ja pienempiä täytyy melko usein tankata. Lisäksi mietityttää niiden tuottama meteli.

Asiaa aikani pyöriteltyäni päädyin kevyempään ratkaisuun, ja hankin - jo viime kesänä - autoon ulkoisen virta-aseman. Virta-asema on samantapainen laite kuin pienlaitteiden kanssa käytettävä virtapankki, mutta sen kapasiteetti on suurempi, ja lisäksi siinä on (USB- ja tupakansytytinliittimien ohella) AC-vaihtovirtaulostulo (300 W / 230 V).

Valintani kohdistui Xtorm AXP300U-asemaan; lähinnä siksi, että sellainen oli noudettavissa paikallisesta Partioaitasta. Jälkeenpäin huomasin, että samasta laitteesta on olemassa myös XP300U-malli, mutta speksien perusteella niiden välillä ei juuri taida olla eroja.

AXP300U on virta-asemista pienimpiä (78 Ah), mutta retkeilyautokäyttöön ihan riittävä. Auton lämmitykseen siitä ei aggregaatin tavoin ole, mutta ainakin sen avulla voi ladata isompaakin läppäriä, jos sattuu päätymään suon laitaan etätöihin.

Virta-aseman itsensä voi ladata joko verkkovirrasta, 12V-tupakansytyttimestä, USB-C -liittimen kautta tai aurinkopaneelia käyttäen. Viimeisin vaihtoehto alkoi itse asiassa siinä määrin kiehtoa mieltä, että hankin vielä aseman kaveriksi samanmerkkisen aurinkopaneelin: 

Adrian katollahan on ennestään 80-wattinen paneeli, joka lataa auton omia akkuja. Autoa ei kuitenkaan aina ole mahdollista pysäköidä niin, että kattopaneeli on optimaalisessa asennossa aurinkoon nähden. Jos paneeli jää varjoon, tai aurinko paistaa kovin viistosti, sähköntuotto ei liene optimaalista. 100-wattisen irtopaneelin voi aina asetella parhaaseen paikkaan, vaikka auto olisi pimennossakin.  

Virta-asema aurinkopaneelin kera viimeistään ratkaisee kaikki kesäajan sähköongelmat. Erityisen kätevää on se, että pienen matkaläppärin voi ladata myös aseman 60-wattisesta USB-C -portista, jolloin erillistä verkkolaitettakaan ei tarvita. Auton omien USB-pistokkeiden tarjoama virtahan ei tähän riitä.

Mukula

Internet on nykymaailmassa tärkeä juttu, halusipa sitä tai ei. Voisi olla ylevää edes joskus elää ilman nettiyhteyttä, mutta käytännössä se on vaikeaa, jos meinaa pitää itsensä kiinni työelämässä ja yhteiskunnan rattailla.

Retkireissuillakin nettiyhteys on vähintään kätevä, koska sen kautta näkee kartat ja sääennusteet milloin vain. Ja jos oma ammatti mahdollistaa tietokoneella tehtävät etätyöt, netin avulla retkeilyauto muuntuu tarvittaessa konttoriksi keskellä metsää.

Kännykkää käyttäen nettiyhteys seuraa mukana melkein minne tahansa, mutta itse päädyin hankkimaan erillisen 4G-matkamokkulan. Minulla oli ennestään tabletissa 50 Mbps-liittymä, johon kuuluvan SIM-kortin siirsin mokkulaan. Retkeilyautossa ratkaisu on toimiva, koska yhteyden voi helposti jakaa usealle laitteelle, ja satunnaiseen selailuun nopeus riittää kahdellekin ihmiselle.

Laitetta kutsutaan matkamokkulaksi ilmeisesti siksi, että siinä on oma akku, jonka luvataan kestävän 6 - 8 tuntia. Käytännössä aika jää kyllä lyhyemmäksi, millä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska pienivirtaisen laitteen lataaminen ei ole retkeilyautossa ongelma. Paikallaan ollessa mukula on yleensä jatkuvasti kiinni auton USB-portissa.

ZTE:n valmistama mokkula on kiinalaista tekoa ja hiukan halvan oloinen, mutta hoitaa silti hommansa. Etähommissakin 50 megabitin yhteys on varsin riittävä, ja hätätilassa myös kännykän nopeampi liittymä on käytettävissä. 5G-yhteydestä ei silti olisi mitään hyötyä, koska se lakkaa toimimasta melkein heti, kun kotipihasta kaartaa ulos.

Ainoa ongelmia aiheuttanut asia onkin toistaiseksi ollut 4G-verkon kuuluvuus, joka etenkin itäisessä Suomessa on paikoin heikko. Huonossa kentässä parhaan kuuluvuuden yleensä saavuttaa, kun sijoittaa mokkulan kattoluukun läheisyyteen. Joskus nostan laitteen katolle asti, mutta... no, etenkin sieltä se täytyy aina liikkeelle lähdettäessä muistaa ottaa pois.

Hiukan huolettaa se, että kattavampaa 3G-verkkoa ollaan lähiaikoina sulkemassa. Mokkulan näytöllä näkyvien tolppien lukumäärä on joskus ollut yksi yöpaikan valintakriteereistäkin, joten toivoa sopii, että 4G-verkon kuuluvuus paranee ennen kuin vanhemmasta luovutaan.

Huipulla tuulee

Loppuvuodesta havahduin siihen, että monilla retkilläkin hyvin palvelleeseen Samsung S7 -puhelimeeni ei enää näyttänyt tulevan ohjelmistopäivityksiä. Kun näytön lasikin oli jo rikki, päätin hankkia uuden luurin. 

Viimeisimmät puhelimeni ovat olleet enimmäkseen Samsung-merkkisiä; poislukien edellisenä syksynä kopterikäyttöön hankkimani iPhone. Joku uudempi Android-laite voisi siten soveltua S7-puhelimen korvaajaksi.

Monilla nykypuhelimilla on kuitenkin ärsyttävä piirre: ne ovat aivan tolkuttoman kokoisia. S7-mallissa oli vielä näppärä 5,1"-tuumainen näyttö, mutta uudemmat puhelimet muistuttavat lähinnä televisiota.

Kokokriteereistä täytyi selvästikin joustaa, mutta asetin silti näytön maksimikooksi kuusi tuumaa.  Tämä rajasi pois liki kaikki Samsungit, ja jäljelle jäivät lähinnä Asus Zenfone 8 ja pari Sony Xperia-mallia. Teho/hinta-suhteella arvioiden Asus vaikutti parhaalta vaihtoehdolta, ja kun Gigantti vielä kauppasi Zenfonea 20 prosentin alennuksella, tartuin tarjoukseen. 

Vaikka ensisijaisesti tietokoneiden valmistajana tunnettu Asus on valmistanut puhelimia vuosikausia, merkki on jämähtänyt kännykkämarkkinoiden marginaaliin.  Itseäni hiukan mietityttikin, mahtaako valmistajalla riittää intoa tuottaa puhelimeen ohjelmistopäivityksiä, mutta ainakin toistaiseksi päivitystahti on ollut kiitettävä.

Syytäkin on toisaalta ollut. Zenfone on pääsääntöisesti kelpo luuri, mutta yksi sen valttikorteista - nykyisin yhä harvinaisempi 3,5 millin kuulokeliitäntä - on aiheuttanut harmaita hiuksia.  Jos puheluiden aikana käyttää langallisia kuulokkeita, äänenvoimakkuus heittelee toisinaan ikävästi. Joskus puhelin myös käynnistää itsensä uudelleen.

Luulin jo kertaalleen, että viat ovat korjaantuneet viimeisimmän ohjelmistopäivityksen (30.12.112.72) myötä, mutta ainakin volyymiongelma on jäljellä. Miten vaikeaa voi olla tehdä puhelimesta sellainen, että asetettu äänenvoimakkuus ei puhelun aikana muutu? Huh.

Uudessa luurissa on silti paljon hyvääkin. Digitaalinen kuvanvakautus toimii hyvin, mikä on retkivideoita kuvattaessa mainio juttu. Entisellä kännykällä ei juuri viitsinyt käsivaralta kuvata, mutta Zenfonella kuvatut otokset ovat riittävän hyviä ilman gimbaaliakin.

Uuden kännykän myötä teki mieli ottaa käyttöön sellaisia toimintoja, joita en aiemmin olen hyödyntänyt. Yksi niistä on sormenjälkitunnistus, jolla puhelimen lukituksen saa avattua. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, koska kahden vuoden koronapandemian jälkeen minulla ei enää ole sormenjälkiä.

Kännykän hankkimisesta seurasi myös lieveilmiöitä. Urheilukellona käyttämäni Suunto 7 tuntuu aika tiukasti tarraavan kiinni kännykkään, johon se on alunperin liitetty. Jos puhelin vaihtuu, kello on palautettava tehdasasetuksiin. Factory reset ei muuten ole iso juttu, mutta sen jälkeen kelloon hankitut ohjelmat ja muut tiedostot täytyy asentaa uudelleen, mikä on hiukan rasittavaa. 

Kuin kompensaationa kokemalleni vaivalle Suunto ilahdutti minua tiedolla, että olen vuonna 2021 ollut 10 % aktiivisimman Suunto-käyttäjän joukossa (harjoitustunneissa mitaten).  Suoritusta voitaneen pitää kelvollisena, kun huomioidaan, että kyseessä on maailmanlaajuinen yhteisö.

Hieman ärsyttävästi viestissä ei kuitenkaan kerrottu, mikä ranking-sijoitukseni on tarkalleen ottaen ollut. Olinko paras kaikista? Vai vasta toinen? 

Jos rehellisiä ollaan, mitalisijojen ulkopuolelle jääminen olisi melkoinen pettymys.

Älyn jatke

Kuten lokakuussa kirjoitin, uuden urheilukellon hankinta poltteli hiukan mieltä.  Kun vanhoille Suunto-asiakkaille luvattua alennusta ei heti alkanut kuulua, aloin jo epäillä, onko moves-määräni sittenkään ollut riittävä.  Sitten sähköpostiin kuitenkin kilahti koodi, jolla kellon saisi hankittua 30 % listahintaa edullisemmin.

Etu oli merkittävä, mutta ei tavaton, koska urheilukelloja myydään usein muutenkin reilulla alennuksella.  Päätin silti marraskuun alussa tarttua tarjoukseen ja tilasin Suunto 7 -mallin, jonka kylkiäisenä tulisivat myös Wear OS -järjestelmän sisältämät älyominaisuudet.  

Mitä hyvää uudesta kellosta sitten seurasi?  Ennakkoon ajattelin, että itseäni hyödyttäviä (ja minulle uusia) ominaisuuksia olisivat ainakin:

• Mittausten langaton siirto kellosta Suunto-sovellukseen 
• Kellossa oleva musiikkisoitin
• Kellon karttanäkymä

Langaton tiedonsiirto on lähinnä mukavuustekijä.  Merkittävämpää on se, että nyt en enää tarvitse juoksulenkillä erillistä mp3-soitinta, ja päästäkin roikkuu yksi johto vähemmän.

Kellossa olevia karttoja en ehkä tarvitse kovin usein, mutta varsinkin lomamatkoilla olen joskus törmännyt tilanteeseen, että olen juossut paikkaan, josta en osaa takaisin.  Toki vanha Ambit on tarvittaessa neuvonut reitin takaisin, linnuntietä ainakin, mutta zoomattava karttanäkymä on tähän käyttöön parempi.

Ensivaikutelmani Suunto 7 -kellosta oli erilainen kuin olin nettiarvosteluiden perusteella odottanut.  Olin ajatellut, että kello olisi Ambitia suurempi, mutta laitteet ovat jokseenkin saman kokoiset.  Ja mitä painoon tulee, Suunto 7 tuntuu kädessä Ambitia kevyemmältä, vaikka todellisuudessa ero on vain muutaman gramman luokkaa.

Koska olin jo etukäteen asentanut kännykkään Suunto-sovelluksen, kellon käyttöönotto oli aika suoraviivaista.  Positiivista oli myös se, että Suunto 7 latautuu varsin nopeasti.  Arvatenkin siksi, että akku on aika pieni.

Latauskaapeli kytkeytyy kelloon magneetin avustamana sukkelasti.  Langaton lataus olisi vielä helpompi, mutta käytännössä ero on aika pieni.

Kellon perustoiminnot ovat mukavan yksinkertaisia.  Talvikäyttöä ajatellen on hyvä, että tärkeimpiin toimintoihin pääsee käsiksi sekä kosketusnäytön että fyysisten näppäinten kautta; hihaa käärimättä, vauhdista tinkimättä.

Kellossa suorituksen aikana näkyvät tiedot voi entiseen tapaan valita kännykässä olevaa Suunto-sovellusta käyttäen.  Itse suosin melko minimalistista linjaa, joka talvella näyttää vain kuljetun matkan ja keskinopeuden.  Kesäprofiiliin olen valinnut myös sykkeen, joka mitataan suoraan ranteesta.  Kaikkiaan erilaisia muuttujia on kolmisenkymmentä.

Sovelluspuolella kohtasin pienen takaiskun, kun kävi ilmi, että Google on luopumassa Google Play Music -sovelluksestaan, jota olin ajatellut käyttää musiikkisoittimena.  Käytännössä tämä tarkoitti, että kelloon pitäisi löytää joku toinen soitin.

Muutaman nettiartikkelin luettuani päädyin latamaan NavMusic-nimisen sovelluksen, joka täyttää GPM:n jättämän aukon hyvin.  Sovellus maksoi euron, mitä voi pitää kohtuullisena.  

NavMusicin käyttöliittymässä olevat painikkeet ovat hiukan pieniä, mikä haittaa, jos niitä yrittää painaa sormikkaat kädessä.  Paksuilla talvihansikkailla näyttöä ei tosin voi käyttää muutenkaan.

Onneksi myös Wear OS:n omat säätimet (suuremmat) ovat käytettävissä, ja kellon sivussa olevilla painikkeillakin voi vaihtaa kappaletta.

Toinen musiikkisoittimeen liittyvä ongelma on se, että äänenvoimakkuuden säätötoiminto on melko karkea.  Sama vika on myös Wear OS:n säätimissä, joten rajoitus lienee järjestelmätasolla, tai sitten kuulokkeissa.  Yleensä sopiva volyymi kuitenkin löytyy, kun sitä säätää sekä kellosta että kuulokkeiden painikkeista.

Musiikkitoiminto vie oman osansa kellon rajallisesta akkukapasiteetista, mutta omassa käytössäni se ei ole ongelma.  Tunnin lenkin jälkeen alunperin täyteen ladatussa akussa on yhä 70 - 80 %:n varaus.  Maratonille virta ei ehkä riittäisi, ainakaan omalleni, ja pidemmillä hiihtolenkeilläkin lienee parempi keskittyä itse suoritukseen.

Synkronointi kännykän kanssa on periaatteessa helppoa, koska se ei juuri vaadi toimenpiteitä, mutta aluksi operaatio ei aina käynnistynyt järjellisessä ajassa (ja joskus ei lainkaan).  Uusin järjestelmäpäivitys (PXDZ.201119.005.A1) tuntuu kuitenkin auttaneen tähän.

Älyominaisuuksien suhteen odotukseni olivat maltillisia.  Muutaman kuukauden käytön jälkeen arvostan kuitenkin esimerkiksi sitä, että kellosta näkee synkronoidun kalenterin.  Minulla on tapana laatia (tietokoneella tai kännykällä) ostoslistasta kalenterimerkintä, jolloin se on kaupassa helposti luettavissa. 

Tiedon syöttämiseen pieni näyttö ei oikein sovellu.  Periaatteessa tekstiä voi syöttää miniatyyrisella näppäimistöllä, käsialantunnistusta käyttäen tai puhumalla, mutta mikään tavoista ei ole ylivertaisen kätevä.  Ajatustenlukuominaisuus kuulostaa pelottavalta, mutta sellainen olisi tässä hyvä.

Älykellona Suunto 7 on yleisesti ottaen toiminut hyvin.  Aluksi kello ei tosin nappeja painettaessa aina yhdistänyt wifi-verkkoon, vaikka Aktivoi koskettamalla -valinta oli päällä, mutta tämäkin toimii järjestelmäpäivityksen jälkeen paremmin.  

Järjestelmäpäivitys näkyi myös nollanneen osan nappeihin ohjelmoiduista toiminnoista.  Tämä johti siihen, että mediasoitin lakkasi pysymästä etualalla, mikä vaikeutti kappaleiden vaihtamista juostessa.  En aluksi ymmärtänyt, mistä ongelma johtuu, mutta näppäinten uudelleenohjelmointi onneksi korjasi vian.

2112

Olen maaliskuusta 2012 lähtien käyttänyt Suunto Ambit -kelloani Movescount-verkkopalvelun kanssa.  Lokakuun alkupäiviin mennessä tililleni oli tallentunut yhteensä 2112 movea eli liikuntasuoritusta, lähinnä juoksemiseen, hiihtämiseen ja retkeilyyn liittyen.  

Suoritus on tosin tässä yhteydessä huono sana, koska juuri suorittamisen tunnetta haluaisin liikkuessa välttää.  Harjoitus olisi parempi, vaikka ainakin juokseminen kyllä sujuu jo harjoittelemattakin.

Jo parin vuoden ajan on ollut tiedossa, että Suunto on siirtämässä digitaalisia palveluitaan kännykkäpohjaiseen Suunto-sovellukseen.  Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Ambitilla tehtyjä mittauksia ei voi kohta enää siirtää Movescount-palveluun.

Suunnolta tulleen ilmoituksen perusteella tuo hetki näyttää koittaneen nyt.  

Pakon sanelemana asensin puhelimeeni Suunto-sovelluksen, johon kaikki 2112 moveani ensimmäisen käyttökerran yhteydessä siirtyisivät, tai näin ainakin luvattiin.

Suunto-sovelluksen käyttöönotto oli helppoa, mutta harjoitusten siirto aiheutti pientä hämmennystä.  Kun siirto Movescountista alkoi, järjestelmä ilmoitti siirtävänsä Suunto-sovellukseen 21 movea.

Siis miten niin 21?  Eikö tarkoitus ollut siirtää kaikki 2112 movea?

Ohjeita tavattuani kävi ilmi, että operaatio voi joskus kestää pidempään, ehkä useita päiviäkin.  Käyttäjää informoidaan sähköpostilla, kun homma on valmis. 

Ok, tämä selvä.  Kyllähän dataa voi olla jonkun verran, koska jokainen move sisältää esimerkiksi suoritukseen liittyvät GPS-paikkatiedot, ja joskus syketiedotkin.  Ja eipä asialla oikeasti ole kiire.

Mutta täytyykö nyt hankkia myös uusi kello?  Ambitia ei voi liittää suoraan kännykkään, eikä siinä ei ole Bluetoothia tai muita nykyajan hienouksia.  Tähän asti data on siirtynyt Movescount-palveluun tietokoneeseen kytkettävää kaapelia ja MovesLink-ohjelmaa käyttäen.

Näyttää kuitenkin siltä, että uusi SuuntoLink-sovellus ratkaisee pulman.  Sen avulla harjoitustiedot voi lähettää Suunto-sovellukseen myös vanhemmista Ambit 1/2 -kelloista, mikä ei alunperin liene ollut itsestään selvää.

Tämä on hyvä asia, koska oma Ambit-kelloni toimii edelleen ongelmitta, eikä akkukaan ole kahdeksan vuoden aikana merkittävästi heikentynyt.  Vain datakaapelin olen kerran joutunut uusimaan.

Uudesta Suunto-kellosta saisi nyt 30 %:n alennuksen, mikä silti houkuttaa hieman.  Itseäni saattaisi kiinnostaa Wear OS -pohjainen Suunto 7, joka sisältää myös älykelloille tyypillisiä ominaisuuksia.  

Älykellosta olisi se hyöty, että sitä voisi liikkuessa käyttää myös musiikkisoittimena bluetooth-kuulokkeiden kanssa.  Tähän asti taskussa on aina ollut mp3-soitin, mutta sen näyttökin on jo rikki, kun joskus mäessä kaatuessani istuin sen päälle.

Pitäisikö tarjoukseen tarttua?  Jos sen haluaa hyödyntää, ostotoive täytyy rekisteröidä Suunnon nettisivujen kautta, minkä jälkeen sähköpostiin lähetetään kertaluonteinen koodi, jolla kellon voi ostaa nettikaupasta alennettuun hintaan.

Koodin saamiseen voi kuitenkin mennä viikkokausia, sanottiin.  Siis viikkoja, häh?!  Aika paljon lasketaan asiakkaan kärsivällisyyden varaan.  Mahtaisivatko Garminin tai jonkun toisen valmistajan koodit liikkua vikkelämmin?

Päätin joka tapauksessa valmistautua mahdolliseen kellon hankintaan päivittämällä kuulokkeeni langattomaan aikakauteen.  Omassa lähikaupassani olikin tarjolla varsin monen hintaisia vaihtoehtoja. 

Ei liene tavatonta, että tällaiset laitteet putoavat joskus korvasta, ja saattavat samalla kadotakin.  Tästä syystä tarkastelin lähinnä edullisimpia malleja, joista kassahihnalle päätyi lopulta kaksi paria (vaimo saisi toiset).

Kiinalaiset Xiaomi Mi-kuulokkeet maksoivat maltilliset 20 €:

Niiden käsittely tuntui aluksi hankalalta, koska kuulokkeen ulkoreunassa on kosketuspainike, jota tulee painettua tahattomasti.  Korvakäytävään työnnettävä malli on myös hiukan vaikea asettaa oikeaan asentoon, mutta ehkä asiassa harjaantuu.  Ääni on kohtuullisen hyvä, tosin bassoa voisi ehkä olla aavistuksen enemmän.

North Touch One TWS -kuulokkeiden hinta puolestaan oli 25 €:

Nämä on helpompi asettaa korviin, koska korvakäytävän ulkopuolelle jäävä malli pysyy paikoillaan vain yhdessä asennossa.  Voisi ajatella, että tällaiset tippuvat juostessa herkemmin tielle, mutta yllättävän hyvin ne tuntuivat päähän tarttuvan.  Ja korvaläppiä voi tietysti talvella pitää ylimääräisenä lukkona.

Lopuksi vielä tuosta movejen siirtämisestä: Odottelin siirron valmistumista pari päivää, mutta kun toivomaani sähköposti-ilmoitusta ei alkanut kuulua, käynnistin siirron uudestaan Suunto-sovelluksesta.  Tällä kertaa homma eteni sutjakammin, koska jo muutaman minuutin jälkeen sähköpostiini kilahti varmistus siitä, että "2,117 out of 2,118 total exercises were imported to Suunto app".  

Hmm...  2117?  No, siinä lienee mennyt muidenkin harjoituksia mukana, koska itse en ollut ehtinyt uusia tuottaa.  Yksi Yllästunturin ympärihiihto näkyy silti jääneen matkalle.

Suunto-sovellus vaikuttaa omaan silti käyttööni ihan riittävältä.  Se jopa kannustaa käyttäjää yhä parempiin suorituksiin kommentoimalla sovellukseen syötettyjä harjoituksia: "Ensimmäinen kävely 2 kuukauteen." Jeah!

Perinteitä vaalien

Olen parina edellisenä vuotena ajellut toukokuussa Patvinsuolle ikäänkuin juhlistamaan kesän alkamista. Osittain siksi, että Patvinsuolla on hienoa, mutta ensisijaisesti kuitenkin siitä syystä, että helalomien paikkeille on osunut hyvää säätä.

Myös tänä vuonna ilmassa oli samanlaista henkeä: tiedossa oli aurinkoinen viikonloppu, ja päivälämpötilat olivat viimein nousussa. Pitäisiköhän taas lähteä Patvinsuolle?  Etelä-Suomesta oli kuitenkin kantautunut tietoja, että monet kansallispuistot ja retkeilyalueet ovat tupaten täynnä ihmisiä.

Patvinsuo ei ole koskaan komeillut kävijämäärälistojen kärjessä, ja Suomun luontotupakin avattaisiin poikkeuksellisesti vasta kesäkuun alussa. Jospa alueella on kaikesta huolimatta rauhallista? Lähdin ajamaan kohti Suomunjärveä, sillähän tuo asia selviää.

Perille päästyäni ensimmäinen tunne oli pieni pettymys. Suomunjärven kahdella parkkipaikalla oli yhteensä 20 - 30 autoa, mikä oli odotettua enemmän.

Mielessä kävi ajatus kääntyä takaisin, mutta pikainen tutustuminen telttailualueeseen paljasti, että suuri osa ihmisistä lienee ollut päiväkävijöitä, koska telttoja näkyi vain yksi.

Päätin pystyttää oman majani telttailualueen kulmaan. Arvatenkin yöpyjiä tulisi vielä lisää, mutta onneksi Suomunjärvelle mahtuu tarvittaessa aika monta telttakuntaa. Poluillakaan ruuhka tuskin näkyisi, koska niitä on kohtalaisen paljon, ainakin kilometreissä mitaten.

Olin alustavasti kaavaillut, että voisin vielä illan aikana kiertää Suomunjärven ympäri. Pystytettyäni teltan kello kuitenkin lähenteli jo kuutta, joka oli järven kiertämistä (15 km) ajatellen liikaa, ainakin minun tyylilläni.

Varavaihtoehdoksi muodostui Suomunjärven lähimaastoissa kiertävä Mäntypolku. En muista, että olisin aiemmin mennyt sitä, ja iltalenkiksi viiden kilometrin mittainen lenkki oli juuri sopiva.

Patvinsuo on aavistuksen syrjäinen paikka, mistä syystä sen lajien kirjo on runsas. Esimerkiksi tätä, hiukan riikinkukkoa muistuttavaa lintua en muista tavanneeni muualla. Linnut viistomaiset silmät ovat niin oudot, että se on saattanut saapua kaukaakin.

Tämäkään ei ole helppo tunnistettava. Aluksi luulin sitä kentauriksi, mutta... eikö sellaisilla ole ihmisen pää? Tämä muistuttaa pikemminkin Krampusta. Ehkä se on Krampus.

Keväinen päivä oli kohtalaisen lämmin (kymmenen astetta ainakin), mutta ilta viileni nopeasti. Vaikka olen useasti poikennut Kuikkaniemessä...

... en koskaan ole mennyt aivan niemen kärkeen asti. Sieltä löytyikin pieni mökki, kalasauna.  Hiukan epäselväksi jäi, onko rakennus tarkoitettu ihmisten vai kalojen saunottamiseen.

Suomunjärvellä on runsaasti samankaltaisia piirteitä Älänteen ja Tiilikkajärven kanssa. Hiekkaisia rantoja on paljon...

... ja jos yksi menee varjoon, voi aina siirtyä seuraavalle.

Palattuani opastuskeskusen liepeille vetäydyin telttaani tekemään iltapalaa. Tässä vaiheessa ilta oli jo sen verran viileä, ettei ulkoruokailu enää houkutellut, vaikka muilta osin elämä oli kohdillaan.

Viime vuonna hankkimani NeoAir-pumppu oli nyt ensi kertaa tositoimissa. Kuten alustava olohuonekokeilu osoitti, pumppu ei tee patjasta ihan valmista, mutta helpottaa kuitenkin sen täyttämistä merkittävästi.

Murusteltuani leipäni pitkin telttapohjaa aloin miettiä, voisiko pumppua käyttää myös telttaimurina, jos sähköt kytkee toisin päin? Joku pakastepussihan tuohon pitäisi vielä jatkoksi liittää, mutta laite voisi yllätysvieraiden tapauksessa olla korvaamaton.

Seuraava aamu avautui iltaa kylmempänä. En tiedä, oliko yöllä ollut pakkasta, mutta aamullakaan ei juuri tehnyt mieli poistua teltasta muuten kuin aivan välttämättömien syiden vuoksi.

Saatuani asiani järjestykseen päätin lähteä kohti Koiteretta.

Se tosin edellytti, että siirryn ensin autolla Lahnalammen pysäköintialueelle, josta voisin jatkaa minulle ennestään vierasta polkua pitkin kohti Pirskanlampea.

Lahnalammelta Koitereen suuntaan vievä polku kulkee osittain rajavartioston ampuma-alueen kautta, joten sitä ei voi kulkea milloin tahansa.  Minulla oli onnea, koska muutaman päivän kesäneet ammunnat olivat päättyneet juuri edellisenä päivänä.

Pirskanlammelle päästyäni menin ihmettelemään lammelta kuuluvaa mekastusta. Siellä taisteli kolme lintua, joita ensin luulin lokeiksi, mutta ne taisivatkin olla tiiroja, kuten laiturilla kohtaamani nainenkin arveli.

Taistelulta homma vaikutti siksi, että linnut suorittivat todella jyrkkiä syöksyjä veteen. Olisin halunnut saada sellaisesta kuvan, mutta tehtävä osoittautui vaikeaksi, joten seurasin sitten näytöstä muuten vaan.

Tämä kulma Patvinsuosta oli viimeinen, jota en vielä ollut nähnyt. Ihan avosuolla reitti ei missään vaiheessa kulkenut, mutta kylmästä aamusta huolimatta iltapäivä oli jo kesäisen lämmin.

Kylmästä tuskin tarvitsee kärsiä niidenkään, jotka kesän aikana (näin oletan) asentavat uusia pitkospuita paikoilleen. Uusia lankkuja nimittäin oli paljon, kenties kilometrikaupalla.

Oman retkeni kääntöpaikaksi muodostui Nälmänjoki ja sen juuri käyttöön otettu lossilautta.

Lossilta Majaniemeen olisi ollut vain kolme kilometriä, mutta se oli tällä erää liikaa, kun takaisinkin pitäisi tulla.  Arvaan silti, että ne kolme kilometriä jäävät mieleeni kummittelemaan.