Rantojen yllä

Pielistä idästä ja lännestä, ja bonuksena muutama kuva veistospuistostakin.

Katso YouTubessa

Patsastellen

Merilänrannan aamu harvoin tuottaa pettymyksen, jos vain on poutaa. Tälläkin kertaa aurinko lämmitti auton kylkeä jo varhain, ja houkutteli ulos rannalle kävelemään.

Viimeiselle matkapäivälle ei ollut suunnitteilla varsinaista ohjelmaa, mutta sitten mieleen muistui paikka, jossa emme ole aiemmin vierailleet. Kolin kylän liepeiltä löytyvä Kolin veistospuisto olisi lyhyehkön kotimatkamme varrella, joten nyt ei ollut mitään syytä olla käymättä siellä.

Liki hehtaarin kokoinen puisto tarjoaa kahdeksan euron sisäänpääsymaksun vastineeksi monenlaisia taide-elämyksiä. Heti sisäänkäynnin jälkeen edessä on avara nurmialue, jossa on esillä isoja patsaita ja muitakin taideteoksia.

Itseäni silti enemmän viehätti puiston eteläosan pronssiveistosten metsä, jossa kiemurtelevien polkujen varrella oli paljon pieniä, lähes miniatyyrisiä teoksia. Monet niistä olivat taidokkaasti tehtyjä, ja niiden etsiminenkin oli kiehtovaa, koska pienet kohteet eivät ensisilmäyksellä erottuneet puiden ja varpujen keskeltä.

Teoksia lienee useita kymmeniä, mutta tuskin löysimme ne kaikki. Nähtävästi puiston tarjontaa myös jatkuvasti päivitetään, joten uutuuksiakin voi aika ajoin olla tarjolla.

Kuten Kolilla muutenkin, polkujen varrella saattaa väijyä myös punkkeja, jotka pienempien patsaiden tavoin ovat nymfi-kokoluokkaa. Sellaiset tarttuvat helposti vaatteisiin, jos metsässä ryömii kameran kanssa, eli punkkisyyni on jälkeenpäin paikallaan.

Talvella teokset jäävät lumen alle, mutta näin syyskuun lopussa puisto on vielä auki, joten nyt on kauden viimeiset hetket vierailla paikan päällä. Sama pääsääntöisesti pätee myös veistospuiston yhteydessä olevan Kolin Puutarhan palveluihin.

Runomittari: Kärppä

Katso YouTubessa

Ajatuksia rantaviivalta

Pitkähtkö rantaviiva Pankajärven kanssa synnyttää ajatuksen, että Reposuo on joskus ollut osa järveä. Ihan tuoreesta asiasta ei kuitenkaan liene kyse.

Katso YouTubessa

Outoa surinaa

Oli syntymäpäiväni jälkeisen ensimmäisen torstain aamu, ja samalla kesälomamme viimeinen varsinainen matkapäivä. Jo aiemmin oli selvinnyt, että Hossaan asti emme ehdi, emmekä tällä näkymin Kuhmoonkaan. Nurmes sen sijaan olisi saavutettavissa, pitäisikö sitten kiivetä Jurttivaaralle?

Lopulta kuitenkin päätimme ottaa työn alle Pankakoskella menevän Reposuon polun, jota olemme toistaiseksi vältelleet, vaikka Pankakosken kautta on ajettu ties kuinka monta kertaa. Itse tosin olen kerran kulkenut Ulkkajoen pysäköintialueelta Kaiskunniemeen ja takaisin, mutta muilta osin suoalue on minullekin vieras.

Tavoitteemme oli lähteä liikkeelle suon länsipuolelta, Kiviniemestä, mutta lähestymisen aikana tapahtuneen inhimillisen suunnistusvirheen vuoksi löysimme itsemme Anttosen pysäköintialueelta. Siellä on tilaa ehkä kahdelle autolle, mutta tällä kertaa ei lisäksemme muita.

Anttosen metsäinen parkkipaikka on aavistuksen hämyisä. Varsinaiselle rengasreitille päästäkseen täytyy kävellä pieni matka, mutta alamäkeen se sujuu joutuisasti. Lähdimme kiertämään rengasreittiä vastapäivään.

Vaikka Reposuo sijaitsee aivan Pankakosken taajaman syleilyssä, ylimääräistä hälyä ei ole kuin alueen eteläosassa, johon Ruunaantien äänet paikoin kuuluvat selvästi. Suoalue on laaja, ja kahdentoista kilometrin mittainen Kettupolku kiertää sen miltei kokonaan.

Suon itäosaa voi tarkkailla vaikkapa lintutornista, johon pääsee helposti Ulkkajoen pysäköintialueelta.

Reposuo on hiukan kuin Patvinsuo pienoiskoossa. Tulipaikkoja reitin varrella on kolme, mutta laavuja tai muita katettuja rakennelmia ei niiden yhteydessä ole.

Lähtöpaikkamme info-taulussa varoitettiin reitillä olevien pitkospuiden huonosta kunnosta. Koska pitkostettuja osuuksia olisi kilometrikaupalla, suhtauduimme varoitukseen vakavasti, ja otimme mukaan pienet kävelysauvat.

Sittemmin sauvat kuitenkin osoittautuivat tarpeettomiksi, sillä pitkospuiden kunto oli odotettua parempi. Olihan niillä jo ikää, mutta etenemistä yksittäiset huonot kohdat eivät estäneet.

Yhdellä tulipaikalla kohtasimme rouvan, joka sanoi kuulleensa suolta kalasääsken ääntelyä. Olin juuri hetkeä aiemmin lennättänyt Mauria, joten asia kiinnosti minuakin.

• Taisin äsken nähdä suolla kalasääsken.
• Sillä lienee aika kimeä ääni?
• No jaa, ennemminkin se piti sellaista outoa surinaa. Lisäksi minusta tuntui siltä, että lintu koko ajan tarkkaili minua. Vai olikohan se kalasääski lainkaan?
• Kyllä tuo kalasääskeltä kuulostaa. Ne ovat kiinnostuneita kaikesta, mikä suolla liikkuu, ja saattavat siksi hetken tuijottaa.

Reposuo on helposti saavutettavaksi retkeilykohteeksi oikein mukava. Toisaalta kun pitkospuita on paljon, niiden huoltaminen saattaa jossain vaiheessa muodostua haasteeksi. Täytyy toivoa pitkoksille pitkää ikää.

Matkamme viimeiseksi yöksi jatkoimme Pielisen toiselle puolelle, Kolin Merilänrantaan. Ensisijaisesti siksi, että rantaan paistaa aamuaurinko, mikä tähän aikaan vuodesta on erityisen tärkeää. Lisäksi minua kiinnosti nähdä, onko Koli Campingin alueella tehty edellisen kesän jälkeen mitään muutostöitä.

Merilänrantaan on Vuonislahdesta lyhimmillään vain kahdeksan kilometriä (linnuntietä), mutta autolla Lieksasta lähtien, Pielisen eteläkautta kiertäen sata kilometriä.

Kolin puolella oli yhä yllättävän paljon matkailijoita, mutta löysimme silti oman paikkamme helposti. Vaikutti siltä, että leirintäalueen huoltorakennuksen suihkutiloja oli kevyesti remontoitu, ehkä hiukan armeijatyyliseen suuntaan. Päätin silti suosia Pielistä.

Taisteluiden jälkeen

Talvisodan aikaan näillä seuduilla tapeltiin verissäpäin pakkasessa. Kevyissä kesävarusteissa tunnelmaan tuskin on mahdollista päästä.

Katso YouTubessa

Rukajärven tielle

Syntymäpäiväni jälkeisen ensimmäisen keskiviikon aamu valkeni aurinkoisena. Suuri-Piilosen kupeessa oli kohtalaisen rauhallista, vaikka yksi tukkirekka aamun aikana jyristelikin Puuruuntietä tukikohtamme ohitse.

Viikko oli kuitenkin jo siinä määrin pitkällä, että alkuperäinen suunnitelmamme matkustaa Suomussalmelle tai jopa Hossaan asti vaikutti ilmeisen ylimitoitetulta. Tokihan sinne päivässä ajaisi, mutta seuraavana aamuna pitäisi jo valua takaisinpäin, joten ei hommassa oikein olisi järkeä.

Niinpä luovuimme Kainuu-aikeistamme ja päätimme 12 vuoden tauon jälkeen tavoitella Änäkäistä. Sinne olisi vain 20 kilometrin matka, minkä jälkeen voisimme lähteä lompsimaan Karhunpolkua pitkin vaikkapa Laklaniemen suuntaan, jossa emme ole aiemmin käyneet.

Änäkäisen palveluihin sisältyy muun muassa matkailuvaunualue, jolle itsekin kurvasimme. Paikalla ei vielä näkynyt muita, mutta illalla tilanne saattaisi olla toinen.

Vaunualueelta löytyy pari nuotiopaikkaa sekä kuivakäymälä. Lisäksi 200 - 300 metrin päässä on isompi parkkipaikka, jonka läheisyydessä on myös kota.

Änäkäinen on ensisijaisesti tunnettu sotahistoriastaan, ja sen ympäristössä onkin runsaasti sodanaikaisia juoksuhautoja ja panssariesteitä. 

Änäkäisen ohi menevä tie, Kivivaarantie, on toiselta nimeltään Rukajärven tie, ja siitä osittain kertoo myös Olli Saarelan ohjaama saman niminen elokuva. Sitä helposti ajattelee, että kyseinen tie olisi jossain Kuusamon takana, mutta nimi hämää.

Karhunpolulla on paljon hienoja pätkiä, ja Änäkäiseltä pohjoisen suuntaan menevä osuus on myös sellainen. Harjuja ja kaunista metsää!

Myös Laklaniemen laavu on kivalla paikalla, mutta saattaa keskellä kesää olla hyttysten valloittama. Nyt oli hyvä, eikä edes mäkäristä ollut haittaa.

Laavun lähellä oli Kaksinkantajan suuntaan osoittava kyltti, jossa luki "Karhunkaatajan koti". Kyseessä lienee useita, kenties kymmeniä karhuja kaataneen metsästäjän kotipaikka.

Paluumatkalla kuljimme Iso-Änäkäisen pohjoispuolta havaitaksemme, että Saarijärven saarekkeille ei enää päässyt. Oliko vihollinen lähtiessään polttanut kaikki sillat? Ne tosin taisivat olla huonossa kunnossa jo edellisen vierailumme aikoihin.

Puskaparkkina Änäkäinen on ihan kelpo, joskin aika tunnettu. Aivan yksin emme mekään saaneet olla, sillä väki vaihtui pariin otteeseen, ja lopulta samoille kulmille kanssamme majoittui toinen autokunta vähän arvaamattoman oloisen koiran kanssa. Toki koira oli kytkettynä, mutta olosuhteisiin nähden tarpeettoman pitkällä hihnalla.

Katsotaanpa tarkemmin

Adriaa ei ole enää suuremmin tarvinnut varustella, mutta yhden taannoin hankkimani tarvikkeen haluan silti nostaa esiin. Kyseessä on aiemmin kaipaamani varsikamera - tai "tarkistuskamera", kuten paketissa lukee.

Kameralla näkee ahtaisiin koloihin, mikä sopivan tarttumakynnen kanssa voi joskus olla korvaamaton apu. Tämä osoittautui todeksi vaihtaessani Adriaan uutta hanaa, ja olipa laitteesta hyötyä myös tutkiessani Ducaton jousituksen kuntoa.

Käyttöohjeessa mainitut laitevaatimukset - Windows XP SP2 tai Windows Vista - säikäyttivät hieman, mutta onneksi mukana (CD-levyllä...) tullut softa toimii ainakin Windows 10:ssä, ehkä myös Windows 11:ssä. Autokäytössä kätevämpää kuitenkin on, jos kameran liittää Android-puhelimeen, mikä onnistuu pakkauksessa olevan USB A-C -adapterin kanssa.

Valolla varustetun kameran viisimetristä johtoa on vähän vaikea ohjailla, mutta ainahan sen voi pyöräyttää vaikkapa rautalangan ympärille, jos homma edellyttää tarkkuutta. Laadukkampiakin kameroita epäilemättä on tarjolla, mutta 37 euroa maksanut laite vaikuttaa riittävän hyvältä ainakin satunnaiseen käyttöön.

Vielä viimeinen sana vaan

"... sitten menen kanavaan", totesivat Eput vuonna 1985. Neljässäkymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, mutta kanavat kiehtovat entiseen tapaan.

Katso YouTubessa