Musta enkeli

Meillä oli vähän sellainen ajatus, että voisimme toisen Petkeljärvi-päivän aamuna patikoida Valkiajärvelle kurottavan kapean niemen kärkeen. On siellä käyty ennenkin, mutta nyt paikka kiinnosti siksi, että järvien pinnat näyttivät olevan poikkeuksellisen matalalla. Niemen kärjessä oleva Lohisalmi on kapea ja kai matalakin, mahtaisiko siitä nyt jopa päästä yli?

Sadetutkaan oli kuitenkin illan jälkeen ilmestynyt terhakan oloinen sadealue, joka porhalsi parhaillaan kohti Petraniemeä. Se vähän ärsytti, koska nimenomaan poutasään perässä olimme Petkeljärvelle tulleet, ja ajatuksenani oli kuvata niemeä kopterillakin.

Toisaalta kopterikuvaus edellyttäisi ADIZ-alueella lentosuunnitelman tekemistä, mikä ottaisi muutaman minuutin, ja muutenkin meidän pitäisi jo olla matkalla niemeen, mikäli haluaisimme selvitä reissusta kuivin jaloin. Sateessa kopteria ei ainakaan viitsisi lennättää.

Punnitsimme asiaa hetken, ja päätimme lopulta paeta paikalta. Ehkä matkan etenemisen kannaltakin olisi nyt parempi suunnata kohti Lieksaa, jotta ehtisimme vielä saman viikon aikana myös Kuhmon pohjoispuolelle, kuten alkuperäinen tarkoituksemme oli.

Lieksan kulmilla sadetta ei hiukan yllättäen enää näkynyt. Jatkoimme silti yhä Kuhmoon päin, ja matkalla saimme ajatuksen yrittää yöksi Hopealammille. Paikan ohi on joskus patikoitu, ja muistikuvieni mukaan lampien ympärillä on verrattain kaunista. Ja ehkä sieltä löytyisi hyvä paikka Reiskallekin, vaikka satelliittikuvissa sellaista ei varsinaisesti näkynyt.

Ajelimme Valamantien kautta Aittokoskelle ja siitä edelleen Tetripurontielle. Jälkimmäisen kunto oli sitten viime vierailun hieman heikentynyt, mutta ei vielä haitallisessa määrin. Hopealammilta olisi tosiaan löytynyt pilttuu autolle, mutta hiukan yllättäen joku oli jo asuntovaunuineen ottanut sen käyttöönsä.

Koska meillä ei varsinaisesti ollut muuta yöpaikkaa mietittynä, kävin Tetripurontieltä peräännyttyämme katsomassa, olisiko Aittokosken laavun liepeillä tilaa. Kyllähän siellä oli, mutta nähtävästi moni muukin oli käynyt läpi samoja ajatuksia, koska laavulle johtavan tien päässä oli kyltti, jonka mukaan matkailuautoilijat eivät olleet tervetulleita.

Kieltomerkki ei näyttänyt erityisen viralliselta, mutta eipä meillä toisaalta ollut tarvetta sitä uhmatakaan, joten ohjastin sitten Reiskan Valamantien toiselle puolelle, Aittokosken sillan kupeeseen.

Paikka oli sikälikin hyvä, että siitä pääsisimme helposti iltakävelylle joen varressa menevälle Karhunpolulle. Kyseinen osuus vieläpä oli meille ennestään vieras, joten lopulta asiat järjestyivät oikein hyvin.

Aittokoskelta pohjoisen suuntaan menevä Karhunpolun etappi oli odotettua hienompi. Joskus tällaiset jokivarret ovat vähän rämeisiä, mutta tässä polku kulki hieman etäämpänä Jongunjoesta, mikä saattoi kulkemisen kannalta olla hyvä asia.

Reittiä on viime vuosina kunnostettukin, tai ainakin pitkospuut olivat verrattain hyvässä hapessa.

Ääneensanomaton suunnitelmamme taisi olla, että voisimme patikoida Aittokoskelta Viharinkosken laavulle, jolla pari vuotta aiemmin kävimme kääntymässä pohjoisen suunnasta. Matkalla kuitenkin huomasimme, että otsalamput unohtuivat autoon. Niille saattaisi loppumatkasta olla käyttöä, joten päätimme ongelman tajuttuamme kääntyä takaisin hieman aiemmin.

Tämä lienee yksi niistä jutuista, jotka erottavat kokeneet retkeilijät amatööreistä: kokeneemmat ymmärtävät jo polulle lähtiessään varmistaa, että mukana on kaikki tarpeellinen. 

Onneksi ilta oli muuten aika lämmin, joten joen varressa oli mukava evästellä, kun hyttysetkin olivat jo luovuttaneet pelin.

Sen verran hämäryys kuitenkin nosti päätään, että kaikenlaiset metsän otukset alkoivat jo ryömiä esiin. Enkä nyt tarkoita mitään karhuja tai susia, vaan niitä pimeästä tykkääviä olentoja, joita jokainen terve ihminen hieman kavahtaa.

Yksi ärsyttävimmistä on musta enkeli, joka helposti nostaa selkäkarvat pystyyn. "Paha musta enkeli vie kenet haluaa, eikä muita enkeleitä ole olemassakaan", todisti Tuomari Nurmiokin aikoinaan.

Onneksemme jokivarressa oli vielä sen verran valoisaa, ettei enkeli kiinnittänyt meihin huomiota. Mutta oli selvästikin hyvä, ettemme päätyneet pimeään metsään ilman lamppuja. 

Autolle palattuamme päätimme lopulta jäädä yöksi Valamantien varteen. Auton etuikkunasta näkyivät sopivasti moottorikelkkareitin opaskyltit, joten aamulla ainakin muistaisimme heti, missä oikein olemme.

Kaipuuta polttavaa

... olen tuntenut kylmin illoin. Äh, olisipa vielä keso.

Katso YouTubessa

Vain harsoja kanervilla

Vaikka ilta Kesonsuon laitamilla oli hiljainen, aamulla yöpaikkamme ohi ajoi auto jos toinenkin. Osa näytti olevan matkalla tornille, ja toisilla taisi olla metsästysaikeita. Itsekin olin hereillä melko aikaisin, koska toivoin saavani sumuisesta suosta muutaman kuvan, mikä sitten toteutuikin.

Suo oli hieno, mutta myös metsän siimeksestä löytyi hyviä kuvauskohteita. Luonto oli kutonut maakasvien ympärille kauniita harsoja, joista monet erottuivat vain auringon valon osuessa niihin sopivasti.

Käytin edellä sanaa "luonto", koska ajattelin aluksi harsojen syntyneen tuulen, ilmankosteuden ja ilmassa olevien partikkelien yhteisvaikutuksesta, jotenkin. Mutta kyllähän nämä hämähäkkien tekosia taitavat olla, ja niitä itse asiassa on maastossa pitkin kesää, mutta vasta syksymmällä kosteus tuo ne kunnolla esiin (tänne kokosin lisää kuvia).

Aamun sääennusteet eivät vielä rohkaiseet lähestymään Kuhmoa tai edes Lieksaa. Niinpä päätimme seuraavaksi suunnata Petkeljärvelle, vaikka siellä on käyty aika monesti. Auringonpaiste on kuitenkin tärkeintä, etenkin tähän aikaan vuodesta.

Matka ei ollut kovin pitkä, joten saavuimme Petraniemeen hyvissä ajoin; itse asiassa juuri luontotuvan avatessa oviaan.

Petkeljärvi Centerin toiminta vaikuttaa aika pedantilta, mutta ehkä se on tällaisessa pienessä paikassa tärkeää. Kaikenlaisia sääntöjä on paljon, ja rikoimme heti yhtä niistä, kun ajoimme suoraan vapaalta näyttävälle sähköpaikalle varmistamatta ensin, onko paikka mahdollisesti varattu (ei ollut). Majoituksen hinta - 28 € sähkön kera - vaikutti jokseenkin kohtuulliselta, vaikka saunaan sillä ei enää näin syyskuussa päässyt. Suihkuun sentään kuitenkin.

Petkeljärven kansallispuisto ei ole kovin iso, mutta polkuja puistossa ja sen kupeessa olevalla Petkeljärvi - Putkelanharjun luonnonsuojelualueella menee silti aika paljon. Tällä kertaa päätimme tutustua Särkkäjärven ympäri menevään polkuun, joka oli järven länsipuolen osalta meille ennestään vieras.

Mitä metsään tulee, Petkeljärven komeimmat maastot löytyvät kansallispuiston alueelta. Luonnonsuojelualueella ja etenkin Särkkäjärven eteläisen puoliskon ympärillä metsä on tiheämpää eikä niin kaunista, mutta helppokulkuista kuitenkin.

Toisaalta Särkkäjärven pohjoispuolella on olennaisesti hienompaa kuin eteläpäässä.

Näillä kulmilla huomio kiinnittyi erikoisiin puihin, jotka oli ikäänkuin ensin katkaistu, mutta kiinnitetty sitten uudestaan... Aivan siitä tuskin oli kyse, olisiko tuo pikemminkin yksi tapa tuottaa tekopökkelöitä?

Petkeljärveltä löytyy myös sotahistorian palasia, koska siellä täällä on juoksuhautoja ja ampumakuoppia, joita ei kuitenkaan koskaan taidettu tarvita tositoimissa. Vain muutaman kilometrin päässä pohjoisempana meno oli totisempaa.

Voisi ajatella, että Petkeljärven kaltainen, paljon rantaviivaa sisältävä kohde tarjoaisi kulkijalle useita laavuja valittavaksi. Käytännössä niitä ei kuitenkaan ole kuin kaksi, Keltasilmällä ja Tetrijärvellä. Vuosia vanhan mielikuvani mukaan Tetrijärven laavu ei ole erityisen hienolla paikalla, mutta Keltasilmän ympäristö on viihtyisä.

Taisin jossain aiemmassa kirjoituksessani hämmästellä, että eikö Keltasilmällä enää saa yöpyä, vaikka siellä on laavukin. Kansallispuiston alueella ei tosiaan saa, mutta Keltasilmähän ei itse asiassa ole puiston sisällä, joten rajoitus ei koske sitä.

Syyskuun alkupäivinä ilma oli yhä lämmin, joten vetäydyimme ruokailemaan Särkkäjärvelle kurottavaan niemeen.

Näin syksyn lähestyessä sitä joskus miettii, millaista elämä olisi, jos auto olisi vähän suurempi. Lämpimällä kelillä auton pienet sisätilat eivät haittaa, kun suihkun jälkeen voi kirmata kulkuset paljaana metsään kuivattelemaan itseään. Toki loka-marraskuussakin vielä voi, mutta eipä tuo ole tullut tavaksi. Toisaalta isommalla autolla metsän keskelle olisi hankalampaa päästä.

No onkos tullut keso

Syyskuun toisella viikolla 2025 näytti siltä, että kesä pitää edelleen pintansa. Tai ainakin lämpötilat olivat kesäiset, ja edessä olevan lomaviikkomme yleissäätila vaikutti muutenkin kelvolliselta.

Kainuun suunta kiinnosti meitä, mutta ihan suoraan sinne ei kannattaisi ajaa, sillä viikon aluksi olisi tarjolla pari hieman epävakaisempaa päivää. Päätimme kiertää ongelmaa koukkaamalla pohjoiseen Ilomantsin kautta, vähän samaan tapaan kuin elokuun reissullakin.

Retkikohteita sen enempää pohtimatta lähdimme ajamaan Joensuun suuntaan. Menomatkalla pysähdyimme Marjalan ABC-asemalle syömään ja läheiseen markettiin ostamaan ruokatarvikkeita. Tästä on syntynyt jonkinlainen perinne, kun lähdemme Kuopiosta liikkeelle itään päin.

Yksi Ilomantsin nähtävyyksistä on Kesonsuo, laaja Koitajoen rajaama suoalue. Poikkesimme muutama vuosi sitten suon pohjoisreunalla, mutta nyt meitä alkoi kiinnostaa sen eteläpuoli. Sieltä mahdollisesti löytyisi lintutorni, josta suolle voisi tähyillä.

Ajantasaista tietoa tornin kunnosta ei kuitenkaan tuntunut olevan tarjolla, joten oli mahdollista, että torni oli jo kaatunut ja lahonnut pois. Tornille vievät pitkospuut eivät ainakaan erottuneet satelliittikuvissa hyvin, mikä oli huono merkki. Päätimme silti käydä tutkimassa tilannetta.

Reiskalle sopiva P-paikka löytyi tornille johtavan tien viimeisestä risteyksestä - mahdollisesti kyseessä oli vanha tukkiautojen kääntöpaikka. Alueen opastekyltti oli yhä pystyssä, mikä nostatti myös lintutorniin liittyviä odotuksia.

Sittemmin kävi ilmi, että myös tien päässä olisi ollut hyvin tilaa, mutta emme enää viitsineet siirtää autoa.

Pitkospuiden osalta tilanne ei ollut ihan niin lohduton kuin aluksi pelkäsimme. Pitkokset olivat vain uponneet suohon, eivätkä siksi näkyneet ilmakuvissa. Kulkemista tämä ei haitannut, joten reilun kilometrin matka tornille ei olisi ongelma. Muilta osin suojelualueella ei olekaan lupa liikkua.

Itse tornikin seisoi yhä vankasti jaloillaan. Kesonsuo on suojeltu vuonna 1976, mutta ihan niin vanhaa perua torni ei ollut. En löytänyt asiasta merkintää, mutta olisiko tuo joskus vuosien 1990 - 2000 aikoihin pystytetty?

Vaikka Kesonsuo ei muuten tarjonnut ylenpalttisesti patikoitavaa, vierailu tornilla oli silti mielekäs. Syyskuussa suolla ei juuri näkynyt elämää, mutta alkukesästä paikka voi olla mielenkiintoinen. Nyt se oli lähinnä kaunis katsella.

Mainittakoon, että keso tarkoittaa sanakirjan mukaan kesää: "Keso on vuodenaika, jolloin luonto herää ja kukat alkavat kukkia". Sanojen samankaltaisuudesta huolimatta en olisi osannut tehdä tuollaista johtopäätöstä, omaan mieleeni nousee lähinnä raejuusto.

Ilomantsiin ei ole Kesonsuon laidasta kuin muutaman kymmenen kilometrin matka, mutta päätimme silti autolle palattuamme jäädä pysäköintipaikalle yöksi, koska intoa ajaa pidemmälle ei sillä hetkellä ollut. Tätä valinnan vapautta ei voi retkeilyautoilussa liikaa korostaa.

Ajatuksia rantaviivalta

Pitkähtkö rantaviiva Pankajärven kanssa synnyttää ajatuksen, että Reposuo on joskus ollut osa järveä. Ihan tuoreesta asiasta ei kuitenkaan liene kyse.

Katso YouTubessa

Outoa surinaa

Oli syntymäpäiväni jälkeisen ensimmäisen torstain aamu, ja samalla kesälomamme viimeinen varsinainen matkapäivä. Jo aiemmin oli selvinnyt, että Hossaan asti emme ehdi, emmekä tällä näkymin Kuhmoonkaan. Nurmes sen sijaan olisi saavutettavissa, pitäisikö sitten kiivetä Jurttivaaralle?

Lopulta kuitenkin päätimme ottaa työn alle Pankakoskella menevän Reposuon polun, jota olemme toistaiseksi vältelleet, vaikka Pankakosken kautta on ajettu ties kuinka monta kertaa. Itse tosin olen kerran kulkenut Ulkkajoen pysäköintialueelta Kaiskunniemeen ja takaisin, mutta muilta osin suoalue on minullekin vieras.

Tavoitteemme oli lähteä liikkeelle suon länsipuolelta, Kiviniemestä, mutta lähestymisen aikana tapahtuneen inhimillisen suunnistusvirheen vuoksi löysimme itsemme Anttosen pysäköintialueelta. Siellä on tilaa ehkä kahdelle autolle, mutta tällä kertaa ei lisäksemme muita.

Anttosen metsäinen parkkipaikka on aavistuksen hämyisä. Varsinaiselle rengasreitille päästäkseen täytyy kävellä pieni matka, mutta alamäkeen se sujuu joutuisasti. Lähdimme kiertämään rengasreittiä vastapäivään.

Vaikka Reposuo sijaitsee aivan Pankakosken taajaman syleilyssä, ylimääräistä hälyä ei ole kuin alueen eteläosassa, johon Ruunaantien äänet paikoin kuuluvat selvästi. Suoalue on laaja, ja kahdentoista kilometrin mittainen Kettupolku kiertää sen miltei kokonaan.

Suon itäosaa voi tarkkailla vaikkapa lintutornista, johon pääsee helposti Ulkkajoen pysäköintialueelta.

Reposuo on hiukan kuin Patvinsuo pienoiskoossa. Tulipaikkoja reitin varrella on kolme, mutta laavuja tai muita katettuja rakennelmia ei niiden yhteydessä ole.

Lähtöpaikkamme info-taulussa varoitettiin reitillä olevien pitkospuiden huonosta kunnosta. Koska pitkostettuja osuuksia olisi kilometrikaupalla, suhtauduimme varoitukseen vakavasti, ja otimme mukaan pienet kävelysauvat.

Sittemmin sauvat kuitenkin osoittautuivat tarpeettomiksi, sillä pitkospuiden kunto oli odotettua parempi. Olihan niillä jo ikää, mutta etenemistä yksittäiset huonot kohdat eivät estäneet.

Yhdellä tulipaikalla kohtasimme rouvan, joka sanoi kuulleensa suolta kalasääsken ääntelyä. Olin juuri hetkeä aiemmin lennättänyt Mauria, joten asia kiinnosti minuakin.

• Taisin äsken nähdä suolla kalasääsken.
• Sillä lienee aika kimeä ääni?
• No jaa, ennemminkin se piti sellaista outoa surinaa. Lisäksi minusta tuntui siltä, että lintu koko ajan tarkkaili minua. Vai olikohan se kalasääski lainkaan?
• Kyllä tuo kalasääskeltä kuulostaa. Ne ovat kiinnostuneita kaikesta, mikä suolla liikkuu, ja saattavat siksi hetken tuijottaa.

Reposuo on helposti saavutettavaksi retkeilykohteeksi oikein mukava. Toisaalta kun pitkospuita on paljon, niiden huoltaminen saattaa jossain vaiheessa muodostua haasteeksi. Täytyy toivoa pitkoksille pitkää ikää.

Matkamme viimeiseksi yöksi jatkoimme Pielisen toiselle puolelle, Kolin Merilänrantaan. Ensisijaisesti siksi, että rantaan paistaa aamuaurinko, mikä tähän aikaan vuodesta on erityisen tärkeää. Lisäksi minua kiinnosti nähdä, onko Koli Campingin alueella tehty edellisen kesän jälkeen mitään muutostöitä.

Merilänrantaan on Vuonislahdesta lyhimmillään vain kahdeksan kilometriä (linnuntietä), mutta autolla Lieksasta lähtien, Pielisen eteläkautta kiertäen sata kilometriä.

Kolin puolella oli yhä yllättävän paljon matkailijoita, mutta löysimme silti oman paikkamme helposti. Vaikutti siltä, että leirintäalueen huoltorakennuksen suihkutiloja oli kevyesti remontoitu, ehkä hiukan armeijatyyliseen suuntaan. Päätin silti suosia Pielistä.

Taisteluiden jälkeen

Talvisodan aikaan näillä seuduilla tapeltiin verissäpäin pakkasessa. Kevyissä kesävarusteissa tunnelmaan tuskin on mahdollista päästä.

Katso YouTubessa

Rukajärven tielle

Syntymäpäiväni jälkeisen ensimmäisen keskiviikon aamu valkeni aurinkoisena. Suuri-Piilosen kupeessa oli kohtalaisen rauhallista, vaikka yksi tukkirekka aamun aikana jyristelikin Puuruuntietä tukikohtamme ohitse.

Viikko oli kuitenkin jo siinä määrin pitkällä, että alkuperäinen suunnitelmamme matkustaa Suomussalmelle tai jopa Hossaan asti vaikutti ilmeisen ylimitoitetulta. Tokihan sinne päivässä ajaisi, mutta seuraavana aamuna pitäisi jo valua takaisinpäin, joten ei hommassa oikein olisi järkeä.

Niinpä luovuimme Kainuu-aikeistamme ja päätimme 12 vuoden tauon jälkeen tavoitella Änäkäistä. Sinne olisi vain 20 kilometrin matka, minkä jälkeen voisimme lähteä lompsimaan Karhunpolkua pitkin vaikkapa Laklaniemen suuntaan, jossa emme ole aiemmin käyneet.

Änäkäisen palveluihin sisältyy muun muassa matkailuvaunualue, jolle itsekin kurvasimme. Paikalla ei vielä näkynyt muita, mutta illalla tilanne saattaisi olla toinen.

Vaunualueelta löytyy pari nuotiopaikkaa sekä kuivakäymälä. Lisäksi 200 - 300 metrin päässä on isompi parkkipaikka, jonka läheisyydessä on myös kota.

Änäkäinen on ensisijaisesti tunnettu sotahistoriastaan, ja sen ympäristössä onkin runsaasti sodanaikaisia juoksuhautoja ja panssariesteitä. 

Änäkäisen ohi menevä tie, Kivivaarantie, on toiselta nimeltään Rukajärven tie, ja siitä osittain kertoo myös Olli Saarelan ohjaama saman niminen elokuva. Sitä helposti ajattelee, että kyseinen tie olisi jossain Kuusamon takana, mutta nimi hämää.

Karhunpolulla on paljon hienoja pätkiä, ja Änäkäiseltä pohjoisen suuntaan menevä osuus on myös sellainen. Harjuja ja kaunista metsää!

Myös Laklaniemen laavu on kivalla paikalla, mutta saattaa keskellä kesää olla hyttysten valloittama. Nyt oli hyvä, eikä edes mäkäristä ollut haittaa.

Laavun lähellä oli Kaksinkantajan suuntaan osoittava kyltti, jossa luki "Karhunkaatajan koti". Kyseessä lienee useita, kenties kymmeniä karhuja kaataneen metsästäjän kotipaikka.

Paluumatkalla kuljimme Iso-Änäkäisen pohjoispuolta havaitaksemme, että Saarijärven saarekkeille ei enää päässyt. Oliko vihollinen lähtiessään polttanut kaikki sillat? Ne tosin taisivat olla huonossa kunnossa jo edellisen vierailumme aikoihin.

Puskaparkkina Änäkäinen on ihan kelpo, joskin aika tunnettu. Aivan yksin emme mekään saaneet olla, sillä väki vaihtui pariin otteeseen, ja lopulta samoille kulmille kanssamme majoittui toinen autokunta vähän arvaamattoman oloisen koiran kanssa. Toki koira oli kytkettynä, mutta olosuhteisiin nähden tarpeettoman pitkällä hihnalla.