Pukkien maille

Aamu Krapurannassa oli pilvisempi ja viileämpi kuin edellisenä päivänä. Ehkä se jo ennakoi sateita, joita Etelä-Suomeen oli lähipäiviksi luvassa.

Tällaisilla reissuilla kannattaisi aina jo illalla pohtia, mitä vaihtoehtoja seuraavan päivän ohjelmaksi voisi olla tarjolla. Nyt niin ei keritty tehdä, ja aamulla hommassa oli vähän arpomisen makua.

Koska emme vielä olleet maksaneet yöpymistämme, eikä matkan jatkokaan ollut säätilan muutosten vuoksi ihan selvä, päätimme jäädä Krapurannan leirintäalueelle toiseksikin yöksi. Valinta mahdollistaisi myös sen, että voisimme vierailla Kurjenrahkassa uudemman kerran, ja kulkea tällä kertaa vaikkapa Pukkipalon kierroksen.

Tällaisissa tilanteissa matkailuvaunu olisi matkailuautoa kätevämpi, koska vaunun voisi jättää paikalleen, ja lähteä liikkeelle pelkällä vetoautolla. Toisaalta leirin purkaminen on sittenkin aika pieni juttu, ja tapahtuu pienellä rutiinilla. Haittana lähinnä on se, että jos paikka on erityinen, sen voi poissaollessaan menettää.

Kurjenrahkaan ja Pukkipalon pysäköintialueelle oli nelisenkymmentä kilometriä. Menomatkalla päädyimme vahingossa Porin prikaatin ampuma-alueen läpi kulkevalle Raasintielle. Ajaminen on sallittua, mutta pysähtyä ei saa, joten kätevämpää lienee suosia eteläistä, Saksalan kautta tulevaa tietä.

Pukkipalon parkkipaikka ei ole kovin iso, ja mikäli se on täynnä, läheiselle Rantapihan pysäköintialueelle todennäköisesti mahtuu. Reiskalle onneksi löytyi paikka, joten lähdimme kiertämään Pukkipaloa vastapäivään, kuten ohjeistus kuului.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, että tämä Kurjenrahkan kansallispuiston kolkka on merkittävästi Savojärven ympäristöä rauhallisempi. Savojärvellä läheisen Turunväylän äänet hetkittäin häiritsivät, mutta Pukkipalossa oli hyvinkin hiljaista, jopa korpimaista. Ihmisiäkin oli vähemmän.

Kuten täällä päin Suomea muutenkin, maasto on paikoin kallioista, mutta silti helpokulkuista, kaunistakin. Korkeusvaihtelut ovat pieniä, ja "vuoret" tyypillisesti 10 - 20 metrin korkuisia töppäreitä. Olen joskus miettinyt, onko kohtuullista, että Tahkoa kutsutaan Tahkovuoreksi, mutta ehkä se on.

Paikannimet ja niissä käytetyt sanat ovat kiehtovia. Palo-sana on yleinen, ja viitannee siihen, että alueella on joskus poltettu tai palanut metsää. Omaan korvaan vieraammalta kuulostaa niittu (Takaniitunvuori, Huhtaniitunmäki).

Pukkipalon ympäristössä on rajoitusalueita, joilla ei saa keväällä ja kesällä liikkua, mutta niille on vaikea päätyä vahingossa.

Pukkipalon kierrokselta erkanee pistopolku Lakjärven laavulle, jota päätimme myös käydä katsomassa.

Olimme jo poistumassa laavulta, kun tajusimme, että pitihän täällä olla järvikin, se Lakjärvi. Karttaa silmäilemällä syntyneen mielikuvani mukaan laavu olisi järven rannalla, mutta tämä ei selvästikään pitänyt paikkaansa, eikä koko järveä edes metsän keskeltä näkynyt.

Kuusikkoon sukeltaen järvi sitten löytyikin, ja niin löytyi myös sammakoiden kutupaikka.

Lakjärven laavun ohella muita katettuja säänsuojaa tarjoavia rakennelmia ei Pukkipalon kierroksen varrella ole, mutta levähdyspaikkoja on useita. Parhaista avautuu pientä maisemantynkääkin; siinä määrin kuin sen näillä korkeuskäyrillä on mahdollista.

Pukkipalon kierros on kaikkiaan varsin kiva. Isolle maantielle on sen verran matkaa, että liikenteen hälyä ei kuulu, mutta kantautuuko armeijan ampuma-alueelta joskus meteliä puistoon asti? Onneksi harjoitusten ajankohdat voi etukäteen selvittää.