Melkein kolmen tornin retki

Toisin kuin takavuosina, en ole viime aikoina aktiivisesti tutustunut uusiin näkötorneihin.  Saatuani toisesta blogista vinkin päätin kuitenkin toukokuussa tehdä pienen tornikierroksen.  Vaimo ei juuri torneista perusta - ainakaan korkeista sellaisista - mutta lähti silti kauniin päivän aamuna mukaan. 

Olin ennalta valinnut reitin varrelle kolme kohdetta:

1. Maunonmäki
2. Kotaharju
3. Kipari 

Kiparin torni on oikeastaan vanha tuttavuus, mutta sijaitsee niin hienolla paikalla, että siellä on kiva käydä uudestaankin.

Aluksi kuitenkin suuntasimme kohti Maunonmäkeä.  Vaikka mäki on lähellä Nurmeksentietä, siellä ei ole koskaan tullut poikettua.  Ehkä siksi, että pelkästään pohjakarttaan merkittyjä torneja on toisinaan vaikea havaita kartalta.

Maunonmäen laelle vei pieni ja muhkurainen tie.  Paikka oli metsänhakkuun jäljiltä avara, mutta tornia ei näkynyt missään.

Aika pian selvisi, ettei tornia enää ole.  Vain sen maalliset jäänteet lojuivat tien poskessa. 

 

Mielen valtasi pieni pettymys, mutta onneksi meitä odottaisi vielä kaksi muuta tornia.  Lähetin silti Mallan ilmaan synnyttääkseni mielikuvan siitä, millainen maisema ylempää olisi saattanut avautua.  Ehkä Tahkon rinteet ovat aikoinaan vilkkuneet myös tornin rakentajien mielissä.

Maunonmäeltä matkamme jatkui Palonurmen kautta kohti Rautavaaraa, Lapinlahtea ja Sonkajärveä. Niin, Palonurmihan on siis se paikka, jonka asukkaista moni on miljonääri, vaikka kukaan ei asiaa myönnä.  Meitäkin vastaan ajeli autolla mies, joka hymyili kuin Naantalin aurinko ja heitti vielä kohdatessamme kättä, vaikka tuskinpa tunsimme toisiamme.

Pian olimmekin jo Sonkajärvellä ja etenimme kohti Luotosenmäkeä, jossa Kotaharjun torni sijaitsee.  Mäelle pääsee monesta suunnasta, mutta lukuisista kiusauksista huolimatta idän puolelta nouseva tie on lopulta se, jota kannattaa autolla ajaa.

Mäen päällä eteen avautuu hämmentävän hieno ympäristö.  Itse torni ei juuri Eiffel-tornille häviä... 

... ja myös muut palvelut ovat tällaiselle kyläkohteelle laadukkaita.

Tornin alimmalla tasanteella olisi mahtunut vaikka tanssimaan, ja ehkä siellä on joskus jotain kinkereitä pidettykin. 

Tässä tornissa eivät puut todellakaan haittaa näkyvyyttä.  Ylätasanteella oleva kartta auttaa selvittämään ilmansuuntia, mutta ihan Kuopioon asti tornista ei silti tainnut näkyä.  No, eipä näy Eiffel-tornistakaan.

Maan tasalla turvallisesti ruokailtuamme oli aika jatkaa eteenpäin.  Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin näyttää siltä, että etelän suunnasta lähestyy sateita.  Emme ehkä selviäisi Kiparilta kuivin jaloin.

Teimme matkasuunnitelmaamme pikaisen muutoksen, ja suuntasimme Kiparin sijasta Susi-Kerviselle.  Kolmen tornin reissumme typistyisi siten yhden tornin retkeksi, mutta Kipari on toisaalta jo nähty, ja Kervisilläkin kyllä kelpaa viettää vapaa-aikaa.

Vaikka päivä hiukan pilvistyi, sateita ei lopulta näkynyt eikä kuulunut.  Niinpä päätimme ryömiä vähän matkaa Volokin polkua pohjoiseen.  

Sitten viime vierailun Susi-Kervisen ympäriltä oli kaadettu metsää, ja Särkkä-Kervisen suuntaan menevä polkukin kulki nyt osin paljaassa maastossa.  Vähän kalseaa, mutta onneksi aukea on vain parin sadan metrin mittainen.

Vaikeuksia

Bloggerin otsikkokuvan latausmekanismi on jotenkin rikki.  Yritin vaihtaa otsikossa olevan kuvan, mutta se ei enää skaalaudu oikean kokoiseksi, jos kuvan haluaa näkyvän otsikkotekstien (blogin nimi + kuvaus) alla.

Jos kuvan asettaa otsikkotekstien päälle, se näkyy oikein, mutta sitten tekstit puuttuvat.  En juuri nyt tiedä, mitä asialle voisi tehdä, joten täytynee odotella hetki.

EDIT: Bloggeriin näyttää tosiaan tulleen muutoksia, jotka aiheuttavat yllä mainitun pulman.  Kiersin ongelman liimaamalla otsikkotekstit itse kuvaan, jolloin niitä ei ole pakko syöttää ylätunnisteen asetuksiin, ja kuvan voi antaa olla "Otsikon ja kuvauksen tilalla".

Tällöin tosin uudeksi ongelmaksi muodostui se, että kuvaan lisäämäni tekstit näyttivät blogissa kovin suttuisilta, vaikka kuvankatseluohjelmalla tarkastellen kaikki oli kunnossa. Tästä pääsin eroon niin, että latasin otsikkokuvan väliaikaisesti tavallisen blogitekstin sekaan, jolloin pääsin muuttamaan kuvan kokoa (Keskikokoinen -> Suuri).  Kun tämän jälkeen kopioin kuvan url-osoitteen blogitekstin html-koodista ja liimasin sen blogiteeman html-koodissa olevaan ylätunniste-komponentin koodiin, epätarkkuus katosi.

Kuivan maan kuulumisia vielä

Ukonjoen Särkkäharjulla kevään viimeiset lumet vilkkuivat yhä maastossa, mutta muuten olosuhteet olivat kesäiset.

Linkki videoon

Takaisin kuivalle maalle

Ajatus hakeutua Hotelli Pieliseen yöksi oli hyvä, sillä nukuin pitkästä aikaa todella reilut yöunet.  Lehmijoen reissu taisi tosin yhä pyöriä päässä, koska näin yöllä unta, että olin jumittanut matkailuautolla johonkin mutaan.

Saatuamme itsemme liikkeelle päätimme viimein tutustua siihen reittiin, joka jäi edellisenä päivänä kulkematta.  Niinpä ajelimme Vuonislahdesta Lieksan ja Kitsin kautta Ukonjoelle, jossa kumpuilee aika kivan näköinen harju, Särkkäharju.

Harjua ympäröivää aluetta kutsutaan Ukonjoen luonnonhoitometsäksi, vaikka Ukonjoki laskee harjulta katsottuna ihan eri suuntaan, lopulta kai Koitereeseen.  Metsässä on kyllä oikein hienoa...

... mutta jonkun myrskyn kaatamat puut haittaavat paikoin kulkemista.  Ne tuskin koskaan katoavat maastosta muuten kuin lahoamalla.

Jos lähtee liikkeelle harjun luoteiskulmasta - kuten me teimme - reitti alkaa mönkkäriurana, joka matkan edetessä kapenee liki huomaamattomaksi poluksi.

Harjun haarautuessa saa olla tarkkana, koska risteyskohdassa on helppo harhautua etelään jatkuvalle leveämmälle baanalle, joka ei vie mihinkään.  Tosin eipä harjulla menevä polkukaan varsinaisesti johda minnekään, mutta sitä on silti mukava lompsia.

Ilomantsista tulevalle Kitsintielle ei harjulta ole kuin kilometri, mutta liikenteen ääni - se vähän mitä sitä nyt on - ei metsään asti kuulu.  Linnut sen sijaan huutavat tähän aikaan vuodesta kuin viimeistä päivää.

Harjulla elämöivien tikkojen ja korppien lisäksi yläpuolellamme äänteli ainakin joku haukan tapainen suurempi lintu.  Lisäksi viereiseltä suolta pyrähti lentoon 7 - 8 hanhea, joita tosin ensin luulimme kurjiksi; kaukana kun olivat.

Hetken odottelukaan ei saanut hanhia palaamaan, mikä ei varsinaisesti ollut yllätys.

Lopulta siirryimme itsekin suon takana olevalle niemekkeelle syömään eväitä.  Ajatus kai oli, että emme ainakaan pyöri muiden kulkijoiden jaloissa, jos harjulla sattuisi menemään muitakin ihmisiä. Heh.

Kaakon suunnassa harjupolku päättyy metsäautotiehen, jolla itsekin kävimme kääntymässä.  Tällä kulmalla polku ei juuri erotu maastosta, mutta harhautua reitiltä ei voi, koska ympärillä on vain suota.

Voisi ajatella, että sammakot tykkäävät tulvivista puroista, mutta lähellä autoa kohtaamamme yksilö päivysti mieluummin kuivalla maalla, keskellä tietä.  Ei ole kohteliasta työntää kameraa toisen naamaan, mutta sammakon sijainti huomioiden sen hyvinvointiin kohdistui sillä hetkellä suurempiakin uhkia.  Pelottelu ei kuitenkaan tehonnut; ehkä sammakko oli itse valinnut kohtalonsa.

Ukonjoelta poistuttuamme oli kotimatkan aika.  Päätimme paluumatkalla kurvata Telttakankaantien kautta Suomunjärvelle nähdäksemme, miltä Patvinsuon ympäristössä näyttäisi helatorstaina.  Metsäautotien laatu epäilytti hieman, mutta se oli turhaa, sillä tie oli mainiossa kunnossa.  Kitsin kautta tuskin olisimme edenneet yhtään nopeammin.

Tungos parkkipaikoilla oli odotetun kaltaista.  Kurkilahden pysäköintialue oli tien vieriä myöten täynnä, ja Suomun P-alueellakin autoja oli ihan riittävästi.  Epäilemättä osa oli päiväkävijöitä, mutta tunsimme silti tyytyväisyyttä siitä, ettemme edellisenä iltana pyrkineet telttoinemme sekaan.

Kellutaanko vähän?

Kun kesä tuntui toukokuun puolivälissä pääsevän kunnolla irti, päässä alkoi kuplia iloisesti.  Olisikohan jo aika lähteä Patvinsuolle?  Varsin moni kesä on aloitettu Patvinsuon reissulla, ja samaan suuntaan teki nytkin mieli.

Sää näytti talven jälkeen hyvältä: lämmintä liki hellelukemien verran, ja aurinkoa taivaan täydeltä.  Tiedossa olisi muutama vapaapäiväkin, joten kaikki palaset tuntuivat olevan kohdillaan. 

Tai ainakin melkein kaikki.  Samalla viikolle nimittäin osui helatorstai.  Se saattaisi tarkoittaa, että Patvinsuon kansallispuistossa on muitakin ihmisiä, siis ihan liikaa muita ihmisiä.  Olisiko joku toinen kohde sittenkin parempi?

Vaihtoehdoista ei varsinaisesti ollut pulaa.  Olin jo viime syksynä silmäillyt kartassa Ilomantsin ja Lieksan välistä tienoota, jota voisi luonnehtia aarreaitaksi.  Paitsi että alueella risteilee paljon merkittyjä reittejä, sieltä löytyy myös mielin määrin pienempiä mutta yhtä kiinnostavia käyntikohteita.

Ainoa rajoite asiaan liittyen oli se, että mihinkään jokivarteen ei lähdetä.  Pari päivää aikaisemmin Ilomantsin suunnalla oli yhä lunta, joten vedet olisivat vielä korkealla.

Näillä kriteereillä päädyimme tutustumaan Lehmijoen polkuun.  Nimestään huolimatta kyseessä on harjureitti, joten veden ei pitäisi tuottaa ongelmia.  Puolivälissä polku tosin menee Lehmijoen yli, mutta kartan mukaan paikalla on silta.

Ja niin me ajoimme Lehmijoensärkille, polun länsipäässä olevan metsäautotien silmukkaan, ja lähdimme kulkemaan harjua pitkin.  Polun päätepisteessä meitä odottaisi Koitajoki ja sen rannalla oleva kota.

Kun keskelle suota tehdään harju, lopputulosta ei voi kuin kehua.  Lisämausteensa maisemaan tuo se, että aivan polun lähellä ei sitten olekaan mitään muuta.

Lehmijoen polku ei ole kaikkiaan kovin pitkä, joten jo puolen tunnin jälkeen laskeuduimme joelle. Rannassa eteemme avautui ongelma, joka kaikesta huolimatta tuli yllätyksenä.  Jokivarressa tulvi, ja vaikka silta oli paikoillaan, sille vievät pitkospuut olivat kelluvaa sorttia.    

Koekahlasin pitkoksia niin pitkälle kuin kohtuudella pääsin, mutta kun vaelluskengän varsi loppui kesken, käännyin takaisin.  Kumikengät olisivat saattaneet riittää, tai sitten ei.  Vetäydyimme takaisin harjulle syömään ja miettimään strategiaa.  

Mietinnän lopputuloksena päädyimme ajamaan kodalle autolla.  Voisimme siten patikoida tulvivalle joelle myös idän suunnasta, jolloin koko polku tulisi käytyä läpi. 

Ajomatka itäpäähän vaikutti kartasta katsoen pitkältä, mutta ei se lopulta ollut kuin 15 kilometrin mittainen; aika pientä ja mutaista tietä pitkin, tosin.  Jo puolen tunnin jälkeen kirmasimme Lehmijoen polulle toistamiseen.

Myös polun itäpuolella on kaunista metsää...

.. vaikka paikoin tienoo on hakattu kovin paljaaksi.

Harmiksemme joelle ei päässyt idän suunnasta sen helpommin kuin lännestäkään.  Silta sentään erottui puiden välistä. mutta haaveeni kuvata jokea sillalta täytyi nyt torpata.  Navakka tuuli esti myös Mallan kuvausaikeet, eikä jokivarren risukkoinen maasto muutenkaan suosinut lennättämistä.

Lopuksi hakeuduimme Koitajoen rannassa olevalle kodalle.  Paikka lienee etenkin melojien suosiossa, mutta vielä joella ei näkynyt liikennettä.

Joen vastarannalla oli kuitenkin pari kurkea, jotka alkoivat meidät havaittuaan huudella kovaäänisesti.  Ilmeisesti seuramme ei ollut kaivattua, koska pian kurjet ponnistivat ilmaan ja siirtyivät etäämmälle.  Olenko kokenut samanlaisen hetken joskus aiemmin? 

Kurjet olivat hyvävoimaisen oloisia, mutta samaa ei voi sanoa rannassa uineesta sorsasta, joka vaikutti kovin poissaolevalta.

Autolle palattuamme oli jo siinä määrin myöhä, ettemme enää ehtisi mennä mitään toista reittiä, vaikka olimme aluksi niin kaavailleet.  Niinpä jatkoimme suoraan Vuonislahteen, josta löytyisi jo aiemmin hyväksi majapaikaksi havaittu Hotelli Pielinen. 

Kuten edellisellä kerrallakin, hotellin omistajan palvelualttius ja ystävällisyys oli häkellyttävän runsasta.  Tänne on mukava tulla uudestaankin, ja vaikka kenties-muinoin-päällystetty Vuonislahden tie on hitaahko ajaa, paikka on silti keskeinen Pohjois-Karjalan parhaita retkeilymaastoja ajatellen.

Otteita elämästäni suon laidassa

Retkeilyn ympärille syntyy joskus rutiineja.  Yksi omistani taitaa olla se, että hakeudun usein keväisin Suovulle, ja erityisesti Suuri-Palosen lähellä olevalle luonnonsuojelualueelle.  

 

Suota myötäilevä alue on niin pieni, ettei sillä ole edes nimeä.  Osuin sinne joskus vahingossa, ja kun paikka vaikutti viehättävältä, olen palannut alueelle uudestaankin.  Menneen kevään aikana poikkesin siellä kolmesti.

Ensimmäisen kerran ajelin Suovulle aivan toukokuun alussa.  Suojelualueen lähelle menevän metsäautotien varjoisa loppupää oli vielä lumen peitossa, mutta kävellen matka eteni hyvin, ja metsässä lunta itse asiassa oli vähemmän.

Ehkä yksi syy näille reissuilleni on se, että alueella on usein kesän lähestyessä vilinää, etenkin lintuja.  Tälläkin kertaa odotukset olivat korkealla, mutta taisin itse pettää ne rymistelemällä suon laitaan turhan äänekkäästi.

Suolla päivystänyt kurki huomasi minut helposti, ja lipui vaivihkaa kauemmaksi.  Päästyäni kuvausasemiin lintu oli jo auttamattoman kaukana ja puskissa.

Muita eläimiä ei juuri näkynyt, ja suon päässä oleva lampikin oli vielä jäässä, joten keskityin paluumatkalla kuvailemaan perhosia.  

Paria viikkoa myöhemmin palasin Suovulle uudestaan, tällä kertaa vaimon kanssa.  Virheestä viisastuneena lähestyimme lampea erityisen varovasti.  

Myös vastapuolen joukkue koostui nyt kahdesta yksilöstä, mutta ne havaitsivat aikeemme taas.  Lähestymistekniikkamme oli kuitenkin siinä määrin kehittynyt, että ehdin ottaa muutaman kuvan ennen kuin linnut hipsivät metsän suojaan.

Odotimme hetken kurkien palaavan, mutta turhaan.

Sorsapariskuntaa lukuun ottamatta muita lintuja ei tälläkään kertaa näkynyt.  Se oli pieni pettymys, jota onneksemme lievensi metsässä kohtaamamme iloinen norppa.  

Retkeilyalueena Suovu ei lukeudu suosikkeihini, mutta poikkesimme silti paluumatkalla Lammasjärven laavulla.  Laavu ympäristöineen ei ole erityisen viehättävä, mutta kelpaa lyhytaikaiseen pysähtymiseen. 

Kolmannen kerran suuntasin Suovulle toukokuun lopussa.  Kurjet olivat jälleen paikalla, eivätkä enää vaikuttaneet kovin säikyiltä.  Saatoin mielessäni kuvitella keskustelun, jota ne keskenään kävivät.

• Taas se tulee.
• Mikä tulee?  Ei kai susi tule?
• Ei, vaan se kaksijalkainen, jolla on tumma kuosi.
• Ai se. Huoh! Pitäisikö varmuuden vuoksi lentää pois?
• Ääh, kyseessä taitaa olla harmiton tapaus.  
• Täällä on silti jotenkin levotonta.  Ja miksi se tähtäilee tuollaisella tötteröllä?

Viimeisimmän reissuni lopuksi päätin vielä ajella Nihtilahden laavulle.  Siellä kuitenkin oli väkeä, joten jatkoin lahden toisessa päässä olevalle Käänniänlahden tulipaikalle.

Paikka on laavua vaatimattomampi, mutta kyllä siinä hetken viihtyi, vaikka hyttyset hieman jo tunkeilivatkin.  Kysehän on Suovun retkeilyreitin laitimmaisesta kulmasta, mistä tosin ei taida saada suorituspisteitä, jos retkeilee autolla.

Jälkihöyryjä

Vaikka matkailuauton valintaprosessi eteni kriteerien tarkennuttua aika jouhevasti, vaihtoehtojen vertailuun meni paljon aikaa.  Suurin aivojumppa liittyi auton tyyppiin eli siihen, kannattaisiko hankkia peltikuorinen retkeilyauto vai "oikea" matkailuauto.  Molemmilla on etunsa, eikä kaikkea toivomaansa saa yhdessä paketissa.

Ajan myötä paljastunee joka tapauksessa asioita, joita emme ole osanneet huomioida.  Ehkä huomaamme valintavaiheessa painottaneemme epäolennaisia seikkoja.  Vaikka matkailuautolla on joskus liikuttukin, keltanokkiahan tässä silti ollaan.

Kuten tunnettua, rahanmeno ei pääty ajoneuvon hankintaan, koska vaunuun täytyy vielä ostaa yhtä sun toista tarviketta.  Onneksi auto itse ei ollut lajinsa kalleimpia, joten rahaa jää vielä muuhunkin.

Vaikka kesä on hädin tuskin alkanut, olen jo hieman pohtinut auton talvikäyttöä, joka edellyttäisi moottorinlämmittimen - ehkä Webaston - asentamista.  Siihen kuitenkin liittyy tiettyä problematiikkaa: Fiatin moottorinohjausyksikkö ei kuulemma tykkää ylimääräisistä lämmittimistä.

Onko näitä Italian ihmeitä tapana käynnistellä talvella lainkaan?  Ollakseni rehellinen, Fiatin tekniikka pelottaa hieman, mutta siltä on näissä matkailuautohommissa vaikea välttyä.

Talvella pitäisi myös olla talvirenkaat.  Olen alustavasti ajatellut hankkia autoon kitkarenkaat, joilla ajan ympäri vuoden, jolloin vältyn myös rengasrumbalta.  Varusteisiin täytynee tällöin sisällyttää myös lumiketjut, joista saattaa olla hyötyä kesälläkin, jos auton sattuu ajamaan johonkin mutaan.  Muilta osin Caradolla selvinnee pikkupakkasiin asti melko pienin muutoksin.

Ennen auton ostamista mietin, voisiko matkailuautoa käyttää kaikkiin ajoihin, jolloin henkilöautosta voisi kokonaan luopua.  Edellisen talven lumikenkäilyreissuihin peilaten tätä on kuitenkin vaikea nähdä, tai ainakin tottumusten pitäisi tyystin muuttua.

Kustannuksia tarkastellen pelkällä matkailuautolla ajaminen olisi silti verrattain edullista.  Kun lomailuun liittyvät hotelliyöpymiset jäävät pois, säästöä kertyy useita tuhansia euroja.  Sillä kuittaa helposti yhden auton verot, vakuutukset, huollot ja muut satunnaiset kulut.  

Nyt vain pitäisi saada se vaunu alle.  Alunperin automme piti saapua maahan jo huhti-toukokuussa, mutta kaupanteon yhteydessä meille ilmoitettiin, että auto tuleekin Suomeen vasta heinäkuussa.  Koronaviiveitä, kuulemma.

Toimituksen viivästyminen oli harmillista, koska toki aluksi kuvittelimme, että auto olisi käytössämme koko kesän.  Toisaalta muut vaihtoehdot eivät tuntuneet yhtään paremmilta, joten kaupat tehtiin silti.  Ehkä viive on lopulta ennakoitua pienempi.