Kalajoelle oli oikeastaan mukava ajella, sillä yleensä matkailemme ihan toisella suunnalla, ja edellisestä vierailusta oli jo tovi. Tuolloin taisimme patikoida Kalajoen lentokentän kupeessa menevällä reitillä, mutta sitä tämä blogikaan ei taida enää muistaa.
Perille päästyämme majoituimme Tapion Tuvan caravan-alueelle. Alue toimii ympärivuotisesti, mutta kaikki palvelut eivät vielä toukokuun alussa olleet käytössä. Sauna ei lämmennyt, ja suihkutilatkin löytyivät päärakennuksen läheltä, jonne oli autolta 200 - 300 metrin matka. Ei haittaa satunnaisessa käytössä, mutta voisi pidempään asuttaessa vähän ärsyttää.
Kun olimme viimein päässeet meren läheisyyteen, päätimme nyt pitäytyä rannan tuntumassa ja suuntasimme Hiekkasärkiltä lähtevälle luontopolulle.
Paljolti lankkutietä etenevä reitti on ainakin helppokulkuinen. Normaalioloissa tällainen olisi ehkä tuntunut tylsältä, mutta omille retkillemme epätyypillinen merimaisema piti mielenkiintoa yllä.
Polun varrella olleesta lintutornista olisi saattanut nähdä vieläkin kauemmaksi (jopa Suezin kanavalle asti), mutta tornissa jo tiirailevien alan harrastajien keskellä olisi ollut vaikeaa päteä.
Kalajoki ei ole maan tunnetuin talviurheilukeskus, mutta verrattain lyhyestä hiihtokaudesta huolimatta latupohjat näyttivät yhä hyviltä. Ja vaikka meren rannalla on pääosin aika tasaista, pienet kumpareet toivat maastoon vaihtelevuutta.
Toukokuussa latuja ei sentään enää kunnostettu, mutta kyllä särkillä olisi yhä voinut hiihtää. Päivän tai pari vanhoja suksenjälkiä näkyikin siellä täällä. Olisiko tänne pitänyt tulla jo kuukautta aiemmin?
Kalajoelta palasimme Nivalan, Kiuruveden ja Iisalmen kautta takaisin Kuopioon. Neljän päivän reissumme sisälsi ehdottomasti liikaa autossa istumista, mutta toisaalta tarkoitus olikin koeponnistaa retkeilyautoa tien päällä.
Aluksi 5,40-metrisen auton sisätilat tuntuivat pieniltä, mutta kun tavarat löysivät paikkansa ja omat rutiinit asettuivat kohdilleen, ahtauskaan ei enää vaivannut. Ja taajamapyörityksessä pieni retkeilyauto on kyllä näppärä, vaikka henkilöautoon tottuneelle ylimääräinen varovaisuus on aina paikallaan.
Matkaparkkeihin ja caravan-alueille on helppo majoittua, mutta osa helppoudesta selittyy sillä, että toukokuussa muita matkailijoita ei juuri ole. Miellyttävää joka tapauksessa on se, että retkeilyautolla on varsin edullista matkailla. Toki puitteet ovat hotellimajoitusta vaatimattomammat, mutta ainahan sitä voi kurvata hotelliin, jos tulee ikävä saunaa tai notkuvia aamiaispöytiä.
Suurimmat kustannukset liittyvät polttoaineeseen, mutta kotimaan rajojen sisällä nekin ovat kohtuullisia. Keski-Eurooppa on onneksemmme jo nähty, joten meillä ole hinkua ainakaan Pohjoismaita kauemmas.
Fiatiin ja Adriaan liittyvistä kokemuksista kerron lisää tuonnempana; niitä onkin myöhempien reissujen myötä kertynyt aika paljon.
Seinäjoen Ideapark ei paikkana vaikuta alueelta, joka olisi erityisen hiljainen yölläkään. Vieressä menee isohko tie, mutta tästä huolimatta nukuin yöllä hyvin ilman korvatulppiakin.
Ainoa yönaikainen vastoinkäyminen aiheutui krampista, joka iski oikean jalan pohkeeseeni. Juoksuharrastus varsinaisesti ehkäise pohjekramppeja, ja sellaiset ovat pahimmillaan aivan kamalia; niin tälläkin kertaa.
Krampit nähtävästi johtuvat suolatasapainon häiriöistä, mutta voiko pienessä tilassa nukkuminen edistää niiden syntymistä? Oma kroppani mahtuu kyllä vaivatta Adriaan poikittain, mutta ehkä sitä hieman sykkyrässä silti nukkuu.
Alkuperäinen ajatuksemme oli jatkaa Seinäjoelta Tampereen suuntaan ja ehkä etelämmäksikin, mutta lopulta totesimme, että käytettävissä olevat matkapäivät eivät riitä niin pitkään reissuun. Voisimme kuitenkin koukata länsirannikon kautta, mahdollisesti Kalajokea kääntöpisteenä käyttäen.
Niinpä suuntasimme kohti Vaasaa. Ajomatkan varrelle mahtuisi muutamia retki- tai käyntikohteita, joista ensimmäiseksi otimme käsittelyyn Tuomaanmäen reitin Isossakyrössä.
Kartasta arvioiden maaston märkyys tuskin olisi Tuomaanmäellä ongelma. Alkumatkasta polku ei silti metsätöiden vuoksi ollut erityisen hehkeä.
Polun noustessa ylemmäksi maasto kuitenkin muuttui hienommaksi. Täällä päin Suomea mäet eivät yleisesti ottaen ole kovin pahoja, mutta säästyvätpä polvet myöhempiin koitoksiin.
Tuomaanmäen nähtävyydeksi voidaan lukea prossikautiset röykkiöhaudat, joita on mäen laella. Hautajaisten aikaan maisema on näyttänyt kovin erilaiselta, koska meren pinta on ollut nykyistä ylempänä. Käytännössä haudat on ilmeisesti kaivettu meren rantaan.
Mitä eläimistöön tulee, hiisiäkin on Tuomaanmäellä liikkunut, mistä on todisteena puuhun naulattu hiiden leukaluu. Jotkut tosin puhuvat hirven kallosta, mutta tähän disinformaatioon ei pidä langeta. Olen kohdannut luonnossa niin monta hiittä, että tiedän kyllä, miltä hiiden pää näyttää.
Tuomaanmäeltä löytyy sitä paitsi myös karttaan merkitty hiidenkirnu. Opastekstien mukaan kyseinen kallioreikä ei geologisesti ottaen ole hiidenkirnu, mutta tämähän vain alleviivaa sitä, että reikä on oikeasti hiiden tekemä.
Tästä seuraa, että kirnulla on tiettyjä erityispiirteitä kuten se, että siinä oleva vesi parantaa syyliä. Ja mahtaisiko tuo auttaa kramppeihinkin? Arvelen, että vettä juomalla ainakin ummetus lähtisi.
Mäen laella on myös verrattain viihtyisä laavu. Viihtyisyyttä lisäsi myös auringonpaiste, joka hetkittäin nosti ilman lämpötilan jopa +5 asteeseen.
Tuomaanmäeltä jatkoimme Vaasan kautta pohjoisen suuntaan. Olimme kaavailleet yöpaikaksi Kalajoella sijaitsevaa Tapion Tupaa, jonka caravan-alue on auki ympäri vuoden.
Kalajoelle olisi hieman matkaa, mutta ehtisimme silti lyhyesti tutustua matkan varrella oleviin nähtävyyksiin, jos sellaisia tulee vastaan. Pian Vaasan jälkeen tien varressa olikin kyltti, jonka ohi ei voinut ajaa pysähtymättä: Oravaisten taistelutanner.
Historiantuntemus ei ole keskeisimpiä osaamisalueitani, ja lienen nukkunut juuri ne historiantunnit, kun Oravaisten tapahtumista puhuttiin. Ehkä juuri tästä syystä vuonna 1808 käydyn Venäjä-Ruotsi -maaottelun yksityiskohdat tuntuivat nyt niin kiehtovilta.
Oravaisten pelloilla käyty taistelu päättyi ruotsalaisten tappioon, mikä välillisesti johti siihen, että Suomesta tuli yli sadan vuoden ajaksi osa Venäjän keisarikuntaa. Tästä kumpuava mielenkiintoinen kysymys tietysti on: millaista Suomessa nyt olisi, jos ruotsalaiset olisivat voittaneet taistelun?
Puh, I värsta fall skulle även denna blogg nu vara på svenska.
Pihtiputaan aamu valkeni yllättävän aurinkoisena, eikä pelättyä lumisadetta näkynyt, ainakaan vielä. WC:stä puuttuva korkki sen sijaan oli ongelma, joka täytyi pikimmiten ratkaista.
Soittokierros lähialueen caravan-liikkeisiin paljasti, että lähin korkki löytyisi Ylivieskasta, ProCaravanilta. Mutta kannattaisiko korkin perässä ajaa Ylivieskaan saakka?
Tarkoituksemme oli viettää päivä Salamajärven kansallispuistossa, mutta pohjoisesta lähestyvän räntäsadealueen vuoksi asialla ei ollut kiire. Se helpotti myös korkkiongelman ratkaisua, ja niinpä päätimme päivän alkajaisiksi ajella Ylivieskaan.
Korkin haettuamme sade olisi ehkä jo lakannut, minkä jälkeen voisimme loikata Peuran polulle esimerkiksi Valkeisen kupeesta. Valkeisjärven rannalla on sattumoisin myös leirintäalue, johon voisimme samalla majoittua. Helppoa!
Korkin saimmekin nopeasti, kunhan ymmärsimme ajaa myymälän sijaan ProCaravanin huoltoliikkeen osoitteeseen.
Sen jälkeen suuntasimme Sievin, Lestijärven ja Reisjärven kautta kohti Valkeista. Matkalla pysähdyimme Maansydänjärvellä, jossa muutama vuosi sitten pienesti retkeilimme. Järven rannalla olevaan Urjanlinnaan olisi ehkä myös voinut jäädä yöksi, mutta alueella oli yhä hämmentävän paljon lunta, joten jalkapatikassa liikkuminen olisi ollut vaikeaa. Hiihtäminen olisi kyllä onnistunut, vaikka ladut eivät ihan priimaa enää olleetkaan.
Valkeisjärvelle päästyämme koimme pienen pettymyksen, sillä leirintäalue oli suljettu, ja itse asiassa myytävänäkin. Matkailuautopaikan olisi kenties voinut varata puhelimitse - tai ostamalla koko alueen itselleen - mutta myös Valkeisen ympärillä lumitilanne oli huolestuttavan hyvä. Pitäisikö meidän hakeutua vieläkin lännemmäksi?
Mitään hätää yöpaikan suhteen ei onneksi ollut, sillä meillä oli mukana kaikki tarpeellinen juoksevaa vettä lukuun ottamatta. Kello oli kuitenkin jo aika paljon, joten päätimme luopua päivän aktiviteeteista, ja ajoimme päätä pahkaa Seinäjoelle, BestPark-alueelle.
Osittain ratkaisu johtui siitä, että halusimme tutustua BestPark-konseptiin, joka oli meille uusina retkeilyautoilijoina vieras. Paikan varaaminen ja maksaminen onnistuikin kätevästi netin kautta.
Kahdellakymmenelläviidellä eurolla sai käyttöönsä Premium-paikan. Se erosi vitosen halvemmista peruspaikoista siten, että käytettävissä oli 16 ampeerin sähköpistoke (rahvaalla 6 A), ja lisäksi asfaltoitujen paikkojen välissä oli viheralue! Kun yleensä yöpyy hotelleissa, hinta vaikutti kohtuulliselta.
Hintaan sisältyivät myös huoltorakennuksesta löytyvät palvelut eli wc, suihku, vesipiste yms. Luulen myös kuulleeni rakennuksen sisältä pesukoneen ääntä, joten pyykinpesukin olisi saattanut onnistua.
Kuin kirsikkana kakun päällä autopaikkamme vieressä oli vielä monipuolisen oloinen kyläkauppa. Tuotevalikoiman laajuus tosin jäi todentamatta, koska upouuden korkin omistajina emme osanneet kaivata mitään muuta.
Toukokuussa koitti pitkään odotettu kevätloma. Lomaa oli tänä vuonna varrottu erityisesti siksi, että hankkimamme retkeilyauto oli nyt ensimmäistä kertaa tarkoitus ottaa tosikäyttöön.
Toukokuun alkuun osunut takatalvi aiheutti kuitenkin mutkia matkaan. Pohjois-Suomeen ja Kainuuseen oli tiedossa kymmenen asteen pakkasia, mikä sai meidät epäilemään auton vesijärjestelmän käyttöönottoa.
Jos auton pitää lämpimänä, vesi ei ole matkan aikana ongelma, mutta reissun jälkeen säiliöt, putket ja letkut pitäisi varmuuden vuoksi tyhjentää. En ollut juurikaan perehtynyt aiheeseen, koska olin kuvitellut, että asia on ajankohtainen vasta syksyllä.
Asiaa mietittyämme päätimme luopua veden tankkaamisesta autoon. WC:tä ja mahdollisesti harmaavesisäiliötä voisimme käyttää, mutta yöpyessämme leirintäalueilla hyödyntäisimme yleisiä suihkutiloja, joissa toukokuussa tuskin on ruuhkaa.
Samalla päivitimme myös matkasuunnitelmaa. Kainuun sijaan suuntaisimmekin tällä kertaa Länsi-Suomeen, jossa emme ole aikoihin käyneet. Vaasan suunnalla pakkaset olisivat maltillisempia, ja mikä parasta, luvassa olisi räntäsateiden sijaan auringonpaistetta.
Niinpä pakkasimme tavaramme Reiskaan ja ajelimme loman alkajaisiksi Korkeakoskelle, joka usein on kevättulvien aikaan näyttävä.
Korkeakosken parkkipaikalla jouduimme ensimmäistä kertaa pohtimaan matkailuautomme jääkaappiin liittyvään problematiikkaa, josta jo aiemmin kirjoitin. Soitto auton myyjällekään ei tuonut asiaan yksiselitteistä vastausta, mutta kokeilemalla ja muutaman nettihaun jälkeen ongelma onneksi ratkesi.
Karttaa tutkiessani huomasin, että Pielavedeltä alkavaa Urkin polokua - tai ainakin sen merkittyä osaa - on hiljattain laajennettu. Nyt polku yhdistää Pielaveden taajaman ja Korkeakosken toisiinsa; osittain teitä pitkin tosin. Pitäisi ehkä joskus tutustua.
Kosken kuohuja hetken ihmeteltyämme matkamme kuitenkin jatkui kohti Heinä-Suvantoa, joka myös vaikutti keväiseen aikaan mielenkiintoiselta paikalta. Kyseessä on iso suomainen suisto; entistä järvenpohjaa, kai.
Verrattain hyväkuntoista tietä pitkin pääsi melkein suon laitaan asti. Lähtöpaikassa on tilaa muutamalle autolle ja nuotiopaikka puuliitereineen.
Polku oli lumien sulamisen aikaan vetinen, mutta loppumatkasta pitkospuut helpottivat kulkemista.
Viimeiset metrit ennen suon reunassa odottavaa lintutornia tuntuivat silti kelluvien pitkospuiden vuoksi aavistuksen jännittäviltä.
Suoalue muistutti käyntimme aikaan lähinnä matalaa järveä, jollainen se siis on joskus tainnut ollakin. Lakeutta olisi ollut mielenkiintoista tutkia kopterilla, mutta kova tuuli ei tällä kertaa suosinut lentämistä, eikä aluetta olisi lintujen vuoksi muutenkaan voinut kuvata kuin ehkä hyvin korkealta.
Lintujen ääniä kuului sieltä täältä, mutta pikaisen vierailun aikana kylmettyneet käteni onnistuivat taltioimaan kennolle vain yhden kuovin.
Olisi mielenkiintoista nähdä, miltä Heinä-Suvanto näyttää jonain toisena vuodenaikana, syksyllä nyt ainakin. Onko se silloin vapaa vedestä?
Tarina kertoo, että suoalueen pohjoisreunassa on toinenkin lintutorni, joka ilmeisesti on vaikeammin saavutettavissa. Se voisi silti tarjota hyvän syyn palata suon laitaan uudestaan.
Olemme kerran aikaisemmin hyödyntäneet Niemenharjun hotellipalveluita, mutta tällä kertaa tarkoitus tietysti oli ajaa Reiska parkkiin paikan caravan-alueelle.
Alueen palvelutaso on uudehkon huoltorakennuksen ansiosta hyvä, eikä mihinkään tarvinnut odottaa vuoroaan, sillä olimme paikan ainoita karavaanareita (muutama rekkakuski pois lukien). Tämä ei varmaankaan toteudu sesongin alettua, mutta siinä vaiheessa me olemme jo paenneet puskiin, luulen.
Virittäessäni automme kemiallista vessaa käyttökuntoon huomasin, että jätesäiliön poistoputken päästä puuttui korkki. Maallikkokin ymmärtää, että asia saattaisi olla ongelma viimeistään sitten, kun autolla lähdetään ajamaan. Mutta mistä korkin tähän hätään löytäisi?
... mutta ei tämän kesän sentään vielä. Jatketaanpa silti lyhyesti Lentävänniemi-teemalla. Kuvasin viime vuoden heinäkuussakin Näsijärveä, Lentävänniemen satamaa ja rakenteilla olevaa Niemenrannan aluetta. Video jäi tuolloin julkaisematta, joten laitanpa sen nyt tähän.
Minulla ei ole viime vuosina ollut akuuttia pulaa lennokeista, mutta kesän lähestyessä kävi niin, että tulin hankkineeksi uuden kopterin.
Olin jo kertaalleen päättänyt, että DJI Mini 3 saa puolestani jäädä hyllyyn, koska se ei tuo riittävästi lisäarvoa nykyisen lentueeni päälle. Sitten huomioni kuitenkin kiinnittyi DJI Mini 3 Pro -malliin, joka julkaistiin jo reilu vuosi sitten. Toistaiseksi uusimpaan DJI Mini 2 -kopteriini verrattuna siinä vaikutti olevan paljon hyvää, esimerkiksi:
Pidempi kantama (Ocusync 3)
Tutkat edessä ja takana
Tutkien mahdollistama ActiveTrack 4.0
Näytöllinen kauko-ohjain
Etenkin uusi kauko-ohjain kiinnosti, koska minulla on yhä ollut satunnaisia ongelmia ohjaimen virranhallinnan kanssa. Uuden ohjaimen kanssa kännykkää ei tarvittaisi, ja tien päällä on aina helpompaa, kun ladattavia laitteita on vähemmän.
Uusi ohjain on kyllä aika iso, eikä reppukäytössä siten parhaimmillaan, mutta autosta tai muusta tukikohdasta käsin operoitaessa ihan sopivan kokoinen.
Yksi syy uuden kopterin hankintaan oli myös se, että retkillä yleensä käyttämäni Mavic Mini on alkanut videokuvattaessa oireilla, mikä ilmenee videoon satunnaisesti ilmestyvänä aaltoiluna:
Kopterissa itsessään tuskin on vikaa, vaan aaltoilu saattaa olla esimerkiksi säätilan (tuuli, lämpötila) aiheuttama juttu. Se voi myös juontaa juurensa kameran linssissä olevaan suotimeen tai siihen, että joku propelleista ei ole ihan priimakuntoinen.
Ongelma on kiusallinen, koska aina kun aaltoilu alkaa, otos on pilalla, mutta asia käy ilmi vasta editointivaiheessa. Vian selvittäminen on hankalaa, koska ilmiö ei vaivaa aina, joten kokoonpanoon tehtävien muutosten vaikutusta on vaikea arvioida.
DJI Mini 3 Pro joka tapauksessa tarjosi riittävästi sellaista, jolla pystyin perustelemaan hankinnan itselleni (ja vaimolle). Vanhan Mavic Minin otan silti jatkossakin mukaan retkille, sillä se on yhä koptereistani pienikokoisin.
Vaikka sekä Mavic Mini, DJI Mini 2 että DJI Mini 3 Pro näyttävät äkkivilkaisulla samanlaisilta, niissä on yllättävän paljon rakenne-eroja. Viimeksi mainitussa esimerkiksi jalat aukeavat eri tavalla, joten kopteriin täytyy tarttua uudenlaisella otteella.
Akun irrottaminen edellyttää DJI Mini 3:ssa takajalkojen kääntämistä auki. Propellit ovat aiempaa suuremmat, minkä ansiosta kopteri pärjää tuulessa paremmin, ja taitaa lentääkin vähän nopeammin. Myös gimbaalin suoja on tukevampi ja kätevämpi käyttää kuin ennen.
DJI Mini 3 Pro -kopterin käyttöönotto oli suoraviivainen homma. Kun kauko-ohjaimen yhdistää nettiin, sekä ohjaimeen että kopteriin liittyvät päivitykset saa helposti asennettua. Ainoa vastoinkäyminen oli se, että kopteri sammutti itsensä kesken järjestelmäpäivityksen (kuumenemisen estämiseksi). Tältä olisi ehkä voinut välttyä päivittämällä kopterin viileässä ulkoilmassa, mutta enpä tuota osannut ennakoida.
Koska kuvaan usein videoita, hankin kopterin mukana myös DJI:n suodinpaketin. DJI:n suotimet ovat ainakin helpompia kiinnittää kuin tarvikesuotimet, joita olen edellisissä koptereissani käyttänyt.
Vaikka lentämisen aikanakin voi tapahtua yhtä sun toista, ylivoimaisesti pelottavin kopterin käyttöön liittyvä juttu on kauko-ohjaimen ohjainvipujen kiinnittäminen... Kuljetuksen aikana vipuja on tapana säilyttää ohjaimen takana olevissa kiinnikkeissä, joista ne sitten irrotetaan ja ruuvataan ennen käyttöä paikoilleen.
Pienet osat putoavat sormista helposti, ja kaikenlaiset kolot ja onkalot vetävät niitä puoleensa. Vipujen kiinnittämiseen ja irrottamiseen täytyy siis aina muistaa keskittyä (tai vaihtoehtoisesti pitää ne aina kiinni ruuvattuina, mikäli tämä ei säilytyksen aikana ole ongelma).
Muuten kauko-ohjain tuntuu kädessä hyvältä, ja siihen integroitu näyttö suoraviivaistaa merkittävästi lennon alkuvalmisteluja, vaikka ohjain käynnistyykin aavistuksen hitaasti. Jostain syystä liukukytkimellä valittu lentotila (Cinema, Normal, Sport) ei automaattisesti aktivoidu, vaan käynnistyksen jälkeen ohjain on aina aluksi Normal-tilassa, kytkimen tilasta riippumatta,
Ostin DJI Mini 3 -kopterin Tampereelta, jossa myös kokeilin sitä ensimmäisen kerran. Testilennon aikana oli pieniä pulmia, koska kartta ja siinä normaalisti näkyvä lentoreitti eivät päivittyneet lainkaan. Kun samalla onnistuin hukkaamaan kopterin näköpiiristäni, kopteri piti lennättää takaisin Return To Home (RTH) -toiminnolla, jota en normaalisti käytä koskaan.
Nähtävästi ongelma johtui siitä, että ensimmäisellä lennolla ohjaimen WLAN oli pois päältä. Kun jaoin nettiyhteyden kännykän kautta, kartta ja lentoreitti alkoivat näkyä. Lentoreitin pitäisi kyllä piirtyä ilman nettiäkin, mutta jostain syystä näin ei tapahtunut. Sittemmin ongelma ei ole enää toistunut.
ActiveTrack-toimintoa käyttäen kopterin voi lukita kohteeseen, jota se sitten alkaa seurata. Sama toimintohan oli jo DJI Sparkissa, mutta Mavic Ministä ja DJI Mini 2:sta se puuttui, koska niissä ei ole tutkia.
En ole vielä testannut ActiveTrackia uuden kopterin kanssa, mutta tuskinpa maltan olla kokeilematta, miten kopteri seuraa esimerkiksi Reiskaa. Sen olen kuitenkin jo oppinut, että etu- ja takatutkasta huolimatta DJI Mini 3 Pro:llakaan ei voi lentää ihan miten sattuu. Sivusuunnassa törmäyksenestoa ei nimittäin ole, joten kopteri on helppo ohjata esimerkiksi puun oksiin.
Niin, siitä nimestä... Lapselle annettiin nimeksi Salla. Se oli oikeastaan vaimon keksintö, mutta hyvä jatkumo ainakin Mallalle.
