Petkeleen petkele

Minusta tuntuu, että retkeilyautoilun myötä lomien merkitys on jotenkin vähentynyt, mikä on vähän outoa. Aiemmin kesälomaa odotti kuin kuuta nousevaa, mutta nyt kun lähiretkille on helppo lähteä milloin vain, kokonaisen lomaviikon tuottama lisäarvo tuntuu vähäisemmältä kuin ennen. Reissuun on silti aina kiva lähteä, ja viikossa sentään ehtii pidemmälle kuin tavallisen viikonlopun aikana. 

Kesäkuun alkupuolelle ajoittunut lomamatkamme ei silti tuntunut ottavan tuulta alleen. Ei homma tosin tuulesta ollut kiinni vaan siitä, että juhannusta edeltävä viikko vaikutti Kuopion pohjoispuolella kovin epävakaiselta. Lappi houkutteli, mutta jos viiden sadan kilometrin jälkeen huomaa lähteneensä väärään suuntaan, virhettä on enää vaikea korjata.

Onneksi itäisessä Suomessa näytti paremmalta. Se tietäisi toistoa, sillä Ilomantsin-Lieksan kulmilla on vuosien myötä pyöritty paljon, mutta poutainen sää kuitenkin oli toivelistamme kärjessä.

Olin ennen loman alkua tiedustellut huonekaluliikkeeltä, missä toukokuussa tilaamamme Adrian petauspatja viipyy. Liikkeestä vastattiin nopeasti, että patjaa ollaan parhaillaan postittamassa, mutta tälle reissulle se ei siten ehtisi.

Aurinkoisin mielin lähdimme silti lauantai-aamuna ajamaan kohti Petkeljärven kansallispuistoa. Ajatus oli viettää Ilomantsin suunnalla muutama päivä, ja jatkaa sen jälkeen Kuopion kautta lännemmäksi, jossa loppuviikko näytti sään puolesta paremmalta. Rusinat pullasta, siis.

Vaikka kansallispuistojen merkitys retkeilyportfoliossamme on vähentynyt, Petkeljärvi on kiinnostava paikka. Pinta-alaltaan Suomen pienimmän kansallispuiston kävijämäärät ovat maltillisia, mutta alueella riittää silti patikoitavaa, koska kauniit harjut polkuineen jatkuvat Ilomantsin suunnassa myös puiston ulkopuolelle. Suurin osa merkityistä reiteistä itse asiassa meneekin Petkeljärvi-Putkelanharjun luonnonsuojelualueella.

Pitääksemme asiat yksinkertaisina päätimme tällä kertaa turvautua Petraniemestä löytyvän Petkeljärven retkeilykeskuksen palveluihin.

Petraniemessä toimii leirintäalue, jonne voi majoittua niin teltan kuin matkailuautonkin kanssa. Vaikka alue ei ole suuren suuri, retkeilykeskuksen omat sivut maalaavat siitä turhankin vaatimattoman kuvan.

Autopaikkoja ei ole kovin montaa, mutta jos auton on tarkoitus toimia vain retkeilyn tukikohtana eikä esimerkiksi ole tarve laulaa karaokea, vaatimukset täyttyvät kyllä. Pienehköllä hiekkakentällä sijaitsevien sähköpaikkojen lisäksi tarjolla on myös viihtyisältä mäntykankaalta löytyviä sähköttömiä autopaikkoja.

Samalla kentällä sähköpaikkojen kanssa on myös kolme ilmaista autopaikkaa. Toki on niin, että jos ei maksa mitään, alueen muut palvelut (suihkut, sauna, keittiö) eivät ole käytettävissä.

Itse päädyimme tolppapaikalle, vaikka juhannusviikolla sähkölle ei ollut pakottavaa tarvetta. Kahdenkymmenen kuuden euron hinta tuntui maltilliselta korvaukselta työstä, jota paikalliset yrittäjät tekevät.

Monet lähialueen poluista olivat meille ennestään tuttuja, mutta Kuikan Kierros oli yhä kulkematta. Niinpä lähdimme iltaa myöten kiertämään Kuikkalampea ympäri.

Olemme joskus menneisyydessä telttailleet Keltasilmällä, joten päätimme samalla poiketa katsomassa, miltä paikka nykyään näyttää. 

Mielestäni Keltasilmällä oli aiemmin virallinen telttailualue, mutta nykyään Petkeljärven säännöissä sanotaan, että vain leirintäalueella on lupa yöpyä. Pienessä puistossa tuskin pääsee syntymään tilannetta, että maastossa ylipäänsä olisi pakko yöpyä, mutta rajoitus kuulostaa silti omaan korvaani vähän erikoiselta.

Toinen vierailun aikana eteen tullut uusi rajoitus liittyy dronen lennättämiseen. Kuten olen aiemmin kertonut, tiedustelin muinoin Traficomilta, edellyttääkö alle 250 gramman painoisen dronen lennättäminen ADIZ-alueella lentosuunnitelman tekemistä. Tuolloin saamani vastauksen mukaan suunnitelmaa ei kevyiden droonien kohdalla tarvitse tehdä.

Keskustellessani aamulla retkeilykeskuksen työntekijöiden kanssa kävi kuitenkin ilmi, että Metsähallitus on lisännyt Petkeljärven luontoon.fi-sivulle maininnan, jonka mukaan vaatimus koskee kaiken kokoisia droneja. Samaa tekstiä ei kuitenkaan löydy esimerkiksi Ruunaan tai Hossan vastaavilta sivuilta, vaikka kaikki kolme aluetta sijaitsevat ainakin osittain ADIZ-alueella.

Koska lentämiseen liittyvät jutut eivät kuulu Metsähallituksen päätettävissä oleviin asioihin, tiedustelin asiaa uudelleen Traficomilta. Sittemmin saamani vastauksen mukaan asia todella on kaikessa hiljaisuudessa muuttunut. Voi petkeleen petkele!

Muutos tuli itselleni yllätyksenä, joten arvelin, että se saattaa olla uusi juttu muillekin pienten droonien omistajille. Ehdotin Traficomille, että asiasta voisi lisätä erityismaininnan droneinfo-sivustolle, mutta eipä tuolla näytä sellaista edelleenkään olevan. Mitäpä sitä.

Kaiken rajallisuudesta

Patikoimme hiljattain kohteessa, joka maastonsa puolesta toi mieleeni jonkun vanhan Ruotsissa tekemäni retken. Se sai minut muutenkin vilkuilemaan taustapeiliin ja muistelemaan, millaisia reissuja vuodet ovat tuoneet tullessaan. Ja ehkä sitäkin, millaisia saattaisi vielä olla edessä.

Olen kulkenut näitä polkujani parisenkymmentä vuotta. Aluksi retket olivat lyhyitä päiväretkiä, sitten vähän pidempiä vaelluksia, ja nykyään taas kuljetaan päiväseltään, kun Reiska on korvannut teltan.

Suhtaudun tähän hommaan melko maanisesti, joten kilometrejä on kertynyt paljon. Tarkkaa määrää en silti ole laskenut, koska asialla ei varsinaisesti ole merkitystä, vaikka retkistä tällaista blogimuotoista päiväkirjaa pidänkin.

Ehkä jossain vaiheessa kohteita ja reittiosuuksia olisi silti kannattanut alkaa pisteyttää, muiden iloksi edes. Vuosien myötä asiaan on syntynyt näkemystäkin. Jälkikäteen homma on hankalaa, mutta jonkinlaisen top-listan voisi ehkä joskus rakentaa. Tosin hieman subjektiivinen aihehan tämä on.

Vaikka olen kulkenut paljon, minulla ei ole kokemusta erityisen vaativista vaelluksista. Omat reissut on tehty enimmäkseen kevään ja syksyn välisenä aikana, ja yleensä melko helpossa maastossa.

En silti enää nykyään lähtisi kaikille sellaisille reissuille, joita nuorempana tein. Ikä tuo mukanaan rajoitteita, jotka on hyvä tunnistaa. Ja ehkä myös ymmärrystä siitä, mikä on järkevää ja mielekästä.

Suomessa on pääosin helppo kulkea, mutta jo Pohjois-Ruotsissa moni asia on toisin: vuoret ovat suurempia, joet vuolaampia, ja jäätikötkin tuovat retkeilijän soppaan oman mausteensa. Tosin kyllähän se soppa sitten paikoin maistuukin hyvältä.

Todennäköisesti haastavimman retkeni olen tehnyt Stora Sjöfalletin kansallispuistossa. Kilometrimääräisesti matka ei ollut erityisen pitkä, mutta paikoin hankala maasto vaikeutti kulkemista. Ja vaikka olin hyväkuntoinen, olin hieman tottumaton.

Ikääntyminen tarkoittaa samalla luopumista joistakin haaveista. En ole koskaan vaeltanut Sarekissa tai noussut Kebnekaiselle, vaikka molemmat olivat pitkään työlistalla. Kuntopohja riittäisi edelleen, mutta kroppa muuten jo vastustelee. Ja nykyään tuntuu myös siltä, että Ruotsin tunturit ovat kovin kaukana.

Mutta mistäpä sitä varmaksi tietää, ei kulkemista haittaava kynnys ihan ylittämätön vielä ole. Yksin vaeltaminen ei kuitenkaan tällä erää suuremmin houkuta, vaikeassa maastossa ainakaan.

Nuorempana asiaa ei samalla tavalla ajatellut, mutta nykyään riskeihin kiinnittää enemmän huomiota. Väärin valittu joen ylityspaikka johtaa helposti ongelmiin, ja sateella tai hämärässä pienetkin jyrkänteet voivat olla vaarallisia. Kerran oli käydä huonosti, kun loikkasin pää edellä puusta törröttävään oksaan, jota en vasta-auringon vuoksi huomannut.

Toisaalta samaan hengenvetoon on todettava, että helpossa maastossa on mukava kulkea yksinkin. Joskus tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse mukautua toisten tarpeisiin, vaan riittää, että tulee toimeen omien ajatustensa kanssa.

Lueskelen toisinaan vanhoja retkilehtiä, jotka vuosien jälkeenkin tuntuvat yllättävän tuoreilta, ainakin retkikohteista kertovien juttujen osalta. Nyt kuitenkin huomaan, että niiden sisältämä varustekohkaaminen on alkanut ärsyttää minua. 

Tämä on siinä mielessä erikoista, että pidin itsekin aiemmin tärkeänä sitä, että varusteista ei ainakaan tingitä. Vuosien myötä kaikenlaista sälää onkin sitten kertynyt paljon, mutta suurin osa siitä lojuu nyt tyhjän panttina kaappien hyllyillä. Ehkä vähempikin määrä olisi riittänyt.

Retkeilyautoilu on muuttanut omien reissujen luonnetta, kun yöpymisvälineitä ei enää tarvitse kantaa mukana. Ducatolla ei pääse kaikkien kohteiden viereen, mutta riittävän syvälle korpeen kuitenkin.

Kantamusten väheneminen on hyvä asia, sillä olen viime vuosina huomannut nivelongelmien - etenkin käsissä, mutta onneksi ei vielä jaloissa - lisääntyneen. Myös niskasärky on toistuva kiusa etenkin pidempien retkeilyjaksojen jälkeen. Johtuneeko tuo sitten repun ja kameran kantamisesta, vai pelkästään elimistön rappeutumisesta, en tiedä.

Onneksi peruskuntoni on edelleen hyvä. Nuorempana yksi mieluisimpia asioita oli juosta helteellä hyvää musiikkia kuunnellen. Etenkin pienen juoksutauon jälkeen oli helppo päästä flow-tilaan, jossa matka eteni kuin itsestään. Tällaiset tuntemukset kuitenkin katosivat elämästäni jossain 45 - 50 ikävuoden paikkeilla, ja nyt jäljellä on enää juoksemisen vaiva.

Kaikella siis on rajansa, eikä ikä tosiaankaan ole vain numero, vaikka niin väitetään. Toisaalta täytyy olla kiitollinen siitä, että vaikka vauhti on hidastunut, juokseminen on yhä mahdollista. Nykyään lenkille lähteminen kuitenkin edellyttää toisenlaista motivaatiota kuin ennen.

Kulkeminen on silti edelleen tärkeää, ja kulkisin mielelläni enemmänkin, ellei yhteiskunnan oravanpyörä jarruttaisi menoa. Siitä vain on hankala päästä pois.

Suospektaakkeli

Vaikka muutakin väitetään, viimeisimpien tietojen mukaan alussa sittenkin olivat suo, kuokka - ja Sandels.

Linkki videoon

Kierien eteenpäin

Kesäkuisen viikonloppumatkamme toinen päivä avautui aurinkoisena, mutta tiedossa oli, että viimeistään iltapäivällä sade kastelisi lähitienoot kauttaaltaan. Sitä ennen ehtisimme kuitenkin piipahtaa metsässä, jos sopiva kohde löytyisi riittävän läheltä.

Onneksi olin kerrankin suunnitellut asioita, ja tämän työn pohjalta osasimme nyt jatkaa Turkkisuolta kohti Kieriänsärkkää. Retkeilimme särkällä edellisen kerran pari vuotta sitten, ja tuolloin mieleen jäi kytemään ajatus, että samoille kulmille voisi joskus palata uudestaankin. Särkän pohjoispuolella oleva sorakuoppa voisi tällä kertaa soveltua retkemme lähtöpisteeksi.

Kuopalle vievällä metsäautotielle oli tuotu ikävän näköistä mursketta, mikä muistutti meitä edellisenä syksynä kohtaamistamme vastoinkäymisistä. Pikaisen riskianalyysin jälkeen jatkoimme eteenpäin, mutta poikkeuksellisen hitaasti ajaen. Onneksi vajaan neljän kilometrin matka taittui ryömienkin jokseenkin tolkullisessa ajassa.

Rengasasialle täytyisi silti tehdä jotain, sillä isomurskeisia metsäautoteitä tulee eteen melko usein. Näen painajaisia, joissa kamppailemme alituisten rengasrikkojen kanssa. 

BFGoodrichin All-Terrain -mallisto on juuri uudistumassa, eikä Ducatoon sopivaa kokoa ole vielä saatavilla, mutta ensi kesänä tilanne saattaa olla toinen. Mahtaisikohan Reiska tykätä sellaisista? Voisi ajatella, että tuollaiset maastorenkaat kestäisivät paremmin myös painavan auton alla.

Retkeä ajatellen lähtöpaikka oli joka tapauksessa hyvä, sillä sen ansiosta voisimme tavoitella Iso-Valkeisen pohjoispuolella menevää, Hanhisuon suuntaan etenevää polkua.

Parin vuoden takaisella retkellä oli syksy ja kylmä, mutta nyt olosuhteet olivat hyttysiä lukuunottamatta miellyttävät. Iso-Valkeisen tulipaikka laavuineen on kauniilla kankaalla, jota myös aurinko hellii, kun sille säälle sattuu.

Jatkettuamme laavulta eteenpäin hukkasimme reittimerkinnät hetkeksi. Erityisesti Vepsäntien kupeessa olevan soramontun liepeillä niitä on hankala havaita, mutta onneksi polku näkyy pohjakartassa, ja maastossakin se erottuu selvästi, jos pään vain löytää.

Alkuperäinen ajatuksemme oli patikoida Teerilammelle asti, mutta vatuloituamme matkalla reittimerkintöjen kanssa totesimme, että sinne on liian pitkä matka. Asettauduimme Hanhisuon laitaan kahvitauolle.

Suon ympärillä oli kaunista. Mieli veti eteenpäin, mutta pikku hiljaa tummenevien pilvien alla käännyimme silti paluumatkalle. Onneksi tänne on helppo tulla kolmannenkin kerran, ja lähteä liikkeelle vaikkapa Teerilammen suunnasta.

Kieriänsärkän polku on kaikkiaan hieman erikoinen tapaus. Kun kilometrien mittainen, pitkostettu reitti on merkitty maastoon, ja sen varrella on laavukin, voisi ajatella, että myös internet muistaisi reitin nimeltä. Mutta kuten Turkkisuosta, Kieriänsärkästäkään kukaan ei tunnu tietävän mitään. 

Mahtaisiko hieman pohjoisempana oleva Jauhovaara jotenkin liittyä Kieriänsärkän reittiin? Aivan sinne asti polku ei kuitenkaan näytä yltävän.

Koska meillä ei ollut kiire kotiin, päätimme vetäytyä toiseksi yöksi Rautavaaralle. Tiilikkajärven kansallispuiston rajan kupeesta löytyi rauhallinen soppi, jossa voisimme viipyillä vielä hetken. Ukonilma ja rankat sadekuurot tosin säestivät iltaamme, mutta onneksi sää rauhoittui yötä kohden. 

Kaljakreivin saavutuksista

Kesäkuu. En jaksa uskoa, että siitä on liki viisi kuukautta, mutta niin se homma vain etenee, kuin pikakelauksella.

Kesäkuun alussa päätimme lähteä pienelle viikonloppuretkelle. Tällaisia äkkilähtöjä vartenhan retkeilyauto hankittiin, koska se yksinkertaistaisi yön tai kahden yön reissuja.

Viime vuonna samoihin aikoihin piipahdin Reiskan kanssa Katajakankaalla tarkoituksenani tutkia Turkkisuon outoja rakennelmia, tai kanaviako ne oikeastaan ovat. En tuolloin päässyt suolle asti, koska se olisi edellyttänyt Katajajoen ylitystä, joten kuvasin suota lähinnä ilmasta käsin.

Jälkeenpäin kävi ilmi, että joen ylihän menee silta, joka tosin näkyy vain satelliittikuvissa. Olin tietämättäni käynyt melkein sillalla asti, mutta etu jäi hyödyntämättä, koska en havainnut sitä.

Nyt päätin palata Turkkisuolle vaimon kanssa tarkoituksenamme saavuttaa suo sillan kautta. Niinpä ajelimme alkukesäisenä perjantaina ensin Nurmekseen, sitten kohti Kuhmoa ja lopulta Katajakankaalle.

Retkestä ei tulisi kovin pitkä - noin 2,5 kilometriä suuntaansa - mutta iltakävelyksi se olisi ihan riittävä, koska reitti etenee paljolti umpimetsässä.

Turkkisuo on mielenkiintoinen kohde, koska erikoisista piirteistään huolimatta siitä löytyy vain vähän nettiviittauksia, eikä esimerkiksi kuvia lainkaan. Tämä tietysti herättää epäilyksen, että... saako suolla liikkua lainkaan?

Suo ympäristöineen kuuluu Paistinvaaran luonnonsuojelualueeseen, johon ei näyttäisi sisältyvän mitään rajoitusosia. Vaikka mistäpä näistä tietää; itse epäilen nykyään kaikkea, varmuuden vuoksi.

Vuosi sitten ottamistani ilmakuvista kuitenkin näkyy, että suolla on kuljettu. Mutta onko siellä liikkunut ihminen, eläin vai jotain muuta?

Kulkurajoitusten ohella toinen selitys vähäisille nettiviittauksille saattaisi olla se, että suolle päätyneet ihmiset eivät ole selviytyneet takaisin kertoakseen kokemuksistaan. Kuten aiemmin ounastelin, Turkkisuon kanavat eivät välttämättä ole ihmisen tekemiä (vrt. Marsin kanavat).

Onko Turkkisuolle uskaltautuneet kenties siepattu toiseen ulottuvuuteen? Liittyvätkö koivujen ympäröimät saarekkeet jotenkin tähän ilmiöön? Vaikeita asioita.

Vaimo ei halunnut keskustella kanssani abduktiovaihtoehdosta, mutta päätimme joka tapauksessa tavoitella Turkkisuota alkuperäisen suunnitelmamme mukaisesti. Katajajoen yli johtava silta ainakin löytyi satelliittikuvien osoittamasta paikasta.

Etenemisen kannalta yksi kysymysmerkeistä liittyi siihen, kuinka märkä suo mahtaisi kesän alussa olla. Edellisten viikkojen poutasäät olivat epäilemättä kuivattaneet suota, mutta kesäkuussa vettä voisi silti olla vielä runsaasti. Hyttysiä ainakin oli tarpeeksi.

Suon reunaan päästyämme vaikutti siltä, että vesi ei olisi ongelma. Turvematto oli pehmeä ja hiukan kosteakin, mutta silti kohtalaisen helppokulkuinen. 

Keskemmällä suota tilanne kuitenkin muuttui. Siellä olisi tarvittu kumikenkiä - tai ainakin lumikenkiä - eikä meillä ollut mukana kumpiakaan.

Kanaville oli enää enää muutaman sadan metrin matka, mutta eteneminen oli siinä määrin hankalaa, että päätimme vetäytyä läheiseen saarekkeeseen, josta voisin lähettää Mallan asialle.

Maan pinnan tasolta katsoen rakennelmat näyttävät aivan tavallisilta suon saarekkeilta, ellei sitten koivujen poikkeuksellisen suurta määrää pidä erikoisena. Kyllähän Suomessa on koivusoita, mutta itse olen tottunut näkemään tällaisessa ympäristössä lähinnä havupuita.

Edelleen on silti epäselvää, kuka nämä kanavat on rakentanut. Voisi ajatella, että tällaisesta projektista löytyisi jotain tietoa, mutta hiljaisuus asian ympärillä on kuumottavaa.

Hmm... Mahtaisikohan tekoäly tietää asiasta jotain...? Käännyin jälleen ChatGPT:n puoleen.

Johan August Sandels? Siis se kaljakreivi? Hahaa... Kaikista ChatGPT:n keksimistä jutuista tämä oli kyllä yksi parhaista!

Mysteerien ääreltä palattuamme ajoimme Reiskan metsäautotien varressa olevalle vanhalle sorakuopalle, johon jäimme odottamaan seuraavaa päivää.

Autokärpänen

Jokainen lienee joskus kohdannut Eppu Normaalin baarikärpäsen, jota valtiovallan toimet tuntuvat kaltoin kohtelevan:

"Ne jossain pohtii nytkin viinan hinnan nostoa
mä istun baaritiskillä janoten kostoa
Vaan eipä taida kannattaa nenillensä hyppiä,
on multa liian helppoa näet siivet nyppiä."

Monella karavaanarilla lienee tällä hetkellä samanlaiset tuntemukset matkailuautojen verotuksen suhteen. Niiden käyttövoimaveroahan ollaan lähitulevaisuudessa korottamassa melko rankalla kädellä.

Matkailuautoilun verotus on tähän asti ollut Suomessa yllättävänkin kevyttä. Uuden auton myyntihintaan sisältyvää autoveroa ei matkailuautoilta ole peritty lainkaan, ja myös ajoneuvovero (= perusvero + käyttövoimavero) on ollut maltillinen, koska käyttövoimavero on pakettiautojen tapaan määräytynyt alemman verokannan mukaisesti.

Mutta koska on maamme köyhä ja siksi jää, kaikkien täytyy osallistua säästötalkoisiin - ja etenkin autoilijoiden. Ensimmäinen ajatus lienee ollut, että matkailuautot olisi laitettu samalla tavalla autoverolle kuin henkilöautotkin. Tämä olisi kuitenkin merkittävästi nostanut uusien matkailuautojen hintoja, ja näin torpannut ainakin uusien kuluttajien pääsyn markkinoille. Ja ehkä tyrehdyttänyt autokaupan muutenkin.

Niinpä hallitus on viisaudessaan päätynyt korottamaan matkailuautojen käyttövoimaveroa. Tämäkin on hiukan ongelmallista, sillä kyseinen vero lasketaan ajoneuvon kokonaismassan (= omamassa + kantavuus) perusteella, ja matkailuautot tunnetusti ovat painavia. Veron nostaminen samalle tasolle henkilöautojen kanssa (eli veron kuusinkertaistaminen) johtaa siten myös euromääräisesti isoon korotukseen.

Korotuksen merkitystä pyritään vähättelemään sillä, että auton voi laittaa osaksi vuotta seisomaan. Etenkin moni retkiautoilija kuitenkin käyttää autoaan kaikkiin ajoihin, eikä auton seisottaminen tällöin ole mahdollista.

Korotus iskee kokolailla samalla tavalla suurimpaan osaan karavaanareita, koska valtaosa autoista on kokonaismassaltaan 3300 tai 3500 kilon painoisia. En tiedä, oliko hallituksen kaavailuissa mukana sellainen vaihtoehto, että käyttövoimavero laskettaisiin matkailuauton omamassan perusteella. Tämä olisi paitsi inhimillistänyt korotusta myös ohjannut kulutusta pienempiin ja vähäpäästöisempiin matkailuautoihin, mikä kai muutenkin on ollut älymystön tavoitteena.

Mutta mitäpä minä tässä ruikutan; vuoden 2026 alusta alkaen maksettavana on ylimääräinen 600 euron vero, kuten monella muullakin matkailuautoilijalla. Jos se pelastaa Suomen, raha ainakin menee hyvään tarkoitukseen.

Omalle luonteenpiirteelleni tyypillisesti alan kuitenkin heti pohtia, mistä saan vuosittaisen 600 euron maksun säästettyä. Pienistä puroista tuollaista summaa on vaikea kuroa umpeen, ja ainoalta järkevältä vaihtoehdolta tuntuu luopua toisesta autosta.

Meillähän on tällä hetkellä retkeilyautona Reiska (Fiat Ducato) ja henkilöautona Subaru. Ratkaisu on ylimitoitettu, koska vaimolla ei ole ajokorttia, eikä kahden auton omistaminen siten tuota suurta hyötyä. Ajojakin on nykyään vähän, eikä etenkään Subarun mittariin kerry kuin muutama tuhat kilometriä vuodessa, koska suurin osa menoista ajetaan kesäaikaan Reiskalla.

Pitäisikö Subarusta siis luopua? En haluaisi tehdä niin, mutta säästöä kertyisi helposti 1700 - 1800 euroa vuodessa (vakuutukset, verot, huollot, rengaspalvelut). Ja kun vuosittainen arvonalenema lasketaan mukaan, puhutaan jo useista tuhansista euroista.

Jos kyse olisi yksistään siitä, että autolla täytyy päästä paikasta A paikkaan B, luopuisin mieluummin Fiatista. En luota Fiatiin samalla tavalla kuin Subaruun, ja etenkin nykydieseleiden päästöjenhallintaan liittyvä tekniikka on aivan perkeleestä. Selvää myös on, että nelivetoinen Subaru vie kelistä riippumatta varmemmin perille.

Retkeilyauto on kuitenkin viimeiset kaksi vuotta ollut iso osa elämäämme. Se on tuonut mukanaan sellaisia positiivisia kokemuksia, jotka eivät henkilöauton kanssa olisi olleet mahdollisia. Ducaton käyttäminen arkiajoihin edellyttäisi tiettyjä kompromisseja, mutta Reiskasta olisi myös vaikea luopua.

Hankala asia siis, mutta onneksi sitä ei tarvitse päättää ihan tällä minuutilla. Jos toinen auto myydään, ja siihen liittyvät verot ja maksut jäävät jatkossa maksamatta, mitä valtio lopputulemasta sitten hyötyy? Yllä esitetyillä säästöoletuksilla tuskin paljoakaan.

Runosuoni ratkeaa

Jos kelloa kääntää voisin

toukokuun takaisin toisin

en vappua kuitenkaan

valon ja lämmön vaan

ne takaisin soisin.

Linkki videoon

Ei siunaaman rauhaa

Toukokuun viimeisten päivien helteet houkuttelivat jälleen konttorirotan tien päälle. Vaikka kesä 2024 oli näin jälkeenpäin ajatellen hyvä, hellepäivät ovat Suomessa siinä määrin rajallinen resurssi, ettei niitä kannata talven kylmyyden jälkeen haaskata yhtään.

Tällä kertaa ajattelin viettää pari päivää Kolilla, tarkemmin sanoen Loma-Kolin leirintäalueilla, joita nykyään on kaksi: Kolin Caravan ja Koli Camping. Jälkimmäinen oli kai muutaman vuoden suljettuna, mutta on nyttemmin avautunut uuden omistajan komennossa.

Molemmat paikat olivat minulle ennestään vieraita. Nettitietojen perusteella vaikutti siltä, että Kolin Caravan on alueena uudempi, mutta Koli Camping sijaintinsa puolesta parempi. Kun käytettävissä oli kaksi päivää, päätin kokeilla molempia.

Lähdin tiistaina töiden jälkeen ajamaan Kuopiosta kohti Kolia. Noin kolmen tunnin jälkeen saavuin Merilänrantaan, jossa hakeuduin Kolin Caravanin respaan ja varasin itselleni sähköpaikan yhdeksi yöksi. Kahdenkymmenen seitsemän euron hintaan sisältyi valosähkö. Lämmityssähkö olisi maksanut vitosen lisää, mutta sille ei nyt ollut käyttöä.

Joissain nettiarvosteluissa on moitittu Kolin Caravanin camping-alueen karkeaa sepeliä, minkä tavallaan ymmärränkin. Alue on otettu käyttöön vuonna 2021, minkä jälkeen sepeli on kyllä tasoittunut, mutta olin silti hieman huolissani renkaiden hyvinvoinnista. Muutenhan sepeli on tällaiseen käyttöön oiva ratkaisu, koska se päästää veden läpi, eikä kantaudu kenkien mukana auton sisälle.

Retkeily jää näillä etätyöreissuilla pieneen rooliin, mutta juoksemaan on aina helppoa lähteä, vaikka vapaa-aikaa olisi niukasti. Illalla kirmasinkin latupohjia pitkin Käränkälammen takana kohoaville Käränkävaaran rinteille. 

Vaara on itselleni osittain tuttu, vaikka en ole latupohjia pitkin siellä suhannutkaan. Tai oikeastaan se on kuntorata, joka rinteessä menee, ja kuntoa lenkki kysyikin. Toisiaan seuraavat nousut ja laskut eivät antaneet siunaaman rauhaa, eivätkä sitä suoneet hyttysetkään, joita vaaralla oli jo yllättävän paljon. Nuorempana juoksin niiltä helposti karkuun, mutta enää en pääse, ainakaan tällaisessa maastossa.

Vaaralta palattuani koukkasin vielä Koli Campingin tontilla katsomassa, miltä siellä näyttää. Huoltorakennus on hieman kälyinen, mutta muutoin alue mäntykankaineen vaikutti oikein viihtyisältä. Ja Pielinen vain muutaman askeleen päässä.

Piipahdin myös rannalla, mikä vahvisti ajatustani siitä, että tänne kannattaa pyrkiä toiseksi yöksi. Olen telttailuaikakaudellani moneen otteeseen tavoitellut Herajärven kierroksen varrella olevaa Rykiniemeä sitä koskaan saavuttamatta. Ehkä Merilänrannan Isohiekka paikkaisi tämän puutteen.

Vaikka seuraavakin päivä oli helteinen, työskentely autossa oli miellyttävää, kun kaikki räppänät piti auki. Puolilta päivin siirsin suunnitelmani mukaisesti asemapaikkani lähemmäs Pielistä, jolloin sain Reiskan vielä puiden varjoon.

Tässä vaiheessa alueella ei lisäkseni ollut muita kuin yksi hollantilainen pariskunta retkeilyautoineen. 

Myöhemmin paikalle saapui pari autoa lisää, mutta käytännössä alue oli silti vielä tyhjä. Alkukesän hyviä puolia tämä.

Vaikka tilaa ja vapaita sähköpaikkoja oli mielin määrin, yksi tulijoista päätti kuitenkin hinkata vaununsa aivan oman autoni eteen. Autojen ja vaunujen väliin on tapana jättää neljän metrin turvaväli, eikä suurempikaan olisi haitaksi. Nyt etäisyys oli hädin tuskin 2 - 3 metriä, mutta enpä tuosta enää viitsinyt omaa autoani siirtää.

Muutenhan paikka oli mainio. Oven takaa avautui näköala Pieliselle, joka vielä sopivasti tyyntyi iltaa kohti.

Aamu oli silti vielä maireampi, kun nouseva aurinko lämmitti idän puoleista rantaa.

Tällaisia hetkiä ei voi ihmisen elämässä olla liikaa. Olen jo vuosia haaveillut hyvin yksinkertaisesta arjesta, ja vaikka elämän realiteetit rajoittavat valintoja, pienikin poikkeama totutusta potkii eteenpäin.

On mainio asia, että Koli Camping on jälleen avattu. Palvelut eivät vielä ole kovin korkeatasoisia, mutta hienojen maisemien myötä sitä on valmis antamaan paljon anteeksi. Ja ehkä paikan yleinen habitus kohentuu ajan myötä.

Kolin isoille vaaroille ja retkipoluille on Merilänrannasta useampi kilometri. Retkeilymielessä paikka ei siis ole optimaalinen, mutta yleisen hälinän suhteen etäisyys voi olla hyväkin asia.