Kun maailma häikäisee

Hankkiessani keväällä DJI Mavic Minin en aluksi ollut tyytyväinen kuvaamieni videoiden laatuun.  Ihan priimaa ne eivät ole vieläkään, mutta opettelun ja kokeilujen myötä suunta lienee silti oikea.  Menneen kesän aikana kopterivideoita onkin syntynyt aika monta. 

Yksi kirkkaassa valossa tapahtuvan kopterikuvauksen ongelmista on se, että automatiikan valitseman lyhyen valotusajan vuoksi videokuvasta voi tulla hiukan yliterävää.  Valotusaikaa voi yleensä säätää, mutta aukkoa välttämättä ei, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää käyttää himmentävää suodinta.

Heinäkuisen kesälomareissumme jälkeen päätinkin panostaa lisää videokuvaukseen, ja hankin Mavicin nokalle muutaman harmaasävysuotimen (ND 8/16/32/64).  Sparkiin niitä löytyi ennestäänkin, mutta koska olen videokuvannut sillä aika harvakseltaan, suotimista saavutettava hyöty on ollut aika pieni.

Harmaasävysuotimen avulla valotusaikaa voi kasvattaa niin, että jokaiseen yksittäiseen kuvaan tulee hiukan liike-epätarkkuutta, jolloin liike näyttää videolla pehmeämmältä.  Samalla valotusajan voi asettaa niin, että se on johdettu käytetystä kuvataajuudesta.  Esimerkiksi 30 fps (frames per second) -nopeudella kuvattaessa hyvä lähtökohta valotusajalle on 1/60 s.

Jos aukko ja valotusaika ovat jokseenkin lukittuja, millainen suodin kopterin keulaan kannattaisi minäkin päivänä asentaa?  Kahta tumminta versiota (ND32/ND64) ei kovin usein tarvinne, mutta ND8- ja ND16-vaihtoehtojen välillä voi joutua arpomaan.

Päätin testata asiaa, joten ajelin melko tyypillisenä pilvipoutaisena päivänä Suovun metsiin kuvatakseni muutaman otoksen sekä ND8- että ND16-suodinta käyttäen.  

Käytin molemmissa tapauksissa valotusaikaa 1/60 s, mutta kasvatin kuvauksen aikana ISO-arvoa 100 → 200 → 400 → 800.  Tarkoitukseni oli siis selvittää, kumpi suodin toimii tyypillisenä kesäpäivänä paremmin ilman että ISO-arvoa täytyy kohtuuttomasti kasvattaa.

ND8-suodinta käytettäessä ISO 100 tuntuisi riittävän, koska jo ISO 200 -arvolla pilvet katoavat taivaalta.  ND16-suotimella puolestaan ISO 100 tuottaa hiukan tumman kuvan, mutta ISO 200 on parempi (ja ISO 800 hyödytön).

Vaikuttaisi siis siltä, että ND8 on sopiva valinta puolipilviselle kesäpäivälle.  Kirkkaassa auringonpaisteessa ND16 saattaa olla parempi, ja keväthangilla voidaan tarvita vieläkin tummempia vaihtoehtoja.

ISO-testin lisäksi kuvasin myös pari otosta vertaillakseni FullHD- ja 2.7K-tarkkuuksia.  4K-kuvaahan Mavic Minillä ei edes saa, mutta tuoko 2.7K jotain lisäarvoa?  Näissä testeissä on käytetty ND8-suodinta (30 fps, 1/60 s, ISO 100).

Videoita ei ole kuvattu ihan samasta kohtaa, mikä vaikeuttaa vertailua, mutta mielestäni 2.7K-kuva näyttää hiukan terävämmältä, ainakin kulmissa.  Sen tiedostokoko on (tässä testissä) noin 15% FullHD-versiota suurempi, mikä on hyväksyttävissä.

Kaikista tärkein testi jäi kuitenkin vielä tekemättä: kuinka paljon suotimen käyttö (ja pidempi valotusaika) ylipäänsä pehmentää videon liikettä? 

Voisi ajatella, että suotimesta olisi enemmän hyötyä silloin, kun käytetään matalampia kuvataajuuksia (24/25 fps).  Itse kuvaan kaikki otokset 30 fps-nopeudella, joka muutenkin näyttää sulavammalta kuin 25 fps.  En tosin ole varma, johtuuko 25 fps -nopeuden karkeus pienemmästä taajuudesta vai siitä, että se ei ole yhteensopiva tietokoneen näytön kuvataajuuden kanssa.

Still-kuvia (tai vakakuvia, kuten suomalainen vastine kai kuuluu) otettaessa suodin ei ole kovin hyvä, koska ilmassa ollessaan kopteri pysyy harvoin täysin paikoillaan, joten yksittäiskuvista voi tulla epäteräviä.  Yleiskäyttöä ajatellen tämä on ongelmallista, koska kopteria ei viitsisi laskea maahan vain suotimen asentamista tai poistamista varten.

Itse kuvaan kaikki otokset joko suotimen kanssa tai ilman sitä, kumpi nyt sattuu olemaan käytössä.  Korkealta otetuissa ilmakuvissa pieni epäterävyys ei onneksi erotu yhtä pahasti kuin lähikuvissa.  Mutta ehkä tätäkin pitäisi tarkemmin tutkia.

Jatkopätkä

Edellisessä kirjoituksessani julkaisemani video oli hiukan puutteellinen, koska siitä oli jäänyt tunturiosuus pois.  Pahoittelen asiaa, ohessa tunturilisäosa. 

Linkki videoon

Pikakelauksella

Heinäkuisen kesälomareissumme antimista syntyi myös lyhyt videopätkä, jossa pureudutaan matkan keskeisiin teemoihin.

Linkki videoon

Metsän kautta kotiin

Taivalkoskelta poistuttuamme lomamme loppusuora häämötti jo, vaikka sitä ei edelleenkään haluttu sanoa ääneen.  Mutta ehkä suoran varrelta löytyisi vielä jotain kivaa.  Hieman vetkutellaksemme ajattelimme pysähtyä viimeiseksi yöksi Paljakkaan.

Majapaikaksi kaavailemamme Hotelli Paljakan palveluaste herätti kuitenkin epäilyksiä.  Paikalla ei ehkä olisi ketään, ja kynnyksemme maksaa majoitus ennakkoon oli aika korkea.  Toisaalta nyt voisimme käydä katsomassa Pirunkirkkoa, joka jäi viime kerralla tutkimatta.

No, asia selviäsi perille päästyämme.  Sitä ennen ehtisimme poiketa vaikkapa Kempasvaaralla, johon liittyvän kyltin bongasimme tien varresta Puolangan suuntaan matkustaessamme.

 

Puolangan ja Taivalkosken välistä tietä ei liene ajettu tarpeeksi, koska en muista aiemmin kuulleeni koko paikasta.  Kempasvaaralta joka tapauksessa löytyy näkötorni, katettu nuotiopaikka ja päivätupa.  

Ketolan tupa oli oikein siisti.  Tosin eipä rakennus minkään isomman reitin varrella olekaan, vaikka jonkinlainen luontopolku lähistöllä taitaa mennäkin.

Isolta tieltä (niin kuin minä termin ymmärrän) on Kempasvaaralle vain muutama kilometri eli aika sopivasti, jos kaipaa ajamisen lomaan rauhallista taukopaikkaa.  Kyllä täällä mieluummin evästää kuin tien poskessa olevalla P-paikalla.

Hotellin tilanne osoittautui Paljakkaan saavuttuamme ennakoidun kaltaiseksi: kaikki ovet olivat kiinni. Niinpä jatkoimme Ukkohallaan, jonka palvelutiskiltä saimme samanlaisen huoneiston, jossa majoituimme myös kesäkuun lomallamme. 

Näillä lomareissuilla tulee juostua ihan liian vähän, koska muu ohjelma vie yleensä kaiken ajan.  Tällaiset ajopäivät soveltuvat kuitenkin lenkkeilyyn hyvin, ja Ukkohallassa ylimääräisenä kannustimena toimi vielä Komulanköngäs, joka toisi tapahtumaan visuaalista lisäarvoa.

Toinen lisäarvoa tuottava seikka oli se, että parin edellisen päivän aikana taivaalta oli ropissut koko kuukaudelle tyypillinen sademäärä. Tavoitellessamme köngästä metsän kautta olosuhteet saattaisivat siten olla tavallista vetisemmät.

Alkumatkan sorastetut polut olivat hyviä mennä, mutta kun sorastus loppui ja maasto muuttui alavammaksi, vettä alkoi olla aika paljon.

Jalat tietysti kastuvat nivusia myöten jo ensimmäisen kymmenen metrin matkalla, mutta mitä jos juoksee tuollaiseen lampeen rähmälleen, eikä enää pääse ylös?  Olisi ikävää päätyä Juoksija hukkui Hyrynsalmella -tyyppisiin otsikoihin.

Myös Komulankönkäällä vettä oli runsaasti, mutta siellä se kuuluu asiaan.  En yleensä välitä poseerata sukkahousuissa, mutta nyt ei ollut muita vaihtoehtoja.

Menomatka metsän läpi eteni niin hitaasti, että päätimme palata hotellille tietä pitkin. 

Tämä oli lomamatkamme viimeinen etappi.  Reissun aikana syntyi pieniä vaurioita, joita yritän yhä korjailla.  Alaraajojen kipuilu sentään helpotti jo, mutta käsien kanssa on vielä säätämistä.

Tsarmitunturin suunnalla astuin pyöreän oksan päälle, ja otin rinteeseen kaatuessani tukea vasemmalla kädellä.  Takavuosina leikattu ranne on kehoni heikko lenkki, koska se alkaa helposti oireilla pienimmästäkin iskusta; niin tälläkin kertaa.

Ikävämpi ongelma aiheutui kuitenkin siitä, että Ukkohallasta lähtiessämme kolautin kyynärpääni oven karmiin.  Tilanne oli viattoman oloinen, mutta koska oli heinäkuu, kyynärpää tulehtui ja turposi, minkä seurauksena jouduin syömään antibioottikuurin.

Tätä kirjoitettaessa tapahtuneesta on jo pari kuukautta, mutta kyynärpää ei ole vieläkään täysin ennallaan.  Ehkä siitä meni jotain rikki.  No, oppiipa ainakin olemaan ruokapöydässä ilman että pitää kyynärpäitään pöydällä.

Arkaluonteisia asioita

Saapuessamme Sallaan pari päivää aiemmin meillä oli pieniä ongelmia Holiday Clubin varausjärjestelmän kanssa.  Tekemämme huonevaraus ei nimittäin koskaan ilmestynyt HC:n järjestelmään, vaikka maksu oli jo peritty.

Vielä lähdön hetkelläkään varausta ei näkynyt missään, mutta onneksi maksuun liittyvät yksityiskohdat oli helppo todentaa, joten asia ei aiheuttanut sen suurempaa kirvelyä. 

Nyt oli joka tapauksessa aika siirtyä eteenpäin.  Ehdimme jo lähteä ajamaan kohti Kuusamoa, mutta tuulilasiin ropiseva sade taisi ärsyttää kulttuurinnälkäisiä hermosolujamme, koska jo ennen Kallunkia käännyimme takaisin tutustuaksemme Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museoon.

Kyseisen laitoksen ohi on ajettu monta kertaa, mutta koskaan ei ole maltettu pysähtyä.  Olisi pitänyt, sillä museo näyttelyineen on varsin kiehtova, jopa tällaisen kulttuuripalveluita laiskasti kuluttavan metsäsuomalaisen mielestä.

Salla on yksi niistä paikkakunnista, joissa on käyty kolme sotaa: talvisota, jatkosota ja Lapin sota.  Niiden seurauksena puolet Sallasta (alunperin Kuolajärvi) jäi aikoinaan rajan taakse.

Kuten museon nimestä voi päätellä, näyttelyt johdattavat vierailijan aikamatkalle, joka lähtee liikkeelle vuosisadan alusta ja jatkuu sotavuosien yli kohti Sallan uutta nousua.  Sotahistoria on aina mielenkiintoista, mutta myös sotien jälkeisestä jälleenrakentamisesta kertova osa tuli käytyä tarkkaan läpi.

Vaikka joka torpasta ei tuohon aikaan löytynyt kaikkia maailman ihmeitä...

... kasassa vaikuttaa silti olleen kaikki hyvän elämän ainekset. 

Museon ulko-osuus ei ollut sisätilojen veroinen, mutta kokonaisuus oli silti mainio.  Muualta löytynee laajempiakin näyttelyitä, mutta Sallan kokoelma on juuri sopiva pitääkseen mielenkiintoa yllä parin tunnin ajan.

Ehkä museoissa pitäisi käydä useamminkin kuin vain kerran lomakauden aikana.  Museokortin hinta (meiltä 2 x 69 € per vuosi) tosin tuntuu kalliilta, jos palveluita ei ihan päivittäin käytä.

Kulttuuririentomme otti sen verran voimille, että päätimme vielä ennen ajomatkaa käydä jossain syömässä.  Keloravintolan poropasta maistui itselleni, mutta ehkä sitä olisi voinut vajaan parin kympin hintaan annostella vähän reilumminkin.  Vaimon tilaama kasviskääryle näytti edullisemmasta hinnastaan huolimatta runsaammalta, ja oli kuulemma ihan hyvääkin.

Tässä vaiheessa matkaa loman loppuminen alkoi jo kummitella mielessä, mutta aiheen arkaluonteisuuden vuoksi kumpikaan meistä ei halunnut nostaa sitä esille.  Välttääksemme asian käsittelyä ajelimme seuraavaksi yöksi vain Taivalkoskelle asti; Herkkoon, kuten usein ennenkin.

Puolilaukkaa

Yksi viime kesän mukavimmista retkistämme suuntautui Sallan eteläpuolelta löytyvälle Topsakka-aavalle.  Jo tuolloin ounastelin, että Palotunturillekin päädytään joskus, ja nyt tuntui olevan se hetki.

Palotunturi ei kuitenkaan sijaitse ihan tien vieressä.  UKK-reittiä pitkin metsäautotien varresta matkaa olisi 8 - 9 kilometriä suuntaansa.  Päiväretkeksi matka on vielä kohtuullinen, mutta elimistöni toivoi silti lyhyempiä etappeja.

Ratkaisuksi näytti muodostuvan Puupalovaaran kupeesta lähtevä vielä pienempi tie, joka johtaisi aivan Palotunturin viereen.  Tien kunto oli arvoitus, mutta ainakin sen varresta erottui satelliittikuvissa levikkeitä, joten kaipa siitä ovat muutkin ajaneet.  Ei kun menoksi!

Viimeisin tieosuus ei lopulta ollut erityisen laadukas.  Enimmäkseen tie oli jokseenkin ajokelpoinen...

... mutta paikoin matkaa hidastivat suurehkot kivet, joiden yli piti Subarullakin ajaa varoen.  Yleensä etenemme autolla niin pitkälle, kun siitä on jotain hyötyä eli matka taittuu kävelyvauhtia nopeammin.  Nyt olisi ehkä voinut jalkautua jo vähän aiemmin.

Saatuamme auton parkkiin nousimme tieltä suolle ja sieltä metsän kautta kohti UKK-reittiä.

Otin tällä kertaa mukaani vain yhden kameran, koska arvelin alaraajojeni arvostavan kevyempää kantamusta.  Päätös oli raskas, mutta niin olivat kameratkin.  Pelkäsin, että eteen tulee sellaisia kohteita, jotka ovat parhaiten kuvattavissa juuri sillä toisella kameralla tai objektiivilla.

Idässä väijyvät tummat pilvet näyttivät pikku hiljaa lipuvan kohti, joten yritin menomatkalla pitää yllä reipasta tahtia.  Toisaalta jarrutin menoamme poukkoilemalla jokaisen metsästä kuuluvan äänen perään.

Jossain vaiheessa polulle lennähti puiden lomasta pöllo, joka pysähtyi räpistelemään eteemme.  Onko tämä nyt se luontokappale, joka poikasiaan suojellakseen käy surutta muiden kulkijoiden kimppuun?

Ei onneksi ollut, vaan kyseessä oli hiiripöllö, joka jäi säyseästi oksalle tarkkailemaan meitä.  

Ollakseni rehellinen, en lainkaan tunne sympatiaa sellaisia eläimiä kohtaan, jotka hyökkäilevät ihmisten kimppuun, koska en itsekään käy muiden lajien kimppuun.  Hiukan kulunutta fraasia käyttääkseni, kyllä me kaikki tänne mahdutaan.

Sateita ei lopulta kuulunut, mutta ukonilma sen sijaan yllätti meidät Ylimmäisen Palotunturin huipulla.  Ehdin juuri saatella Mallan alas, kun ensimmäisen kerran jyrähti.  Ylhäällä tunturissa ääni tuntui häiritsevän voimakkaalta.  

Olimme siihen asti arponeet, jatkaisimmeko matkaamme tunturilammen rannassa olevalle Palotunturin kodalle, mutta ukkonen ratkaisi asian puolestamme.  

Viipotimme puolilaukkaa tunturin rinnettä alas kohti aiemmin ohittamaamme Konttilammen kotaa. Konttilammella ukonilmasta ei enää ollut tietoakaan.

Ylimmäisen Palotunturin laki jäi hätäisen poistumisen vuoksi kokonaan tutkimatta.  Kartan mukaan siellä on näköalapaikkakin, mutta sellaista emme ehtineet löytää.

Myös Topsakkaharju oli vielä melko kaukana, vaikka se alla olevan kuvan oikeassa yläreunassa mutkitteleekin.  Tuntureiden kautta kulkeva reitti on kuulemma nimetty Topsakantaipaleeksi.  Hyvä valinta!

Autolle palattuamme ajaa kitkuttelimme varovasti takaisin Sallaan, jossa huoneistomme saunaosasto tarjosi meille ansaitut löylyt.

Heikkouden hetkiä

Martista poistuttuamme jatkoimme Savukoskelle yöksi.  En nukkunut yöllä kovinkaan hyvin.  Majapaikassa ei ollut mitään vikaa, mutta minun selässäni ja jaloissani oli, koska niitä särki koko ajan.  

Luulen, että särky johtui rasituksesta, jonka jatkuva reppu selässä kulkeminen oli aiheuttanut.  Asia huoletti minua, koska vaikka yritän ylläpitää illuusiota lähes tauottomasta kulkemisesta, todellisuudessa elimistöni alkaa reistailla jo viikon jälkeen.  

Heikkouden hetkenäni etsin myötätuntoa vaimon suunnasta.

• Kuule, tunnen itseni hiukan väsyneeksi. Voisimmekohan me vaihteeksi pitää yhden lepopäiv...   
• Kylläpä aurinko paistaa hienosti! Mitä tänään tehdään?  
• Minulla on hieman särkyjä. Voisitkohan sinä vaikka vähän hieroa minun takapuol... 
• Olisipa kiva lähteä vaihteeksi tunturiin! Minäpä laitan meille kahvivettä kiehumaan.

No, ehkä vaimo oli oikeassa.  Sillä ne vaivat lähtevät millä ovat tulleetkin.  Jospa särky helpottaa, kun kiipeämme Vasatunturille.

Vasatunturille nousee idän suunnasta polkuja, kelkkareittejä ja ties mitä, mutta niitä seuraten matkan varrella olisi metsää, suota, ojia ja kaikkia muita hidasteita, joita Suomen luonto tarjoaa.

Tästä syystä päätimme lähestyä tunturia etelästä.  Metsähakkuuaukean reunaan johtavalta tieltä matkaa Vasatunturin kodalle olisi vain reilut kolme kilometriä.  Linnuntietä tosin, ja osittain soiden poikki, mutta maltillisesti silti.

Alkumatka tuntuikin helpolta, koska hakkuuaukealla oli kevyt edetä.  

Suo-osuudella oli kosteampaa, mutta ylempänä tunturissa oli jälleen hyvä kulkea.  Vasatunturi ei onneksi ole yhtä kivinen kuin monet naapureistaan.

Ympärillä näkyikin muutamia ennestään tuttuja kumpareita...

... mutta vain Kivitunturi oli nopeasti tunnistettavissa poikkeuksellisen geologiansa vuoksi.

Tunturissa vipelsi monenlaista pientä otusta.  Ainakin yksi riekkoparvi pyristeli meitä pakoon...

... ja myös isolepinkäisiä oli miltei ruuhkaksi asti.  Ei näitä turhaan kutsuta lapinharakoiksi.

Tätä lintua emme silti äkkiseltään tunnistaneet.  Mikähän tuo mahtaa olla?

Moottorikelkkareitin varrella oleva Vasatunturin kota lienee talvella suositumpi kuin kesällä.  Rakennelma vaikutti hiukan sotkuiselta, joten pystytimme oman leirimme ylemmäksi rinteeseen.

Paluumatka tunturista takaisin autolle sujui loivaan alamäkeen joutuisasti.  Kulkiessa huomasin - kuten myös Leevi and the Leavings aikoinaan - että olen nyt jo turtunut tuskan tunteeseen.  Mitäpä sitä suotta lepopäiviä pitämään, haudassa ehtii sitten levätä.

Saatuamme retken pakettiin lähdimme ajamaan kohti Sallaa.  Tarkoituksemme oli majoittua Holiday Club Sallan hotellihuoneeseen, mutta hotellipuolen ollessa suljettuna meille osoitettiin samaan hintaan iso huoneisto.  Huoneisto ei ollut upouusi, mutta siinä määrin mukava, että päätimme lopulta jäädä Sallaan kahdeksi yöksi.  

Sauna, jääkaappi, liesi, pesukoneet, mikroaaltouuni ja vedenkeitin.  Tuvan täydeltä elektroniikkaa ja tunturit aivan kosketusetäisyydellä.  Onko täältä pakko lähteä pois?

Mitähän Martille kuuluu?

Tankavaaran majapaikkamme oli miellyttävä tuttavuus, mutta aamupalaa siellä tarjoiltiin vasta kello yhdeksästä alkaen.  Se oli matkamme etenemistä ajatellen turhan myöhäinen ajankohta, mutta kyse lienee jälleen kerran ollut resursseista.  Sama nainen tuntui huhkivan respassa niin illalla kuin aamullakin.

Kun viimein pääsimme liikkeelle, käänsimme auton keulan kohti Savukoskea, jossa myös pohjoisen suuntaan matkatessamme levähdimme hetken. Päivän retkikohde kuitenkin löytyi hieman pohjoisempaa, Koukkutunturin kupeesta Martin itäpuolelta. Ristilamminharjut ja Palo-Kouteroharju näyttivät kartassa houkuttelevilta, vähän samaan tapaan kuin Tsarmitunturin maasto muutamaa päivää aiemmin.  

Suorin reitti kohteeseen kulkisi Lokan ja kenties Ruuvaojan kautta, mutta nopein se ei välttämättä olisi.  Päätimme silti ajaa Yli-Kitisestä lähtevää Ruosseläntietä pitkin kohti Lokkaa.  Viidenkymmenen kilometrin mittainen soratie tuskin jouduttaisi menoamme, mutta tulisipa samalla nähtyä Lokan tekojärvi ihan vierestä.

Rousseläntie ei lopulta ollut yhtään hullumpi, eikä se liene väylänä edes kovin vanha.  Lähempänä Lokkaa kurvasimme pienemmälle penkeretielle...

... josta avautui tekojärvelle aika kiva maisema.  Kaukana vastarannalla olevat Nattasetkin erottuivat, vaikka niitä ei tässä kuvassa näykään.

Ruuvaojalle menevästä Vuoltisentiestä sen sijaan luovuimme, koska se ei olisi lyhentänyt matkaamme edes kilometrimääräisesti, saati sitten ajassa.  Kairijoki poltteli mielessä, mutta sinne ehtisimme paremmin joskus toiste.  Niinpä ajoimme Marttiin Tanhuan ja Värriön kautta, koska arvioimme sen nopeimmaksi vaihtoehdoksi.

Edessämme oli sitä paitsi vielä 15 kilometrin soratieosuus Martista Ristilammelle, jonne olimme kaavailleet jättävämme auton.  Alkupäässä varoiteltiin tien huonosta kunnosta ja siitä, että tiellä ajaminen tapahtuu omalla vastuulla, mutta se taitaa olla vakiokäytäntö täällä päin.

Viivästynyt lähtö ja hitaahko matkan eteneminen aiheutti yksikössämme pientä eripuraa.

• Miksi me istumme koko päivän autossa?  Olisi mukavampi olla ulkona.
• Soralla ei voi edetä samaa vauhtia kuin asfaltilla.  Malta nyt vähän!
• No onko meidän pakko kyntää näitä sorateitä sinne... mikäsenytoli... Koukkutunturille asti?
• Pakkohan ei ole, mutta minne muualle sitten menisimme?
• Tuossa lähellä on Ruotsukainen, jonka laella on kota.  Mennään vaikka sinne!
• Se ei kyllä merkittävästi lyhentäisi ajoaikaa.  Mitäs käytit aamulla teen juomiseen puoli tuntia, vaikka meidän olisi pitänyt jo jatkaa matkaa! 
• No se tee oli kuumaa!  Mutta puhuttaisiinko välillä omasta juomisestasi?

Onneksemme Martista erkaneva Maskaisentie ja sitä seuraava Kosterintie olivat varoituskylteistä huolimatta hyvässä kunnossa.  Ei aikaakaan, kun olimme jo Ristilammella.

Aavistuksen pitkältä tuntuneen ajomatkan vuoksi ruokailimme poikkeuksellisesti jo lähtöpaikalla, mutta sen jälkeen harjut odottivat meitä.

Alkumatkasta puusto oli melko harvaa, ja ympärillämme kirmasi paljon lintuja.  Niiden tunnistaminen ei edelleenkään ole helppoa, mutta ainakin taviokuurnapariskunta seurasi liikkeitämme.

Itse harjut olivat hienoja!  Niillä voisi kävellä vaikka koko päivän, mutta pian Palo-Kouteroharjun jälkeen edessämme oli Maltion luonnonpuiston raja.

Kuten itärajalla oleva Ulvinsalon luonnonpuistokin, Maltion luonnonpuisto on no go -aluetta.  En ymmärrä, miksi niitä pitää varta vasten pystyttää ympäri maata.  Jos ei elä ihan pää pussissa, näkee kyllä, että sellaisia syntyy ajan myötä pyytämättäkin.  Ei ehkä ensimmäisenä Marttiin, mutta kuitenkin.

Kouteroharjuilla olisi ollut kiva käydä, mutta onneksi rajan laillisella puolellakin oli näkemistä. Jälkikäteen tosin harmittaa, että emme käyneet katsomassa Kokkaa.  Sinnehän olisi melkein vienyt tie perille.

Pahin eripura tuntui retken aikana poistuneen joukkueestamme.

• Tämä oli hieno paikka!
• Niin oli, tosin aamupäivän ajomatka tuntui raskaalta.
• Ei se haittaa.  Kiitos, kun toit minut tänne!
• Minä sinulle aina vaan ihan parasta.

Tälläkään retkellä ei nähty ketään.  Oli hämmentävää lukea illalla lehdestä, miten "kansallispuistot ja muut luontokohteet ovat nyt poikkeuksellisen ruuhkautuneita".  Meillä on tainnut käydä flaksi.

Missä mun kultani on?

Kahden Nellimissä vietetyn yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa.  Alustavan suunnitelmamme mukaan ajaisimme takaisin Ivaloon ja sieltä edelleen pohjoisemmaksi, kenties Karigasniemelle ja Norjan kautta Hettaan.

Tässä vaiheessa sääennuste kuitenkin alkoi vaikuttaa matkamme kulkuun.  Poutasää oli vaihtumassa epävakaiseen säätyyppiin, ja etenkin Länsi-Lapissa sadetta voisi tulla runsaasti.  Luovuimme tavoittelemasta länttä ja päätimme yrittää väistellä sateita maan itäosassa.

Päivä kuitenkin alkoi niin, että ajelimme Paatsjoen sillalle.  Varsinaista syytä ei ollut, mutta tuntui siltä, että sillalla pitäisi käydä.

Nellimistä on kai joskus ollut tarkoitus rakentaa tie Norjan puolelle, mutta asia on edennyt aika hitaasti.  Ilmeisesti kyse on siis Kessintien jatkosta.  Mahtaneeko hanke toteutua, kun Nellimiin tuleva tie on nyt saatu kuntoon?

Aiemmin Savukoskella ollessamme näin jossain jutun naisille suunnatusta Korvatunturi triathlonista.  Yllättävän vuolaasti virtaavaa Paatsjokea katsellessani pohdiskelin, että myös Nellim triathlon voisi tapahtumana toimia:

• Ensin paarmoja pakoon juosten Nellimistä Pyhävaaran kautta Pahtajärvelle, ja sieltä edelleen Kuolemajärvi kiertäen Matkamiehen ristille.
• Fillarilla takaisin Nellimiin ja Paatsjoen sillalle.
• Lopuksi uiden joku sopiva matka sillalta Paksuniemen suuntaan.

Uinti olisi epäilemättä suorituksen herkullisin osuus.  Väsyneenä vastavirtaan kroolaten ei olisi varaa virheisiin.  Jos antaa periksi, virta vie ensin rajavyöhykkeelle, sitten Venäjälle, ja lopulta... no, Siperian reissu rajaloukkauksesta kai seuraisi.

Oma päiväohjelmamme olisi kuitenkin kevyempi.  Tekemistä etsiessäni kartasta pomppasi esiin Veskoniemessä oleva Juurakkovuopajan luontopolku.  Polku oli lyhyt, mutta sen päässä odottaisi lintutorni, ja rannan lähellä oleva vesialue näytti kartassa hauskalta.  Käydäänpä katsomassa!

Joensuunkenttäsaari ympäristöineen onkin pieni kummajainen muuten kivikkoisessa Inarijärvessä.

Heinittynyt alue on lintujen suosiossa, mutta ilmeisesti alueen kiinteämmillä saarekkeilla on joskus ollut asutustakin.

Me lompsimme vain kuivaa maata pitkin rannassa olevalle lintutornille, joka tosin oli remontissa ja siten suljettu.

Aivan lahoamispisteessä torni ei vielä näyttänyt olevan, mutta toki peruskorjaus kannattaa tehdä ennen kuin torni kaatuu tai portaat pettävät.

Illaksi päädyimme Tankavaaran kultakylään.  Majoitusvarauksen jo tehtyäni paikan sijainti lähellä 4-tietä alkoi vähän hirvittää, mutta lopulta alueella oli hyvinkin rauhallista.

Uudet hotellihuoneet olivat pienehköjä, mutta viihtyisiä.

Tankavaarasta kai yhä löytyy kultaa.  Silloin vaaralla lienee enemmänkin hulinaa, mutta nyt kultakylä oli jo mennyt kiinni, joten kuvasinpa vain aikani kuluksi kylän raitilla pienen videon.

Linkki videoon