keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Kuluvan talven lumia

Talven hiihtosuma on viimein lähtenyt purkautumaan, tosin aika hitaasti. Tänä talvena pysyvä lumi tuli Kuopion seudulle kohtalaisen aikaisin, mutta taajamalatuja ajatellen valkoista puuteria oli niukasti. Ensimmäisen kerran suksille päästiin joulun jälkeen, mutta vähän hiekkaista oli silloin.

Hiihtokilometrejä ei siis ole kertynyt paljon, mutta onneksi juoksu on maistunut hyvältä. Ehkä tämä johtuu siitä, että kroppa tuntuu nyt pitkästä aikaa enimmäkseen terveeltä. Vauhti kyllä on laskemaan päin, mutta sen olen hyväksynyt.

Joululomalla tosin heräsin yhtenä aamuna siihen, että vasen käsi tuntui oudolta. Ylös päästyäni havaitsin, että oikeastaan koko kehon vasen puoli oli oudolla tavalla turta. Ei tunnoton, mutta jotenkin hervoton.

Tuollaiset toispuoleiset tuntemukset eivät yleisesti ottaen ole toivottavia, mutta kun mikään paikka ei erityisesti roikkunut, lähdin lenkille. Se ei välttämättä ollut järkevää, mutta matkalla olo kuitenkin parani. Ehkä olin vaan yöllä nukkunut huonossa asennossa.

Juoksemista edistääkseni ostin hyllyyn varaparin hyväksi havaitsemiani Salomonin Spikecross3 -nastalenkkareita. Epäilin ensimmäistä paria hankkiessani kiinteiden nastojen kestävyyttä, mutta eivätpä nuo ole parissa vuodessa juuri pyöristyneet. Vanhemmista Asicseista nastat kuluivat olennaisesti nopeammin.

Viikko sitten Kallavedelle lanattiin jääladutkin. Johan niitä odotettiin, mutta hieman yllättäen ladut silti lähipoukamiin ilmestyivät. Enpä muista, milloin jäällä olisi viimeksi suksittu jo tammikuun alkupuolella.

Lumisateiden jälkeen baanat olivat hyvässä kunnossa, varsinkin Rauhalahden ympäristössä. Rautoniemen kiertävä jäälatu sen sijaan oli muhkurainen ja vähän ikävä hiihtää, ainakin luistellen. Reitti oli myös linjattu uudelleen, eikä se enää mennyt Luhastensalon kautta, vaikka latukartta edelleen niin näyttää.

Jäälatujen varsille oli pystytetty kylttejä, jotka ohjaavat kävelijät hiihtolatujen viereen tampatuille poluille.


Kyltit tosin ovat aika pieniä, ja pelkäänpä, että ainakin mopoilijoille säännöt täytyisi selittää erikseen. On kuitenkin hyvä, että kaupunki on viimein tehnyt asialle jotain. Oma ehdotukseni olisi silti mielestäni ollut latu-uskottavampi.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Takaisin viidakkoon

Kirjoitin joskus musiikkiharrastuksestani ja siitä, kuinka olin onnistunut pääsemään eroon ylimääräisistä soittimista ja niihin liittyvästä johtohässäkästä. Mutta niin siinä taas kävi, että luonto veti puoleensa, johtoviidakkoon nimittäin.

Asiat etenivät vähän samaan tapaan kuin kertaalleen raitistuneella juopolla. Aluksi kaivoin esille vanhan minikoskettimistolla varustetun microKORGin; ei kai sellainen pieni laite nyt mitään haittaisi. MicroKORGia varten piti tosin vetää muutama johto.

Korgin perässä kaapista tuli pian ulos myös toinen vanha syntikkamoduli, joka sai vielä seurakseen efektilaitteen. Kohta huomasin tarvitsevani uuden mikserinkin, eikä johdoista enää tässä vaiheessa ollut pulaa.


Mikserin hankinta ei sinänsä ollut huono juttu, koska sen ansiosta pääsin viimein eroon analogisista liitännöistä, joita olin aiemmin käyttänyt muuntaessani biisit mp3-muotoon. Saadakseni laitteet mahtumaan työpöydälle hain Ikeasta pari lisätasoa, joilla kasvatin pöytätilaa korkeussuunnassa.

Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä, ja kohta olin jo hankkimassa uutta kosketinsoitinta. Vanha Korg M50 sai tehdä tilaa Korg Kronokselle.

Kronos on melko painava laite, eikä sen raahaaminen musiikkiliikkeestä kotiin ollut helppoa. Ikävää oli myös se, että kotiin päästyäni soitin hyytyi jo puolen tunnin käytön jälkeen.

Tuijottelin aikani näytölle ilmestyvää virheilmoitusta. Kronos on pohjimmiltaan Linuxia pyörittävä PC-kone, mutta eipä tuolle mitään osannut tehdä.

Laite oli pakko kantaa takaisin liikkeeseen, mikä takuu huomioiden olikin paras vaihtoehto. Kronos kävi Helsingissä huollossa, jossa se sai uuden emolevyn, ja palasi reilun parin viikon päästä kotiin.

Kronoksen paino sai minut epäilemään työpöytäni sivutason kestävyyttä. Taso oli ennestäänkin vähän notkolla, joten päätin vahvistaa sitä metallilevyillä ja ylimääräisellä tukijalalla. Ratkaisu ei ole tyylikäs, mutta vähentää rämpyttämiseen liittyviä riskejä.

En uudesta soittimesta huolimatta raaskinut luopua hyvin palvelleesta M50:stä, vaikka osa sen painikkeista olikin jo sanonut sopimuksensa irti. Ostin M50:lle oman ständin, jonka avulla sain asemoitua sen miellyttävästi muiden laitteiden viereen. Muutama uusi johtokin taas tarvittiin, heh.

Lopulta kuulokkeetkin piti vielä uusia, tosin niiden hankinta olisi joka tapauksessa ollut edessä.


En ole varma, onko touhuilussani mitään järkeä. Johtoja risteilee taas sinne tänne, eikä lopputulos näyttäydy silmääni erityisen kauniina.

En edelleenkään osaa soittaa, enkä tunne Kronoksen toiminnoista kuin murto-osan. Sampleri siinä näkyy olevan, mikä on hyvä.

Mutta se ei ole hyvä, että kuuloni on entisestäänkin heikentynyt. Soittaminen on vähän raskasta korville. Minun on joskus vaikeaa saada selvää toisten ihmisten puheesta, varsinkin vieraskielisestä.

Harrastukseen on myös mennyt rahaa, mutta olen sentään onnistunut painamaan biisikeskihinnan alle sadan euron. Viidakossa tosin voisi kuvitella soittavansa halvemmallakin.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Pisan portailla

Uudenvuodenaattona paistoi aurinko. Ei pitkään, mutta sen verran, että alkoi tehdä mieli lähteä johonkin. Esimerkiksi Pisalle, joka ei ole ihan vieras paikka, mutta eipähän tuolla ole talvella käyty.

Mietin reppua pakatessani, että lumikengät varmaankin kannattaisi ottaa mukaan, mutta tarvitaankohan niitä oikeasti? Pisalla käy väkeä talvellakin, joten todennäköisesti mäelle menee tampattu polku, jota olisi helppo lompsia talvikengilläkin.

Salmenpellon pysäköintialueelle päästyämme oletukseni osoittautui vääräksi. Pisalla ei ainakaan joulukuussa näyttänyt olleen ruuhkaa, ja ilman lumikenkiä eteneminen olisi vähintään hankalaa. Lähdimme tamppaamaan näkötornille menevää polkua.


Vähän raskaanoloista lunta oli enimmillään noin 30 senttiä. Lähempänä vaaran lakea lumen pinta alkoi rapista niin, että ehdin jo toivoa hangen suvikelien jälkeen kantavan, mutta ei sentään.

Sauvat olivat unohtuneet lähtökiireessä kotiin, mutta se ei menoa haitannut, koska polun jyrkimmissä kohdissa on kaiteet, joista sai mennen tullen tukea.

Olisi oikeastaan kiva, jos Pisan laella olisi laavu tai muu ruokailuun soveltuva tuulensuoja. Jonkinlainen nuotiopaikka löytyy, mutta talvella se jää lumen alle. Eihän tuo ihan paljakkaa ole, mutta talvisessa tuulessa ei viitsi pitkään istuskella, vaikka pakkaslukemat olisivat maltillisiakin.

Muutama vuosi sitten pystytetty uusi torni toimii hyvin myös talvella. Metalliset reikäportaat eivät ensilumen myötä muodosta liukumäkeä, kuten puutorneissa tapaa käydä. Toisaalta jos kieli lipsahtaa kiinni kaiteeseen, ulkopuolista apua ei ehkä heti ole tarjolla.

Pisan polun merkinnät eivät ole kovin näkyviä, ja talvella reittiä saa paikoin arvailla, vaikka se enimmäkseen erottuukin puiden keskeltä hyvin. Toisaalta matka ei ole pitkä, ja kun vaan ylämäkeen pyrkii, ei voi pahasti mennä harhaan. Sekin auttaa, jos reitti on kesäkaudelta tuttu.

Vaikka meitä ei ollut kuin kaksi, edestakaisin kuljettu polku näytti siltä, kuin se olisi syntynyt pienen armeijan voimin. Lumikenkäily tuntuikin kesätauon jälkeen aika mukavalta. Pitäisi selvästikin kenkäillä kotimaastoissa enemmän.

Jälkiämme seuraten Pisalle voisi nyt päästä ilman lumikenkiäkin. Ehkäpä tornilla onkin vuoden vaihtuessa käynyt rakettibongaajia, kuten vieraskirjan mukaan näkyy aiemmin olleen tapana; Tahkon hiihtokeskushan on miltei kivenheiton päässä.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Unelmaloma

Lappiin virtaa kuulemma nyt paljon matkailijoita, varsinkin kiinalaisia. Turistien maahan kantama raha on toki tervetullutta, mutta toivottavasti homma pysyy toimijoiden käsissä, ettei käy kuten Espanjassa.

Yksi turismin lieveilmiöistä on se, että sesonkeina pohjoisen hiihtokeskukset tuppaavat olemaan täynnä. Olemme viettäneet monta joulua ja uutta vuotta eri puolilla Lappia, mutta tänä vuonna homma tuntui tyssäävän siihen, että majoitusta ei löydy tai että hintataso nousee kohtuuttoman korkeaksi.

Hotellihuoneesta pyydetään helposti 150 - 250 euroa yöltä, huoneistoista vieläkin enemmän. Aika kallista, siis. Matka-asiaan tosin herättiin hiukan myöhään, mutta niin on tehty ennenkin.

Suomen Lapista näyttää joka tapauksessa muodostuneen trendikohde, jonne ulkomaiset julkkiksetkin matkustavat saadakseen näkyvyyttä.

Sitä en kuitenkaan tajua, että jotkut lavastavat reissunsa Photoshopia käyttäen. Siis millainen ihminen pönkittää omaa egoaan keksityn matkatarinan avulla? Joskus Photoshopatut kuvat ovat lisäksi niin tökeröitä, että johan siinä kärsii sukulaisten ja tuttavienkin maine.

Omasta lomastamme ei ensin näyttänyt tulevan mitään, mutta lopulta asiaan liittyvät palaset kuitenkin... no, loksahtivat kohdilleen.

Päätimme tavoitella Saariselkää, koska siellä emme olleet käyneet aikoihin. Suksille päästyämme kipusimme ensi alkuun Kaunispäälle...


... josta jatkoimme Ahopäiden yli kohti Kiilopäätä.


Hiihtoretken jälkeen savusauna tuntui hyvältä, ja pehmeiden löylyjen lomassa oli mukava rentoutua Kiilo-ojassa.


Vietettyämme pari vuorokautta Saariselällä matkamme jatkui kohti Yllästä, josta latuja löytyy jo yli sadan kilometrin verran. Lapin kaamos on kiehtovan kaunis!


Kotimatkalla koukkasimme vielä Ruotsin Abiskoon, jossa lähdimme vaihteeksi lumikenkäilemään.


Reissun loppupuolella omat jalkani alkoivat tuntua raskailta, enkä viimeisenä lomapäivänä enää noussut suksille. Ympärivuotisesti pyöräilyä harrastavalla vaimollani kuitenkin riitti virtaa.


Sinne se taas painui, mäkeen. Melkoinen kone.


Kotiin palattuamme olimme väsyneitä mutta onnellisia! Mukavaa oli myös se, että unelmalomamme loppulasku jäi ennakoitua pienemmäksi.