Ajankohtaista asiaa!

Subarun lyhyehkö huoltoväli (15000 km tai yksi vuosi) tarkoittaa kohdallani sitä, että huollatan auton kerran vuodessa, elokuussa. Kilometrejä ei vuoden aikana ehdi kertyä kuin viitisen tuhatta, mutta koska bokseri-Subaruita ei enää tuoda Suomeen, täytyyhän harvinaisuudesta pitää huolta.

Keskellä päivää oleva autohuolto on töiden kannalta vähän hankala. Huollon ajaksi voisi kiiruhtaa konttorille, mutta matkaan menee kävellen sen verran aikaa, ettei töissä kerkiä olla kuin hetken, kun pitää jo lähteä takaisin. Sijaisauto tietysti ratkaisisi ongelman, mutta en viitsi varata sellaista vain muutaman kilometrin vuoksi.

Joskus otan läppärin mukaan ja teen töitä autoliikkeen nurkissa, mutta tällä kertaa päätin sulkea työkoneen ja vain velmuilla koko iltapäivän. Luovutettuani Subarun Väänäsen autoliikkeen huomaan lähdinkin kiipeämään Puijon rinnettä tornin suuntaan.

Mäen kipuaminen oli oikeastaan mieluisaa, sillä vaikka olen asunut Kuopiossa liki 40 vuotta, Puijolla tulee käytyä aika harvoin. Tornille ei ole Puijonlaaksontien varresta kuin reilu kilometri, mutta rinteen harjoitusvaikutus tuli matkan aikana selväksi. Ei ihme, että Iivokin tykkää koluta näitä mäkiä.

Pelkästään harjoitusmielessä en silti ollut liikkeellä, vaan minulla oli myös toinen motiivi: nälkä. Olin suunnittellut lounastavani Puijon majalla, jonne saavuinkin juuri sopivaan aikaan. Salaattia, ribsejä, wingsejä ja maustettua riisiä. Jälkiruoaksi kahvia ja toscakakkua.

Oli vähän outoa patikoida ja lounastaa yksistään, ilman vaimoa. Päätinkin säilyttää lounaspöydästä poimimani lautasliinan ja viedä sen rouvalle tuliaisena. Pienetkin lahjat ovat tärkeitä, jos niiden takana on lämmin ajatus!

Lounaan jälkeen tunsin Puijon tornin kutsuvan minua, vaikka 8,90 euron sisäänpääsymaksu hieman mietityttikin. Mutta ehkä raha menee kuopiolaisittain hyvään tarkoitukseen.

Tarkoitukseni oli kiivetä torniin portaita pitkin, mutta en hätäisesti etsien löytänyt muita kuin henkilökunnan käyttöön tarkoitettuja ovia. Vaikka hissi on helpompi vaihtoehto, en tunne oloani kotoisaksi pienessä, ikkunattomassa kopissa. Ehkä poden jonkin sortin ahtaan paikan kammoa. Lisäksi pelkään, että hissi jää jumiin, hissikori putoaa tai - mikä pahinta - koko torni kaatuu. Kovin yleistähän sellainen ei tosin taida olla.

Puijon tornista avautuu kirkkaana päivänä hieno maisema ympäri Kuopiota.

Tornista laskeuduttuani jatkoin patikoiden kohti Antikkalaa ja Kokonmäkeä. Puijon alueella risteilee paljon polkuja, ja ilman karttaa niiden kanssa on vähän hukassa. Yritin aluksi suunnistaa auringon mukaan, mutta lopulta päädyin kulkemaan puhelin kädessä.

Lähellä tornia menevän luontopolun varrella oli hauskoja, eläinaiheisia teoksia. Pienistä lampuista tehdyt eläinhahmot ovat epäilemättä pimeän aikaan vielä näyttävämpiä.

Putkahdettuani metsästä Pihlajalaakson alueelle poikkesin vielä lähikauppaan ostaakseni loppumatkan evääksi jäätelön. Autoliikkeeseen palattuani havaitsin kävelyä kertyneen yllättävän paljon, liki 10 kilometriä. Varsin paljon sitä saa puolikkaana työpäivänäkin aikaan, kun on motivaatio kohdallaan!

Ennen auton luovutusta ehdin vielä pikaisesti tutustua uusiin sähkö-Subaruihin, vaikka en tällä hetkellä ole sellaista hankkimassa, koska uskoni sähköautoihin on heikko. Mutta ehkä vähän ajetun Outbackin jälleenmyyntiarvo yhä säilyy hyvänä, jos mieli jossain vaiheessa muuttuu.

Pelkkää juhlaa

Maanantaiaamu Hietajärven rannassa oli erityinen. Hyvää syntymäpäivää minulle, rakkain!

Olin jo ennalta ilmoittanut vaimolle, että en halua mitään lahjoja, mutta ehkä voisimme silti juhlistaa merkkipäivääni vaikkapa lounastamalla Parppeinpirtillä.

Niinpä suuntasimme Kiihtelysvaarasta kohti Ilomantsia. Käytyämme ensin kaupassa jatkoimme Parppeinvaaralle, jossa karjalaistyylinen talo meitä odotti. Tai ehkä nimenomaan meitä ei odotettu, mutta ruokailijoita yleensä.

Emme kovin usein syö ulkona, ja jos teemme niin, se yleensä tarkoittaa tien poskessa olevaa huoltoasemaa. Nykykarjalainen pitoateria oli selvä poikkeus tästä linjasta. Lounaan hinta ei ollut erityisen edullinen, mutta sillä ei nyt ollut merkitystä, koska rouva hoitaisi maksupuolen.

Parppeinpirtin tarjoilua voisi luonnehtia ravitsevaksi. Totta puhuen jo alkupalojen voimalla jaksaisi kulkea kauas, mutta pääruokana tarjoiltu karjalanpaisti tietysti kantaa vielä pidemmälle. Onneksi emme asu Ilomantsissa, sillä tästä voisi tulla ongelma, monellakin tavalla.

Lounaan jälkeen ajattelimme ensin vyöryä Kaunisjärven suuntaan, mutta orastavat muutokset säätilassa saivat meidät pohtimaan asiaa uudelleen. Ja mikäli loman aikana on tarkoitus ehtiä Suomussalmelle asti, pitäisikö tässä vaiheessa muutenkin pyristellä hieman pohjoisemmaksi?

Hetken karttaa tuijotettuamme päätimme Kaunisjärven sijaan tavoitella Vuonislahdessa olevaa SFC Rekiniemeä. Olemme viime aikoina suosineet SFC-alueita, koska ne ovat pääsääntöisesti hyvätasoisia ja SFC-kortilla yleensä kohtuuhintaisiakin.

Rekiniemeä kannattaa periaatteessa lähestyä pohjoisen suunnasta, Tiensuun kautta siis, koska tällöin perille asti pääsee asfalttitietä pitkin. Koska itse tulimme etelästä, emme viitsineet ajaa Tiensuuhun asti, vaan koukkasimme Pykäläkorven läpi kulkevalle pienemmälle tielle, jonka länsipää oli jo melko lähellä Vuonislahtea.

Pykäläkorven tie oli kapeudestaan huolimatta ihan hyvä ajaa, mutta Ala-Kelvän ja Vuonislahden välisellä soratiellä sen sijaan oli melkoisesti nimismiehen kiharaa, jopa suorilla ja tasaisilla tieosuuksilla. Vaikka yleensä ajan huonoilla teillä varovaisesti, yhdessä kohtaa Ducaton vasemman etujousituksen suunnasta kuului kova kolahdus.

Ääni oli niin voimakas, ettei se oikein voinut kuulua auton pohjaan sinkoutuneesta kivestä. Iskunvaimenninkaan tuskin pohjasi, koska kiharat olivat kuitenkin melko matalia. Ensimmäinen mieleen tullut ajatus olikin, että vasen etujousi taisi katketa. Toisaalta nopeutta oli vain 10 - 20 km/h, ei kai siinä vauhdissa voi jousi mennä rikki, helposti ainakaan?

Pikainen tarkastus tien päällä ei kuitenkaan paljastanut vaurioita, enkä ajaessakaan huomannut mitään erityistä. Kai sen nyt tuntee, jos jousitus on hajalla.

Ajoimme hissukseen Rekiniemeen, josta meille järjestyi kelpo paikka, koska saavuimme paikalle hyvissä ajoin.

Illalla lähdimme vielä kevytretkeilemään leirintäalueen ympäristöön ja Pielisen rantaan. Vuonislahdessa on paitsi kiva uimaranta myös hauska pieni saari, johon vie pitkospuista tehty silta.

Saaressa on laavu ja tulipaikka, joille meillä ei kuitenkaan nyt ollut käyttöä. 

Hetken Sallaa lennätettyäni jatkoimme leirintäalueen vieressä olevaan niemeen, jossa myös kiertää lyhyt Hiljaisuuden polku.

Tavanomaista hartaammista opasteista päätellen polku mahdollisesti on seurakunnan ylläpitämä, tai muuten sidoksissa viereiseen hautausmaahan.

Mitä SFC Rekiniemeen tulee, paikka on laadukas ja ainakin oman vierailumme aikaan hyvin rauhallinen. Majoitushinta on hiukan korkeampi kuin muualla, mikä todennäköisesti selittyy sillä, että vastaanotto samoin kuin keittiö- ja wc-tilat löytyvät uudehkosta rakennuksesta.

Itse kuitenkin suosimme omaa pientä keittiötämme, jossa päivän päätteksi tarjoiltiin vielä rommileivoksia. Olihan edelleen juhlapäivä, nääs.

Viisauden alku

Karhun pelko kuulemma on viisauden alku, mutta Kiteen eräpolulla siitä viisaudesta ei ollut hyötyä.

Katso YouTubessa