Musta enkeli

Meillä oli vähän sellainen ajatus, että voisimme toisen Petkeljärvi-päivän aamuna patikoida Valkiajärvelle kurottavan kapean niemen kärkeen. On siellä käyty ennenkin, mutta nyt paikka kiinnosti siksi, että järvien pinnat näyttivät olevan poikkeuksellisen matalalla. Niemen kärjessä oleva Lohisalmi on kapea ja kai matalakin, mahtaisiko siitä nyt jopa päästä yli?

Sadetutkaan oli kuitenkin illan jälkeen ilmestynyt terhakan oloinen sadealue, joka porhalsi parhaillaan kohti Petraniemeä. Se vähän ärsytti, koska nimenomaan poutasään perässä olimme Petkeljärvelle tulleet, ja ajatuksenani oli kuvata niemeä kopterillakin.

Toisaalta kopterikuvaus edellyttäisi ADIZ-alueella lentosuunnitelman tekemistä, mikä ottaisi muutaman minuutin, ja muutenkin meidän pitäisi jo olla matkalla niemeen, mikäli haluaisimme selvitä reissusta kuivin jaloin. Sateessa kopteria ei ainakaan viitsisi lennättää.

Punnitsimme asiaa hetken, ja päätimme lopulta paeta paikalta. Ehkä matkan etenemisen kannaltakin olisi nyt parempi suunnata kohti Lieksaa, jotta ehtisimme vielä saman viikon aikana myös Kuhmon pohjoispuolelle, kuten alkuperäinen tarkoituksemme oli.

Lieksan kulmilla sadetta ei hiukan yllättäen enää näkynyt. Jatkoimme silti yhä Kuhmoon päin, ja matkalla saimme ajatuksen yrittää yöksi Hopealammille. Paikan ohi on joskus patikoitu, ja muistikuvieni mukaan lampien ympärillä on verrattain kaunista. Ja ehkä sieltä löytyisi hyvä paikka Reiskallekin, vaikka satelliittikuvissa sellaista ei varsinaisesti näkynyt.

Ajelimme Valamantien kautta Aittokoskelle ja siitä edelleen Tetripurontielle. Jälkimmäisen kunto oli sitten viime vierailun hieman heikentynyt, mutta ei vielä haitallisessa määrin. Hopealammilta olisi tosiaan löytynyt pilttuu autolle, mutta hiukan yllättäen joku oli jo asuntovaunuineen ottanut sen käyttöönsä.

Koska meillä ei varsinaisesti ollut muuta yöpaikkaa mietittynä, kävin Tetripurontieltä peräännyttyämme katsomassa, olisiko Aittokosken laavun liepeillä tilaa. Kyllähän siellä oli, mutta nähtävästi moni muukin oli käynyt läpi samoja ajatuksia, koska laavulle johtavan tien päässä oli kyltti, jonka mukaan matkailuautoilijat eivät olleet tervetulleita.

Kieltomerkki ei näyttänyt erityisen viralliselta, mutta eipä meillä toisaalta ollut tarvetta sitä uhmatakaan, joten ohjastin sitten Reiskan Valamantien toiselle puolelle, Aittokosken sillan kupeeseen.

Paikka oli sikälikin hyvä, että siitä pääsisimme helposti iltakävelylle joen varressa menevälle Karhunpolulle. Kyseinen osuus vieläpä oli meille ennestään vieras, joten lopulta asiat järjestyivät oikein hyvin.

Aittokoskelta pohjoisen suuntaan menevä Karhunpolun etappi oli odotettua hienompi. Joskus tällaiset jokivarret ovat vähän rämeisiä, mutta tässä polku kulki hieman etäämpänä Jongunjoesta, mikä saattoi kulkemisen kannalta olla hyvä asia.

Reittiä on viime vuosina kunnostettukin, tai ainakin pitkospuut olivat verrattain hyvässä hapessa.

Ääneensanomaton suunnitelmamme taisi olla, että voisimme patikoida Aittokoskelta Viharinkosken laavulle, jolla pari vuotta aiemmin kävimme kääntymässä pohjoisen suunnasta. Matkalla kuitenkin huomasimme, että otsalamput unohtuivat autoon. Niille saattaisi loppumatkasta olla käyttöä, joten päätimme ongelman tajuttuamme kääntyä takaisin hieman aiemmin.

Tämä lienee yksi niistä jutuista, jotka erottavat kokeneet retkeilijät amatööreistä: kokeneemmat ymmärtävät jo polulle lähtiessään varmistaa, että mukana on kaikki tarpeellinen. 

Onneksi ilta oli muuten aika lämmin, joten joen varressa oli mukava evästellä, kun hyttysetkin olivat jo luovuttaneet pelin.

Sen verran hämäryys kuitenkin nosti päätään, että kaikenlaiset metsän otukset alkoivat jo ryömiä esiin. Enkä nyt tarkoita mitään karhuja tai susia, vaan niitä pimeästä tykkääviä olentoja, joita jokainen terve ihminen hieman kavahtaa.

Yksi ärsyttävimmistä on musta enkeli, joka helposti nostaa selkäkarvat pystyyn. "Paha musta enkeli vie kenet haluaa, eikä muita enkeleitä ole olemassakaan", todisti Tuomari Nurmiokin aikoinaan.

Onneksemme jokivarressa oli vielä sen verran valoisaa, ettei enkeli kiinnittänyt meihin huomiota. Mutta oli selvästikin hyvä, ettemme päätyneet pimeään metsään ilman lamppuja. 

Autolle palattuamme päätimme lopulta jäädä yöksi Valamantien varteen. Auton etuikkunasta näkyivät sopivasti moottorikelkkareitin opaskyltit, joten aamulla ainakin muistaisimme heti, missä oikein olemme.

Kaipuuta polttavaa

... olen tuntenut kylmin illoin. Äh, olisipa vielä keso.

Katso YouTubessa

Vain harsoja kanervilla

Vaikka ilta Kesonsuon laitamilla oli hiljainen, aamulla yöpaikkamme ohi ajoi auto jos toinenkin. Osa näytti olevan matkalla tornille, ja toisilla taisi olla metsästysaikeita. Itsekin olin hereillä melko aikaisin, koska toivoin saavani sumuisesta suosta muutaman kuvan, mikä sitten toteutuikin.

Suo oli hieno, mutta myös metsän siimeksestä löytyi hyviä kuvauskohteita. Luonto oli kutonut maakasvien ympärille kauniita harsoja, joista monet erottuivat vain auringon valon osuessa niihin sopivasti.

Käytin edellä sanaa "luonto", koska ajattelin aluksi harsojen syntyneen tuulen, ilmankosteuden ja ilmassa olevien partikkelien yhteisvaikutuksesta, jotenkin. Mutta kyllähän nämä hämähäkkien tekosia taitavat olla, ja niitä itse asiassa on maastossa pitkin kesää, mutta vasta syksymmällä kosteus tuo ne kunnolla esiin (tänne kokosin lisää kuvia).

Aamun sääennusteet eivät vielä rohkaiseet lähestymään Kuhmoa tai edes Lieksaa. Niinpä päätimme seuraavaksi suunnata Petkeljärvelle, vaikka siellä on käyty aika monesti. Auringonpaiste on kuitenkin tärkeintä, etenkin tähän aikaan vuodesta.

Matka ei ollut kovin pitkä, joten saavuimme Petraniemeen hyvissä ajoin; itse asiassa juuri luontotuvan avatessa oviaan.

Petkeljärvi Centerin toiminta vaikuttaa aika pedantilta, mutta ehkä se on tällaisessa pienessä paikassa tärkeää. Kaikenlaisia sääntöjä on paljon, ja rikoimme heti yhtä niistä, kun ajoimme suoraan vapaalta näyttävälle sähköpaikalle varmistamatta ensin, onko paikka mahdollisesti varattu (ei ollut). Majoituksen hinta - 28 € sähkön kera - vaikutti jokseenkin kohtuulliselta, vaikka saunaan sillä ei enää näin syyskuussa päässyt. Suihkuun sentään kuitenkin.

Petkeljärven kansallispuisto ei ole kovin iso, mutta polkuja puistossa ja sen kupeessa olevalla Petkeljärvi - Putkelanharjun luonnonsuojelualueella menee silti aika paljon. Tällä kertaa päätimme tutustua Särkkäjärven ympäri menevään polkuun, joka oli järven länsipuolen osalta meille ennestään vieras.

Mitä metsään tulee, Petkeljärven komeimmat maastot löytyvät kansallispuiston alueelta. Luonnonsuojelualueella ja etenkin Särkkäjärven eteläisen puoliskon ympärillä metsä on tiheämpää eikä niin kaunista, mutta helppokulkuista kuitenkin.

Toisaalta Särkkäjärven pohjoispuolella on olennaisesti hienompaa kuin eteläpäässä.

Näillä kulmilla huomio kiinnittyi erikoisiin puihin, jotka oli ikäänkuin ensin katkaistu, mutta kiinnitetty sitten uudestaan... Aivan siitä tuskin oli kyse, olisiko tuo pikemminkin yksi tapa tuottaa tekopökkelöitä?

Petkeljärveltä löytyy myös sotahistorian palasia, koska siellä täällä on juoksuhautoja ja ampumakuoppia, joita ei kuitenkaan koskaan taidettu tarvita tositoimissa. Vain muutaman kilometrin päässä pohjoisempana meno oli totisempaa.

Voisi ajatella, että Petkeljärven kaltainen, paljon rantaviivaa sisältävä kohde tarjoaisi kulkijalle useita laavuja valittavaksi. Käytännössä niitä ei kuitenkaan ole kuin kaksi, Keltasilmällä ja Tetrijärvellä. Vuosia vanhan mielikuvani mukaan Tetrijärven laavu ei ole erityisen hienolla paikalla, mutta Keltasilmän ympäristö on viihtyisä.

Taisin jossain aiemmassa kirjoituksessani hämmästellä, että eikö Keltasilmällä enää saa yöpyä, vaikka siellä on laavukin. Kansallispuiston alueella ei tosiaan saa, mutta Keltasilmähän ei itse asiassa ole puiston sisällä, joten rajoitus ei koske sitä.

Syyskuun alkupäivinä ilma oli yhä lämmin, joten vetäydyimme ruokailemaan Särkkäjärvelle kurottavaan niemeen.

Näin syksyn lähestyessä sitä joskus miettii, millaista elämä olisi, jos auto olisi vähän suurempi. Lämpimällä kelillä auton pienet sisätilat eivät haittaa, kun suihkun jälkeen voi kirmata kulkuset paljaana metsään kuivattelemaan itseään. Toki loka-marraskuussakin vielä voi, mutta eipä tuo ole tullut tavaksi. Toisaalta isommalla autolla metsän keskelle olisi hankalampaa päästä.