Hyvää joulua!

Omaa jouluamme vietämme tällä kertaa hieman poikkeuksellisissa oloissa, viemäriremontin keskellä.

Tanssin hurmaa

Syksyisen lomamatkamme päätteeksi päätimme viimeinkin hakeutua Kuirivaaralle, josta on niin monta kertaa puhuttu. Edellisenä kesänä pyörähdimme vaaralla jo pikaisesti kartoittaaksemme Kuirivaarantien autopaikkatilannetta. Tuolloin metsäkone oli buukannut pysäköintiä varten havittelemamme tontin, mutta nyt vapaana ollut ruutu tarjosi meille hyvän lähtöpaikan.

Luonnollinen kääntöpiste retkellemme olisi Kuirivaaran pohjoispuolelta löytyvä laavu, jonka kautta UKK-reitti etenee kohti Siikavaaraa ja sieltä edelleen Iso-Syötteelle.

Lintujen metsästysaika oli juuri alkanut, ja kauempaa kuuluikin ammunnan ääniä. Olin tästä syystä varustautunut matkaan punalierisellä päähineellä, josta tosin saattoi olla ennemmän haittaa kuin hyötyä, koska kokematon metsästäjä saattaisi sekoittaa minut teereen.

Vaikka Kuirivaaran yli menevä reitti on enimmäkseen hyvin merkitty, maalitäpliä on muutamassa kohdin harvakseltaan.  Polkukaan ei kaikkialla erotu hyvin, mutta onneksi maasto on muuten helppokulkuista.

Sen verran kaatuneet puut kuitenkin hidastivat etenemistä, että viimeiset sadat metrit laavulle tuntuivat hiukan pitkiltä. Nälkäkin jo oli, mutta päätin silti ennen evästelyä ulkoiluttaa Mallaa.

Kalibrointitanssini ollessaan kuumimmillaan paikkaa lähestyi pari metsästäjää koirineen. Koreografiaani ei onneksi sisälly minkäänlaista ääntelyä, mikä saattoi pelastaa minut ammutuksi tulemiselta. Saatoin silti saada hieman oudon ihmisen maineen.

Kuirivaaran laavu sijaitsee kostean nihkeässä notkelmassa, mikä etenkin keskikesällä lisännee eläimistön monimuotoisuutta. Vieraskirjasta löytyikin pitkän matkan kulkijan kommentti, jossa pahoiteltiin erityisesti hyönteisten suurta määrää. Omalla retkellämme hyttysistä ei enää ollut haittaa.

Käpylintu sen sijaan tuli tervehtimään meitä kesken ruokailun.

Voi tosin olla, että enemmän kuin meistä lintu oli kiinnostunut eväistämme. Tuollaisella nokalla varustettu eläin tekee sämpylöistä hetkessä hakkelusta.

Melkein kuin Kouvolassa

Savukoskelta poistuttuamme olimme kaavailleet yöpaikaksi Sallaa, mutta kun emme onnistuneet saamaan sieltä majoitusta, kurvailimme lopulta Suomutunturille asti.  Hotelli Suomutunturin tarjoama majoitus on sesongin ulkopuolella kohtuuhintaista, ja huoneet tilavia. Aamiainen ei ole kesäaikaan ylenpalttinen, mutta kulkemista ajatellen ihan riittävä silti.

Jatkaessamme aamulla kohti etelää mielessämme oli kaksi vaihtoehtoista retkikohdetta: Livojärven länsipuoli ja Kouva. Jälkimmäisestä tulee aina itselleni mieleen Kouvola, mutta molemmat lienevät aika hiljaista seutua, vaikka niiden kautta UKK-reitti meneekin.

Pienen pähkäilyn jälkeen päädyimme ajamaan Mäntyjärven ja Jäkälävaaran kautta Kouvaan.  Ensisijaisesti siksi, että Livojärvelle pääsee helposti milloin vaan, mutta Kouva edellyttää poikkeamaa reitiltä, mikä oli nyt mahdollista tehdä.

Lähtöpaikastamme - Roninsuon laidasta - oli joskus kaadettu metsää, eikä Syötteen suuntaan menevä polku näyttänyt kovin kuljetulta. Vaikutti siltä, että reittiä oli metsätöiden vuoksi linjattu uudelleen, koska myöhemmin polku muuttui selkeämmäksi.

Vaikka sateet olivat jo takana, metsässä oli yhä märkää, mitä jyrkkää rinnettä pitkin valunut vesi vielä korosti.

Jyrkkä oli myös lasku kohti Kouvan laavua.  Hankalahko laskeutuminen sai epäilemään, mahdetaanko montun pohjalta enää takaisin päästäkään.

Maaston yleinen märkyys sai meidät pohtimaan myös vaihtoehtoisia paluureittejä, mutta päädyimme silti kulkemaan samaa polkua kuin mitä olimme tulleetkin. Jyrkkä rinnekin oli lopulta helpompi nousta ylöspäin, kohti Puhakanotsaa.

Kouvan laavulle taitaisi kevyemmin päästä etelän suunnasta.  Ehkä sitäkin vaihtoehtoa pitäisi joskus kokeilla. Samalla tulisi nähtyä myös Latva-Kouvanjärven pohjoispuoli, joka ainakin kartassa näyttää hyvältä.  

 

Roninsuon reunasta erottui jonkinlainen metsäkoneura, jota kohti aivan loppumatkasta suuntasimme.  Sitä seuraillen olisi ehkä menomatkallakin selvinnyt kuivemmin jaloin.

Retken jälkeen ajattelimme hakeutua Kide-hotelliin yöksi, mutta meillä oli jälleen kerran vaikeuksia huonevarauksen kanssa.  Yritin tehdä varauksen kännykkää käyttäen, mikä kuitenkin maksuvaiheessa keskeytyi virheilmoitukseen.  Sellainen on ärsyttävää, kun sivustolle on jo syöttänyt kaikki maksutietonsa. 

Samainen vika vaivasi jo kesällä, mutta tuolloin kiersin pulman lompsimalla itse hotellin respaan. Windows-läppärillä varauksen tekeminen kyllä toimi, mutta kahdella eri Android-kännykällä ei.

Epäilemättä asiasta olisi pitänyt taas mainita Kide-hotellille, mutta koska jo kesällä tein niin ilman että homma korjaantui, päätimme nyt suunnata kohti kilpailevaa hotellia. Puhelinvaraus ja maksu tiskille, yeah!

Niin kaunis on maa

Särkiltä poistuttuamme ajelimme pieniä teitä kohti Pirttivaaraa ajatuksenamme hakeutua Martinselkosen Eräkeskukseen yöksi. Paikka oli kuitenkin täynnä, minkä tietysti olisi voinut kätevästi puhelimella selvittää, mutta eipä tuo tullut mieleen.

Onneksi päivää oli vielä jäljellä, joten jatkoimme matkaa Taivalkoskelle, jo aiemmin hyväksi havaittuun Saijan Lomakartanoon.

Seuraava aamu avautui aavistuksen harmaana.  Ilma oli poutainen, mutta etelästä lähestyi matalapaine, joka tietäisi lähipäiviksi runsaita sateita.  Ennen niitä ehtisimme kuitenkin piipahtaa metsässä, jos ajaisimme sopivasti Taivalkosken pohjoispuolelle, tai niin ainakin ajattelimme.

Olemme vuosien myötä kehittäneet sateiden väistelystä jonkinlaista taidetta.  Sääennustusten ja etenkin sadetutkan tuijottaminen johtaa joskus älyttömään poukkoiluun, mutta aika usein onnistumme välttämään ainakin runsaimmat sateet. Taivaalta ropiseva vesi ei estä retkeilyä, mutta kuvaushommia ja kopterin lennättämistä se haittaa.

Tällä kertaa käytäntömme kuitenkin pettivät.  Olimme laskelmoineet, että ehtisimme hyvän sään aikana poiketa Paasonvaaralla, mutta sadealue saavutti meidät jo Ranuan ja Posion välisellä tiellä.

Poutaisinta olisi koillisessa, mutta tehtyämme päätöksen hakeutua seuraavaksi yöksi Rovaniemelle olimme matkalla ihan väärään suuntaan.  Yritimme hätäisesti etsiä vaihtoehtoisia polkuja Isoahon ja Jokilammenkivalon suunnasta, mutta sadetutka ei antanut armoa: sadetta riittäisi nyt kahdeksi vuorokaudeksi.

Melko lyhyen Pärsämönsärkkä-retken jälkeen emme vielä olleet pakkolevon tarpeessa, mutta sellaista oli nyt tarjolla, aluksi majapaikkana LH Ounasvaara Chalet.

Ounasvaaralla on vierailtu ennenkin, mutta Chalet-juttu oli meille uusi.  Ajoimme vanhasta tottumuksesta vaaran päällä olevalle hotellille, jossa selvisi, että huoneistomajoitus onkin ihan toisaalla, Kemijoen varressa.  

Asiaan liittyvästä yrityskaupasta on jo aikaa, mutta niinpä tuo on vain jäänyt huomiotta.  Huoneistoja lienee kaupan jälkeen tuunattu, mutta ehkä vähän enemmänkin olisi voinut, ainakin lattioita.  

Oma sauna on kuitenkin plussaa, ja huoneiston hintaan sisältyvä aamiainen tuttua Lapland Hotels -tasoa, ja siten erinomainen. 

Rovaniemellä vietetyn yön jälkeen edessä oli yhä sadepäivä, mutta sitten sään pitäisi poutaantua.  Päivä kannattaisi ehkä käyttää ajamiseen, mutta mihin suuntaan?

Koska olimme jo päätyneet napapiirille, mielessä kyti ajatus jatkaa Saariselälle asti. Vaikutti kuitenkin siltä, että ensimmäisenä sää poutaantuisi Savukosken suunnalla. Lisäksi Savukoskella voisi muutenkin olla miellyttävämpää kuin Saariselällä, joka on tähän aikaan vuodesta... no, turistirysä.

Lähdimme ajamaan kohti Savukoskea. Menomatkalla koukkasimme Pyhä-Luoston kautta ihan vaan nähdäksemme, miltä siellä ruska-aikaan näyttäisi.  Ei näyttänyt hyvältä, sillä Luostontiellä autoja tuli vastaan liki katkeamattomana letkana.

Savukoskelle päästyämme sen sijaan tuntui, kuin olisi kotiinsa saapunut.  Majoituttuamme Samperin Savottaan aloimme suunnitella seuraavaa päivää. 

Minua oli jo aiemmin alkanut kiinnostaa Savukosken koillispuolella oleva Kaunisvaara, mutta sinne menevän tien kunto mietitytti.  Onkohan tie sateiden jälkeen ihan ladanivatasoa?  Toisaalta kokeilemallahan asia selviää, ja jos eteneminen osoittautuu kovin hitaaksi, voimme aina perääntyä vaikkapa Kolsanharjulle tai Patokoskenharjulle.

Huoli osoittautui turhaksi, sillä Kaunisvaaran suuntaan menevä Hirvasvaarantie oli mainiossa kunnossa. Olin varovasti toivonut, että pääsimme edes Kotaselän takana olevan poroerotuksen luo, mutta lopulta ajelimme Haarainharjulle asti.  Pidemmällekin olisi päässyt, mutta täytyyhän osa matkasta sentään kävellä.

Kaunisvaaran ympärillä ruska oli parhaimmillaan.  Muutama auringonsäde olisi tehnyt kaikesta vielä hienompaa, mutta hyvä näinkin.

Nousimme vaaralle sen eteläpuolelta, josta avautui parhaat näkymät ympäröiville töppäreille. Kaunisvaaran pohjoispuolella on Maltion luonnospuisto, jonne ei hiukan ärsyttävästi ole menemistä.  Kaakossa erottui jälleen Karhutunturi mastoineen.

Vaaran itäpuolella olevan Pyhäjärven rannalla näytti olevan kota, jota päätimme mielenkiinnon vuoksi tavoitella.  Kodalle päästäkseen olisi kuitenkin pitänyt rämpiä melko vetisen suon yli.  Pitkospuita oli kyllä tarjolla, mutta niiden parasta ennen -päiväys oli jo mennyt, joten vetäydyimme evästelemään vaaran rinteeseen.

Kaunisvaara oli kaiken kaikkiaan mitä mainioin päiväretkikohde.  Tien varressa kohtasimme pari metsästäjää, mutta Saariselällä olisi varmasti ollut enemmän hulinaa.  Maastokin oli mukavan helppokulkuista.

Näillä kulmilla on muutakin mielenkiintoista.  Kaunisvaaran kaakkoispuolella oleva Matrokanharju jatkuu Haarainharjujen kautta kohti Kaitalamminharjua, ja edelleen Maltion luonnonpuiston läpi kohti Ristilamminharjuja, jossa edellisenä kesänä kävimme.

Hirvasvaarantien varressa oli myös Alatammi-nimiseen paikkaan liittyviä opasteita.  Ilmeisesti kyse on vanhasta tukkikämpästä, jota voisi myös käydä katsomassa.  Jos tie on jatkossakin yhtä hyvässä kunnossa, tänne varmaan päädytään uudestaan.

Sanojen merkityksestä

Syyskuu ja kesän viimeiset henkoset... Syksy on aina täynnä haikeutta, kun lämpö pakenee päivä päivältä ja seuraavaan kesään tuntuu oleva niin pitkä matka.

Erilaiset vuodenajat ovat kyllä rikkaus, mutta pimeä aika tuo mukanaan lieveilmiöitä, joita en erityisemmin arvosta. Yksi niistä on se, että ihoni alkaa päivien lyhentyessä voida huonosti. Olen tasapainoillut atopian kanssa koko ikäni, ja vaikka kesät sujuvat yleensä hyvin, syyskuussa kroppa alkaa aina oireilla.

Pää sen sijaan tykkää, kun on lomaa, ja sitä oli syyskuun alussa tarjolla viikon verran.  Lomajakso alkoi hieman sateisissa merkeissä, mutta tiedossa oli, että Kajaanin pohjoispuolella olisi tarjolla parempaa, ainakin hetkellisesti. Sinne siis!

Koska kuiville pääseminen edellyttäisi kohtalaista ajosuoritusta, päätimme tavoitella jotain helposti saavutettavaa retkeilymaastoa.  Sellaista voisi löytyä esimerkiksi Pärsämönsärkältä, joka sijaitsee mukavasti aivan Juntusrannantien vieressä. 

Lähtöpaikaksi kaavailemamme soramonttu oli hämmennystä herättävän liikennemerkin takana.  Ajokieltomerkki oli tietysti selvä, mutta siihen käsin kirjoitettu Yksityisalue-teksti tuntui sorakuoppakonteksti huomioiden oudolta.  Kai tästä sopii harjulle kävellen lompsia?

Soramontun kupeessa oli jonkinlainen työmaaparakki, mutta ei mitään pysyvään asumukseen viittaavaa, joten nousimme montun reunaa ylös harjulle.  Polusta päätellen niin olivat tehneet muutkin. 

Pärsämönharjun ympärillä on verrattain kaunista, mitä osaltaan selittää sen vieressä oleva Pärsämönjärvi.

Ehkä juuri vesistöjen vuoksi paikka tuo mieleen Öllörinsärkän, jossa pari vuotta sitten samoihin aikoihin vierailimme.  Mitään retkeilyrakennelmia polun varrelta ei löydy, mutta eipä niitä hyvällä kelillä tarvitakaan.  

Harjun puolessa välissä eteen tulee puro, jonka käytännössä on Kiantajärveen laskevan Pärsämönjoen alkuhaara.  Leveähkö puro olisi saattanut olla ylitettävissä, mutta emme tutkineet asiaa tarkemmin, kun ei ollut syytä.  Itse harju jatkuu vielä kilometrikaupalla kohti itärajaa, jossa se kohtaa Särkän.

Puron varressa lienee joskus ollut myös mylly.  

Jostain syystä myllyn raatoa ei ole merkitty nähtävyyskohteeksi, vaikka särkän liepeiltä löytyy vähäisemmältäkin vaikuttavia kohteita (kuten jotain röykkiöitä).  Tai sitten kyseessä ei ole mylly lainkaan, vaikka rakenteissa lojuvista rattaan palasista voisi niin päätellä.

Majavakin oli tainnut touhuta puron ympärillä.  Liekö majava lopulta ottanut myllystä niskalenkin?

Pärsämönsärkän aurinkoisella puolella oli vielä tarjolla häivähdys kesää, vaikka ylempänä harjulla tuuli tuntui jo kolealta.  Kaikkiaan ympäristö miellytti enemmän kuin esimerkiksi Myllysärkillä, joihin muutama viikko aiemmin tutustuimme.  Ehkä se on totaalinen tuotteistamattomuus, joka paikassa viehättää.

Retken jälkeen mieltä askarrutti enää yksi kysymys: mikä tai mitä on pärsä?  Sanaan törmää ajoittain, joten se selvästikin sisältyy suomen kieleen, mutta omassa sivistyksessäni on tässä kohtaa aukko. Onko kyseessä substantiivi, joka on johdettu perstaantua-verbistä?

Vai onko hiukan vaikeasti lausuttava sana mahdollisesti tarkoitettu voimasanaksi:

• "Haista p*rsä!"
• "Minähän en p*rsä lainaa sulle latiakaan!"
• "Suksipa p*rsään nyt siitä!"
• "Voi p*rsä sun kanssasi taas!"

Yleisesti ottaen on hyvä, jos ihmiset ymmärtävät sanojen merkityksen samalla tavalla. Minun kannattanee toistaiseksi vältellä pärsä-sanan käyttöä.

Kostovideo

Yleensä kostovideot kai ovat toisenlaisia, mutta omassani herkutellaan lähinnä karpaloilla, joita Penkkisuolla oli runsaasti.

Linkki videoon

Kostoretki

"No onkos tullut kesä nyt talven keskelle ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuille..." 

Joululaulut soivat jo kaupoissa, mutta palataanpa hetki ajassa taaksepäin, alkusyksyyn. Edessä oli elokuinen viikonloppu, jonka täytteeksi yritin keksiä jotain tekemistä. Asia nousi puheeksi aamiaispöydässä.

• Olen tässä miettinyt, että voisimme vaihteeksi lähteä saareen.
• Oi miten mukavaa! Olenkin hiukan kyllästynyt jatkuvaan metsässä rämpimiseen.  Menemmekö soutuveneellä? Tai kanoottikin olisi kyllä kiva!
• Oikeastaan olin ajatellut, että kävisimme katsomassa Petäjäsaarta, jota keväälläkin yritimme tavoitella.
• Siis hetkinen, sehän on... suolla? Eli emmekö menekään soutelemaan?
• En minä mistään soutamisesta ole puhunut, sinä keksit sen ihan itse.  Me lähdemme kostoretkelle.

Käyttämäni termi ei suoralta kädeltä avautunut vaimolle, vaikka se liittyi mainitsemaani lumikenkäretkeen.  Eteneminen tyssäsi tuolloin pahaiseen ojantekeleeseen, joten kostosta - tai ainakin revanssista - olisi kyse, kun hyökkäisimme Penkkisuolle uudestaan aikeenamme viimein ylittää mokoma este.

Lähdimme ajamaan kohti Pielavettä. Keväällä löytämäämme laavua oli tarkoitus hyödyntää myös tällä reissulla, mutta sen sijainti ei ollut ihan tuoreessa muistissa. Arvelimme kuitenkin, että laavulle saattaisi mennä polku.

Kumpaakaan ei ollut merkitty karttaan, joten päätimme aluksi tutkia tilannetta.  Kävelimme Pillisuon suuntaan menevää metsäautotietä jonkin matkaa, mutta kun polun päätä ei alkanut näkyä, sukelsimme metsään kohdasta, joka vaikutti aavistuksen aukeammalta.

Laavulle ei ollut kuin muutama sata metriä, joten rakennelma löytyi lopulta helposti, vaikka ihan suorinta reittiä emme tainneet paikalle osua.  

Koska meillä oli missio, emme jääneet laavulle lorvimaan, vaan jatkoimme viivyttelemättä suon suuntaan.

Kuten arvata saattaa, oja ei enää elokuussa ollut ongelma.  Hetken hakemalla ylityspaikka olisi muutenkin löytynyt, mutta jonkun rakentama silta teki elämästä vielä helpompaa.

Pian seisoimmekin jo suon laidassa, ja Petäjäsaari odotti meitä horisontissa. Enää mietitytti vain se, kannattaako suolle todella lähteä rämpimään.

Vettä oli jonkun verran, mutta ei kohtuuttomasti.  Kumikengät olisivat ehkä olleet paremmat, mutta vaelluskengilläkin pärjäsi hyvin, kun hiukan kierteli kosteimpia paikkoja.

Vettä enemmän etenemistä hidasti se, että kosteat mättäät upottivat aika paljon.  Kulkeminen oli siten työlästä, mutta onneksi matka ei ollut pitkä.  Suolla rämpiessä arvostuksemme suurhiihtäjiemme harjoitteluperinnettä kohtaan nousi kuitenkin kohisten.

Petäjäsaaren lähestyessä sen keskeltä alkoi erottua puu, jonka latvassa näkyi jotain erikoista. Tarkemmin katsoen kyseessä oli linnun pesä, jossa ei kuitenkaan vaikuttanut olevan elämää.

Saareen karttamerkitty erikoisuus tarkoittanee kyseistä pesäpuuta. Joululaulussa mainitusta pikkulinnun pesästä ei selvästikään ollut kyse.

Hetken kuluttua taivaalle ilmestyikin lintu, joka tuntui tarkkailevan meitä.  Se oli kalasääski, jonka pesäpuuksi rakennelmaa tietysti arvailtiin.  

Lintu kuitenkin näytti nousevan ja laskeutuvan ihan toisaalle, joten todennäköisesti sen koti ei nyt ollut Petäjäsaaressa. 

Emme halunneet häiritä lintua sen enempää, joten hipsimme varovasti pois paikalta.  Vaimo näyttää, miten suolla hipsitään.

Suolta poistuttuamme jäimme hetkeksi kahvittelemaan laavulle, jolle löytyi nimikin: Hakolaavu.  Kävi myös ilmi, että laavulle tulee tien suunnasta ihan selvä polku.  Miksi emme menomatkalla havainneet sitä?

Autolle palatessamme polku johdatti meidät sukkelasti tien varteen.  Samalla huomasimme, että jos olisimme retken aluksi kävelleet tietä kymmenen metriä pidemmälle, olisimme löytäneet polun pään ja välttyneet umpimetsäiseltä osuudelta.  No, saimme siitä huolimatta kostomme.

Retkistä parhain

Meidän elämämme on viime aikoina ollut hieman sekaisin.  Tai ehkä se on normaalistikin, mutta nyt vielä tavallista enemmän, kun asuntomme on remontin alla. 

Remontin syynä on taloyhtiön viemäriputkistossa oleva vuoto.  Sellaiset ovat vähän paskamaisia juttuja, vaikka omalta osaltamme haitat ovat olleet pieniä, koska asumme ylimmässä kerroksessa.

Viemärivuotoa tutkittaessa kävi kuitenkin - kuin kirsikkana kakun päällä - ilmi, että myös astianpesukone oli roiskinut vettä alleen.  Lopputulema kaikesta on se, että rakenteiden kuivaamiseksi kylpyhuoneemme täytyy purkaa kokonaan, ja keittiökin osittain. 

Viime aikoina olemmekin siten retkeilleet lähinnä omassa asunnossamme.  Keittiöön päästääkseen täytyy mennä kuin teltan ovesta, ja - kuten leiriolosuhteissakin niin usein - tavarat ovat hujan hajan ympäri asumusta.

Remontin aikana joutuu usein tinkimään monista arkisista ihanteista. Onneksi käytössämme on yhä pienehkö sisävessa, josta vesipisteensä vuoksi onkin muodostunut taloutemme operatiivinen keskus. Toisaalta tämä on johtanut ilmiöön, johon telttailualueillakin usein törmää: aina kun on asiaa vessaan, siellä on jo joku.

Remontin alkuvaiheessa emme voineet käyttää keittiötä, joten aloimme säilyttää ruokaa parvekkeella.  Aluksi ratkaisu toimikin hyvin, mutta pakkasten myötä ulkona alkoi olla liian kylmää.

Estääkseni elintarvikkeita jäätymästä yritin vuorata niitä makuupussilla, mutta jossain vaiheessa käytännöstä piti luopua. Kesäpussi ei riitä talvikelissä kovin pitkälle.

Nostettuani makuupussit sisälle kuivamaan huomasin, että olohuoneen sohvalla on oikeastaan ihan mukavaa lojua makuupussissa. 

Makuupussi tuntui miellyttävältä siksi, että kämpässä oli aluksi hiukan viileää, koska keittiön ikkunaa pidettiin lattian kuivatuksen vuoksi auki.  Sittemmin kuivaamisessa siirryttiin käyttämään lämpömattoja, ja elämä makuupussissa kävi mahdottomaksi.  Harmi sinänsä, koska pienen totuttelun jälkeen TV:n tuijottaminen pussiin kääriytyneenä tuntui ihan normaalilta. 

Etätyöskentely on onnistunut remontin keskellä yllättävän hyvin, vaikka lattian piikkaamisesta syntyvä melu hiukan vaikeuttaakin puhelinpalavereita.  Tehokkailla kuulonsuojaimilla metelin saa miltei häivytettyä, mutta kuulokkeita samaan yhtälöön on vaikea mahduttaa. Parhaaseen lopputulokseen olen päässyt tunkemalla korviin pienet vaahtovaimentimet (keltaiset earit) ja käyttämällä kuulokkeita niiden päällä, mutta ratkaisu ei silti ole ideaalinen.

Vaikka leirielämään ei juuri sisälly luksusta, remontointi on myös kiehtovaa, koska sen myötä kämppä saa uuden luonteeen.  En ole vielä maininnut tästä rouvalle, mutta olen kaavaillut, että tekisin kylpyhuoneesta itselleni oman henkilökohtaisen tilan.

Pesukone ja suihkupiste saavat siten lähteä; niiden paikalle hankin juoksumaton ja monitoimilaitteen kuntoharjoittelua varten.  Toiseen kulmaan tuon soittimeni ja muut av-laitteeni.  Kun seinäkaakelit vielä vaihdetaan akustisiin paneeleihin, kylppäristä muokkautuu ammattilaistason miesluola!

Tai no, höyrysauna ja poreallas tarvittaisiin myös, mutta niitä voi olla vaikea sovittaa samaan tilaan sähkölaitteiden kanssa.  Ne voisivat kuitenkin mahtua keittiöön.  Ainakin, jos vaimo on valmis luopumaan liedestä ja tiskialtaasta, joka jo muutenkin tuntuu löytäneen paikkansa olohuoneen puolelta.

Pahaksi lopuksi

Kuhmosta matkamme kääntyi jo väkisinkin kotia kohti.  Jos rehellisiä ollaan, tässä vaiheessa lomaa alkaa mieleen helposti hiipiä museoajatuksia, vaikka emme retkillämme erityisen suuria kilometrimääriä kuljekaan.

Sopivien kulttuurikohteiden puuttuessa poimin kuitenkin kotimatkan varrelle pari luontojuttua, jotka olivat jo tovin mietityttäneet itseäni.  Ensimmäinen niistä on Rautavaaran ja Nurmeksen rajamailla sijaitseva Pahavaara.

En oikeastaan tiedä, miksi Pahavaara kiinnostaa minua. Johtuuko se paikan nimestä? Pahavaaran ympäristö tosin on luonnonsuojelualuetta, joten kai siellä on jotain hyvääkin nähty olevan.

Tarkoituksemme ei nyt ollut kiivetä vaaralle, vaan lähinä kartoittaa aluetta myöhemmin tehtäviä retkiä ajatellen.  Niinpä ajelimme Pahavaaran kaakkoispuolella olevan Silmävaaransuon viereen, josta lähetin Maurin tutkimaan vaaraa.

Ihan huoletta ei Pahavaaralla voi lennellä, koska muutaman kilometrin päässä on armeijan harjoitusalue (Sotinpuro), joka on ilmakuvauskieltoaluetta.  Niinpä lensin ja kuvasin Pahavaaraa vain pohjoisen suuntaan, varmuuden vuoksi.

Ilmakuvista selvisi lähinnä se, että Pahavaaran ympärillä on joskus tehty metsätöitä.  Vaaralla kasvavat puut vaikuttivat pidemmiltä kuin sen ympärillä olevat.  Vai johtuuko tämä yksinomaan maanpinnan muodosta?

Muutamat kallioiset kohdat antavat Pahavaaralle samanlaisia piirteitä kuin mitä Tulivuorellakin on.

Kartassa näkyviä kulku-uria (metsätraktorin synnyttämiä, kai) seuraillen vaaraa voisi ehkä helposti lähestyä lännen puolelta. Tai mahdollisesti Holinrotkon suunnasta, josta näyttää tulevan jonkinlaista poluntynkääkin.

Mauri ei urista välittänyt, kun se suristen suuntasi kohti vaaroja.

Linkki videoon

Toinen mielenkiintoa herättäneistä kohteista oli Rautavaaran taajaman lounaispuolelta löytyvä Kipari.  Paikka ei sinänsä ole uusi tuttavuus, mutta vaaralle on aina kivuttu itäpuolelta, Kiparintien kautta. Nyt oli tarkoitus selvittää, voisiko myös länsipuolelta, esimerkiksi Pökkelökankaan kupeesta, näppärästi jalkautua.

Auton ainakin saa kohtuullisen helposti parkkiin Nurmeslahdentien sivuun.  Länsipuolelta vaaran laelle päässee itäpuolta helpommin, koska korkeusmetrejä on kiivettävänä vähemmän. Täytynee myöhemmin palata paikalle totisten nousuaikeiden kanssa.

Lentelinpä sitten Kiparillakin hetken, kun akuissa oli vielä virtaa.

Linkki videoon

Kotiin palattuamme pohdiskelin jälleen, miksi emme nykyään ehdi Pohjois-Lappiin asti, vaikka käytettävissä olisi kaksi kokonaista lomaviikkoa. Nähdäkseni syitä on ainakin kaksi:

1. Poikkeilemme liikaa metsiin. Jos fokus on ajamisen sijasta uusien polkujen löytämisessä, matka ei vaan etene. 
2. Minä en enää ole kovin nopea kuljettaja. Kun ajosuorite kertyy lähinnä hidasvauhtisilla metsäautoteillä, sitä ei isoilla teillä ole ihan parhaimmillaan.

Etenkään 2-kohdalle on vaikea tehdä mitään.  Kun takavuosina alla oli Audi, Lapin reissut sujuivat jouhevasti, koska taajaman ulkopuolella nopeus harvoin laski alle 140 kilometriin tunnissa.

Mutta kun nyt metsäautoteitä kynnettyään pölähtää maantielle, 80 km/h -vauhtikin tuntuu haastavalta saavuttaa, ja satasen alueella autoja menee ohi vasemmalta ja oikealta.  Pitäisiköhän kaasujalkaan hankkia jotkut painot?