Loppusuoraa

Hiihtokauden loppusuora alkaa näillä leveyksillä olla käsillä. Kuopiossa lunta tosin on yhä kohtalaisen paljon, mutta maalatuja ei enää Puijoa lukuun ottamatta kunnosteta.

Heti pääsiäisen jälkeen tilanne oli vielä toinen. Päätimme tuolloin selvittää, mitä Lukkarilan Hirviladulle nykyään kuuluu. Paikallinen kyläyhdistys näkyi huoltaneen latuverkkoa maaliskuun lopussa, joten ainakin perinteinen latu-ura saattaisi olla hiihdettävässä kunnossa.

Vaikka Lukkarilaan ajaa Kuopiosta alle tunnissa, Hirviladulla ei ole tullut käytyä pariin vuoteen. Päiväseltään kohde on silti mukava, ja etenkin ladun varrella oleva Oskarin kota miellyttävä paikka pitää taukoa. 

Hiihdettävää riittää muutenkin yhden päivän tarpeiksi, sillä Varpaisjärveltä tuleva yhdyslatu huomioiden hoidetun latuverkon pituus on kymmeniä kilometrejä. Latupohja ei ole kaikkialla ylenpalttisen leveä, mutta aivan riittävä yhdelle pertsauralle ja sen vieressä olevalle luistelualueelle. Ja retkihiihtoon oikein sopiva.

Hirviladulle pääsee monesta kohdin; itse jätimme auton meitä lähimpänä olevalle Pyöreisen P-paikalle. Paikka täyttynee talviaikaan aika helposti, mutta läheiselle pellolle oli aurattu myös toinen pysäköintialue, johon tarvittaessa mahtuu 20 - 30 autoa lisää.

Rengasmaiselle Hirviladulle merkityn hiihtosuunnan mukaisesti lähdimme kiertämään reittiä vastapäivään. Kuten keväällä usein, puista varisseet neulaset jarruttivat alkumatkasta menoa, mutta muuten keli oli lentävä.

Ladun varteen joskus nuukahtanut vanha kaivinkone loihti ympärilleen menneen ajan tunnelmaa.

Koneiden ohella myös muu alueen rekvisiitta alkaa olla retroiässä; niin myös tämä "hirvitorni", jonka teknistä ylivertaisuutta jo vuosien takaisella retkellämme hämmästelimme. Jos kalusteet laittaisi uusiksi, kylläpä kelpaisi taas metsästäjän olla passissa.

On Hirviladulla silti tehty päivityksiäkin, sillä Oskarin kota on saanut kaverikseen Oskarin laavun, joka nähtävästi on rakennettu jo syksyllä 2021.

Tapahtumien yhteydessä väkeä lienee paikalla enemmänkin, sillä laavu on pystytetty aivan kodan läheisyyteen. Vierailijoita muistutetaan pohjois-savolaisista käytösnormeista lempeitä ilmauksia käyttäen: Olokee immeesiks, elekee sotkee!

Vaikka laavu vaikutti viihtyisältä, päädyimme silti viettämään taukoa aiemmin hyväksi havaitussa kodassa. Lämpö ei nyt ollut päällä, mutta kyllä täällä kelpaa kahvia hörppiä.

Jotta tätä ylellisyyttä olisi tarjolla myös tulevina vuosina, päätin kunnioittaa Lukkarilan Kyläyhdistyksen ponnisteluita pienen kannatusmaksun muodossa. Hirviladulle ei ehkä joka vuosi päädytä, mutta lyhyempi Hirvipolku on mukava kesälläkin, ja läheisellä Hirvisuolla voi lumikenkäillä vaikka ympäri vuoden.

Ladun varrella tehdyt metsätyöt haittasivat paikoin hiihtämistä, mutta nähtävästi työt saadaan päätökseen ennen seuraavaa kautta. Tulevaisuudessa täytynee tutustua myös Hirviladun sivuhaaroihin kuten Likolammen lenkkiin.

Tässä hiukan tunnelmia omalta hiihtoretkeltämme:

Paria päivää myöhemmin olimme jälleen liikkeellä samalla ilmansuunnalla, kun päätimme hetken mielijohteesta lähteä Tahkolle hiihtämään.

Vaikka Tahkollekaan ei ole pitkä matka, olemme aiemmin hieman vieroksuneet alueen tarjoamia mahdollisuuksia, mikä siihen ikinä onkaan ollut syynä. En totta puhuen edes muista, olenko koskaan aiemmin hiihtänyt Tahkon laduilla.

Siirryimme ladulle Nilsiän Simolasta, josta löytyy isohko parkkipaikka. Sinne oli kätevä hurauttaa Reiskalla, joka on taas kevään myötä ollut yhä enemmän aktiivikäytössä. P-paikan vieressä olevan Nilsiän kotiseutumuseon kahvila toimii talvella latukahviona, ja sen palveluita itsekin lähtiessä hyödynsimme.

Hiihtokohteissamme ei viime vuosina ole juuri herkuteltu leveillä koneladuilla. En varsinaisesti ole sellaisia kaivannutkaan, mutta nyt kun latupohja oli kuin moottoritie, mieleen nousi väkisin kysymys: miksi emme ole tulleet tänne aiemmin?

Muitakin hiihtäjiä tietysti tuli ja meni, mutta eipä tuolla silti pujotella tarvinnut. Hiihtolomaviikoilla tilanne voi olla toinen.

Luulenpa, että Tahko täytyy jatkossakin sisällyttää myöhäiskevään hiihto-ohjelmaan. Simolan ja Tahkon välistä latuosuutta on erityisen leppoisaa edetä luistellen, koska isot mäet puuttuvat. Ajatuksia herättää myös se seikka, että latu kulkee aivan Tahko BestParkin vierestä.

Nostalgiaa

Pääsiäisenä oli hieno keli. Kun oltiin nuoria, tähän aikaan vuodesta - tai ainakin heti pääsiäisen jälkeen - lähdettiin aina Lappiin. Hiihtämään, lumikenkäilemään, mitä milloinkin, joskus Ruotsin puolelle ja Norjaankin. 

Nykyään lähteminen ei oikein huvita. Tai ehkä mieli tekisi, mutta muuten ei jaksa. Liekö tuo pitkä ajomatka, joka tökkii vastaan, vaikka aikaakin olisi.

Viime vuosina päähän on iskostunut ajatus, että läheltä kotiakin voi löytyä hienoja maisemia. Ei ehkä tuntureita - paitsi tietysti Kinahmi -  mutta kaunista kuitenkin. Ja onhan se totta, että huhtikuisen auringon paistaessa ei varsinaisesti ole väliä, millä mättäällä sitä istuu. 

Silti kaipaan hieman mennyttä aikaa. Puuro-pekoniaamiaisia, hifistelyä suksivoitelun kanssa, uuvuttavia hiihtolenkkejä ja pikkupöhnäistä iltasaunomista Pallaksella tai jossain. Ja seuraavana aamuna sama uudestaan.

Mahdanko potea nostalgiaa? Wikipedia kertoo nostalgiasta seuraavaa:

"1600-luvulta 1800-luvulle asti nostalgiaa pidettiin neurologisena sairautena, jonka oireita olivat esimerkiksi jatkuva kodin ajatteleminen, alakuloisuus, itkunpuuskat, epäsäännöllinen syke sekä tukahduttavat tuntemukset.

1800-luvun loppupuolella nostalgia nähtiin psykiatrisena tai psykosomaattisena häiriönä, jonka oireita olivat ahdistus, surullisuus, ruokahalun menetys, unettomuus ja kuume."

En tosin ole mitenkään ahdistunut ja ruokakin maistuu, mutta niin maistuisi Hannukurukin. Asia on ärsyttävä, koska minulla ei varsinaisesti ole rajoitteita, jotka estäisivät lähteämästä. Voisin siis hoitaa ongelman hyppäämällä autoon, mutta en silti tee niin.

Aiheesta keskusteltiin kotonakin, kun vaimo hämmästeli kaapista löytynyttä vanhaa "I ❤ Äkäslompolo"-muovipussia. Olisikohan kaksoiselämä ratkaisu? Sanoisi vaimolle menevänsä töihin, ja töihin ilmoittaisi työskentelevänsä kotona, mutta oikeasti lähtisi Äkäslompoloon. Vaikka Reiskan kanssa, kun sellainenkin on nyt mahdollista.

No, Kuopiossakin hiihtokausi jatkui pitkälle huhtikuun puolelle, mikä ei ole ihan jokavuotinen juttu. Pääsiäisenä oli mukava luistella Kallavedellä, kun vettynyt hanki yöpakkasten myötä kantoi hyvin. Balsamia haavoihin, mutta ei täysin paranna nostalgiaa.

Sittemmin jäät ovat nopeasti menneet huonon näköisiksi, ja alkaneet jo rannoilta sulaakin, kuten Ritoniemessä eilen.

Linkki videoon

Nyt nylkytetään

Jäälatujen hoito lienee Kuopiossa tämän kevään osalta loppunut. Mielestäni vähän turhan aikaisin, koska olosuhteet olivat vielä viikonloppuna melko hyvät. Kymmenen sentin lumikerros kuitenkin hidastaa menoa, ainakin luistellen. Maaladut ovat paremmassa kunnossa, mutta kuivalla maalla kevät villiinnyttää kävelijät, eikä asialle voine tehdä mitään, vaikka aprillipäivänä pientä yritystä olikin.

Jos lähtee latujen perässä jonnekin muualle, saattaa silti päätyä nylkyttämään luistelusuksilla jäistä tunturinrinnettä, kelkkauraa tai muuten vaan umpihangessa. Toisaalta se juuri on nylkyttämistä parhaimmillaan: rimpuillaan jotenkin eteenpäin, vaikka välineet, olosuhteet tai omat kyvyt eivät suosi etenemistä.

Mutta voisiko kotikulmillakin nylkyttää? Se olisi ainakin halvempaa kuin ajaa Lappiin nylkyttämään. Oikea asenne on kuitenkin tärkeintä. 

Kun nylkytetään, hiihtotyyliin ja varusteisiin täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Metsäsuksilla ei pidä yrittää, eikä perinteisen tyylin suksilla muutenkaan. Vaikka valmiita latuja ei olisikaan, joku kuitenkin auraa hankeen jäljen, sitten perässä tulee joku toinen, ja kohta hangessa on ihan kelpo latu-ura. Helppohan siinä on hiihtää, ja liisteriäkin sopii käyttää, jos ylämäki yllättää.

Luistelusuksi on ainoa vaihtoehto, jos nylkytetään vakavasti. Tasaisella alustalla luistelu luistelu muuttuu nylkyttämiseksi jo noin kymmenen sentin lumikerroksen myötä. Itse olen aloittelija, joten nylkytän yleensä 150-senttisillä Yoko YXR Skating Mini -suksilla (ne nousevat hangesta helposti) mutta tosinylkyttäjä suosinee täysmittaisia suksia.

Nilkan korkuisessa lumessa luistelu on jo verrattain hankalaa. Jos läheltä löytyy moottorikelkan jälki, nylkyttämistä ei kuitenkaan tarvitse lopettaa. Olennaista on, että kelkkaura on riittävän kapea, jotta kunnon luistelupotkua ei saa aikaan, vaan on pakko nylkyttää tasatyöntöä (hätätilassa siitonenkin kelpaa). Mitä pidempi suksi, sitä autenttisempi kokemus. 

On eduksi, jos kelkan jälki johtaa ylämäkeen, ja selässä on reppu eväineen ja juomineen. Paras aika nylkyttää on heti aamulla, kun kelkkaura on vielä jäässä ja suksi lipsuu holtittomasti. Pitokarvoja ei kannata miettiä liikaa, mutta ne voivat olla mukana siltä varalta, että tulee nylkyttäneensä itsensä uuvuksiin.

Itse nylkytän yleensä kuokkaa, tasuria tai siitosta. Siitonen tosin sujuu vain toispuoleisesti, mikä yleensä johtaa siihen, että talven jälkeen jalat ovat kuin eri paria.

Jäälatujen kunnossapidon päätyttyä nylkytysmahdollisuudet ovat Kuopiossakin parantuneet. Kuluneella viikolla lumipeite on kuitenkin kasvanut niin, että nylkyttäminenkään ei kohta enää onnistu. Toivottavasti kaupunki huomioi asian, sillä latujen hoidon soisi jatkuvan myös kesäkauden aikana.

Menneen talven lumia

Kohta päättyvä talvi ei jätä jälkeensä erityisen positiivisia muistoja. Hyvä hiihtotalvi se kuitenkin on ollut, paras vuosiin. Lunta ja pakkasta on riittänyt koko kauden ajaksi, vaikka maaliskuussa kevät jo puskeekin päälle.

Erityisen tyytyväinen olen ollut siihen, että jääladut olivat pitkän aikaa mainiossa kunnossa. Suuri osa Kuopion latuverkosta menee jäällä, joten asialla on merkitystä etenkin silloin, jos hiihtää päivät läpeensä.

Itselleni hiihtokilometrejä ei aurinkoisista keleistä huolimatta ole kertynyt aivan menneiden vuosien tahtiin, mutta satoja kuitenkin, ja vielähän tässä ehtii, jos sää lyhyen hellejakson jälkeen taas kylmenee. Takavuosien hiihtokuopasta on ainakin päästy ylös.

Muutama vuosi sitten avattu Lehtoniemen kierto on tänä talvena tullut erityisen tutuksi. Niemen takana menevää pitkää suoraa on mukava lykkiä myötätuuleen, jos tuulen suunnan huomaa tarkastaa etukäteen. 

Hetkittäin mielessä vilkkuu myös ajatus lähteä pitkästä aikaa pohjoiseen hiihtelemään. Tunne ei silti ole kovin voimakas. Kulkutaudit ovat syöneet matkustusintoa, vaikka mistäpä tuon tietää, millaiset mietteet huhtikuussa päässä pyörivät.

Lähtemistä hillitsee myös se, että ainakin hotellitason majoitus on Lapin keväässä melko kallista. Minulla on hieman ikävä Lapland Hotels -ketjun huutokauppakonseptia, jota moneen kertaan omilla reissuillani hyödynsin. Tosin niin tekivät monet muutkin, ja palvelun loppuaikoina kaupankäynti olikin melkoista pokeria.

Lapinreissuja enemmän odotan helmikuussa tilaamaamme retkeilyautoa, vaikka luulen, että kevään reissuille se ei ehdi saapua. Hiihtomajaksi Adrian kaltainen pieni koppi tuskin soveltuisikaan, mutta kylminä loppukevään öinä autossa voisi olla viihtyisämpää kuin teltassa.

Olen kuitenkin kauhun sekaisin tuntein seurannut dieselin hinnan nousua. Jos sama tahti jatkuu, retkeilyautoilustakin voi tulla kallista. Maailman ääriin ei onneksi ole tarve päästä, ja koppiauton myötä reissut ainakin saavat uuden luonteen.

Kun maaliskuussa oli hetken leutoa, kaivoin Maurin laatikosta ja lähetin sen tutkimaan, vieläkö Rauhalahden suunnalla näkyisi hiihtokelpoisia jäälatuja.

En kovin usein lennätä kopteria kaupunkialueella, koska taajamassa hommaan sisältyy monenlaisia rajoituksia niin varoetäisyyksiin kuin yksityisyydensuojaankin liittyen. Avoimella jäällä kaikki on hieman yksinkertaisempaa.

Linkki videoon

Kerran kävi niin, että saatuani kopterin ilmaan minua lähestyi lintubongarin oloinen ihminen, kamera kaulassa. Hän oli saanut päähänsä, että kuvaan kopterilla läheisellä uimarannalla olevia lapsia, ja alkoi tivata, ymmärränkö sellaisen olevan kiellettyä. Ajatus oli outo, joten häkellyin kysymyksestä hieman, mutta sain lopulta hänet uskomaan, että tavoitteeni olivat toisenlaiset.

Jälkeenpäin kuitenkin pohdiskelin, että jos joku oikeasti haluaisi (sala-)kuvata rannalla olevia ihmisiä, kannattaisiko tehtävään todella käyttää ilmassa pörisevää kopteria, jonka kamerassa on kiinteä 24-millinen objektiivi? Vai olisiko järjestelmäkamera pitkällä objektiivilla - jollainen bongarilla itsellään oli kamerassaan - sittenkin parempi vaihtoehto? Olisi pitänyt ottaa asia puheeksi.

Kohti ulappaa

Muutama päivä kaiken muuttaa voi, pakkaspäivä tässä tapauksessa.  Viikonlopun lämpöaallon jälkeen talvi iski takaisin, ja kuvausreissuani seuranneella viikolla taivaalta ropisi myös rakeita, jotka jäätyivät hauskasti maahan kiinni. 

Pari taakse jäänyttä heikkolaatuista hiihtotalvea lienee aiheuttanut sen, että havahduin asiaan vähän äkisti.  Olisikohan jäällä nyt hyvä mennä?  Vesi ei ainakaan enää olisi ongelma.

Keväiset luistelut Kallavedellä ovat kenties parasta, mitä hiihtämiseen liittyen tiedän, mutta viime vuosina olosuhteet ovat olleet kehnot.  Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että moni asia oli kohdallaan: lämpöä, rakeita, pakkasta, aurinkoa - kaikki juuri oikeassa järjestyksessä.

Latukartan mukaan helle oli syönyt varsinaiset jääladut, mutta sillä ei tässä tapauksessa olisi merkitystä.  Nappasin sukset kainalooni ja kiiruhdin myllyn kupeeseen, josta pääsee kätevästi Rauhalahteen ja jäälle.

Olosuhteet olivat mainiot.  Raekuorrutus mahdollisti etenemisen paljaalla jäällä, ja lumisemmissa kohdissa hanki kantoi kohtuullisesti.  Aivan vesimärkää lumen pinta ei kuitenkaan jäätyessään ollut, joten syvimmissä kinoksissa lyhyt (150 cm) suksi upposi paikoin lumeen.  Normaalimittainen luistelusuksi oli ehkä tältä osin ollut parempi valinta.

Hiihtelin aluksi kohti Saanaa, jonka edustalla menevä, edellisessä videossakin näkyvä luistelurata on tämän talven uutuus.  Hokkareilla olisi nyt ollut vähän hankalaa.

En muistanutkaan, miten mukavaa jäällä parhaimmillaan on suksia.  Tuuli tosin puhalsi ennakoitua navakammin, mutta sitä mieluisampaa oli purjehtia myötätuuleen.  Niin, jostain syystä homma tuo aina mieleen purjehtimisen, vaikka en muista koskaan edes olleeni purjeveneen kyydissä.

Jatkoin kohti Hietasaloa.  Kelin puolesta olisi voinut lipua pidemmällekin, mutta välttelin ajautumasta liiaksi etelään, koska paluumatka tuulta päin olisi vaikeampi.

Keskellä selkää on yleensä paras hiihtää, koska ympäriltä löytyy aina neitseellistä hankea.  Keilankannassa oli odotetusti hankalampaa, koska kulkijoita on ollut enemmän, mutta lähempänä rantaa oli silti yllättävän hyvä.

Avaralla ulapalla on aikaa miettiä asioita.  Tällä kertaa pohdiskelin, miksi edessä oleva huhtikuu tuntuu nyt olevan vain yksi kuukausi kahdestatoista.  Aiemmin se oli kuin talven kruunu, jota aloin odottaa jo heti juhannuksen jälkeen.

Koronasta ja siihen liittyvistä rajoituksistako asia johtuu?  Ehkä osittain, koska kyllähän ne elämänpiiriä kaventavat.  Koronaa enemmän minua kuitenkin taitaa huolettaa se tauti, johon uutisankkuritkin toisinaan sairastuvat.

Ajatuksia Kallavedellä

Orastavan kevään ensi merkki on se, että jääladut avataan.  Niin ei tosin joka vuosi tapahdu, mutta ainakin Kuopion jääladut ovat nyt hiihtäjien käytössä.  Aurinkoinen viikonloppu houkutteli jäälle perehtymään tarjontaan.

Jäälle nouseva vesi on kuulemma tänä talvena hidastanut reittien tekemistä, mutta ainakaan Lehtoniemen ympärillä vesi ei haitannut menoa.  Siellä täällä kuitenkin huomasi, että jäällä on jossain vaiheessa ollut vettä.  Kenties juuri veden vuoksi jäälatujen linjaus on paikoin erilainen kuin aiempina vuosina, jos asialla nyt on mitään merkitystä.  

Auringon lämmittävä vaikutus tuntuu jo mukavasti naamassa.  Tämä huomioiden minua huolettaakin se, että hiihtoinnostukseni on vähän kadoksissa.  Yleensä tähän aikaan vuodesta odotan sukset piukeina huhtikuisia Lapin hankia, mutta nyt ajatukset pyörivät enemmän jo tulevan kesän ympärillä.

Myöskään motivaationi höylätä, voidella, siklata ja tuunata suksia ei tällä hetkellä ole harrastuksen edellyttämällä tasolla.  Suksien huoltaminen oli takavuosina mukavaa touhua siihen liittyvän opettelun ja uutuudenviehätyksen vuoksi, mutta nyt ajatus roudata suksipusseja, voitelutelineitä ja silitysrautoja pitkin (kerros-)taloa tuntuu kovin etäiseltä.

Ehkä minun pitäisi suhtautua hiihtämiseen jotenkin pragmaattisemmin, kenties vain keinona päästä paikasta toiseen. Tällöin voisin joustaa huoltovaatimuksista, ainakin kotioloissa. Reissussa välineiden kunnostaminen on muutenkin helpompaa, koska hotelleissa suksien huoltomahdollisuudet ovat yleensä hyvät.

En kuitenkaan ole varma, missä määrin mielekästä hotellimatkailu tulevana keväänä on.  Olisiko puskaparkissa sittenkin parempi?  Huomasin taas hiihtäessäni pohtivani retkeily- tai matkailuauton hankintaa, vaikka asiaan liittyy monia keskenään ristiriitaisia toiveita.

Ensinnäkin auto saisi olla nelivetoinen, mieluusti automaattivaihteinen ja sisätiloiltaan vähintään linja-auton kokoinen, mutta sen täytyisi silti mahtua henkilöautolle tehtyyn parkkiruutuun.  Ja selvää tietysti on, että autossa pitäisi pärjätä talvellakin, käytännössä siis hiihtoreissuilla, mikä kuitenkin lienee haasteista pienimpiä.

Yksi harvoista kriteerit jotenkin täyttävistä vaihtoehdoista on Hymer Grand Canyon S, mutta se on kovin kallis.  Lähikauppiaan myymä Ford Karmann on edullisempi, mutta surkastunut kytkinjalkani arvostaisi automaattivaihteistoa, joka Fordista puuttuu.  Volkswagenin nelivetomalli puolestaan edellyttää C-ajokorttia, joka taas itseltäni puuttuu (tosin kaipa sellaisen voisi tarvittaessa hankkia).

Merkistä riippumatta pitkän auton asemoiminen taloyhtiön parkkipaikalle olisi joka tapauksessa hankalaa.  Eikö pienehkölle nelivetoiselle retkeilyautolle tosiaan ole markkinoita?  Pitääkö tässä alkaa katsella isompia pihoja?

Järvellä on aikaa mietiskellä asioita.

Nenä tuulta päin

Viime talvi meni hiihtämisen puolesta koko lailla puihin.  Enpä joulukuussa 2019 suksitun 9,51 kilometrin mittaisen kierroksen jälkeen arvannut, että pyrähdys jäisi koko talven ainoaksi hiihtokerraksi. 

Voisi ajatella, että tuon jälkeen sitä ryntäisi ladulle heti, kun maassa näkyy yhtään valkoista, mutta jostain syystä tänä talvena hiihtämään ei ole ollut hirmuista kiirettä.  Lunta näyttäisi kyllä olevan riittävästi ja kotikaupungin latujen ylläpitokin pyörii jo täyttä häkää, mutta toistaiseksi olen vain katsellut tieltä muiden sutimista.  Edes suksien voitelu ei ole herättänyt intohimoja, vaikka yleensä verryttelen talven liikkeelle huoltamalla kalustoa. 

Muutama päivä sitten alkoi kuitenkin tuntua siltä, että asialle on tehtävä jotain.  Tässä vaiheessa minua tosin ensisijaisesti kiinnosti latujen kunto, koska paikoin muhkuraiset reitit eivät ihan pienestä lumimäärästä tasoitu.

Kuopion seudulla on tällä hetkellä noin parikymmentä senttiä lunta, mihin nähden oman kulmakunnan latujen kunto oli paikoin heikko.  Kivet paistoivat yhä lumen läpi, ja pari kertaa runttasin sellaiseen suksineni ihan kunnolla, pimeää kun oli.  Toinikaan ei ollut Etelä-Suomen kiireiltään ehtinyt Kuopioon avuksi.

Mahtaisikohan verovaroista liietä muutama lantti, jotta pahimpia kohtia voisi vähän tasoitella, vaikkapa kärräämällä niille vähän sepeliä (kesällä siis)?  Jos haluaa kaiken olevan priimaa, voi toki aina lähteä Puijolle, mutta into hakeutua ladun varteen autolla on tällä hetkellä aika vähäinen.  

Muuten suksi tuntui luistavan kahden vuoden takaisilla voiteilla yllättävän hyvin.  Ehkä voitelun kanssa ei jatkossakaan kannata liikaa hifistellä.  Toisaalta olen nyt jo hiihtänyt 50 metriä enemmän kuin koko viime talvena yhteensä, joten pahimmat paineet ovat siltä osin poissa.

Mikäli pitkän ajan sääennusteeseen on uskominen, pakkasia riittää ainakin tammikuun ajaksi.  Jäälatujen osalta tilanne siis muodostunee paremmaksi kuin viime talvena, vaikka Forecan mukaan Kallavedellä oli viikonloppuna jäätä vasta pari senttiä.  Odotin vähän tuhdimpaa lukemaa.

Järvien jäätyminen ilahduttaa mieltä, mutta onhan pakkasesta usein haittaakin.  Käydessäni pari päivää sitten juoksemassa nenästäni alkoi yllättäen valua verta.  Kylmä ilma oli tainnut jotenkin purra klyyvariani.

Verenvuoto oli kiusallisen runsasta.  Yritin siinä matkaa tehdessäni ratkoa ongelmaa, mutta koska nenäni ei yleensä juostessa oireile, mukanani ei ollut edes nenäliinaa.

Yritykseni tyrehdyttää vuoto johti siihen, että pian verta oli myös käsissäni ja takin rinnuksella, eikä naamanikaan tainnut enää näyttää hyvältä.  Aikana, jolloin viaton aivastaminenkin johtaa paheksuviin katseisiin, ebola-look ei ainakaan lisää sosiaalista hyväksyntää.

Etenkin lapset tuntuivat kavahtavan olemustani, vaikka pimenevä ilta taisi säästää heidät pahimmalta.  Täytynee jatkossa paremmin varautua tällaiseen.

2112

Olen maaliskuusta 2012 lähtien käyttänyt Suunto Ambit -kelloani Movescount-verkkopalvelun kanssa.  Lokakuun alkupäiviin mennessä tililleni oli tallentunut yhteensä 2112 movea eli liikuntasuoritusta, lähinnä juoksemiseen, hiihtämiseen ja retkeilyyn liittyen.  

Suoritus on tosin tässä yhteydessä huono sana, koska juuri suorittamisen tunnetta haluaisin liikkuessa välttää.  Harjoitus olisi parempi, vaikka ainakin juokseminen kyllä sujuu jo harjoittelemattakin.

Jo parin vuoden ajan on ollut tiedossa, että Suunto on siirtämässä digitaalisia palveluitaan kännykkäpohjaiseen Suunto-sovellukseen.  Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Ambitilla tehtyjä mittauksia ei voi kohta enää siirtää Movescount-palveluun.

Suunnolta tulleen ilmoituksen perusteella tuo hetki näyttää koittaneen nyt.  

Pakon sanelemana asensin puhelimeeni Suunto-sovelluksen, johon kaikki 2112 moveani ensimmäisen käyttökerran yhteydessä siirtyisivät, tai näin ainakin luvattiin.

Suunto-sovelluksen käyttöönotto oli helppoa, mutta harjoitusten siirto aiheutti pientä hämmennystä.  Kun siirto Movescountista alkoi, järjestelmä ilmoitti siirtävänsä Suunto-sovellukseen 21 movea.

Siis miten niin 21?  Eikö tarkoitus ollut siirtää kaikki 2112 movea?

Ohjeita tavattuani kävi ilmi, että operaatio voi joskus kestää pidempään, ehkä useita päiviäkin.  Käyttäjää informoidaan sähköpostilla, kun homma on valmis. 

Ok, tämä selvä.  Kyllähän dataa voi olla jonkun verran, koska jokainen move sisältää esimerkiksi suoritukseen liittyvät GPS-paikkatiedot, ja joskus syketiedotkin.  Ja eipä asialla oikeasti ole kiire.

Mutta täytyykö nyt hankkia myös uusi kello?  Ambitia ei voi liittää suoraan kännykkään, eikä siinä ei ole Bluetoothia tai muita nykyajan hienouksia.  Tähän asti data on siirtynyt Movescount-palveluun tietokoneeseen kytkettävää kaapelia ja MovesLink-ohjelmaa käyttäen.

Näyttää kuitenkin siltä, että uusi SuuntoLink-sovellus ratkaisee pulman.  Sen avulla harjoitustiedot voi lähettää Suunto-sovellukseen myös vanhemmista Ambit 1/2 -kelloista, mikä ei alunperin liene ollut itsestään selvää.

Tämä on hyvä asia, koska oma Ambit-kelloni toimii edelleen ongelmitta, eikä akkukaan ole kahdeksan vuoden aikana merkittävästi heikentynyt.  Vain datakaapelin olen kerran joutunut uusimaan.

Uudesta Suunto-kellosta saisi nyt 30 %:n alennuksen, mikä silti houkuttaa hieman.  Itseäni saattaisi kiinnostaa Wear OS -pohjainen Suunto 7, joka sisältää myös älykelloille tyypillisiä ominaisuuksia.  

Älykellosta olisi se hyöty, että sitä voisi liikkuessa käyttää myös musiikkisoittimena bluetooth-kuulokkeiden kanssa.  Tähän asti taskussa on aina ollut mp3-soitin, mutta sen näyttökin on jo rikki, kun joskus mäessä kaatuessani istuin sen päälle.

Pitäisikö tarjoukseen tarttua?  Jos sen haluaa hyödyntää, ostotoive täytyy rekisteröidä Suunnon nettisivujen kautta, minkä jälkeen sähköpostiin lähetetään kertaluonteinen koodi, jolla kellon voi ostaa nettikaupasta alennettuun hintaan.

Koodin saamiseen voi kuitenkin mennä viikkokausia, sanottiin.  Siis viikkoja, häh?!  Aika paljon lasketaan asiakkaan kärsivällisyyden varaan.  Mahtaisivatko Garminin tai jonkun toisen valmistajan koodit liikkua vikkelämmin?

Päätin joka tapauksessa valmistautua mahdolliseen kellon hankintaan päivittämällä kuulokkeeni langattomaan aikakauteen.  Omassa lähikaupassani olikin tarjolla varsin monen hintaisia vaihtoehtoja. 

Ei liene tavatonta, että tällaiset laitteet putoavat joskus korvasta, ja saattavat samalla kadotakin.  Tästä syystä tarkastelin lähinnä edullisimpia malleja, joista kassahihnalle päätyi lopulta kaksi paria (vaimo saisi toiset).

Kiinalaiset Xiaomi Mi-kuulokkeet maksoivat maltilliset 20 €:

Niiden käsittely tuntui aluksi hankalalta, koska kuulokkeen ulkoreunassa on kosketuspainike, jota tulee painettua tahattomasti.  Korvakäytävään työnnettävä malli on myös hiukan vaikea asettaa oikeaan asentoon, mutta ehkä asiassa harjaantuu.  Ääni on kohtuullisen hyvä, tosin bassoa voisi ehkä olla aavistuksen enemmän.

North Touch One TWS -kuulokkeiden hinta puolestaan oli 25 €:

Nämä on helpompi asettaa korviin, koska korvakäytävän ulkopuolelle jäävä malli pysyy paikoillaan vain yhdessä asennossa.  Voisi ajatella, että tällaiset tippuvat juostessa herkemmin tielle, mutta yllättävän hyvin ne tuntuivat päähän tarttuvan.  Ja korvaläppiä voi tietysti talvella pitää ylimääräisenä lukkona.

Lopuksi vielä tuosta movejen siirtämisestä: Odottelin siirron valmistumista pari päivää, mutta kun toivomaani sähköposti-ilmoitusta ei alkanut kuulua, käynnistin siirron uudestaan Suunto-sovelluksesta.  Tällä kertaa homma eteni sutjakammin, koska jo muutaman minuutin jälkeen sähköpostiini kilahti varmistus siitä, että "2,117 out of 2,118 total exercises were imported to Suunto app".  

Hmm...  2117?  No, siinä lienee mennyt muidenkin harjoituksia mukana, koska itse en ollut ehtinyt uusia tuottaa.  Yksi Yllästunturin ympärihiihto näkyy silti jääneen matkalle.

Suunto-sovellus vaikuttaa omaan silti käyttööni ihan riittävältä.  Se jopa kannustaa käyttäjää yhä parempiin suorituksiin kommentoimalla sovellukseen syötettyjä harjoituksia: "Ensimmäinen kävely 2 kuukauteen." Jeah!

Epätoivon vimmalla

Pian pääsiäislomamme jälkeen Suomeen iski lämpöaalto, joka sulatti lumet kotinurkiltamme. Tilanne yllätti meidät, koska emme olleet vielä ajatelleet kantaa suksia varastoon.

Vappuviikolla oli kuitenkin muutama vapaapäivä. Joko talvesta pitäisi kokonaan luopua? Idässä oli kyllä lumikartan mukaan 10 - 30 senttiä lunta, mutta se ei vuodenaika huomioiden suosisi sen enempää hiihtämistä kuin patikointiakaan, ja todennäköisesti sulaisi pois ennen kuin ehdimme paikalle.

Lyhyesti pähkäiltyämme pakkasimme taas sukset ja lumikengät autoon, ja suuntasimme pienen hämmennyksen vallassa kohti pohjoista. Tällä kertaa ehkä Saariselälle, vaikka myös Abisko ja Kvikkjokk nousivat vaihtoehtoina esiin jo ennen Kajaania.

Valinnan mielekkyys ehdittiin pitkän ajomatkan aikana kyseenalaistaa moneen kertaan. Vielä Rovaniemen korkeudellakaan lunta ei ollut nimeksikään, eikä Sodankylässäkään lumipeite olisi riittänyt hiihtämiseen.

Olisiko sittenkin pitänyt lähteä itärajalle? Lieksassa paistaisi aurinkokin. Kynnys myöntää virhe oli kuitenkin korkea, joten jatkoimme viimeiset kilometrit Saariselälle, jossa lumitilanne onneksemme näyttikin paremmalta.

Majoituimme pitkästä aikaa Saariselän Holiday Club -hotelliin. Pääasiassa siksi, että muut hotellit olivat jo sulkemassa oviaan, mutta valinta joka tapauksessa oli mainio. Superior-huoneen tarjoushinnalla (72 € / vrk) pääsi myös kylpylään, joten lomailuun liittyvät ulkoiset puitteet olivat kohdillaan.

Tässä vaiheessa pitkä ajomatka ei enää harmittanut. Erään arvostamani lauluntekijän sanoja lainatakseni:

Jos mopo hangessa liikahtaa
voi ladun varteen ratsastaa
siellä taivas odottaa
ei etelässä parempaa

Jos sukset vielä jalkaan saa
voi ylämäkeen ponnistaa
siellä taivaat aukeaa

Aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi, koska lumipeite hupeni pohjoisessakin vauhdilla. Niinpä lähdimmekin heti seuraavana aamuna suksimaan kohti Luulampea.

Rumakurun latua ei enää huollettu, mutta se oli silti kohtuullisessa kunnossa.

Auringonpaisteesta ei tällä kertaa saatu nauttia, vaikka keli muuten olikin mukava. Rumakurun kautta ei oltu ihan hetkeen kuljettu, joten siltäkin osin reitti tarjosi vaihtelua.

Luulammen latukahvila oli yhä auki, joten poikkesimme sinne munkkikahveille. Samalla kartutimme Rautulammen päivätuvan tulipaloon liittyvää tietouttamme.

Tulipalo oli kuulemma syttynyt, kun pari ranskalaistyttöä oli tuvassa yöpyessään kuivatellut vaatteitaan liian lähellä kaminaa. Päivätuvassahan ei periaatteessa pitäisi yöpyä lainkaan, mutta olosuhteet kai olivat hankalat.

Tytöt eivät palavasta tuvasta paetessaan ehtineet pelastaa kuin yhden makuupussin, jonka turvin he sitten viettivät loppuyön tuvan lähellä olevassa ulkohuussissa. Kengätkin paloivat, joten pelastusta piti odottaa siihen asti, että kämpälle osui muita kulkijoita.

Munkit syötyämme olimme taas voimissamme, joten päätimme paluumatkalla koukata Kiilopään tunturikeskuksen kautta.

Tässä vaiheessa matkan eteneminen hidastui, koska ylempänä tunturissa lunta oli niukasti, ja suksia piti kantaa useaan otteeseen. Eikä osittain jäistä rinnettäkään ollut helppo laskea.

Kiilopään ylitys vei sen verran aikaa, että tunturikeskukselle päästyämme hiukoi taas, joten päätimme pitää ruokatauon. No, onhan syöminen tavallaan osa tätä hommaa.

Hiihtoreissulta palattuamme menin HC-hotellin kylpylään, jota voi kyllä kehua. Uudehkot saunat ovat miellyttäviä, altaassa on riittävästi vettä ja pukuhuoneen ilmastointikin toimii.

En ole ihan viime aikoina kylpenyt Kiilo-ojassa, mutta kylpylän lämmin allas tuntui melkeinpä paremmalta. Lienen tulossa vanhaksi.

Oliko se siinä?

Kotimatka Pallakselta on usein taitettu yhdessä päivässä. Valoisaan aikaan se jotenkuten meneekin, mutta vanhemmiten lyhyempiä ajomatkoja on alkanut arvostaa enemmän. Tällä kertaa sovelsimme kotimatkalla kahden pysähdyksen taktiikkaa: yksi yö vietettiin Luostolla ja toinen Suomulla.

Voi tosin olla, että pysähtelyihin johti myös tarve hiihtää vielä hiukan. Lumiraja hivuttautui ylöspäin kuin keski-ikäistyvän miehen hiusraja, mutta napapiirin tienovilla lunta vielä riitti.

Hotelli Suomun tulipalon jälkeinen remontti kestää ja kestää, vaikka pientä edistystä onkin jo havaittavissa. Parin vuoden takainen raporttini pitää pääosin edelleen kutinsa, mutta sauna sentään on jo asiakkaiden käytössä. Hiihtokeskuksessa se on iso asia.

Saatuamme Suomulta huoneen lähdimme kiertämään tunturia ympäri. Ladut olivat edelleen hyvässä kunnossa, vaikkakin iltapäivällä jo vähän pehmeitä.

Nurkkalampi paistatteli auringossa ja tarjosi miellyttävän ympäristön hengähtää lyhyen mutta ylämäkivoittoisen alkuosuuden jälkeen.

Nurkkalammen kota oli meille uusi tuttavuus. Kodan avoin arkkitehtuuri maksimoi auringon valon määrän, mutta sateen piiskatessa lienee parempi jatkaa tunturin suojaisammalle puolelle.

Viiden vaaran lenkki jäi tällä kertaa menemättä. Siinä olisikin kuumana päivänä ollut puhkumista. Jaloistahan homma ei tunnetusti jää kiinni, mutta se ei auta, jos päässä olevat verisuonet katkeilevat.

Myllyojan laavulla oli kiva nauttia viimeiset virvokkeet ennen loppumatkaa takaisin hotellille. Ehkä nämä laavut ja kodat pitäisi käydä läpi kesälläkin, vaikka ainakin Myllyojalla taitaisi seurana olla myös hyttysiä.

Pääsiäissesonki ruuhkineen painoi seuraavana aamuna päälle, joten katsoimme parhaaksi päättää talvilomamme Suomutunturille. Mutta oliko se talvi nyt tässä?

Vieno toiveemme oli, että lunta ja aurinkoa olisi tarjolla vielä pääsiäisen jälkeenkin. Loman aikana niistä ainakin saatiin nauttia.

Linkki videoon