keskiviikko 17. kesäkuuta 2026
sunnuntai 14. kesäkuuta 2026
Kuuminta hottia Kivitunturissa
Juuselan pihapiirissä oli hyvä yöpyä. Aamulla juttelimme vielä tovin isännän kanssa, sillä hän oli juuri hankkinut uuden retkeilyauton. Meitä kokeneempi harrastaja, silti.
Savukoskelta matkamme jatkuisi Sodankylän suuntaan, mutta pitäisikö sitä ennen piipahtaa vielä Kivitunturilla? Itse olen käynyt siellä kahdesti, joten ajatus ei ylenpalttisesti kiehtonut minua, mutta vaimon toiveesta käännyimme kuitenkin Kivitunturintielle.
Tunturiin johtava tie oli verrattain hyvässä kunnossa, mutta viimeinen nousu parkkipaikalle on aavistuksen jyrkkä. Irtosoralla Ducaton Traction+ -toiminto on hyvä kesälläkin.
Muistelin, että myös Kivitunturin retkeilyreitillä on paljon nousuja ja laskuja. Kartassa puhutaan luontopolusta, mikä herättää turhan hempeän tunteen, sillä etenkin Sotsonportin kautta kulkeva reitti on verrattain työläs, ilman hellettäkin.
Tällä kertaa muistimme ennen liikkelle lähtemistä nauttia ylimääräistä nestettä. Toinen henkilökohtaiseen varustautumiseen liittyvä seikka oli se, että päätin viimeinkin luopua vanhoista retkeilyhousuistani. Ne palvelivat minua vuosia, mutta enää en viitsinyt alkaa parsia niitä kasaan.
Onnekseni minulla oli jo uudet byysat katsottuna.
Kuuminta hottia Kivitunturissa!
Heti parkkipaikan jälkeen Kivitunturin lenkillä on kosteikko, jossa on usein paljon hyttysiä. Niin tälläkin kertaa, mutta edempänä niiden määrä väheni, eikä Sotsonportissakaan ötököitä juuri näkynyt.
Sittemmin on käynyt ilmi, että Sotsonportin keittokatoksen ylläpito on Metsähallituksen säästötoimien myötä lopetettu. Yleisesti ottaen harmillista, mutta itse olemme hyödyntäneet tällaisia palveluita aika vähän, joten henkilökohtaisella tasolla asia ei ylenpalttisesti kirvele.
Hiekkaisella polulla kohtasimme sammakon, joka nyhjötti hievahtamatta paikallaan, ja näytti helteen keskellä aivan kuolleelta. Sellaiseksi sitä luulimmekin.
Kokeilin silti pudottaa sen päälle juomapullostani vettä, mikä yllättäen saikin sammakkoon liikettä, ja pian se loikkasikin polulta puun varjoon. Elvytinkö sen!? Vaikea sanoa, mutta sammakon kannattaisi jatkossa pysytellä vehreämmässä ympäristössä, jos mahdollista.
Vaikka en aluksi innostunut ajatuksesta lähteä Kivitunturille, täytyy sanoa, että paikka on tällaisista pienkohteista yksi hienoimpia.
Polku on jossain määrin raskas, mutta ei poikkeuksellisen vaikeakulkuinen. Kivitunturin laellakin on lähinnä erikoista kalliota, eikä juurikaan rakkaa.
Noin 400 metriä korkean tunturin laelta näkee hyvällä säällä kauas. Helteellä ilma on usein hämyinen, mikä rajoittaa näkyvyyttä ja vaikeuttaa kohteiden tunnistamista.
Tätä etelä-kaakossa kohoavaa tunturia tuijotimme tovin siksi, että se näytti poikkeuksellisen suurelta. Nähtävästi kyse oli Venäjän puolella olevasta Sallatunturista.
Tunturissa oleva kyltti opastaa edelleen Neuvostoliittoon, mutta taitaa nykyään viittoa hiukan väärään suuntaan.
Kivitunturin reitillä on viime vuosina tehty jonkun verran huoltotöitä, ja esimerkiksi Pirunkuru on viime vierailun jälkeen saanut kokonaan uuden sillan.
Puiset retkeilyrakenteet ovat huonommassa kunnossa, ja kovin montaa vuotta ne eivät enää retkeilijöitä palvele. Vieläköhän lankkujen kunnostamiseen riittää tahaa?
Kivitunturilta poistuttuamme ajelimme takaisin Pelkosenniementielle ja sitä kautta edelleen kohti Sodankylää. Tässä vaiheessa vilkaisin Fiatin ajotietokonetta, joka näytti, että lähdettyämme Sallasta viisi päivää aiemmin olimme ajaneet yhteensä 359 kilometriä keskinopeuden ollessa 31 km/h. Päivämatkat ovat ainakin olleet kohtuullisia, eikä vauhtikaan ole huimanut päätä.
Sodankylässä päädyimme Nilimella-leirintäalueen "puskaparkkiin", joka on mielestäni varsin kiva. Tähän aikaan vuodesta väkeä tosin on aika paljon, koska Keski-Euroopan karavaanaritkin tapaavat pysähtyä Sodankylässä. SFC-hinta kahdelta hengeltä sähkön kera on 34 euroa, mikä on vielä siedettävä.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2026
Myötäjäisiä
Palataanpa vielä kerran retkeilyautopohdintoihin, joista viimeisimmäksi kirjoitin täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.
Olen aika ajoin haaveillut mahdollisuudesta luopua henkilöautosta ja alkaa käyttää retkeilyautoa kaikkiin ajoihin. Ensisijaisesti ajatuksen takana on tavoite vähentää autoiluun liittyviä kustannuksia, mutta yhteen autoon siirtyminen yksinkertaistaisi elämää muutenkin.
En varsinaisesti haluaisi luopua Subarusta, mutta yhtälö on vähän vaikea. Jatkossa uudet Subarut toimivat vain sähköllä, minkä vuoksi osa aivoistani ajattelee, että bokseri-Subarusta kannattaisi kuitenkin pitää kynsin ja hampain kiinni.
Yhden auton strategia joka tapauksessa edellyttäisi, että retkeilyauto olisi - mikäli mahdollista - Subarun tavoin nelivetoinen. Lisäksi auton pitäisi mahtua kerrostalon parkkipaikalle, mikä rajoittaa sen pituutta. Koriltaan yli kuusimetriset autot samoin kuin akseliväliltään yli neljämetriset autot ovat siten pois laskuista. Tosin olisivat ehkä muutenkin.
Käytännössä jäljelle jäävät vaihtoehdot ovat sellaisia, jotka on rakennettu seuraavien alustojen päälle:
- Fiat Ducato 540 (pituus 540 cm, leveys 206 cm, korkeus 258 cm, akseliväli 345 cm)
- Ford Transit (pituus 598, leveys 206, korkeus 278, akseliväli 375)
- Mercedes-Benz Sprinter S600 (pituus 593, leveys 202, korkeus 276, akseliväli 366)
Ducatot ovat etuvetoisia, mutta sekä Transitista että Sprinteristä on olemassa myös nelivetoinen malli, jälkimmäisestä myös automaattivaihteisena.
Jos ajatellaan autopaikka-asiaa, lyhyt Fiat mahtuu ruutuun vaivatta. Ford ja Mercedes-Benz ovat jokseenkin saman pituiset, mutta Sprinter lyhyemmän akselivälinsä ansiosta toiseksi paras vaihtoehto. Transit todennäköisesti olisi jo vähän kömpelö, vaikka siitäkin on etuvetoisena olemassa lyhyempi 553/330-pituinen malli.
Auton korkeudella ei muuten ole suurta merkitystä, mutta lumia katolta poistettaessa matalampi auto on tietysti helpompi. Ducaton katon saa siivottua hevosjakkaraa ja pitkävartista harjaa käyttäen, mutta 20 senttiä korkeampien Fordin ja MB:n putsaamiseen tarvitaan tikkaat. Fiatillakaan ei yleensä voi ajaa parkkihalleihin, joten siltä osin autojen välillä ei ole eroa.
Toisaalta ulkomitoilla on vaikutusta myös sisätiloihin. Ducato on näistä vaihtoehdoista levein, mikä osaltaan selittää sen suosiota retkeilyautojen alustana. Sprinter puolestaan on tunnettu kapeudestaan, mikä saattaa olla maantiellä eduksi, mutta rajoittaa hieman elämää auton sisällä. Pituussuunnassa tilaa kuitenkin riittää, ja Sprinteriinkin voi rakentaa varsin tilavan kylpyhuoneen.
Valmistajakohtaisia eroja on myös huoltoverkostojen laajuudessa. Jos Fiatin ja Fordin kanssa tulee ongelmia, korjaamo varaosineen löytyy yleensä helposti, mutta Mersun kanssa voi olla vaikeampaa; ainakin Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa yleensä ajelemme.
Mercedes-Benzin ylläpitokin on Fiatia ja Fordia kalliimpaa, eikä siirtyminen Fiat/Subaru-yhdistelmästä Mersuun välttämättä tuottaisi merkittäviä säästöjä. Myös Sprinterin polttoaineenkulutus lienee Ducatoa suurempi.
Mersua pidetään yleisesti laadukkaana, mutta Fordilla on kai ollut ongelmia jakohihnojen kanssa, eikä lyhyehkö hihnan vaihtoväli oikein vakuuta Fiatissakaan. Toisaalta Fiat on kyllä omassa käytössämme ollut kohtuullisen luotettava, tai ainakin odotettua parempi.
Yhtenä ongelmana matkailuautoihin liittyy vielä painoasia. B-kortilla saa ajaa kokonaismassaltaan enintään 3500 kilon painoista autoa, joten kantavuuden osalta on sitä parempi, mitä pienempi auton omamassa on.
Ducatossa omamassa harvoin muodostuu ongelmaksi ainakaan 5,40-metristen autojen kanssa. Fordin tilanne on hiukan ongelmallisempi, ja Sprinterin kohdalla asiaan täytyy kiinnittää jo merkittävästi huomiota.
Aiemmin Sprinter-alustaa käytti lähinnä Hymer, joka rakentaa sen päälle nelivetoisia Grand Canyon -retkeilyautojaan. Kantavuusrajoitteiden vuoksi ne rekisteröidäänkin yleensä 3880/4100-kiloisiksi, jolloin niiden kuljettamiseen vaaditaan C1-kortti. Tämä vaatimus voi tulevaisuudessa muuttua, mutta toistaiseksi mennään näillä säännöillä.
Viime aikoina markkinoille on kuitenkin tullut myös muita Sprinter-pohjaisia nelivetoisia retkeilyautoja:
Näistä erityisesti Bürstner ja Pössl ovat sellaisia, joita näkyy myös 3500-kiloisina. Omaa käyttöämme ajatellen noin 400 kilon kantavuus voisi riittää, jolloin massa lisävarusteiden kera saisi olla enimmillään 3100 kilon luokkaa.
SuperTwinejä tai Weinsbergejä ei toistaiseksi ole Suomessa näkynyt, mutta Habitoneita on muutamia, ja Roadstareja ainakin ykköskappaleina. Grand Canyoneita on tietysti ollut tarjolla jo pidempään.
Sprinter kiinnostaa alustana lähinnä siksi, että se on tällä hetkellä ainoa automaattivaihteiston ja nelivedon yhdistävä vaihtoehto, ja maavaraakin on enemmän kuin Fiateissa tai Fordeissa. Toisaalta Mersun hinta on kova, ja auton kapeahko runko aiheuttaa ongelmia, joita retkeilyautovalmistajat pyrkivät parhaansa mukaan ratkomaan.
Sprinter-pohjaisissa autoissa takana poikittain olevat vuoteet jäävät hiukan lyhyiksi, ainakin pitkille ihmisille. Tyypillisesti tämä pulma kierretään rakentamalla auton takaosaan levikkeet, jotka tuovat makuuhuoneeseen lisää tilaa, mutta ovat ulkopuolelta katsoen rumat. Tätä vaihtoehtoa käyttävät sekä Adria että Hymer.
Pössl tarjoaa ratkaisuksi kahta eri vaihtoehtoa: kiinteä levike (XT) tai moottorilla liikkuva, avattava levike (X). Tarpeen mukaan levitettävä makuutila kuulostaa aluksi hyvältä, mutta mekanismin toimivuus ja mielekkyys talvella herättää paljon kysymyksiä, ja sisään vedetty levike näyttää kyllä auton sisällä oudolta. Kumpaakaan en ole nähnyt livenä, mutta seuraava video selventää asiaa.
Bürstner on lähtenyt Habitoninsa kanssa aivan eri linjalle: levikettä ei tarvita, koska autossa nukutaan pitkittäissuunnassa. Voisi ajatella, että kuusimetrisessä autossa tämä olisi aina mahdollista, mutta Habitonissa tarvittava tila joka tapauksessa järjestyy kiskoilla olevaa kylpyhuonetta siirtämällä.
Äkkiseltään tämäkin innovaatio herättää innostusta, mutta kun omia ilta- ja aamurutiineja ajattelee, ajatus alituiseen säädettävästä vuoteesta ei tunnu toimivalta. Liikuteltava kylpyhuone myös vähentää yläkaappien ja yleisemminkin säilytystilan määrää, joten ihan voittajakonseptista ei mielestäni ole kyse, ellei sitten asu autossa yksin.
Weinsbergin ratkaisu on jossain määrin persoonallinen, vaikka erot muihin valmistajiin ovatkin pääosin kosmeettisia. Weinsbergin nettisivuilla oleva konfiguraattori on monipuolinen, ehkä liiankin perusteellinen. Olisi hyvä, jos konfiguraattorissa voisi valmiiksi valita käyttöprofiilin sen mukaan, onko autolla ensisijaisesti tarkoitus ajaa 1) Saharassa, 2) Borneon viidakossa, 3) Antarktiksella vai 4) suomalaisilla pikkuteillä.
Weinsbergin konfiguraattorista käy ilmi, että nelivetoisen mallin kantavuus on vaikea saada riittävän korkeaksi etenkin silloin, jos "Massa ajokunnossa"-lukemaan sisältyvä viiden prosentin toleranssi huomioidaan täysin. Pikaisen kokeilun perusteella 3,5 tonnin rajaan jää eroa vain 250 kilon verran, mikä ei oikein riitä, vaikka matkassa ei olisi grillejä, pöytiä tai fillareitakaan.
Kaikki markkinoilla olevat Sprinter-pohjaiset autot taitavat käyttää dieselillä toimivaa lämmitintä. Habiton kulkee tässäkin hieman omia polkujaan, sillä yleisemmän Truma-ilmalämmittimen sijaan autossa on nestekiertoinen Timberline-lämmitys. Pössl puolestaan on nähnyt parhaaksi vakiovarustella Roadstarinsa vain neljän kilowatin tehoisella lämmittimellä.
Jos Sprintereistä pitäisi valita joku, poimisin kiinteillä levikkeillä - tai mikäli mahdollista, ilman niitä - rakennetun auton. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mikäli hinta ei yksistään hanketta torppaisi, painoon liittyvät rajoitukset viimeistään niin tekisivät.
Olin ajatellut, että seuraavalla autonvaihtokierroksella voisi antaa vaihdossa sekä Fiatin että Subarun, ja kohtuullisella välirahalla päästä kiinni johonkin nelivetoiseen retkeilyautoon. Taitaa kuitenkin olla niin, että Sprinterin tapauksessa se ei riitä, vaan myötäjäisenä pitäisi antaa vielä asuntokin.
En ymmärrä, miksi markkinoilla ei nykyään ole 5,40-metriseen Ducatoon pohjautuvaa nelivetoista autoa. Muutama vuosi sitten sellainen vielä oli, kun Bürstner myi Campeo-mallia, jossa oli ranskalaisen Dangelin toteuttamana neliveto. Auton alustana kuitenkin oli edellisen sukupolven Ducato, mikä saattoi vähentää sen kiinnostavuutta, kun Ducaton 8-malli tuli samoihin aikoihin myyntiin.
Automaattivaihteisena Bürstneriä ei sentään saanut, mutta maastorenkaineen ja reilusti korotetun alustansa kanssa Campeo vaikutti niin metsäautotiekelpoiselta kuin tällaiselta autolta voi kohtuudella vaatia. Jos samanlainen tulisi nyt myyntiin uudemman Ducaton korissa, se mielestäni olisi ainakin Transit-pohjaisia nelivetoja houkuttelevampi.
Varsin kiinnostava on Sunlightin uusi Volkswagen Crafterin päälle rakennettu Ibex. Sellaista ei tosin ihan vielä myydä, mutta nähtävästi autoa voi tilata jo tämän kesän aikana. Mahtaisiko tuosta tulla tarjolle myös Tuntsa-varusteltu erikoismalli?
perjantai 5. kesäkuuta 2026
tiistai 2. kesäkuuta 2026
Voihan äteritsiputeritsi
Äteritsiputeritsipuolilautatsijängällä jäi taas jostain syystä käymättä, vaikka jokseenkin vierestä ajettiin ohi.
perjantai 29. toukokuuta 2026
Ratkaisuja
Emme olleet koskaan aiemmin ajaneet Martin ja Tulppion väliä Värriöntietä pitkin, joten päätimme nyt kääntyä Kemihaaran risteyksestä etelän suuntaan. Kuten tavallista, tien alussa oleva liikennemerkki varoitti tien huonosta kunnosta ja muistutti kuljettajaa tämän omasta vastuusta, mutta niinhän ne aina täällä päin.
Meillä ei nyt ollut mitään retkikohdetta mietittynä, joten ajattelimme vain hissukseen lipua kohti Marttia. Hirvikaltion tuvan kohdalla päätimme kuitenkin käydä katsomassa, miltä alarinteessä oleva autiotupa näyttää.
Tien varressa oli sopivasti paikka yhdelle Reiskan kokoiselle autolle.
Hirvikaltion tupaa ympäröi kaunis metsä. Myös kaltion vastakkaisella puolella, Hirvikaltionpäällä, näytti hyvältä, ja pohdimmekin mahdollisuutta kiivetä kyseiselle kukkulalle. Luovuimme kuitenkin hankkeesta, koska kartan mukaan melko metsäiseltä laelta ei ehkä sittenkään näkisi mitään. Lähetin kuitenkin Maurin tutkimaan tilannetta.
Värriöjoentie oli kaikkiaan kohtalaisen hyvässä kunnossa. Puolenvälin paikkeilla tietä tosin oli ajettu metsätraktorilla tai muulla telavälineellä, mikä hieman hidasti etenemistä. Sotatuntureiden molemmin puolin menevät pienemmät tiet ovat yhä näkemättä, ehkä niiden kautta joku toinen kerta.
Savukoskelle päästyämme kirmasimme ensi töiksemme kauppaan. Ostoksia tehdessäni tajusin, että olen näiden hellepäivien aikana pahasti addiktoitunut maustettuihin kivennäisvesiin. No, ehkä ihmisellä voi olla pahempiakin riippuvuuksia.
Halusin samalla myös eroon viallisesta DJI-akusta, mutta en ollut varma, mihin sellaisen voi jättää. Paristot voi palauttaa kaupoissa oleviin keräyspisteisiin, mutta voiko pienakkujen kanssa toimia samalla tavalla?
Tiedustelin asiaa Savukosken S-kaupasta, jonka henkilökunta oli sitä mieltä, että akut täytyy toimittaa erityiseen keräyspisteeseen kuten Savukosken ecoASEMAlle (noin se kirjoitetaan). Kyseinen asema sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Sallan suunnassa, ja paikka on...
"Avoinna: joka toinen perjantai parillisina viikkoina klo 14-17. Kaikki ecoASEMAMME ovat suljettuja arkipyhinä sekä joulu- ja juhannusaattona."
Seuraavaksi lähin ecoASEMA sijaitsi Pelkosenniemellä, aukioloajat samat. Oli lauantai, joten odotusaika olisi ollut pitkä.
Asia alkoi ärsyttää. Pitäisiköhän homma hoitaa jotenkin toisin, ja lopulta vain soittaa Savukosken kunnalle, ehkä heti maanantaina?
- Savukosken tekninen virasto, Möttönen.
- Hotti soittaa, päivää. Yritin jo lauantaina tavoitella teitä, mutta virasto taisi olla kiinni.
- Niin meillä on tapana ollut.
- Ei se mitään. Mutta kuulepa, minulle kävi viikonloppuna pieni vahinko. Olin juuri viemässä rikkinäistä drone-akkua ecoASEMA:lle, kun Kemijoen ylittävää siltaa kävellessäni minä horjahdin, ja taskussani ollut akku putosi jokeen. Miten asian kanssa pitäisi nyt toimia?
- Ja siellä joessako nyt siis mollottaa litium-polymeeriakku?
- Kyllä se niin on.
- Teidän pitäisi jotenkin onkia se sieltä pois. Haluatteko, että yhdistän ympäristöasioista vastaavalle henkilölle?
- Nyt vähän pätkii tämä puhelu, taitaa olla huono kenttä.
Myöhemmin kuitenkin löysin Zombiakku-sivustolta tiedon, että pienakut voi kyllä palauttaa ihan tavallisiin kauppoihin, joten ongelma ratkeaisi sitä kautta. Vain suuremmat litium-akut (sähköpolkupyöristä yms.) täytyy viedä paikallisiin keräyspisteisiin. (Sittemmin Savukosken ecoASEMA on sitä paitsi lakkautettu, mistä syystä sitä enää näy yllä linkkaamallani Lapecon sivullakaan.)
Yöpaikka löytyi tällä kertaa aivan Savukosken keskustasta, jossa Loma-Joosula tarjoaa palveluita myös karavaanareille. Paikan isäntä ei ollut kotona, mutta puhelinsoitolla homma hoitui helposti, joten ajoimme Reiskan miellyttävälle paikalle Kemijoen rantaan.
sunnuntai 24. toukokuuta 2026
torstai 21. toukokuuta 2026
Turvoksissa
Vasta viikon kestäneen lomamatkamme aikana oli jo sattunut lukuisia kommelluksia. Iso-Syötteellä ajoin Reiskan kiveen, ja vähän myöhemmin harmaavesisäiliön sulkuventtiili tuntui hajonneen. Tulppioon saavuttuamme teloin vielä auton ulkopuolelle unohtuneen muovisen jakkarankin, jota olemme käyttäneet askellautana. Auton omaa sähköistä porrastahan ei näillä sorateillä voi käyttää lainkaan.
Lisää vastoinkäymisiä oli kuitenkin tiedossa, kun illalla huolsin autossa laitteitani. Kuten aiemmin kirjoitin, Maurin akku alkoi ladattaessa turvota niin, etten enää meinannut saada sitä kopterista (jossa se latauksen aikana oli) ulos. Se ei myöskään enää mahtunut varsinaiseen lataustelakkaan, joten akku vaikutti käyttökelvottomalta.
Hiukan vaarallinenkin se oli, kuten litium-akut yleensäkin, jos ne alkavat kupruilla. Akusta kehkeytyi pieni ongelma, koska minua arvelutti säilyttää sitä auton sisällä. Mitä jos se syttyy omia aikojaan palamaan? Ei ehkä todennäköistä, mutta kuumalla kesähelteellä nähtävästi mahdollista.
Olisin halunnut päästä akusta eroon, mutta eihän sitä voi tavalliseen roskikseen heittää, eikä paristojen ja pienakkujen palautuspisteitä ole ihan jokaisen jängän laidassa. Ratkaisin ongelman tilapäisesti niin, että vein akun aina yön ajaksi ulos, kiven päälle. Lisäksi otin sen autosta poistuessamme reppuun mukaan, jotta auto ei pala sillä aikaa, kun olemme poissa. Ehkä liioittelin ongelmaa, mutta aivoni tykkäsivät, kun toimin näin.
Onneksi aurinkoiset päivät jatkuivat, ja se houkutteli meitä Ainijärven suuntaan, koska siellä emme ole koskaan käyneet. Mutta mihin Ainijärveltä sitten jatkaisi? Aivan, Värriötuntureille päin, mutta se on luonnonpuistoa, johon ei saa mennä. Se ei käy, se ei kerta kaikkiaan käy.
Luovuttuamme Ainijärvestä lähdimme lopulta lompsimaan Tulppiosta UKK-reittiä Tuntsan suuntaan. Uutta seutua meille, ja siinä mielessä ihan OK. Tarkoitus oli, että tavoittelisimme Saijanojan varressa olevaa tulipaikkaa, jossa voisimme evästellä ja kääntyä sitten takaisin.
Patikoimme pari vuotta sitten Tulppiosta pohjoiseen menevää UKK-reittiä, joka oli paikoin varsin hieno. Etelään päin menevä osuus ei kartalla näyttänyt yhtä hyvältä, eikä todellisuus ollut juuri kauniimpi.
Aluksi oli pari kilometriä tietä, ja sen jälkeen tarjolla oli varvikkoista suota ja aavistuksen sotkuista metsää. Pitkospuiden kunto oli vielä kohtalaisen hyvä, mutta maailma oli monin paikoin heittänyt ne vinksin vonksin.
Lisäksi tein jo alussa pienen virheen unohdettuani ennen lähtöä juoda vettä. Vaikka ilman lämpötila huitoo kolmessakymmenessä asteessa, ei retken alussa välttämättä ymmärrä juoda tarpeeksi. Ei etenkään silloin, kun samanlaisia retkipäiviä on yksi toisensa perään.
Huomasin asian polulla, kun tunsin jo alkumatkasta kärsiväni nestehukasta. Mukana periaatteessa oli riittävästi vettä, mutta hiukan sitä piti silti säästellä.
Onneksi maastossa oli varvikkojen ohessa kauniitakin pätkiä. Suo-osuudet olivat myös mukavia siksi, että niillä kävi tuuli, joka puhalsi metsässä kiusanneet ötökät tiehensä.
Viitisen kilometriä kuljettuamme saavuimme Suurkovanselän rinteeseen, jossa maasto yleisesti ottaen näytti paremmalta. Nousimme rinteeseen pitämään taukoa.
Paikka olikin hyvä, sillä metsähakkuuaukean reunassa tuuli mojovasti. Lisäksi rinteestä avautui myös kohtalaisen kiva maisema lounaan suuntaan.
Saijanojan tulipaikalle oli enää reilu kilometri, mutta kun meillä ei varsinaisesti ollut sinne mitään asiaa, puron varressa odottava taistelu hyttysiä vastaan ei enää kiinnostanut. Päätimme pitää rinteessä vähän reilumman tauon, ja kääntyä sitten takaisin.
Suurkovanselällä oli myös tuulesta huolimatta hyvä lennättää kopteria. ADIZ-alue oli muutaman sadan metrin päässä, mutta sellaisessa suunnassa, ettei sitä juuri tarvinnut miettiä.
Malla taisi taas tapansa mukaan houkutella paikalle pari haukkaa, mutta sen suurempaa uhkaa niistä ei nyt vaikuttanut olevan.
Koska reitti ei menomatkan osalta ollut erityisen hehkeä, päätimme palata Tulppioon Ainijärventien kautta. Ehkä vähän tylsä valinta, ja lisäsi hiukan matkaakin, mutta saattoi silti olla ajallisesti nopeampi.
En ole käynyt Tulppiossa talvella, mutta kesällä paikka on kelpo. Jos jotain voisi toivoa, niin miesten WC-tilassa olevan kompressorin voisi vaihtaa, sillä se huutaa kuin villieläin. Alla olevassa kuvassa ei tosin ole kyseinen laite vaan veturi, joka ei enää pidä ääntä.
sunnuntai 17. toukokuuta 2026
Western Longitudes
Tämä video päättää leveys- ja pituuspiiriaiheisen tetralogiani. Aiemmat osat siis ovat:
Kuten aiemmassa aihetta sivuavassa kirjoituksessani selitin, oikea tapa ilmoittaa minkä tahansa paikan sijainti on suhteuttaa se muailman napaan. Tämän videon otokset on siten kuvattu läntisillä pituuspiireillä.
keskiviikko 13. toukokuuta 2026
Kelpaa sellaisenaan
Kuopslauttainvaaralta ei näe koko Lappia yhdellä kertaa, mutta savukoskelainen mäntymetsä kelpaa kyllä sellaisenaan.
perjantai 8. toukokuuta 2026
Riskienhallintaa
Aamu Kairijoen rannassa oli kaunis. Mutta minne jatkaisimme uutena päivänä? Suksennulkki kiehtoi edelleen mieltä, mutta sen tavoittelemiseen kävellen menisi koko päivä. Fillarista olisi jälleen kerran ollut hyötyä.Lopulta löysimme lähiseudulta pari pienempää paikkaa, jotka olisivat helpommin saavutettavissa. Niistä ensimmäinen oli Sulkarikuru, jonka eteläpuolelle näytti pääsevän helposti Niekantien varresta. Päätimme käydä katsomassa kurua.
Siirtymän aikana huomasin, että Adrian harmaavesisäiliön poistoputki näytti kaiken aikaa pienesti liruttavan vettä. Eikö sen sulkuventtiili ollut kunnolla kiinni?
Pysäytin auton tutkiakseni asiaa, jolloin havaitsin, että putken sulkuvipu liikkui jotenkin epäterveellä tavalla, poikkeuksellisen kevyesti. Putkeen menevä, venttiiliä ohjaava osa näytti kuitenkin pyörivän molempiin suuntiin, joten sitä liikuttavat vaijerit mitä ilmeisemminkin olivat ehjiä.
Tämä muistutti minua ongelmasta, joka autossa oli jo aivan uutena: tuolloin harmaavesisäiliön venttiiliä ei saanut avattua, mikä tuli kuntoon vasta käytettyäni autoa huollossa. Oliko autossa taas samantapainen vika? Vai liittyikö asia jotenkin Jaaskamonvaaran tiellä tapahtuneeseen pohjakosketukseen? Koska ongelmalle ei heti voitu tehdä mitään, jatkoimme suunnitellusti kohti kurua.
Sulkarikuru ei kokonsa puolesta vaikuttanut maailmannähtävyydelta, mutta joskus pienemmätkin kohteet voivat olla hienoja. Ajoimme Reiskan parkkiin Niekantien varteen, ja lähdimme lompsimaan metsäkoneuraa pitkin kohti kurua.
Jälki johdatti meidät kurun lounaiskulmalle, jossa rotko on melko leveä.
Laakean kurun pohjoisreuna on merkittävän kivikkoinen. Pohjoisen suunnasta lähestyen maastomuodostelma olisi ehkä ollut näyttävämäpi, mutta olisi edellyttänyt liikkumista louhikossa. Eteläpuolella maasto on pääsääntöisesti helppokulkuista.
Tekoälyn mukaan kurun nimi on mahdollisesti johdettu sulka-sanasta, ja saattaa viitata sen leveähköön muotoon. Selitys kuulostaa hieman... no, tietokoneen keksimältä, mutta valtioneuvoston sivulla Sulkarikuru joka tapauksessa on mainittu valtakunnallisesti arvokkaana kivikkona.
Kurulta jatkoimme Ruuvaojan suuntaan poiketaksemme matkalla Kuopslauttainvaaralla. Jos Sulkarikurulla oli aavistuksen erikoinen nimi, niin on tällä vaarallakin. Nimi voi hyvinkin olla peräisin vaaran itäpuolella olevista, nähtävästi ihmisen tekemistä kivirakennelmista.
Kuopslauttainvaaralle pääsee helpoiten Järviseljäntien varresta. Alkumatka edetään hyväkuntoista metsätraktoriuraa pitkin, mutta vaaran laella on metsäisempää.
Kuopslauttainvaaran korkeudesta (325 m) päätellen maisemat eivät ehkä olisi ihan Mettovaaran tasoa, mutta laen koillispuolelle merkitty kivikko ylläpiti toiveita jonkinlaisesta Lappi-näkymästä.
Tien varresta on vaaran laelle nelisen kilometriä. Nälkä kuitenkin yllätti meidät jo aiemmin; kohdalle osunut lounaspaikkamme ei vain näköalamielessä ollut optimaalinen.
Ruokailun jälkeen suuntasimme uudestaan kohti kivikon reunaa, jossa tilanne olennaisesti parantui. Pienistä polkujäljistä päätellen muutkin ovat joskus tavoitelleet samaa paikkaa, mutta varsinaista yleisöryntäystä tänne ei koskaan liene ollut.
Kivikon yli näkyivät ainakin Lattunavaara sekä sen takana kohoava Ranninmainen sotatunturi. Myös Niekka vilkkui jälleen puiden välistä.
Seuraavaksi yöksi ajelimme Tulppioon, Tulppion majoille. Edellisellä kerralla pari vuotta aiemmin yöpyminen Reiskan kanssa ilman sähköä maksoi kympin, nyt hinta sähkön kera oli SFC-alennus huomioiden 25 euroa.
Mäntykankaalla sijaitseva lomakylä on viihtyisä, vaikka oma paikkamme aivan rautatieaseman vieressä hieman mietityttikin.
Tulppion leirintäalue on kehittynyt nykyiseen muotoonsa ajan ja käytön myötä. Koska merkittyjä paikkoja ei ole, viereen saattaisi myöhemmin putkahtaa toinenkin auto. Hallitakseni pysäköintiin liittyviä riskejä päätin merkata oman reviirini puihin ripustetuilla kalsareilla.
Paikan valintaan liittyi myös pientä häslinkiä, sillä aluksi oli epäselvää, mistä asti sähkö on tarkoitus vetää. Pysäköin ensin auton niin, että sähköjohdon pituus ei riittänyt, minkä vuoksi autoa täytyi vielä kertaalleen siirtää. Rouva oli kuitenkin jo ehtinyt asettaa astinlautana käytetyn muovijakkaran auton ulkopuolelle, mikä jäi itseltäni huomioimatta, ja oli jakkaran kannalta kohtalokasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)