Vaikeuksien jälkeen

Perhettämme Suomujärvellä vaivannut kirous ei enää Jaurutunturilla haitannut elämää, ei ainakaan Mallan elämää.

Linkki videoon

Jauruilua

Suomulla avautuneen uuden päivän käyntikohteeksi oli tyrkyllä monia vaihtoehtoja.  Yksi niistä oli Suomujärven kaakkoispuolella oleva Härkäharju, jonka laella kulkevalla reitillä lienee jonkinlainen luontopolun status.  Tai ainakin netistä löytämälläni Salla-aiheisella sivustolla puhutaan Härkäharjun luontopolusta, joten tämä kai se on. Myös Lapajärvi sisältyi listaan, jota kahlasimme läpi.

Lopulta auton keula kuitenkin kääntyi kohti Kursua ja sen takaa löytyvää Jaurutunturia, joka on kiinnostanut meitä jo pitkään.  Sen nimi kääntyy tahattomasti muotoon Juorutunturi, Juomutunturi tai Jurmutunturi, mutta eipä nimellä ole väliä, jos kaikki tietävät, mistä on kyse. 

Jaurutunturille nousee kartan mukaan polku sekä etelästä että pohjoisesta.  Pohjoinen reitti vaikutti helpommalta, joten seurasimme Petäjäseläntietä kohtaan, jossa polku näytti erkanevan tiestä.  Tarkkaa paikkaa ei aluksi meinanut huonon nettiyhteyden vuoksi löytyä, mutta puissa olevat siniset nauhat lopulta paljastivat todennäköisimmän alkukohdan.

Metsäisen alkuosuuden jälkeen polku lähti nousemaan terhakasti kohti tunturin lakea.  Paikoin nousu oli yllättävänkin jyrkkää, mutta silti kohtalaisen helppokulkuista.  Aika pian rinteestä avautui näköala pohjoisen suuntaan, jossa erottui helposti muun muassa Pyhätunturi.

Ylempänä puusto keveni ja ympäristö muuttui puutarhamaiseksi.  Miellyttävä yllätys oli se, että vaikka polku näyttää kartan mukaan kulkevan kivikon läpi, pahaa rakkaa ei missään vaiheessa ollut tarjolla.

Yksi 420+ -metrisen Jaurutunturin houkuttimista on sen laella oleva, aavistuksen Ramirent-henkinen näkötorni.

Rakennelma ei ole erityisen korkea, mutta ylätasanne yltää silti vähäisen puuston yläpuolelle.  Ritilälattia, puuskittainen tuuli ja melko vaatimattomat kaiteet ovat kuitenkin yhdistelmä, joka sai suhtautumaan kiipeämiseen melko vakavasti.

Avoin arkkitehtuuri voi olla talvikäyttöä ajatellen hyvä, eikä tuulikaan niin tartu kapeisiin tukirakenteisiin.  Tosin eipä tuolla sitten ole sellaistakaan, johon voisi itse pudotessaan tarttua.

Ylhäällä kelpaa silti patsastella, eikä tornista avautuvaa näkoalaa voi varsinaisesti moittia.

Tarinan tässä vaiheessa täytynee kehua korjausta, jonka tein Salmitunturin raatelemiin housuihin.  Vaimon mielestä lahje ei tosin laskeudu kunnolla, mutta minusta se on ihan hyvä.  Hiukan lahje näyttää siltä, kuin siitä olisi lasta synnytetty, mutta eipä tuo etenemistä haittaa.

Jaurutunturi oli mainio valinta päiväretkeilyyn.  Suomujärvellä kohtaamamme kirouskaan ei enää vaivannut, sillä Malla lensi kuin nuoruuden innolla, ja oma polvenikin toimi moitteetta.  Kiven kolossa lymyillyt menninkäinen taisi ymmärtää, ettei kanssani kannata alkaa leikkiä.

Illaksi palasimme takaisin Suomulle.  Ajatus käyttää Suomua tukikohtana parin päivän ajan oli hyvä.  Vaikka muutaman vuoden ikäinen hotelli ei enää ole upouusi, huoneet ovat edelleen viihtyisiä ja ennen kaikkea tilavia.  Uuden sisäänkäynnin valmistumisen myötä myös majoittuminen on helpompaa, kun hotelliin ei enää tarvitse ryömiä takakautta, laskettelurinteiden puolelta.

Lehtitietojen mukaan majoitustarjonta Suomutunturilla saattaa lähiaikoina lisääntyä, kun vuosia suljettuna ollutta Arctic Circle -hotellia ollaan avaamassa.  Korona lienee viivästyttänyt tätäkin hanketta, mutta kaipa se jossain vaiheessa etenee taas.

Kirottua!

Vaikka parin vuorokauden takainen ajomatka Lieksasta Iso-Syötteelle (sisältäen myös vierailun Iso-Paloselle) tuntui pitkältä, siitä seurasi yksi hyvä asia: olimme jo miltei Lapissa.  Tarkalleen ottaen Lapin raja kulkee aivan Mustavaaran kaivoksen vieressä, joten sen ylittäminen ei enää vaatisi suuria ponnistuksia.

Tämä mielessämme jatkoimme kohti pohjoista ja paikkaa, jossa ajattelimme viettää seuraavan päivän: Suomujärvi.

Helpottaaksemme elämäämme päätimme tällä kertaa varata majoituksen hyvissä ajoin.  Yöpaikka löytyi sopivasti Hotelli Suomutunturista, joka oli viimein saanut uuden sisäänkäynnin ja ravintolatilat.  Aika pitkäänhän siellä operoitiin väliaikaisissa tiloissa takavuosien tulipalon jälkeen.

Mutta sitten liikkeelle! Suomujärvelle johtaa luontopolku, joka alkaa muutaman kilometrin mittaisen metsäautotien loppupäästä.  Melko hyvin merkitty polku eteni aluksi kumpuilevassa metsässä...

... jossa riitti lintujakin tähystettäväksi; kokolailla vakiokalustoa, tosin.

Hieman ennen Suomujärveä odotti aavistuksen rytöisempi pätkä, joka onneksi oli lyhyt.  Järven rannassa selvisi pian, miksi polku ylipäänsä on olemassa.

Suomujärven luoteiskulmassa on nimittäin hieno niemi, jonka kärjestä löytyy myös kylteillä osoitettu uimapaikka.  

Uiminen olisikin saattanut olla hyvä ajatus, mutta me päätimme keskittyä syömiseen.

Ruokailun aikana havaitsin vastarannalla jotain erikoista.

Rannalla olevat kiviröykkiöt paljastuivat seitakiviksi, eli kyse oli ikivanhasta saamelaisten uhripaikasta.  Joidenkin lähteiden mukaan sellaisten liepeillä saattaa asustaa myös seitahenkiä.

Kivet näyttivat hauskoilta, mutta niiden luo päästäkseen pitäisi kiertää koko Kelkkalahden poukama, eli kävellä pari kilometriä, ja vielä toinen mokoma takaisin.  Ääh, liikaa vaivaa!

Saadakseni kivistä lähikuvia päätin lähettää Mallan asialle.  Iloisesti pöristen Malla lentää kaahotti Kelkkalahden yli ja palasi kohta takaisin kuvien kera.

Seidalta palattuaan Malla kierteli vielä hetken yläilmoissa, kun se yhtäkkiä alkoi oudosti vaikeroida.  

Motor speed error.  Land or return home promptly! ESC error.

Siis mitä?  Malla oli aika korkealla ja vieläpä järven päällä, joten säikähdin ilmoituksia hieman. Houkuttelin kopterin äkkiä alas, käynnistin sen uudestaan ja tein testilennon.  Virhe toistui jälleen.

Aiemmilla retkillä mitään ongelmia ei ollut.  Tälläkin kertaa virheet ilmaantuivat vasta sen jälkeen, kun Malla palasi...  siis hetkinen...  seitakiveltä!

Onko mahdollista, että kiven kolossa todella lymyili joku seitahenki, joka hermostui, kun Malla pörräsi siinä ympärillä?  Onko Malla kenties saanut jonkun kirouksen päällensä!?

Tuollaisen pienen kopterin elekroniikka on herkkää, eikä se kestä mitään ylimääräistä kuormaa.  Mutta mitä asialle sitten voi tehdä?  Eihän kopteria voi viedä huoltoonkaan lähetteellä, jossa lukee, että laitteeseen on iskenyt joku kirous.  Nauraisivat.

Tilanne oli hankala.  En nähnyt asiaan muuta ratkaisua kuin sen, että patikoimme lahden ympäri seitakivien luo.  Ehkä saan hengen leppymään, jos puhun sille kauniisti.

Onneksi lahden pohjukan kiertävä polkukin oli hieno.

Lahden toiselta puolelta löytyi opastauluja, joissa kerrottiin, että seitakivet ovat lappalaisille pyhiä ja että niihin pitää suhtautua kunnioittavasti.  No, ehkä kopterirallini oli vähän siinä rajamailla.

Itse kivet olivat aivan veden rajassa.  Yritin kurkkia kiven koloihin ja huhuilin varovasti:  

• Päivää, minä siitä äskeisestä kopterijutusta vielä... Enhän minä millään pahalla enkä häiriöksi tahtonut olla, ihan vaan muutaman kuvan halusin ottaa.
• <hiljaisuus>
• Niin että voisikohan sen pörräyksen vaikka jo unohtaa, ja kirouksen mahdollisesti perua...?
• <hiljaisuus>

Vastausta ei kuulunut.  Ehkä henki oli poistunut paikalta, tai sitten murjotti jossain kolossaan.

Otin seitakivista vielä pari kuvaa rannan suuntaisesti.  Palattuani polulle löin samantien sääreni oksan karahkaan, joka törrötti polun poikki kaatuneesta kelosta.  Henki ei selvästikään ollut leppynyt.

Jälki ei ollut paha, mutta oksa teki aika kipeää.  Päätin varmuuden vuoksi puhdistaa jalan käsidesillä, jotta en itse saisi kirousta päälleni.  En ollut varma, tehoaako käsidesi sellaiseen, mutta muutakaan ei nyt ollut tarjolla.

Poistuimme seitakiviltä palataksemme takaisin lahden toiselle puolelle ja sieltä edelleen autolle.  Matkalla rouva yllättäen kompastui juurakkoon ja kaatui rähmälleen maahan... Tunsin verenpaineeni nousevan, tämä tietäisi sotaa!

Kohotin käteni nyrkkiin ja karjaisin väkevän vastaloitsun lahden toiselle puolelle:

"Hei, sinä siellä kiven kolossa!  Nyt sinä hemmetin maahinen perut sen kirouksen, tai minä tulen takaisin ja vyörytän kaikki kivesi järveen, josta niitä ei löydetä ennen seuraavaa jääkautta, jos sittenkään!"

Mitään ei vieläkään kuulunut, mutta minusta tuntui, että järven pinta väreili hieman.  Loppumatka autolle ainakin sujui ongelmitta, joten ehkä henki säikähti purkaustani.

Kelkkalahtea kiertäessämme kävi ilmi, että lahden poukamassa olevalle kodalle pääsee myös autolla.  Se on hyvä tieto, jos seitakivillä joutuu asioimaan vielä uudestaan.

Oli mukava palata Suomutunturille, kun siellä oli majoitus odottamassa.  Huoneestamme ei tosin lämpöä puuttunut, mutta voisiko laskettelurinteessä nähty lumi tuoda asiaan helpotusta?

Malla oli yhä hieman tokkurassa, joten lähetin Maurin tutkimaan tilannetta. 

Kyllähän rinteessä lunta oli, tosin pressun alla vain. Ehkä sitä ei ole syytä kaivella, tarvitsevat alkutalvesta kuitenkin.

Kovaa pornoa

Jos joku edellisen postauksen luettuaan ajatteli, että seuraava video varmaankin sisältää kovaa pornoa, pettyy nyt pahasti.  Paitsi ehkä sitten, jos omaa jonkinlaisen kivifetissin.

Linkki videoon

Mea Culpa

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, Iso-Paloselta poistuttuamme illasta tuli pitkä.  Monivaiheisen haahuilun jälkeen päädyimme yöksi hotelli Iso-Syötteen mökkiin, mikä sinänsä oli OK, mutta tarpeettoman pitkän ajomatkan takana.  Juuri tällaisten tilanteiden vuoksi olemme haaveilleet matkailuautosta, jonka hankinta on kuitenkin tällä hetkellä jäissä.

Kun kerran päädyimme Iso-Syötteelle asti, olisimme mieluusti viipyneet mökissä kaksikin vuorokautta, mutta se ei nyt ollut mahdollista.  Välttääksemme ajelemasta majoituksen perässä pitkin Lappia päätimme jo heti aamulla varata seuraavan yön Kide-hotellista. 

Kide-hotellin varausjärjestelmä ei toiminut ihan olettamallani tavalla.  Homman ideahan on se, että majoitus varataan ja maksetaan netissä, minkä jälkeen avainkortin voi varauskoodia vastaan aktivoida itselleen hotellin aulassa olevaa automaattia käyttäen.

Huoneen varaaminen ja maksaminen kyllä onnistuikin, mutta automaatin kanssa oli pieniä ongelmia.

 

Kyse oli siitä, että kortin voi tehdä vasta sisäänkirjautumisajan alkamisen (klo 16:00) jälkeen.  Lienee hyväksyttävissä, mutta rajoitus on hiukan outo, koska tottapa avaimeen aina liitetään tieto siitä, mistä lähtien se on käytettävissä.

Onneksi ongelma oli vähäinen ja selvisi henkilökunnan avustuksella, mutta automaatin näyttämän ilmoituksen sanamuoto kirvoitti minulta pari rumaa sanaa. Samalla ymmärsin, että kompensoidakseni huonon käytökseni meidän täytyy lähteä Kirkkopolulle.

Itseäni kiinnosti erityisesti polun pohjoinen haara, jota emme vielä olleet kulkeneet.  Niinpä käänsimme auton keulan kohti Mustavaaran kupeessa olevaa tekojärven näköistä lätäkköä, jonka rantamilta Kirkkopolun merkitty osuus alkaisi.

Lätäkkö osoittautui lopulta Mustavaaran edesmenneen kaivoksen prosessivesien synnyttämäksi järveksi.  Kuulostaa kalsealta, mutta ilmeisesti vesi on ihan puhdasta, ainakin lehtitietojen mukaan.

Järven rantaan johtava, Mustavaaran etelärinteessä etenevä tie oli melko kivinen, mutta kaivoksen kauttakaan ei oikein tuntunut pääsevän (paluumatkalla kokeilimme).  

Etelään vievälle merkitylle polulle näytti kartan mukaan pääsevän kahta eri reittiä, joista läntisempää tutkiessamme vedimme kuitenkin vesiperän.

Tilhi taisi vähän ihmetellä, miksi ramppaamme rantaa edestakaisin.

Kirkkopolun pohjoinen osuus ei liene kovin suosittu, eikä polku siten ollut erityisen väkevä.  Toisaalta tämä oli arvattavissa, ja melko hyvät maalimerkinnät johdattivat helposti metsän läpi.  Iso-Syötteen kansallispuiston metsät ovat joka tapauksessa kauniita, ainakin omaan silmääni.

Olimme päättäneet retkellämme tavoitella Salmitunturin lounaispuolella olevaa laavua.  Mielessä kuitenkin kyti epäilys siitä, mahtaakohan laavua oikeasti olla olemassakaan.  Alueen retkeilyrakenteet ovat paikoin huonossa kunnossa, ja Vaara-Salmisen tupakin on viime syksynä palanut maan tasalle.

Mutta olihan se siellä, Salmitunturin laavu!  Jossain tosin puhutaan Kaukasuon laavusta, mutta "Salmitunturi" sen rakenteissa luki.

Laavulla kohtasimme kulkijan, joka oli viettänyt siellä yönsä.  Asia on merkityksellinen siksi, että vaikka retkeilemme melko paljon, tapaamme maastossa muita ihmisiä aika harvoin, keskimäärin ehkä joka toinen vuosi.  No, nyt on sellainen vuosi. 

Hellettä piisasi myös Salmitunturilla.  Se sai vaimon keventämään vaatetustaan, mikä taisi omassa mielessäni johtaa riettaisiin ajatuksiin.  Sellaisia ei kirkkopolulla suvaita, ja paluumatkalla tunturi tekikin housun lahkeeseeni reiän.  Mea culpa.

Kun ongelmat eskaloituvat

Kitsistä poistuttuamme päädyimme yöpymään Lieksan Puustelliin, joka yllättäen oli auki, vaikka hotellin nettisivujen tarjoilema tieto oli tältä osin hiukan tulkinnanvaraista.  Puustellin hintataso ei ole erityisen edullinen, mutta usein suosimamme Hotelli Pielinen sijaitsi nyt matkan jatkoa ajatellen hankalassa suunnassa.  Ja Puustellin aamiainen on kyllä ihan kelpo.

Päivän ohjelma sisältäisi kohteen, jonne on parin viimeisen vuoden aikana monesti yritetty: Iso-Palonen-Maariansärkät. Erityisesti meitä kiinnosti Irkunkankaan kautta kohti Iso-Tahkosta menevä osuus, joka oli toistaiseksi kulkematta.

Niinpä ajelimme Lieksasta Kuhmoon ja sieltä edelleen Iso-Paloselle ja Valkeiskankaan P-alueelle.  Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, mutta iltapäivään sisältyi pieni sateen mahdollisuus.  

Optimoidaksemme olosuhteet pakkasimme reppuun myös sadetakit, vaikka +30 C asteen lämpötilassa niille ei varsinaisesti olisi käyttöä.  Sadetakki kuitenkin jo pelkällä olemassaolollaan ehkäisee sadetta; vähän samaan tapaan kuin se, että kastelee T-paidan ja lippiksen valmiiksi.

Iso-Palosen liepeillä on komeita metsiä.  Edellisellä kerralla - josta tosin on jo kymmenisen vuotta - näimme metsässä myös karhun jälkiä, mutta nyt maasto oli niin kuivaa, että mitään jälkiä oli vaikea erottaa.

Kauempana sijaitseva Maariansärkät ei ole retkeilymielessä yhtä kiinnostava kohde, koska suuri osa alueesta sijaitsee rajavyöhykkeellä, jonne ei ilman lupaa pääse.  Hiukan kaivelee silti, ettemme edellisellä Iso-Palosen vierailulla poikenneet särkillä, koska silloisesta lähtöpaikastamme matkaa olisi ollut vain muutama kilometri.

Aika ajoin lehdissä kirjoitellaan siitä, miten luontokohteet ovat täynnä väkeä.  Valkeiskankaalla oli sinne saapuessamme yksi auto, mutta maastossa emme kohdanneet ketään.  Missä ne ihmiset sitten ovat, jos tällainen kohde on liki tyhjillään, heinäkuussa?

Minulla on ajoittain ongelmia lähimuistin kanssa, mutta Iso-Tahkosen laavu ympäristöineen oli vielä kirkkaana mielessä.  Ehkä siksi, että edellisestä kerrasta on jo aikaa.

Olen viime aikoina alkanut käyttää Suunto 7 -kelloa myös tällaisilla lyhyillä retkillä.  Paitsi että kello muistuttaa minua asioista, jotka muuten unohdan, siitä myös näkee kuljetun matkan, jos asialla nyt on merkitystä.  Lisäksi olen asentanut siihen kompassiohjelman, joka on ranteessa ihan kätevä.

Kätevää on myös se, että puhelimeen tulevat viestit voi saman tien tarkastaa kellosta.  Tapaan nimittäin säilyttää puhelinta repun kengurutaskussa, jossa siihen ei reppua maahan laskematta pääse helposti käsiksi.

Harmillista kuitenkin on, että Suunto 7:ää ei voi yksistään käyttää puhelimena, vaikka se sisältää mikrofonin.  Irkunkankaalla ongelma eskaloitui, kun puhelin kulkiessani soi.  Saatoin kyllä vastata puheluun kelloa käyttäen, mutta puhuminen oli hankalaa, koska kännykkä oli reppuni selkäpuolella.

Tilanne johti siihen, että vastasin puheluun itse, mutta perässä tuleva vaimo hoiti puhumisen.  Ulkopuolisen silmin homma saattoi näyttää siltä, että rouva keskusteli takapuoleni kanssa, mutta onneksi ulkopuolisia oli vähän.

Autolle palattuamme edessä oli vielä yöpaikan valinta.  Kuhmoon ei voinut palata, koska siellä vietettiin jotain kamarijuhlia, joten ainoa vaihtoehto oli jatkaa eteenpäin, käytännössä Ukkohallaan tai Suomussalmelle.

Emme kuitenkaan onnistuneet saamaan majoitusta kummastakaan paikasta.  Edessä oli pitkän päivän vielä pidempi ilta.

Kohti Inaria

Meillä ei tänä vuonna ollut heinäkuussa kuin yksi lomaviikko.  Yleensä on kaksi, mutta tällä kertaa päätimme matkailuautoa odottaessamme siirtää lomailua hiukan myöhemmäksi. 

Matkailuauton osalta suunnitelma karahti sittemmin kiville, mutta eipä heinäkuukaan ole ihan optimaalisinta aikaa viettää lomaa. Suuri osa suomalaisista pitää lomansa silloin, ja viikko sitä hulinaa on oikeastaan tarpeeksi.

Viikon aikana ei kuitenkaan ehdi kauas.  Omat matkailutottumukset ovat viime vuosina muuttuneet sellaisiksi, että esimerkiksi Lappia on viikossa vaikea saavuttaa, ainakaan ilman ylenpalttista hosumista.

Asiaan taisikin sisältyä pieni määrä itsepetosta, kun loman alkajaisiksi lähdimme ajamaan kohti Lieksan Inaria.  Ensisijaisesti suunta kuitenkin selittyi sillä, että pohjoisempana satoi vettä, emmekä halunneet heti ensi metreillä kiskoa sadetakkeja päälle.

Täytettä päiväämme tarjoilisi jälleen kerran Karhunpolku; tällä erää sen Kitsin itäpuolella menevä osuus.

Paikan päällä kävi ilmi, että lisämaustetta retkellemme antaisivat myös Salpalinjaan liittyvät panssariesteet, joita etenkin Kaatiinlammen ja Valkealammen ympäristössä on runsaasti.  Kivet tupsahtivat tietoisuuteemme hiukan yllättäen, koska pohjakartassa esteet näkyvät vain... no, kivinä.

Kaksirivinen panssarieste ei ole lajinsa järeimpiä - muualta löytyy kolme- tai neljärivisiäkin - mutta satoja metrejä pitkä kivijono on silti vaikuttava näky.  Kaikkiaanhan Salpalinja sisältää esteitä satojen kilometrien matkalta. 

En tiedä, olisiko tällaisilla rakennelmilla enää merkitystä nykypäivän sodankäynnissä, mutta kivet ovat joka tapauksessa merkittävä osa Suomen historiaa.  Jo yksistään kivien tuominen paikalle on ollut iso urakka.

Omat ponnistelumme olivat vaatimattomampia ja rajoittuivat siihen, että tavoittelimme Pitkäjärven rannalla olevaa autiotupaa.  Tämä osuus Karhunpolusta on muutenkin helppo, sillä suuri osa reitistä kulkee vanhaa tien pohjaa pitkin.  Aivan urbaanista polusta ei silti ole kyse, joten kokolailla luonnon rauhassa tiellä saa lompsia.

Pitkäjärven tupa ei ole aivan pienimmästä päästä.  Olen joskus järveä kiertäessäni vilkuillut sitä etäämpää, mutta tarkempi tutustuminen oli tekemättä.  Rakennuksen koosta päätellen tupaan mahtunee hyvinkin parisenkymmentä yöpyjää.  Pääovi näytti kuitenkin olevan lukossa, liekö tuo varaustupa sitten.   

Tuvan edustallakin onneksi mahtuu evästelemään.

Näillä kulmilla kelpaa kyllä viettää aikaa.  Karhunpolku on satunnaisista tieosuuksista huolimatta miellyttävää kulkea, ja sitä ympäröivä maasto kaunista.  Myös Pitkäjärven kiertävä polku on hieno, vaikka sinne asti ei tällä kertaa edettykään. 

Jälkikäteen huomasin, että Inaristahan löytyy näkötornikin.  Ehdin jo innostua asiasta, mutta sitten tajusin, että kyseessä on rajavartiolaitoksen entinen valvontatorni, eikä sellaisiin yleensä pääse.

Tornin vieressä oleva rakennus lienee siten entinen rajavartioasema.  Se oli joskus myytävänä, mutta mahtoiko tuo mennä kaupaksi?  Taitavat olla kiinteistövälitysmielessä haastavia kohteita.