Idän ihme

Suurin osa Suomen kansallispuistoista taitaa meiltä edelleen olla näkemättä. Kuopiosta katsottuna yksi mielenkiintoisimmista on aivan itärajan tuntumassa sijaitseva Petkeljärven kansallispuisto. Puisto itse ei ole kovin iso, mutta siihen liittyvä Taitajan taival lisää patikoitavissa olevien polkujen määrää olennaisesti.

Koska tiedossa oli aurinkoinen ja lämmin viikonloppu, lähdimmekin ajamaan kohti Petkeljärveä. Ajatus oli, että jätämme auton Petraniemessä sijaitsevan retkeilykeskuksen P-paikalle ja patikoimme sitten kohti Tetrijärveä, kunnes eteen tulee sopiva yöpaikka. Kansallispuiston alueella ei saa telttailla, mutta se ei olisi ongelma, koska puiston raja on vastassa jo 1.5 kilometrin jälkeen.

Emme tienneet, millaista telttailumaastoa Taitajan taipaleen varrelta löytyy, joten päätimme kulkea menomatkalla Keltasilmän laavun kautta. Jos Keltasilmä vaikuttaisi mukavalta paikalta, voisimme aina palata sinne takaisin, mikäli muualla on kivisempää.

Ja niinhän siinä kävi, että Keltasilmän laavulta lähdettyämme kävelimme ensin Taitajan taivalta pitkin Tetrijärvelle, ja palasimme sitten idempänä kulkevaa polkua pitkin takaisin Keltasilmälle. Kyllä teltan olisi muuallekin saanut pystyyn, mutta Keltasilmän laavu oli niin hienolla paikalla, että se peittosi muut vaihtoehdot. Varsinkin Tetrijärven laavu tuotti pettymyksen, koska se sijaitsi hämärässä sekametsässä, johon lähellä kulkevan tien äänetkin kantautuivat selvästi.

Taitajan taival Petranniemestä Tetrijärvelle on hienoa maastoa. Kyseessä on Pohjois-Karjalan vanhin retkeilyreitti, minkä huomaa kulku-uran leveydestäkin, mutta kauniisti kumpuilevia kankaita ja harjuja katsellessaan reitin suosion ymmärtää. Lähempänä Ravajärveä kulkeva, myöhemmässä vaiheessa retkeilyreitiksi merkattu polku on pienempi eikä tarjoa samanlaisia maisemaelämyksiä. Myös sen varrella riittää silti nähtävää, koska polku kulkee toisen maailmansodan aikaisia juoksuhautoja sivuten. Jäi epäselväksi, onko juuri kyseisellä alueella käyty taisteluja, mutta juoksuhautoja joka tapauksessa on kilometrikaupalla.

Ensimmäisen päivän kävelymatkaksi kertyi maltilliset 15 km, jonka jälkeen olimme siis taas Keltasilmällä, ja pystytimme telttamme läheisen harjanteen päälle. Saatuamme teltan pystyyn huomasimme, että lähellä on kaatumaisillaan oleva mänty, joka ikävästi nojaa vieressään olevaan puuhun... Männyn kallistussuunta huomioiden se tuskin olisi kaatunut teltan päälle, mutta koska arvelimme asian aiheuttavan unettomuutta, siirsimme teltan toiseen paikkaan.

Illalla teimme vielä pienen kävelylenkin lähimaastoon. "Keltasilmä" taitaa tarkalleen ottaen viitata laavun vieressä olevaan lampeen, mutta nimi voisi johtua myös siitä, että aurinko paistaa niin aamulla kuin illallakin kapealla maakaistaleella olevalle laavulle. Tulipaikka ympäristöineen oli siisti, eivätkä ulkohuussin vakiovarustukseen kuuluneet styroksinen istumarengas ja kolmen rullan wc-paperiteline tuntuneet Ruotsin matkan jälkeen yhtään liiottelulta.

Toisena päivänä palasimme hieman mutkitellen takaisin Petraniemeen, joka myös oli uimarantoineen ja leirintäalueineen mukavan oloinen paikka. Saman lienevät huomanneet myös lukuisat ulkomaalaiset (ainakin ruotsalaiset ja saksalaiset) turistit, jotka olivat löytäneet tiensä paikalle. Ehkä Petkeljärvi on nimeään suurempi paikka, koska ei kai Ilomantsiin vahingossa päädytä?

Toisesta näkökulmasta

Täytyypä vielä lyhyesti palata ruotsalaisia tunturiasemia käsittelevään aiheeseen... Luksus miellyttää monia, mutta Ruotsissakaan kehitys ei ole kaikkien mieleen. Satuin lueskelemaan ruotsalaisen retkeilysivuston keskustelupalstaa, josta löysin muutaman asiaa sivuavan kommentin. Annetaanpa siis paikallisten itsensä kertoa:

"För övrigt så vägrar jag sätta min fot på Kebnekaise fjällstation. Proppat med fulla konferensgäster, sminkade tanter som gnäller över dålig internetuppkoppling osv. Förra sommaren när vi kom förbi så möttes vi av ett helt gäng småpackade män i kostym som skojade någonting om "skogsmullar" när jag och farsan hade varit ute 8 dagar. Är man vandrare så är man den udda fågeln där, vilket man inte är på de andra fjällstationerna. Att det första man ser när man kliver in i receptionen är enorma champagneflaskor säger väl allt om vilket folk de vill få dit?"

"Kan inte undgå att småle när jag läser din kommentar, då jag klart delar din bild av Kebnekaise fjällstation. Sist jag var där för 3 år sedan, hade jag och min dotter (då 18 år) varit ute på vandring och bott i tält i 8 nätter. Synen när vi öppnade dörren till receptionen (tänkte handla lite proviant) av Stureplanseliten i moderiktiga och senaste Fjällräven kläderna med pressvecken kvar och tjejerna i Converseskor fick min dotter att vända sig mot mig och be oss gå därifrån snabbast möjligt. Kontrasten från vildmarken med storstadscivilisationen på Kebnekaise fjällstation blev klart abrupt. Dagen efter startade Fjällräven Classic, ett spektakel i sig som vi betraktade på avstånd från vårt tält en bra bit från fjällstationen."

"Tyvärr har mitt paradis Abisko börjat bli likadant. Folk tittar snett på en när man kommer in i leriga kläder efter en hel dags vandring. Fnyser åt mitt hopplock av praktiska fjällgrejer snarare än moderiktiga. Maten har blivit tokdyr och likaså boendet. Viktigare med bra vin- och öllista än mat man blir mätt av efter en tur på ett par mil. Hela "hemmakänslan" är borta där nu, så tråkigt att vara den där udda konstiga personen bara för att man är där och vandrar."

"Helikoptrar, fyrhjulingar och skotrar är svåra att kombinera med tystnad och vildmarkskänsla. Efter den där herkuleskraschen kanske det vore på sin plats med ett generellt flygförbud på hörbart höjd över fjällvärlden. Tror utsidankonsensus närmast är att fjällen ska få vara en kontrast mot det vi är vana vid. STF hade kunnat verka för att bibehålla lugnet men de har ju en annan förment marknadsanpassad agenda idag och har medlemmar bara i den bemärkelse coop också har det."

Kebnekaisen tunturiasemasta minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta epäilemättä kontrasti tunturista palaavan vaeltajan ja helikopterilla asemalle lentäneiden juhlijoiden välillä voi olla iso. Mikä siis neuvoksi?

"Måste det just vara norra Sverige? Om du inte vill tälta för att hålla nere vikten och bo billigt, vandra i Finland istället. Det finns många fina vandringsleder där och stugorna är gratis. Visst har du inte så höga berg men det är fint ändå. Stugorna är av enklare typ men har allt nödvändig utrustning förutom matrass. En uppblåsbar liggunderlag typ exped (den med illgul färg) som jag har väger max 500gr och är rätt så bekväm till och med för mig som har ont i ryggen."

Tämä selvä! Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Muu maa mustikka

Tekee hyvää käydä välillä ulkomailla. Vaikka Suomella ja Ruotsilla on paljon yhteistä, retkeillään maissa aika erilaisissa maisemissa ja erilaisin käytännöin.

Suurimmat käytännön erot liittyvät majoitukseen. Suomessa on laaja autiotupaverkosto, joka tarjoaa kulkijalle mahdollisuuden yöpyä ilmaiseksi, mutta melko vaatimattomissa oloissa. Ruotsissa taas suositaan tunturiasemia ja -majoja, joiden palvelutaso on korkea, mutta käyttö maksullista.

Onhan se niin, että ruotsalaiset ovat tässä asiassa askeleen meitä edellä. Ruotsin tunturiasemat ovat hienoja, ja toiminta niissä hyvin järjestäytynyttä. Suomessa yhtä korkeatasoisiksi paikoiksi voitaneen laskea lähinnä Kiilopään ja Kilpisjärven retkeilykeskukset sekä hiihtokeskuksissa olevat hotellit, mutta nekin toimivat lähinnä retken alku- ja loppupisteinä. Pidemmillä vaelluksilla niistä ei ole samanlaista hyötyä kuin ruotsalaisista asemista.

Ruotsissa tunturikeskuksia markkinoidaan lomakohteina, mikä madaltaa kynnystä lähteä tunturiin vaeltamaan. Parhaiten tämä ilmenee siten, että ruotsalaisilla reiteillä näkee paljon lapsia. Ei ole tavatonta, että alle kouluikäisetkin kulkevat Kånken selässä 15 - 20 kilometrin päivämatkoja vanhempiensa mukana. Retkeilyn suosio lienee johtanut myös siihen, että Ruotsiin on vuosikymmenten aikana syntynyt sellaisia retkeilyvarusteita valmistavia yrityksiä kuten Fjällräven tai Hilleberg, jotka tunnetaan maan rajojen ulkopuolellakin.

Toisaalta tunturimajojen ylläpitäminen ei ole ilmaista, eivätkä niiden palvelutkaan ole kovin edullisia. Yöpyminen Storulvånin, Blåhammerenin ja Sylarnan tunturiasemilla maksoi meiltä kolmelta 70 - 130 €/yö, ja tähän hintaan sisältyi vasta sekalainen yhdistelmä teltta- ja yhteismajoitusta aamupalan kera. Varsinainen huonemajoitus olisi maksanut 200 - 250 € per yö. Hinta epäilemättä rajaa osan kansalaisista palveluiden ulkopuolelle, ja vahvan kruunun vuoksi summa tuntuu suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna vieläkin korkeammalta.

Myös tiettömään tunturiin rakennettujen majojen ekologisuus mietityttää. Asiaan on selvästikin kiinnitetty huomiota (esimerkiksi roskien lajittelu oli hyvin järjestettyä), mutta tavaratoimitukset joudutaan joka tapauksessa hoitamaan helikoptereilla - ja talviaikaan ilmeisesti myös moottorikelkoilla. No, rahdataanhan suomalaisiin autiotupiinkin kaasua ja polttopuita, mutta määrät ovat olennaisesti pienempiä.

Itse en osaa suoralta kädeltä pitää suomalaista tai ruotsalaista tapaa toista parempana. Periaatteessa tykkään suomalaisesta yksinkertaisuudesta, mutta on silti vaikea olla arvostamatta ruotsalaisten tunturiasemien palvelutasoa ja sen mukanaan tuomaa helppoutta. Vaikka tietty primitiivisyys kuuluukin retkeilyyn, on silti mukava päästä päivän päätteeksi saunaan ja suihkuun.

On joka tapauksessa kätevää, että Suomi ja Ruotsi ovat rajanaapureita. Vaeltaja voi valita oman tyylinsä ja suunnata sen mukaan joko rajan itä- tai länsipuolelle.

Koskellinen kuohuvaa

Jämtlandin kolmion jälkeen oli aika hivuttautua kotia kohti. Paluumatka oli suunniteltu ajettavaksi Haaparannan kautta reitin varrelle mahdollisesti osuvia nähtävyyksiä bongaten. Jossain vaiheessa mieleen muistui Arvidsjaurin lähellä sijaitseva koskipaikka, Storforsen, jota sanotaan Euroopan suurimmaksi valjastamattomaksi koskeksi. Olimme poikenneet Storforsenilla kerran aiemminkin, mutta edellisestä vierailusta oli jo 20 vuotta. Sinne siis.

Arvidsjaurissa vietetyn yön jälkeen ajelimme viimeiset 100 km Storforsenille. Paikka tosiaan oli vuosien myötä muuttunut, vaikka koski tietysti virtasi samalla paikalla kuin ennenkin. Joen alajuoksulle oli ilmestynyt hotelli (jo 1995) ja kosken rannalle uusia kahviloita, ulkoilmalava yms. Kävelyreittejäkin oli kunnostettu myös liikuntarajoitteiset huomioiden. Muutokset oli kuitenkin toteutettu hyvällä maulla, ja ajatus Storforsenista perheiden piknik-paikkana tuntui edelleen olevan elossa.

Aurinkoisena päivänä mekin pakkasimme reppuumme eväitä ja lähdimme kiertämään kosken rantamia. En tiedä, onko kukaan koskaan pudonnut koskeen, mutta rannalta löytyi pelastusrengas tällaistakin tapausta varten. Kosken kuohuja katsellessa tuntui kuitenkin siltä, että renkaasta voisi tosipaikan tullen olla aika vähän apua.

Kolmiota ympäri

Fulufjälletin jäätyä taakse vietimme yhden yön STF Särnassa. Majoitus ei ollut suomalaisittain järin edullinen, mutta vierailu ystävällisen omistajapariskunnan ylläpitämässä vanhassa puutalomiljöössä oli silti miellyttävä kokemus.

Östersundin länsipuolella sijaitseva tunturialue on houkutellut meitä jo pitkään, mutta aiemmin sinne suuntautuvat reissut ovat jääneet tekemättä milloin mistäkin syystä. Nyt kuitenkin olimme jo valmiiksi lähellä, ja kun norjalaisten sääpalvelukin povasi alueelle jopa kolmea peräkkäistä poutapäivää, päätimme patikoida Jämtlandin kolmiona tunnetun rengasreitin eli Storulvån - Blåhammaren - Sylarna - Storulvån.

Retken lähtöpaikkana toimivalle Storulvånin tunturiasemalle oli Särnasta päivän ajomatka, jonka suoritimme Trondheimin kautta koukaten. Retkeä edeltävänä yönä majoituimme Storlienin retkeilymajassa, josta ajelimme aamulla lyhyen matkan Storulvåniin. Auto jäi tunturiaseman maksulliselle parkkipaikalle (SEK 30 / päivä), ja me suuntasimme rinkat selässä ensimmäiselle etapille kohti 1086 metrin korkeudessa sijaitsevaa Blåhammarenin tunturiasemaa.

Norjalaisten arvelut poutasäästä eivät ensimmäisenä vaelluspäivänä aivan toteutuneet, mutta ennustetut tuulilukemat (10 - 15 m/s) epäilemättä pitivät paikkansa. Varsinkin ylempänä tunturissa keli oli kurja. Onneksemme olimme päättäneet kiertää rengasreitin vastapäivään, jolloin ensimmäisen päivän taival oli muita lyhyempi (12 km).

Sateen ja kovan tuulen vuoksi emme yrittäneetkään pystyttää telttaa Blåhammarenin liepeille, vaan varasimme itsellemme paikat tunturiaseman yhteismajoituksesta. Käytännössä tämä tarkoitti lattialla olevaa patjaa, mutta ratkaisu oli kohtuullisen hintainen ja olosuhteisiin nähden ihan mukavakin.

Toisen päivän aamukin valkeni vielä sumuisena ja tihkuisena, mutta tunturiasemalla nautitun erinomaisen aamupalan jälkeen yleinen mieliala oli silti korkealla. Kun lähdimme liikkelle, sää parani nopeasti laskeuduttuamme kostean pilviverhon alapuolelle. Yhdeksäntoista kilometrin matka Blåhammarenista Sylarnan tunturiasemalle eteni loivaan alamäkeen mukavasti, ja aurinkokin malttoi välillä näyttäytyä pilvien lomasta.

STF Blåhammaren tunnetaan gourmet-ravintolastaan, mutta ei Sylarnan tunturiasemakaan yhtään hullumpi paikka ole. Vieressä kohoavat 1700 - 1800 metriin nousevat tunturinhuiput, ja asemalta löytyvät kaikki palvelut, joita vaeltaja suinkin voi toivoa (sauna ja suihku, pehmeä peti, kauppa, keittiö, vaatteiden pesu- ja kuivaustilat, ...). Koska säätila oli illalla varsin hyvä, pystytimme telttamme aseman lähistölle. Jälkikasvu tosin päätti hyödyntää opiskelijatarjouksen ja nukkui yönsä yhteismajoituksessa varsin edulliseen 193 kruunun hintaan (sisältäen aamupalan).

Kolmas vaelluspäivä alkoi mukavasti, kun teltasta ulos kömmittäessä ulkona odotti pilvetön taivas ja auringonpaiste! Lämpötilakin oli noussut jo kymmenen asteen paikkeille, vaikka oli vasta aamu. Päivän aikana tultaisiin selvästikin tarvitsemaan aurinkorasvaa.

Ennen liikkeelle lähtemistä kipusimme tunturiaseman vieressä olevalle töppäreelle ihastelemaan hetkeksi maisemia. Päivän etappi takaisin STF Storulvåniin oli 16 kilometrin mittainen ja kulki helpohkossa tunturimaastossa välillä eväitä nauttien. Patikointi lämpimänä päivänä väsytti kuitenkin sen verran, että Storulvåniin saavuttuamme päätimme majoittua tunturiasemalle ja jatkaa autoilua vasta seuraavana aamuna.

Svea-mamman helmoissa

Kesälomailumme jatkui tällä erää Pohjanlahden toisella puolella, Ruotsissa. Ruotsin kuningaskunta ei ehkä ole ulkomaista vieraimpia, mutta jaksaa silti vuosienkin jälkeenkin yllättää monipuolisuudellaan.

Lomamatkamme aluksi risteilimme M/S Galaxyllä Turusta Tukholmaan, josta edelleen siirryimme yöksi Uppsalassa sijaitsevaan retkeilymajaan. Ensimmäiseksi matkakohteeksi oli valikoitunut Ruotsin ja Norjan rajalla sijaitseva Fulufjälletin kansallispuisto, josta löytyisi paitsi Ruotsin korkein vesiputous (Njupeskär, 93 m) myös maailman vanhin puu (9500 vuotta vanha kuusi).

Ruotsissa korkeita mäkiä löytyy yllättävän etelästä, eikä Fulufjället edes ole maan eteläisin tunturi, vaikka se sijaitsee jokseenkin samoilla leveysasteilla Tampereen kanssa. Joka tapauksessa Fulufjället kohoaa yli kilometrin korkeuteen. Suomessa vastaavia lukemia löytyy vasta käsivarresta.

Fulufjälletin luontokeskukseen johtava tie ei ollut ihan maailmanluokkaa, mutta itse kansallispuiston tarjoamat palvelut olivat kohdillaan. Itse poikkesimme vain Njupeskärillä, mutta ylempää tunturista olisi löytynyt enemmänkin reittejä kuljettavaksi.

Vuono-Norjassa maisemat ovat vieläkin jylhempiä, mutta nousu Fulufjälletin rinteelle oli silti hämmentävä kokemus. Mitä jos Kuopiosta löytyisi 1000 m korkea tunturi? Voi olla, että telttani löytäisi pysyvän paikan etelärinteen sammaleilta.