Kuinka nainen valloitetaan?

Pujoteltuamme koko päivän Kylmäluomassa emme edellisenä iltana ehtineet Taivalkoskea pidemmälle. Se ei sinänsä haitannut, koska majoittuminen Hotelli Herkkoon vain täydensi Päätalo-aiheista päiväämme.   

Aamulla kuitenkin huristelimme Lapin puolelle. Olin poiminut kartalta kohteen, joka oli minulle ennestään vieras: Kemijärven Juujärveltä löytyvälle Juuvaaralle nousee lyhyt polku, jonka varrelta löytyisi laavukin.

Hiukan huolta herätti se, että Juuvaaran kaakkoispuolelle oli merkitty jonkinlainen uhripaikka, mutta se näytti olevan vaaran jyrkemmässä rinteessä.  Eihän sinne ole pakko mennä, eikä varsinkaan lentää.

Suorin ajoreitti Juuvaaralle näytti menevän Posion kautta, joten matkan varrelle osuisi myös pari kaunista järveä, Hietajärvi ja Livojärvi.  Molemmat ovat lähelle tietä ja siten suosittuja levähdyspaikkoja, mutta Hietajärvi on yleensä hieman rauhallisempi.  Keli oli yhä kesäinen, joten pysähdyimme hetkeksi rannalle jatkaaksemme sitten kohti Auttia ja Juuvaaraa.

Juuvaaraa on helpointa lähestyä pohjoisesta, Seitakorvan voimalaitoksen suunnasta.  Autolla pääsee kokolailla polun alkupäähän, jonka paikkeilla tien sivussa on parin auton mittainen levike. 

Rakkaisen vaaran laki ei ole taivaita hipovan korkealla, mutta se kuitenkin kohoaa 150 metriä viereistä Juujärveä korkeammalla, joten luvassa voisi olla hienoja maisemia. 

Nousu Juuvaaralle on kaksiosainen.  Alkumatka laavulle asti - noin 500 metriä - on helppo, koska kivikon yli pääsee pitkospuita pitki.

Laavun jälkeinen osuus vaaran huipulle - 300 metriä lisää - on pelkkää louhikkoa, ja siten hidasta edetä.

Laavultakin avautuu ihan mainio näkymä, eikä loppumatka välttämättä tuota suurta maisemallista lisäarvoa. Pahimmillaan louhikossa vain teloo itsensä, joten varsinkaan märällä kelillä kivikkoon ei kannata lähteä lainkaan. Nyt onneksi oli kuivaa.

Laskeuduttuamme Juuvaaralta suuntasimme kohti Luusuaa.  Luusuan liepeiltä löytyy kapeita niemekkeitä, jotka ainakin kartalla näyttävät mielenkiintoisilta.

Ovatko niemet syntyneet luonnon muovaamina, vai onko ihminen tehnyt ne?  Yritin googlata asiaa, mutta saan vastaukseksi vain jostain näyttelijästä kertovia juttuja.

Niemeen on kuitenkin merkitty myös näkötorni, joten on vaikea keksiä syytä olla ajamatta paikan päälle!  

Torni taitaa olla lähinnä lintutorni, mutta kun ympärillä on lähinnä vettä, se on ihan riittävän korkea myös maisemien tiirailuun.

Tornin lisäksi niemessa on laavu, johon iltapäivällä paistaa kivasti aurinko.

Laavulla istuessani selasin karttaa mietiskellen samalla, että vaimollani Marja-Riitalla on oikeastaan aika kaunis nimi.  Mutta olisiko vielä hienompaa, jos vaimo olisi ristitty vaikkapa Marja-Petäjäksi?

Tästä seuraisi ainakin se hyvä, että rouvalla olisi myös oma nimikkovaara.  Marja-Petäjävaara vaikuttaa paikoin äkkijyrkältä - kuten vaimokin toisinaan - mutta sen rinteillä voisi olla kiva samoilla.  Ja kukkulat valloitettuaan heittäytyä selälleen vaaran kupeeseen.

Nyt ei ehditty, mutta luulenpa, että Marja-Petäjään täytyy jossain vaiheessa tutustua tarkemmin.

Soita ja männynkäpyjä

Kylmäluoman retkeilyalueella oli elokuussa hankalaa liikkua, mutta vielä vaikeampaa olisi ollut, jos metsään olisi osunut myrskyn aikaan.

Linkki videoon

Labyrintti

Saijan Lomakartano tarjosi varsin mukavan yösijan, eikä sen maantieteellinen sijaintikaan ole yhtään hullumpi.  Näillä kulmilla ei yleisesti ottaen ole liikaa majoitustarjontaa, joten kartano on hyvä lisäys potentiaalisten yöpymispaikkojen listalle.

Aamulla oli kuitenkin aika jatkaa eteenpäin.  Kalle Päätalon tuotanto on itselleni vierasta, mistä syystä Kallioniemessä sijaitseva kirjailijan lapsuudenkoti ei aluksi herättänyt minussa suuria intohimoja.  Päätimme silti käydä katsomassa, miltä niemessä näyttäisi. 

Kallioniemen tupa on samalla museo.  Meillä molemmilla on käytössämme verrattain arvokas (72 € vuonna 2021) museokortti, mutta museoita, joihin se kelpaa, on vain kourallinen (tai sitten ne ovat kovin syrjässä).  Keskeisimmistä kohteista osaan nimetä vain Talvisotamuseon (Kuhmo) sekä Sota- ja jälleenrakennusmuseon (Salla).  

Kallionniemessä kortti oli kuitenkin kovaa valuuttaa.  Koska tilaisuuksia on tarjolla harvakseltaan, päätimme viimein korkata korttimme ja sukeltaa sisälle Päätalojen maailmaan.

Enimmäkseen yhden ihmisen ympärille rakennettu näyttely ei ole ylenpalttisen laaja, mutta muuten kohde on ihan mielenkiintoinen.

Jos Iijoki-sarja olisi paremmin tuttu, näyttelystä ehkä saisi vielä enemmän irti, mutta aurinkoisessa niemessä kelpaa viettää aikaa muutenkin.  Paikka joka tapauksessa on ilmeisen suosittu, koska jo ensimmäisen tunnin jälkeen parkkipaikalla oli 5 - 6 autoa.

Edellisen sadepäivän jäljiltä perheessämme oli patoutuneita retkeilytarpeita, jotka ajattelimme museovierailun jälkeen täyttää Kylmäluoman retkeilyalueella.  Netissä tosin varoiteltiin, ettei Kylmäluomaan kannattaisi juuri nyt mennä, koska alkukesän Paula-myrsky oli viilettänyt retkeilyalueen yli, ja jälki ilmeisesti oli aika karua.

Päätimme silti ainakin tutkia tilannetta.  Niinpä ajoimme autolla Vauluvaaran länsipuolelle, josta jatkaisimme patikoiden Kylmäluomajärven rannassa olevan laavun suuntaan.

Alkumatka eteni kauniissa metsässä...

... mutta kun myrskytuhoalueelle (joita oli useita) saavuttiin, maisema muuttui ihan erilaiseksi.

Enpä muista, että metsässä liikkuminen olisi aikoihin ollut näin hidasta.  Jos oma reitti kulki myötäkarvaa myrskyn kanssa, matka taittui edes jotenkin, mutta poikkisuuntaan homma oli lähinnä kiipeilyä.

Etenkin viimeiset metrit laavulle olivat työläitä.  Hetken verran epäilimme, mahdammeko lainkaan löytää tietä labyrintin läpi.

Lopulta kuitenkin onnistuimme pujottelemaan itsemme järven rantaan.  Vieraskirjassa oli yllättäen muitakin tuoreita merkintöjä, mutta monet kävijöistä olivat petkuhuiputtaneet ja saapuneet paikalle veneellä!

Paluumatkan kuljimme hiukan eri reittiä, koska kaatuneen metsän vuoksi oli paras lompsia siitä, mistä parhaiten pääsi.  Reitin valintaan liittyvät huhuilut alkoivat hetkittäin saada sääennustemaisia piirteitä: lännen suunnassa selkenevää!

Loppumetreillä koukkasimme vielä läheisen suon kautta.  Suot ovat mukavia paitsi siksi, että niillä kasvaa marjoja, myös siitä syystä, että soilla on helppo kulkea.

Vesiperä

Kalevala-hotellissa vietetyn yön jälkeen olimme taas valmiita jatkamaan matkaa.  Mielessä vilkkui ajatus hakeutua Murhijärvelle, jota edellisen kerran yritimme tavoitella paria vuotta aiemmin.

Tuolloin ongelmaksi muodostui Saarijärvestä Kuivajärveen laskevan Saarijoen yli menevä silta, joka oli osittain romahtanut.  Tuoreiden nettitietojen mukaan vaikutti siltä, että silta on sittemmin korjattu, joskin yhä huonokuntoinen. Pitäisiköhän yrittää uudelleen?

Päätimme ainakin tutkia asiaa, ja niinpä kurvasimme Saarivaarasta ensin Kuivajärventielle ja sitten pysäköintipaikalle, jonka kautta Itärajan retkeilyreitti kulkee.

Maastossa oli sateiden jälkeen märkää, joten varustauduimme retkelle säärystimin, joista toivoimme olevan (ainakin henkistä) apua myös joen ylitykseen liittyvissä toiminnoissa.

Vaikka pitkospuiden kunnostakin varoitellaan täälläkin, Murhijärven suuntaan menevää polkua sentään kuljetaan, ainakin alkupään osalta.  Ja maastohan on kyllä hienoa.

Parikymmentä minuuttia käveltyämme saavutimme Saarijoen sillan.  Ensivaikutelma oli hämmennys, joka sitten kääntyi pieneksi pettymykseksi.

Ehkä silta todella oli korjattu, mutta itse joki tulvi melko lailla.  Vettä ei ollut ainakaan vähemmän kuin edellisellä kerralla.

Kahlasin varovasti sillalle.  Rakennelma vaikutti pysyvän pystyssä, mutta vedenalaisten puuosien liukkaus ja rouvan rajoitteet tuntien arvioin, että kyllähän sillalta voi jokeenkin päätyä.  

Lyhyen pohdinnan jälkeen päätimme jälleen perääntyä suunnitelmastamme tavoitella Murhijärveä.  Epäilemättä joki on ylitettävissä, jos yli on pakko mennä, mutta kun ei ole, valitsemalla toisen suunnan voi päästä helpommalla.

Korvaavaksi kohteeksi valitsimme Juntusrannan länsipuolella olevan Piispanjoen polun, jonka varrella olisi pari autiotupaakin.  Niinpä ajelimme hissukseen Nuottivaaraan, josta reitille näytti helposti pääsevän.

Juuri ennen Nuottivaaraa alkoi sataa ravakasti.  Pysäköimme hetkeksi vartomaan sään selkenemistä, mutta kun homma ei näyttänyt edistyvän, päätimme jatkaa matkaa.  Vesiperä, taas!

Päivän retkeilyannos oli toistaiseksi ollut minimaalinen, mutta ajaminen ja haahuilu siellä täällä olivat vieneet aikaa niin, että tässä vaiheessa piti jo alkaa etsiä yöpaikkaa.

Taivalkosken suuntaan matkatessamme huomasimme tien varressa Saijan Lomakartanon kyltin.  Ajoimme jo kertaalleen risteyksestä ohi, mutta pari kilometriä mietittyämme käännyimme ympäri ja suuntasimme kohti kartanoa.

Vaikka nettisivuilla sanotaan, että paikka on auki tilauksesta ympäri vuoden, tarjolla oli silti yksittäisiä huoneistoja ilman että koko kartanoa tarvitsee varata käyttöönsä.  Päätimme kokeilla sellaista.

Kaksikerroksinen huoneisto olikin varsin viihtyisä, ja oma saunakin oli käytössä.

Kartanon vieressä liplattaa Jokijärvi, joka käytännössä on Iijoen leventymä.  Järven rannasta löytyy myös Kalle Päätalon lapsuudenkoti, Kallioniemi, joka näkyy tässä kuvassa takana oikealla.

Kallioniemeen ei ole kartanolta kuin kilometri tai pari, joten matkan taittaa nopeasti jalkaisinkin.  Ehkäpä siitä saisi ohjelmaa seuraavaksi päiväksi.

Puolukoita Kristukselle

Ja sitten taas kesän tapahtumiin...  Elokuuta pukkaa, ja edessä olisi kaksi viikkoa kesälomaa.  Loma ei kuitenkaan ala suotuisissa merkeissä.  Kotitalon katto vuotaa, mikä viivästyttää liikkeelle lähtöä.  Lopulta asia kuitenkin tulee kuntoon, ja matka voi parin päivän viiveen jälkeen alkaa.

Kun lomaa on tavallista enemmän, voisi vihdoinkin pyristellä hiukan etäämmäksi.  Ei sentään ulkomaille asti, mutta ehkä Lappiin! 

Sääennuste kuitenkin povaa pohjoiseen epävakaista keliä, minkä vuoksi lähdemme aluksi ajamaan kohti Kuhmoa. Tarkoituksemme on polkaista loma liikkeelle tutustumalla polkuun, joka yhdistää toisiinsa Hiidenportin kansallispuiston ja Teerisuon-Lososuon soidensuojelualueen.

Idän suuntaan etenevät sateet pyörivät yhä edessämme, joten päätämme hetken viivytellä Rautavaaran Keyritynniemessä. Niemen kautta kulkee Ylä-Keyritty -järven ympäri menevä retkeilyreitti: Liimatan taival.  Jos minulta olisi kysytty, olisin saattanut ideoida reitille hiukan erilaisen nimen, mutta tämäkin kelpaa.

Yleensä Liimatan taipaleelle kai kirmataan Metsäkartanon suunnasta, mutta me ajoimme suoraan niemeen, koska tarkoituksemme oli lähinnä vetelehtiä ja mahdollisesti kahvitella niemen nokassa.  Niemessä tiettävästi olisi laavukin, mutta se osoittautui aika helposti saavutettavaksi, eikä siten ollut ylenpalttisen siisti. 

Keyritynniemen ja Huutoniemen välillä liikennöi lossi, joka kuljettaa retkeilijät niemestä mantereelle tai päinvastoin.  Me taisimme kulkiessamme vitkutella vähän liikaakin, sillä rantaan saapuessamme lautta oli juuri lähtenyt liikkeelle.  No, eipä toiselle puolelle varsinaisesti ollut asiaakaan. 

Parin tunnin jälkeen jatkoimme Valtimon kautta kohti Tuulivaaraa, jonne ajattelimme pysäköidä auton.  Vaaralla kävikin melkoinen tuuli; piti ihan takkia kiskoa päälle, jotta tarkenee.  Parin viikon takaiset helteet olivat enää muisto vain.

Hiidenportista Teerisuolle menevän yhdyspolun pitkospuut ovat paikoin luokattoman huonossa kunnossa.  Harmillista, kyse sentään on UKK-reitistä.

Jos pitkokset unohdetaan, polku muutoin etenee varsin viehättävässä maastossa.  

Kiurulammen rannassa näkyi jotain vanhoja rakenteita.  Siellä on kai jos joskus ollut tulipaikka, mutta ei ole enää.

Tämä on sellainen asia, jota en ihan ymmärrä.  Retkeilyn suosio on kuulemma kasvussa, mutta silti retkeilyyn liittyviä rakenteita puretaan tai niiden annetaan lahota paikoilleen.

Miten olemme aiemmin kyenneet ylläpitämään tällaisia reittejä?  Onko tarkoitus, että kaikki tallaavat jatkossa vain Karhunkierrosta tai Hetta-Pallasta?  Mielestäni näiden pienten retkeilyreittienkin kunnostamiseen voisi osoittaa muutaman EU-miljardin.

Teerisuon reunassa maisemat muuttuvat avarammiksi.

Suota kiertävällä polulla pitkospuut ovat paremmassa kunnossa, vaikka niistäkin kyllä Luontoon-sivustolla varoitellaan.  Koko suon ympäri ei tosin tällä kertaa menty, ehkä reitin varrelta löytyy huonompiakin osuuksia.

Teerisuon laavulla käytiin viimeksi toukokuussa 2016.  Paikka oli silti kohtuullisen tuoreessa muistissa...

... ja etenkin suolammen rantaan johtava pieni pistopolku oli jäänyt mieleen.

Lintujen määrä oli jo keskikesästä vähentynyt, mutta muutamia lirkuttajia näkyi vielä siellä täällä.  Päivystysvuorossa oli tällä kertaa punatulkku...

... joka Wikipediassa mainitun uskomuksen mukaan on saanut värinsä siitä, että se on kantanut vettä ja puolukoita ristillä kärsivälle Kristukselle. 

Kauempana elämöi myös toinen lintu, joka vaikutti kovin tavalliselta, mutta jota en silti tunnista.  Onko tämä jonkin sortin kiuru?  Vai joku kirvinen?  Ja mitkä sen ansiot mahtavat olla?

Syksyinen välipala

Otetaanpa tähän väliin hiukan syksyn värejä.  Viime viikolla paistoi aurinko, joten lähdin Maurin kanssa kiertämään Kuopiota.

Linkki videoon

Loppu on lähellä

Heinäkuinen lomamatkamme sai päätöksensä Ämmänvaaran ja Hossan maisemissa.  Ja melko lähellä oli Mallan loppukin, kun se oli törmätä veden päälle kurkottaneeseen puuhun.

Linkki videoon

Kukkuu!

Lomareissun ehtoopuolella ajomatkat tuppaavat usein pidentymään, mutta onneksi retkipurilaisen väliin oli vielä Iso-Syötteen jälkeen tarjolla monenlaista täytettä:

• Kuirivaara 
• Mustakumpu Paljakassa
• Martinjoen laavu 
• Vienan reitti Malahvianvaarassa
• Hossan lounaiskulma

Kuirivaaran ja Mustakummun polut päätimme suosiolla siirtää tulevaisuuteen.  Niitä voisimme tavoitella sitten, kun seuraavan kerran majoitumme Ukkohallaan. 

Itseäni kiehtoivat eniten Martinselkonen ja ehkä Vienan reittikin, mutta vaimon toivomuksesta päätimme lopulta hakeutua Hossaan.  Heinäkuinen ajankohta huoletti hieman, mutta ehkä kansallispuiston etäisimmässä kolkassa olisi riittävän rauhaisaa. 

Niinpä ajelimme Taivalkosken ja Jokijärven kautta 5-tielle ja sieltä edelleen Aittojoen pysäköintipaikalle, joka vaikutti sopivalta paikalta jalkautua.

Ajomatkan aikana ei voinut olla huomaamatta, kuinka rajuilmat olivat kurittaneet Jokijärven ja Tyrävaaran ympäristöä. Kaatuneita puita oli merkittävän paljon, ja monet rakennuksetkin olivat saaneet osumaa. Kyse lienee ollut samasta myräkästä, jota kesän ensimmäisellä lomareissullamme päätimme väistää.

Tälläkin kertaa tuuli oli navakka, mutta ei myrskyinen sentään.  Oikeastaan aika sopiva siinä mielessä, että avoimessa metsässä se puhaltaisi ötökät tiehensä.

Hossan maasto on tunnetusti hienoa.  Vaikka komeimmat niemet ja harjut löytyvät puiston keskiosasta, myös Aittojoen seudulla oli kaunista, ja polku miellyttävää kulkea.

Paikoin Hossa tuntuu jopa kliinisen kauniilta.  Kun kaikki on liki täydellistä, sekaan alkaa jo kaivata pientä rosoisuutta.

Väenpaljoutta olimme kuitenkin pelänneet turhaan, sillä koko päivän aikana emme tavanneet yhtään patikoijaa.  Muutama maastopyöräilijä tuli vastaan, mutta ruuhkaksi asti väkeä ei ollut.  Lähempänä luontokeskusta tilanne on saattanut olla toinen.

Syrjäsalmen laavu sijaitsee mukavalla paikalla.  Ennen taukoa ajattelimme silti poiketa salmen takana olevalla, kahden järven välissä kumpuilevalla Syrjäharjulla.  Polkua on kuljettu paljon, mutta kauniitahan tällaiset harjut ovat, vaikka ajan myötä niihin vähän turtuukin.

Uuden muistutuksen videokuvaamisen riskeistä saimme, kun Malla Iso-Syrjäjärveä tutkiessaan meinasi lentää rannalla olevaan puuhun.  Tosin eipä tapahtuneesta voi yksistään Mallaa syyttää, tai navakkaa tuultakaan; itsehän minä ohjaimissa hääräsin.

Kun kopterin varustukseen ei sisälly minkäänlaisia tutkia, olisi hyvä, jos osaisi yhdellä silmällä tarkkailla kännykkää ja toisella kopteria.  Tätä täytyy vielä harjoitella.

Lintujen tarkkailu onneksi on helpompaa, ja niitä olikin runsaasti.  Monet tosin aika tavallisia pikkulintuja, mutta käen sentään onnistuin saamaan linssini taakse, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä.  Käellä on tiettyjä haukkamaisia piirteitä, mutta nokka on erilainen.

Haaparannasta yli

Kahden vuorokauden jälkeen oli aika poistua Suomulta.  Koska lomaviikon loppu häämötti jo, se samalla tarkoitti, että auton keula täytyi kääntää kohti etelää.

Saadaksemme ajopäivään hiukan täytettä päätimme silti vielä koukata Ämmänvaaran kautta.  Sinne on merkitty lyhyt luontopolku, jonka varrella olisi paitsi laavu myös näköalapaikka. 

Niinpä kurvasime Suomulta aluksi kohti Räisälän lossia, joka kuljettaisi meidät Haaparantaan. 

 

Haaparannasta yli, siis, viranomaisten vastustelusta huolimatta.

Tässä vaiheessa kävi ilmi, että Ämmänvaaraltakin löytyy joku vanha saamelaisten uhripaikka.  Meillähän oli hiukan ongelmia Suomujärven uhripaikan kanssa, uskaltaakohan tuonne mennä lainkaan? 

No, ehkä Mallan virheilmoituksetkaan eivät lopulta olleet henkivaltojen aiheuttamia.  Löysin nimittäin netistä tietoa, jonka mukaan on tärkeää, että kopteria säilytettäessä sen propellit on taiteltu oikeaan asentoon.  Jos näin ei tee, lavat saattavat säilytyksen aikana taipua, mikä vaikuttaa niiden pyörimisnopeuteen ja voi hämätä kopteria.

Eli pelko pois ja kohti Ämmänvaaraa!  Vaaran juurella meitä odotti uudehko ja laadukas pysäköintipaikka.

Kartan mukaan Ämmänvaaran luontopolku sisältää paljon korkeusvaihteluita, mutta muutoin polku vaikutti helppokulkuiselta ja opasteet selkeiltä.   

Ruokapaikaksi kaavailemamme laavu sijaitsi aivan vesirajassa, joten päätimme ensin kiivetä vaaran laella olevalle näköalapaikalle.  Järjestys oli sikäli merkityksellinen, että täysin vatsoin jyrkkärinteisen vaaran huiputtaminen ei välttämättä onnistuisikaan.

Näköalapaikka tarkoitti käytännössä lavaa, josta saattoi tähystää Kemijärven suuntaan.  Puusto peitti osan näkymästä...

... mutta puiden välistä erottuivat silti paitsi Kemijärven keskusta kirkkoineen...

... myös kauempana kohoava Pyhätunturi.

Riskeistä huolimatta päätin ulkoiluttaa Mallaa.  Se oli virhe.  Aluksi kaikki meni hyvin, mutta kun Malla nousi hieman korkeammalle, se kiekaisi taas:

Motor speed error.  Land or return home promptly! ESC error.

Olin ennen lentoa tarkastanut propellien lavat, joten virhe ei mitenkään voinut liittyä niihin.  Pidän itseäni rationaalisena ihmisenä, mutta kyllähän asia on niin, ettei tätä ilmiötä selitä enää mikään muu kuin joku noitajuttu tai muu lappalaisten kepponen.

En muistanut, millä puolella vaaraa uhripaikka sijaitsee, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laskea Malla alas.  Vaikka veteen putoamisen vaaraa ei nyt ollut, kivikkoinen rinne ei ollut yhtään parempi vaihtoehto.

Saatuani Mallan reppuun huomasin, että merkitty polku jatkuu vielä näköalapaikalta eteenpäin. Jatkopätkää ei näkynyt sen enempää nettikartassa kuin opastauluissakaan.  Lähdimme tutkimaan, mihin se johtaisi.

Polku laskeutui hieman alemmaksi, ja 200 - 300 metrin päästä eteemme tupsahti toinenkin maisemalava!  Se näytti hiukan uudemmalta kuin vaaran huipulla ollut yksilö.

Uuden lavan kautta kiertävä polku muodosti rengasreitin, joka palasi huipulle nousevan polun varteen.  Polku ei ollut vielä vakiintunut, vaikka opastolpat olivat jo paikallaan.

Jatkoimme rinnettä alas kohti rannassa olevaa Ämmänvaaran laavua.  Puolikotatyylinen rakennelma oli kiva, mutta hiukan epäsiistissä kunnossa.  Siihen päässee liian helposti niin maalta kuin mereltäkin. 

Rannassa kokeilin varovasti laskea Mallan ilmaan.  Tällä kertaa lennättäminen sujui hyvin.  Ehkä vaaran laella ilmenneet ongelmat liittyivät vaaran pohjoispuolella olevaan kivikautiseen asuinpaikkaan; siellähän niiden uhripaikkojenkin täytyy olla.  Todennäköisesti uhripaikkojen voimakentät eivät yltäneet vaaran etelärinteeseen, jossa nyt oleskelimme.

Ämmänvaaralta poistuttuamme jatkoimme Jumiskon kautta kohti Posiota.  Tarkoitus oli ajaa illaksi Ukkohallaan, mutta Jumiskon sorateillä matkamme ei edennyt aivan ennakoitua vauhtia.  Niinpä päätimme lopulta tavoitella vain Iso-Syötettä.

Kiireetön matkanteko on mukavampaa ja tarjosi meille mahdollisuuden tutustua Kirkkopolun merkitsemättömään osuuteen, joka alkaa Sirniöstä, Posio-Taivalkoski -tien varresta, ja jatkuu etelään kohti Mustavaaran kaivosta.  Reitti näkyy kyllä pohjakartassa, mutta onkohan siitä enää mitään jäljellä?

Itse polulle emme nyt ehtisi, mutta tieto reitin kunnosta voisi olla hyödyllinen jatkossa.  Niinpä ajoimme autolla paikkaan, jossa Kirkkopolku saapuu Posio-Taivalkoski -tien suunnasta:

Polku näytti ihan hyvältä, ja opaskylttikin oli vielä pystyssä.  Emme odottaneet näinkään paljoa.

Seuraavaksi siirryimme kohtaan, jossa Kirkkopolku erkanee etelään, kohti Mustavaaraa:

Näillä paikkeilla reitti ei ollut erityisen selvä, mutta puissa kuitenkin oli punaisia nauhoja, jotka saattoivat liittyä asiaan.  Voi tosin olla, että merkinnät johtavat vain kilometrin päässä olevalle Sirniönjoelle, jonka rannalla lienee laavu - tai sitten ei.  Toisaalta Mustavaaraankaan ei ole kuin viisi kilometriä, joten ehkä tuota voisi joskus tutkia.