Kättä päälle vaan!

Matkailuauton hankintaa edeltänyt pitkä pohdinta päättyi lopulta hiukan yllättävästi.  Kuten aiemmassa kirjoituksessa mainitsin, olimme jo tekemässä kaupat Adria Twin Supreme 640 SLB -retkeilyautosta. 

Läpi käydyistä vaihtoehdoista Adria oli tyylikkäin ja parhaiten varusteltu, mutta käyttötarkoituksemme huomioiden siinäkin oli omat puutteensa.  Ensinnäkin 6,36 -metrinen auto on iso.  Pienillä teillä sen kääntäminen ei aina olisi helppoa, eikä se oikein mahdu kotipihaankaan, milloin sellaista tarvitsee. 

Twinejä kyllä myydään lyhyempinäkin versioina, mutta ainakaan 600-mallia en löytänyt automaattivaihteisena, liekö sellaista olemassakaan.  Ja vaikka Adria on pitkä auto, sen sisätilat ovat retkeilyautojen tapaan hiukan niukat, etenkin leveyssuunnassa.

Myös varustepuoli mietitytti yhä.  Tarvitsemmeko nestekiertoista Alde-lämmitystä, jos autolla ajetaan lähinnä keväästä syksyyn?  Olisiko ilmakiertoinen Truma muutenkin kätevämpi vaatteiden kuivatusta ja satunnaista talvikäyttöä ajatellen?

Ajatusten sinkoillessa sinne tänne netin myyntipalstalta pomppasi esiin autotyyppi, jota en ollut aiemmin noteerannut lainkaan.  Van-tyyppiset autot - erotuksena camper vaneista eli retkeilyautoista - kiinnittivät huomioni, sillä ne tuntuivat tarjoavan ratkaisun moniin niistä ongelmista, jotka itseäni vielä vaivasivat.  

"Vanilla" tarkoitan tässä tavallista matkailuautoa pienempää ajoneuvoa; eräänlaista retkeilyauton ja matkailuauton välimuotoa, siis.  Termi tosin on hieman epämääräinen, koska joskus sillä viitataan myös peltikuoriseen retkeilyautoon.

Vaneja löytyy usean valmistajan mallistosta, ainakin Bürstnerilta, Caradolta, Knausilta ja Sunlightilta.  Mielenkiintoinen on myös uusi Challenger X150.  

Itseäni alkoi kuitenkin kiinnostaa Fiat Ducaton alustalle rakennettu Carado V132.  V132 on perusratkaisuiltaan melko konservatiivinen, mutta tuntui tarjoavan paljon hyvää; etenkin ulkomittoihin nähden käytännölliset tilat.  Lisäksi Carado oli uudeksi autoksi kohtuuhintainen.  Autoa ostaessaan sitä usein kärsii vauhtisokeudesta, jossa tonnin setelit vilistävät silmissä niin että niiden todellinen arvo hämärtyy. 

Koska vatulointimme oli kestänyt jo viikkoja, päätimme kaupat melko nopeasti, sillä automaattivaihteisia Caradoja tai vastaavia verrokkeja oli tilattu maahan tasan yksi kappale.  Meille siis tulee V132, jonka tällä näkymin saamme kesällä.

Mitä se on?

V132 on parisenkymmentä senttiä "oikeita" matkailuautoja kapeampi (2,14 m), mutta silti 8 - 9 senttiä retkeilyautoja leveämpi.  Kuusimetrisen auton sisätilat ovat siten aavistuksen avarammat kuin saman mittaisessa retkeilyautossa.

Toisaalta V132:n akseliväli on vain 3,45 metriä eli samaa luokkaa kuin 5,40-metrisillä retkeilyautoilla.  Tällä on merkitystä, koska ennemmin tai myöhemmin päädymme tilanteeseen, jossa auto täytyy hinkata pienellä tiellä ympäri.  Ja maltilliset mitat tietysti helpottavat pysäköintiäkin.

Caradon perusversio painaa vain reilut 2500 kg, joten 3,5 tonnin kokonaismassa huomioiden sen kantavuus on varusteltunakin reilu.  Vaikka suurelle kantavuudelle ei olisi muuta käyttöä, kevyt paino ainakin pienentää kulutusta ja päästöjä, ja siten myös autosta maksettavia veroja.

Fillareiden kuljettamista varten V132-mallissa on lyhyt mutta korkea takatalli, jonka arvioin riittävän kahdelle polkupyörälle. Arkikäyttöä ajatellen talliratkaisu tuntui kätevämmältä kuin pyörien kuljettaminen esimerkiksi retkeilyauton takatilassa.  

Lyhyehkö akseliväli yhdistettynä takatalliin tarkoittaa jonkinlaista peräylitystä, mutta sekin on silmämääräisesti arvioiden maltillinen, ja joka tapauksessa matkailuautojen pienimpiä.  Asia täytynee silti huomioida niin kaupungissa kuin metsäteilläkin.

Hyvää tilankäyttöä edustaa myös kääntöseinällä varustettu wc-/suihkutila.  Tämä on tärkeä asia, koska metsästä palatessa on kiva päästä suihkuun, eikä muuta vaihtoehtoa välttämättä ole tarjolla.  Vesisäiliötkin ovat riittävän kokoisia, joten puskissa asumista rajoittaa kesällä lähinnä sähkön riittävyys.

Truma 6E -lämmittimellä lattialämmityksen kera pärjättäneen talvellakin, jos asia muodostuu tärkeäksi.  Puoli-integroidun Caradon talviominaisuudet lienevät muutenkin kohtuullista tasoa, eikä autoa tarvinne tilkitä kuin korkeintaan etuikkunoiden osalta.

Automaattivaihteisto helpottaa ajamista, mutta on hyvä juttu myös siksi, että Ducaton kuljettajan penkin säätöominaisuudet eivät ole henkilöautoluokkaa.  Automaatin kanssa säätöjen ei tarvitse olla viimeisen päälle kohdillaan.

Mitä se ei ole?

Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, ja muutamista toiveista täytyi Caradon tapauksessakin tinkiä.  Osittain jo siitä syystä, että valmiiksi tilattuun autoon ei enää voinut tehdä tehdasmuutoksia.

Ensinnäkin, V132:ssa on poikittaisvuoteet, joihin täytyy kiivetä pieniä tikkaita käyttäen.  Ei ylenpalttisen kätevää, mutta hyväksyttävissä, jos vertailukohtana pitää telttamajoitusta. 

Toinen puutteeksi laskemani asia on se, että V132:ssa - kuten monissa muissakin matkailuautoissa - on Fiatin matala-alusta.  Joissakin vaihtoehdoissa olisi ollut normaalialusta ja siten korkeampi maavara, mutta tällöin puhutaan muutenkin suuremmista autoista. 

Lisäksi V132:sta taitaa puuttua Traction+ -järjestelmä.  Kun nelivetoa ei kerran ole ja maavarakin on vaatimaton, olisin toivonut, että autosta löytyvät kaikki muut mahdolliset etenemistä edistävät toiminnot.  Tunne siitä, että auton kanssa voi jäädä jumiin asfaltoidulle parkkipaikalle, on vahva.

Dieselkäyttöinen lämmitysratkaisu olisi ehkä meidän käytössämme ollut kätevämpi, mutta jos talvella yövytään, ollaan todennäköisesti sähköroikan päässä, jolloin asialla ei niin ole merkitystä.

Ja mitä ulkonäköön tulee, retkeilyauton oloinen kokonaisuus olisi miellyttänyt silmää enemmän.  Se ei kuitenkaan tärkeämmistä kriteereistä joustamatta olisi ollut mahdollista, joten näillä mennään.

Jälkikäteen autoomme asennetaan vielä peruutuskamera, mediasoitin ja mahdollisesti asuinosaan toinen akku.  Niidenkin jälkeen V132:n hankintahinta jää kohtuulliselle tasolle.

Jäähyväiset soille

Kruisailu Hirvisuolla taisi jäädä kevään viimeiseksi suoretkeksi.  Tämän jälkeen lumi sulaa, vedet nousevat eikä soille ole hetkeen asiaa, mutta nyt oli vielä hyvä.

Linkki videoon

Suotrilogia osa III - Hirvisuo

Kun lomaa yhä piisasi ja kelit olivat kohdillaan, päätimme huhtikuisena sunnuntaina lähteä katsomaan mitä Hirvisuolle kuuluu.  Suon laitaa menevällä Hirviladulla on reippailtu usein ennenkin, mutta tällä kertaa ajattelimme lähestyä kohdetta vähän eri suunnasta, Kellomäen puolelta.

Arvelimme, että Kellomäestä Lukkarilaan menevä tie olisi läpeensä ajettavissa myös talvella; olemmehan joskus autoilleet sen toisessa päässä.  Oletus kuitenkin oli väärä: eteneminen Myllyahontiellä tyssäsi lumiesteeseen noin kilometri ennen Hirvilatua.  Mönkkärillä siitä oli vielä menty.

Kilometrin olisi tietysti voinut kävelläkin - lumikenginhän tarkoitus oli muutenkin liikkua - mutta tienoo ei oikein soveltunut pysäköintiin.

Lopulta päädyimme ajamaan Katajamäen, Lapinmäen, Pekkalanmäen, Arolanmäen, Suurimäen ja Lahnamäen (olikohan siinä kaikki?) kautta samoille kulmille kuin joskus aiemminkin.  Lumesta ei näilläkään tieosuuksilla ollut pulaa, mutta ihan kaasu pohjassa hankeen ei sentään tarvinnut sukeltaa.

Valitsimme lähtöpaikaksi ennestään tutun levikkeen, johon on hyvä pysäköidä ympäri vuoden.  Valinta lisäsi hieman kävelymatkaa, mutta mikä olisikaan mukavampaa ...

... kuin ladullakävely huhtikuun auringossa!  Nyt kun latua ei enää kunnostettu, kävelyyn oli ihan Lukkarilan kyläyhdistyksen myöntämä lupakin.  Asia kuumotti silti hieman mieltä.

Myllyahontie oli toisesta päästään vielä lumisempi, eikä mönkkärin jälkiäkään enää näkynyt.  Tästä ei olisi autolla menty edes vauhdilla.

Suon laitaan päästyämme loikkasimme pois ladulta ja lähdimme kävelemään kohti nevaa.  Vaikka aurinko oli jo korkealla, hanki kantoi yllättävän hyvin.  Se oli kivaa, sillä olemme edellisillä kevätretkillä lähinnä rämpineet syvässä lumessa, eikä Hirvisuotakaan ole aiemmin tarkasteltu kuin sen laitamilla seisoen.

Pieni toiveemme oli, että suolla näkyisi jo muuttolintuja, mutta paria joutsenta lukuun ottamatta emme havainneet mitään liikettä.  Tosin harvemminpa linnut tyrkylle tulevat, paitsi ehkä metsot.

Aurinko oli sulattanut saarekkeiden eteläpuoliskot niin, että mättäällä oli jo mukava istuskella.  Tuulensuojaisessa kulmassa oli muutenkin miellyttävää: kuin kesällä, mutta ilman hyttysiä!

Paluumatkalla satuimme kulkemaan Hirvisuon laavun kautta. Oskarinkodallekaan ei olisi ollut kuin kilometrin matka, mutta sinne meillä ei tällä kertaa ollut asiaa.

Tämä oli jo toinen perättäinen kevät, kun Lapin reissu jäi tekemättä.  Viime keväänä asia hieman harmitti, mutta nyt se ei enää tunnu miltään.  Onkohan tästä tulossa uusi normaali?

Vaikka tuntureita ei ympärillä kohoakaan, tällaiset aurinkoiset retket lähiseuduille ovat silti mukavia.  Vähemmän ajamista, vähemmän rahanmenoa, enemmän aikaa ulkona.  Voi silti olla, että matkailuauton hankinnan myötä Lapin matkailumme saa taas uutta pontta.

Tähän päättyy suoaiheinen trilogiani.  Seuraavan kerran suolla toivoakseni edetään jo vaelluskengät jalassa.

Ja sitten kauppaan...

Siitä matkailuautosta jälleen...  Oma innostukseni auton hankintaa kohtaan alkoi lisääntyä, kun lueskelin paikallisen autoliikkeen nettisivuja.  Vaimolla ei ole ajokorttia, joten teknisen puolen asiat ovat enimmäkseen minun kontollani.

Tietoa kerättyäni päätin lähteä myymälään ihan paikan päälle.  Siellä myytiin etenkin Weinsberg-merkkisiä retkeilyautoja, mutta nähtävänä oli myös Fordin alustalle rakennettu nelivetoinen, Karmann-valmistajan retkeilyauto. 

Nelivetoisuus kiehtoi minua, mutta Fordista oli tarjolla vain manuaalivaihteinen malli, mikä laimensi mielenkiintoani.  Sen sisätilat myös tuntuivat Weinsbergin verrokkeja pienemmiltä, vaikka autot olivat ulkomitoiltaan jokseenkin saman kokoiset.  Karmannin malli tosin päivittyi tänä keväänä, ja uusi versio vaikutti tältä osin aiempaa paremmalta, ainakin esitteiden perusteella.  Kenties nelivedon vuoksi auton vesisäiliöt olivat silti pienempiä kuin retkeilyautoissa yleensä, eikä tavaratilakaan ollut ylenpalttisen tilava.

Voisimmeko tinkiä nelivedosta?  Ehkä.  Jos kyydissä joka tapauksessa on kaksi fillaria, ei autolla ole pakko päästä vihoviimeisimmän kinttupolun päähän asti.  Ja vaikka käytettävissä olisi nelivetokin, emme siltikään voisi mönkiä matkailuautolla yhtä syvälle metsään kuin olemme Subarulla tottuneet menemään.

Entäpä Weinsberg sitten?  Liikkeessä oli esillä useita autoja, mutta vain yksi niistä oli saman tien saatavilla, ja se oli manuaalivaihteinen 600 ME -malli. Muiden autojen osalta toimitus venyisi pitkälle kesään, mikä sai minut pohtimaan vaihtoehtoja.

Seuraavaksi suuntasin Volkswagen-kauppaan tutustuakseni valmistajan Grand California -mallistoon.  Niitä on kehuttu, mutta omaan silmääni autot olivat kovin pelkistetyn oloisia, vaikka jossain määrin karusta tyylistä tykkäänkin.  Juttusille tullut myyjäkään ei tainnut ihan päätyökseen myydä matkailuautoja.

Volkkarilla olisi kyllä tarjolla nelivedon ja automaattivaihteiston yhdistelmä, mutta sellaisen hinta karkaa melko korkeaksi, eikä B-korttikaan enää riitä auton ajamiseen.

Kauppareissuni jälkeen minua alkoi taas kiehtoa Adrian Twin-mallisto, jota olin jo aiemmin netissä silmäillyt.  Etenkin Supreme-malli oli hieno, ja maahan jo tilatut autot hyvin varusteltuja: automaattivaihteisto, nestekiertoinen Alde-lämmitys, aurinkopaneeli, ilmajouset, ...  Adriassa oli myös kätevän oloinen, käännettävällä väliseinällä varustettu kylpyhuone, jota molemmat arvostimme.

Adria kiinnosti siinä määrin, että pyysin sellaisesta tarjouksen kahdestakin eri liikkeestä.  Olimme muutaman päivän pähkäilyn jälkeen jo tarttumassa toiseen niistä, kun pakka aivan viime metreillä meni vielä kertaalleen sekaisin.

Penkkisuon valloitusyrityksestä vielä

Penkkisuo jäi siis maajoukoiltamme valloittamatta, mutta tiedustelutoiminnan ansiosta tiedämme ainakin, mihin täytyy ensi kerralla kiinnittää huomiota.

Linkki videoon

Suotrilogia osa II - Penkkisuo

Keväisen suotrilogiamme toinen osa johdatti meidät 5-tien länsipuolelle.  Sieltä löytyisi Penkkisuo, jonka keskellä olevaan Petäjäsaareen oli kartassa merkitty joku nähtävyys, ilmeisesti erikoisempi puu.  Ei ehkä maailmanluokan nähtävyys, mutta riittävän hyvä kohde huhtikuiselle retkellemme.

Niinpä ajelimme 77-tietä kohti Pielavettä, josta käännyimme ensin 5641-tielle ja parin kilometrin jälkeen Penkkisuon länsipuolella menevälle metsäautotielle.  

Kelirikko oli jo hyvässä vauhdissa.  Pienehköllä tiellä kahlasi isoja rekkojakin, joita emme onneksi joutuneet kohtaamaan nokittain.

 

Autopaikka löytyi aika helposti niiltä kulmilta kuin olimme ennalta ajatelleetkin.

Mistähän Penkkisuo on saanut nimensä?  Onko kartaan merkityllä nähtävyydellä jotain tekemistä nimen kanssa?  Ehkäpä asia selviää kohta.

Käveltyämme lyhyen matkan tietä pitkin poikkesimme metsään ja suunnistimme kohti Petäjäsaarta.  Se näkyy alla olevassa kuvassa suon keskellä olevana pienenä saarekkeena.

Lumi upotti metsässä aika paljon, mutta liikkuminen oli silti helpompaa kuin paria viikkoa aiemmin Eitikansuolla.  Lunta taisi jo olla hiukan vähemmän.  Suon laitaan saavuttuamme kohtasimme kuitenkin esteen, jota emme olleet osanneet ennakoida.

Suota ympäröivät alueet oli ojitettu, mikä ilmeni kartastakin.  Yleensä tämä ei ole ongelma, koska ojat on helppo ylittää, ainakin pienen etsimisen jälkeen.

Tällä kertaa tilanne ei kuitenkaan ollut helppo.  Suon laidassa menevä isompi oja oli kiusallisen leveä.  Sulaa oli ehkä metrin verran, mutta lumireunat huomioiden kokonaisleveys oli lähempänä 1,5 metriä.  Sellaisen yli olisi itsenikin vaikea hypätä, vaimosta puhumattakaan.

Kuljimme vähän matkaa ojan vartta löytääksemme kapeamman kohdan, mutta sellaista ei tullut vastaan.  Metrin kauhalla tehty oja on metrin levyinen.

Asia oli harmillinen, mutta lopulta päätimme luopua tavoittelemasta Petäjäsaarta.  Ojan väkisinylitys olisi todennäköisesti johtanut vain siihen, että toinen meistä on ojassa rähmällään.

Ojalle kärsitty tappio jäyti hieman mieltä, mutta hetkeä myöhemmin meillä oli onneakin.  Pölähdimme nimittäin metsästä pienelle aukiolla, jossa meitä odotti... laavu!

Rakennelma tuli yllätyksenä, koska sitä ei oltu merkitty karttaan.  Laavu myös oli oudossa paikassa, koska sinne ei näyttänyt menevän minkäänlaista ajouraa.  Mutta kaipa sinne jonkinlainen polku sentään kesällä vie.

Evästelyyn laavu kyllä kelpasi.  Sen suojissa oli myös pieni penkki, jonka pituutta silmämääräisesti mittailin.  Jos penkin kantaisi ojan varteen, voisiko sitä käyttää siltana suolle?  Tämän vuoksiko paikkaa kutsutaan Penkkisuoksi?

 

Penkkiratkaisu olisi saattanut toimia, mutta aiempien kokemustemme perusteella siihenkin liittyi tiettyjä riskejä.  

Penkkisuon pohjoispäästä suoalueelle olisi voinut päästä helpommin, mutta emme enää viitsineet kiertää sinne asti.  Sen sijaan kävelimme vähän matkaa tien toisella puolella olevalle Aittosuolle.   

Turvetuotantoalueeksi kartassa merkitty suo ei ollut erityisen hieno, mutta kun aurinko paistaa täydellä terällä, kaikki näyttää todellista paremmalta.

Suolla huuteli joku kurjen tapainen lintu, jota emme kuitenkaan onnistuneet paikantamaan.  Lisäksi vastaan tuli hämähäkki, joka uhitteli meille.

Mutta Penkkisuo jäi siis tällä erää valloittamatta.  Onneksi se on kuitenkin aika lähellä Kuopiota.  Ehkä iskemme suolle myöhemmin uudestaan, voimalla.

Miten homma etenee?

Niin, siitä matkailuautosta taas...  Ennen uuden auton hankintaa mielessä on usein paljon toiveita, mutta asian käsittelyn myötä moni vaatimus putoaa listalta pois.  Joskus siitä syystä, että mieli muuttuu, ja toisinaan siksi, että loppusuoralla on yleensä helpointa - tehdastilauksen sijaan - valita joku maahan jo saapuneista tai tulossa olevista yksilöistä.

Meidän mielenkiintomme suuntautui ensisijaisesti retkeilyautojen suuntaan.  Liikumme paljon syrjäseuduilla ja usein pieniä teitä pitkin, joten maltillinen koko, kohtuullinen maavara ja mahdollisesti nelivetoisuuskin olivat toivelistamme kärjessä.  Automaattivaihteisto puolestaan helpottaisi ajamista, ja voisi jatkossa auttaa autoa säilyttämään arvonsa paremmin.

Toisaalta retkeilyauton kanssa joutuu yleensä tinkimään jostain; ainakin sisätiloista, ja ehkä talviominaisuuksistakin.  Talvikäyttömme tulee todennäköisesti olemaan vähäistä, mutta ei täysin poissuljettua, joten siihenkin täytyy varautua.  Lämmitysratkaisuilla samoin kuin auton yleisellä rakenteella on siten merkitystä.

Autoa valittaessa on syytä kiinnittää huomiota etenkin tehdasasenteisiin varusteisiin.  Jos automaattivaihteisto on tärkeä ominaisuus, autossa täytyy olla sellainen, kun se ajetaan tehtaalta ulos.  Toisaalta akkukapasiteettia, aurinkopaneelien määrää tai kameraoptioita ei kannata liikaa tuijottaa, koska niihin voi halutessaan vaikuttaa myöhemminkin.

Puskaparkkailu on jossain määrin meidän juttumme, joten mahdollisimman pitkä omavaraisuus varsinkin sähkön suhteen on etu.  Ja kun tulee hikisenä metsästä, auton kylpyläosaston toimivuus on tärkeää.

Olipa matkailuauto minkä tyyppinen tahansa, sitä ajaessaan ei yleensä voi kuvitella olevansa henkilöauton ratissa.  Kun tie huononee, eteneminen tyssää helposti, ja matkaa täytyy jatkaa muilla välineillä.

Tarkoituksemme on, että maavaraan liittyviä puutteita kierretään polkupyörien avulla.  Mahdollisuus pakata autoon kaksi fillaria on siten tärkeää.  Hätätilassa pyörien kuljetus onnistuu tietysti takatelinettä käyttäen, mutta sellaisesta aiheutuu ylimääräisiä kustannuksia.

Nukkumisratkaisuilla ei ole niin väliä, koska kaksi ihmistä mahtuu autoon kuin autoon.  Pitkittäisvuode on kätevämpi, mutta tästä olemme valmiita joustamaan.

Jaa että minkälaisen auton lopulta hankimme?  En tainnut vieläkään päästä sinne asti, mutta ehkäpä palaan asiaan jo seuraavassa kirjoituksessa.

Eitikansuon tarpojaiset

Vaikka talven pahimmat pyryt olivat jo takana, Eitikansuolla riitti vielä maaliskuun lopussa mukavasti lunta.  Itse emme jaksaneet kahlata koko suota ympäri, mutta Kaukolta löytyi enemmän virtaa.

Linkki videoon

Suotrilogia osa I - Eitikansuo

Suotrilogia? Voiko typerämpää olla? Vaikea sanoa, mutta maaliskuun loppupuolella ja huhtikuussa ainakin on vuoden parhaat lumikenkäilykelit.  Aurinko paistaa jo kirkkaasti, ja pakkasöiden jälkeen hanki kantaa hyvin.  Jos ei pääse tuntureille asti, suotkin voivat siten tarjota paljon hupia.

 

Olen joskus silmäillyt kartalla Tahkon lounaispuolella olevaa Eitikansalon suojelualuetta. Sitä reunustaa Eitikansuo, jonka päätimme ottaa keväisen retkemme kohteeksi.

Suon itäpuolella menevältä Eitikantieltä erkanee pienempi tie, joka vie läheiselle laavulle.  Tähän aikaan vuodesta auton pysäköinti on joskus haastavaa, mutta teiden risteys vaikutti sellaiselta, josta autopaikka saattaisi löytyä.

Aavistus osui oikeaan, sillä sivutien alkupäähän oli aurattu auton tai kahden kokoinen tila.  Kiskoimme lumikengät jalkaan ja lähdimme lompsimaan kohti Eitikansuota tien toisella puolella olevaa metsäautotietä pitkin.

 

Niin, hankiaisilla on mukava lumikenkäillä, mutta sellaisia ei nyt ollut tarjolla.  Ilma oli jo päiväkausia ollut leuto, mutta kuvittelimme silti hangen painuneen niin, ettei homma olisi ihan kahlaamista.

Olettamus oli väärä.  Lunta oli yhä liki puoli metriä, eikä hangen pinta kantanut kuin muutamassa varjoisammassa kohdassa.  Muualla jalka upposi jokaisella askeleella 20 - 30 sentin verran, ja matka eteni varsin hitaasti.  

Kiirehän meillä ei ollutkaan, mutta sen verran raskasta kulkeminen oli, että parin kilometrin päässä olevaan Eitikansaloon tässä ei selvästikään oltaisi pyristelemässä.  Suolla hanki ei kantanut senkään vertaa kuin metsässä, mutta auringonpaiste tuntui muuten mukavalta.

Alkuperäinen ajatuksemme oli kahvitella Eitikantien varressa olevalla laavulla, mutta rämpiminen oli siinä määrin kuluttavaa, että nälkä alkoi vaivata jo aiemmin.  Niinpä tamppasimme suolle pienen leiripaikan, jossa voisimme pitää taukoa.  Keräsimme metsästä muutamia puita ja risuja, joiden päälle istuinalustat asettelemalle saimme aikaan ihan kelvollisen penkin. Luksusta!

Suolla oli myös tilaa lennättää Kaukoa, joka on kohta jäämässä kesätauolle.  Kauko tuntuikin jo olevan lomatunnelmissa, koska se hoiperteli oudosti sinne tänne, ja etenkin suoraan lentäminen oli vaikeaa.  Vai liekö tuuli vaivannut lentäjää, tai sitten vanhuus ja aiemmat kolhut.

Eitikansuolle voisi palata myöhemmin uudestaan.  Kun hanki kantaa, suoalueen kävelee helposti ympäri, ja Eitikansalokin tulisi samalla nähtyä.  Ja pääseehän salolle kesälläkin, sen läpi näkyy jonkinlainen tiekin vievän.

Vanhoja jälkiä seuraten olisi ehkä ollut kevyempi kulkea, mutta päätimme silti palata autolle suon itälaitaan tulevan toisen metsäautotien kautta.  Jälkikäteen huomasimme, että sen alkupäässä olisi myös ollut hyvä autopaikka.

Tarkoituksemme oli käydä vielä katsomassa Eitikantien kupeessa olevaa laavua, mutta autolle päästyämme tunsimme rämpineemme syvässä lumessa jo ihan tarpeeksi.  Matkaa ei olisi ollut kuin reilut sata metriä, mutta se olisi ollut vartin keikka, joten lähetin vain Kaukon asialle.

Kymmenen kynttilää

Päivälleen kymmenen vuotta sitten perustin tämän blogin.  En tarkkaan muista, mistä ajatus alkaa pitää blogia sai alkunsa, mutta ehkä vain tunsin tarvetta kirjoittaa jostain.  Retkeilyharrastus oli tuolloin pinnalla, joten siitä tuli hyvä aihe.

Aluksi kirjoittelinkin lähes yksinomaan retkiaiheisia juttuja.  Tehdyistä reissuista, varustekokeiluista ja suunnitelmista.  Ja ehkä välillä hiukan asiaa juoksemista.  Kunnes ostin sukset, sitten kohkasin vain hiihtämisestä. 

Reissupäivityksiä on kertynyt kiivaimman alun jälkeenkin, mutta mukaan on tullut myös muita aihealueita.  Mielenkiinnon kohteet ovat vuosien myötä vaihtuneet, niin retkeilyyn liittyen kuin muutenkin.

Lappi kiinnosti pitkään ensisijaisena retkeilykohteena, mutta sittemmin Itä-Suomi on paljolti korvannut sen.  Ehkä siksi, että itärajallakin on rauhallista - paikoin jopa rauhallisempaa kuin Lapissa - mutta se on lähempänä kotia.

Viime vuosina blogin painopiste on siirtynyt enemmän valokuvaamisen suuntaan, ja samalla pidemmät vaellukset ovat jääneet vähemmälle. Etenkin kopterikuvaus kiinnostaa nyt.

Kulkeminen on silti yhä tärkeää, eikä varsinaisesti ole vuosien mittaan vähentynyt.  Välillä kroppa kuitenkin potkii vastaan.  On oikeastaan potkinut koko blogin olemassaolon ajan, olinhan kirjoittamisen alkumetreilläkin jo nelissäkymmenissä.

Terveyteen liittyvistä asioista tulee ikääntymisen myötä entistä tärkeämpiä.  Olen tässä mielessä ollut onnekas, koska en ole joutunut kohtaamaan suuria terveyshuolia.  En varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aiheutuneet jostain muusta kuin omasta koheltamisestani.

Mutta millainen tämä blogi tulee jatkossa olemaan? 

Oikeastaan minulla ei ole asiaan liittyen mitään suunnitelmia.  Jossain vaiheessa ajattelin, että kun kymmenen vuotta tulee täyteen, laitan blogin hyllylle ja keksin tilalle jotain muuta.

Toisaalta tykkään yhä liikkua luonnossa ja räiskiä kameralla ympäriinsä.  Haluan joka tapauksessa kerätä kuvat jonnekin, ja blogi on edelleen hyvä vaihtoehto tähän tarkoitukseen.  Luulen myös, että matkailuauton hankinnan myötä valokuvaaminenkin voi saada uusia ulottuvuuksia.

Henkilökohtaisella tasolla blogi on myös hyvä paikka säilöä muistoja.  Pelkään, että jossain vaiheessa sairastun Alzheimerin tautiin tai muuhun vastaavaan, koska minulla on jo nyt vaikeuksia muistaa asioita, etenkin nimiä ja sen sellaisia.  Ikivanhat jutut tietysti muistan hyvin.

Jos niin käy, minua ei enää voi laskea yksin metsään.  Siinä vaiheessa tuskin enää tunnistan tätä blogia omakseni, mutta ehkä poikani kokee herätyksen, ja alkaa kiertää metsiä ja päivittää blogia puolestani.

Sitä ennen ehtinen vielä julkaista muutaman retkikuvan ja -videon, ellei Google-tiliin liittyvä datarajoitus tule vastaan.  Toivoakseni keksin välillä myös jotain uutta ja/tai hölmöä.

Varusteisiin liittyviä juttuja tulee todennäköisesti olemaan vähän, koska minun ei enää tarvitsee hankkia mitään (paitsi ehkä matkailuautoja).  Ennemminkin pitäisi myydä varusteita pois, mutta niistä on jotenkin vaikea luopua.

Ai niin... Kuten joskus kirjoitin, automatkailimme takavuosina paljon Norjassa ja Keski-Euroopassa.  Niiltä reissuilta on runsaasti VHS-pohjaista videomateriaalia, jota taannoin siirsin digitaaliseen muotoon.

Olen ajatellut, että vanhoista matkavideoista voisi laatia jonkinlaisen retro-koosteen, ehkä useammankin.  Reissuilla oli joskus mukana muitakin ihmisiä, jotka täytyy kuitenkin ensin editoida pois.

Editointi ei ole ongelma, mutta johtaa helposti siihen, ettei jäljelle jää muuta kuin maisemakuvia ja omaa sähläystäni.  Onko se enää mielenkiintoista?  No, katsoopa nyt, syntyykö tästä mitään.