Terveisiä Sisä-Savosta

Toissasyksyistä Vesannon visiittiämme ei ole muisteltu suurin huokauksin, mutta jotain Sisä-Savon retkeilyreitistä taisi silti hampaankoloon jäädä, koska vappuviikolla päädyimme jälleen Vesannon suuntaan.

Edellisellä kerralla askel tuntui hiukan raskaalta huonosti valitun lähtöpaikan vuoksi. Niinpä halusimme nyt selvittää, olisiko toisaalla reitin varrella miellyttävämpää maastoa. Kartassa ainakin Kaijansuon ympäristö näytti omaan silmääni hyvältä.

Muutamia vaihtoehtoja tutkittuamme päätimme lähteä liikkeelle Asinjoen lähellä olevasta metsäautotien silmukasta. Ensisijaisesti ajattelimme tavoitella Hämeenjärven rantaan merkittyä tulipaikkaa.

Silmukkaan menevää tietä oli hiljattain jyrätty raskaalla kalustolla, joten sitä ei päässyt henkiloautolla kovin vauhdikkaasti.

Onneksi huonokuntoista tietä oli vain muutaman sadan metrin verran, joten hetken ryömittyämme Subbe oli pysäköity silmukan laitaan, ja me olimme valmiita polulle.

Asinjoen ylittävä silta ja sitä seuraava tulipaikka odottivat meitä jo muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen. Pohjakartassa näkyvä tulipaikan symboli tuo mieleen yksinkertaisen nuotioringin, mutta Asinjoen tulipaikka oli katettu, ja lisäksi alueen palveluvarustukseen sisältyi huussi.

Hetkeä myöhemmin meille selvisi, että toisen metsäautotien varresta olisi löytynyt parempi lähtöpaikka, tai ainakin tie näytti paremmalta. Asinjoen tulipaikka olisi tosin silloin saattanut jäädä näkemättä.

Edellisen Vesannon-retkemme jälkeen meitä kiinnosti, millaista maastoa eteemme avautuisi. Aika monessa kohtaa reitti eteni metsätraktorin jälkiä pitkin, mutta varsinkin Kaijansuon ohitustie kulki suomaisessa varvikossa, jossa oli vähän hidasta rämpiä.

Toisaalta vain hetkeä myöhemmin tarjolla oli hienoa mäntykangasta ja verrattain mukavaa kulku-uraa.

Lähestyessämme retkemme kääntöpistettä koimme jälleen pienen yllätyksen, kun meitä odotti Hämeenjärven rannalla ihan oikea laavu. Kartassa näkyi taas vain tulipaikan merkki, ilman laavuille ja kodille tyypillistä lisätekstiä.

Hieman tuulisena ja koleana päivänä laavu kelpasi, mutta eikö sellaiset yleensä nimetä paikan mukaan?

Miksi Hämeenjärven rannalla olevan laavun nimi on Takarauhanen? Tiedän ainakin Anaalirauhasen, Hikirauhasen, Kilpirauhasen ja Talirauhasen, mutta mikä ihme on Takarauhanen? Onko se jotain muutakin kuin Eturauhasen vastakohta? Asia vaivaa vieläkin, vaikka retkestä on jo kuukausi.

Kokonaisuudessaan tämä reittiosuus oli silti mukavampi kuin 2018 kävelty pätkä. Kuraiset metsäkoneurat eivät ole erityisen hienoja, mutta kulkiessa niitä arvostaa, jos vaihtoehtona on umpitiheä metsä.

Ja olihan polulla omat hetkensä. Etenkin Kaijansuon ympärillä oli aika mukavaa, vaikka suolle ei nyt märkyyden vuoksi ollutkaan menemistä.

Sisä-Savon retkeilyreitin itäisellä puoliskolla näyttää olevan paljon tieosuuksia, jotka eivät herätä suurta mielenkiintoa. Tosin mistäpä tuon tietää, mitä asiasta taas kahden vuoden päästä ajattelee.

Sinnikkyys palkitaan

Helmikuinen Kipansaloon suuntautunut retkiyrityksemme ei oikein ottanut tuulta alleen. Talviretkemme perusongelma oli se, että parkkipaikan löytäminen lumisen Kipansalontien varresta oli haasteellista.

Keväämmällä samaa pulmaa ei enää olisi, joten päätimme huhtikuussa iskeä uudelleen. Nyt tilanne olikin parempi...

... vaikka levikkeitä ei tälläkään kertaa ollut tarjolla erityisen runsaasti. Lopulta kuitenkin onnistuimme pysäköimään automme paikkaan, josta voisimme tavoitella nimen kärjessä olevaa Kipansalon majaa.

Kartta näytti, että viereiseltä hevostilalta lähtisi majalle vievä polku-ura. Koska emme halunneet häiritä tilan elämää, kuljimme alkumatkan metsän poikki ajatuksenamme loikata polulle myöhemmin, jossain Vuorisen eteläpuolella.

Alkumatka eteni mukavasti metsäkoneen jälkiä pitkin...

... sitten pieniä poluntapaisia ja avarahkoa umpimetsää pitkin...

... kunnes saavutimme ratsutilalta lähteneen leveän polku-uran...

... joka jatkui lopulta niemen kärkeen asti. Lyhyehkön patikoinnin aikana ei ehtinyt montaa ajatusta ajatella, mutta Kipansalon maja saunoineen joka tapauksessa avautui eteemme mukavassa kevätauringossa.

Maja ei ole ihan uusi, mutta vaikutti päällisin puolin hyväkuntoiselta. Sisällä emme käyneetkään.

Huhtikuisena maanantaina paikalla ei ollut muita, mutta jo yksistään laavun leveydestä saattoi päätellä, että kesäaikaan näillä rannoilla liikkuu enemmän väkeä. Yleensähän tänne tullaan veneellä, joten laitureita oli tarjolla kohtuulliset neljä kappaletta, eikä niemeen liene muutenkaan ihan mahdotonta rantautua.

Aurinkoinen Kipansalo vaikutti paikalta, jossa olisi kiva käydä myös kesällä, mutta ainakaan juhannuksena en tänne rohkenisi tulla. Ja ehkä se pursikin olisi hyvä olla.

Savonmuan Inari

Lumikenkäily on mukavaa, mutta jossain kohtaa kevättä siitä täytyy ymmärtää päästää irti. Huhtikuun lopussa ajattelin, että nyt voisi olla sellainen hetki, koska vappuun oli enää viikko.

Poikettuamme tammikuussa Leppävirralla, Kurjenlammella, mieleen jäi kytemään ajatus, että samalla suunnalla voisi piipahtaa toisenkin kerran, kenties kesällä.

Sauna-Saarisen seutu vaikutti kiinnostavalta, ja jostain syystä Kivilammen ympärillekin oli merkitty kolme nuotiopaikkaa ja laavu, vaikka maasto näytti kartassa vähän hankalalta. Löytyisikö sieltä jotain erityistä? Hiukan pohjoisempana oli vielä Kivikuru, josta ei kuitenkaan tiedetty muuta kuin että kaipa siellä kiviä on.

Kaikkiin ei ehkä ehdittäisi yhdellä kertaa, joten päätimme aluksi ajaa Sauna-Saarisen lähistölle, ja käydä sieltä käsin katsomassa Kivikurua. Ajomatkan aikana mieli kuitenkin muuttui, kun huomasimme Kivikuruun vievän Poikkilammentien risteyksessä opaskyltin, joissa oli paljon merkintöjä. Pysäköintipaikka ja kaikkea!

Koska voisimme yhtä tavoitella Sauna-Saarista Kivikurun suunnasta, käännyimme kuruun menevälle tielle. Olin ajatellut, että kyseessä on rapistuva nähtävyys, jossa kukaan ei enää käy. Mielikuvani kuitenkin oli väärä, koska tien päässä meitä odotti tilava parkkipaikka tuoreine karttatauluineen.

Itse Kivikuru oli tietysti laajahko kivikko, jota malttoi hetken katsella, vaikka itse kuruun ei tehnytkään mieli.

Tarkkailua helpotti kurun viereen rakennettu suurehko katsomo. Ilmeisesti paikalla siis järjestetään myös konsertteja tai muita kulttuuririentoja.

Aikeeni tarkastella kurua ylempää oli johtaa katastrofiin, kun Kauko ilmaan noustuaan hukkasi kompassinsa, minkä seurauksena se tapansa mukaan yritti raivokkaasti karkuun.

Suuresti ponnistellen sain houkuteltua Kaukon takaisin maahan. Ilmiö ei ollut uusi, ja minun olisikin pitänyt huomioida, että kivisessä maastossa voi olla runsaasti metallia.

Kurun lähistöltä löytyy muitakin kivisiä luonnonoikkuja, mutta me otimme suunnaksi Sauna-Saarisen lammen ja sen rannalla sijaitsevan laavun. Muutaman kilometrin matka eteni vuoroin metsäautoteitä ja kangasmetsää pitkin.

Sauna-Saarisen ympäri menevä polku lienee joskus ollut suositumpikin, koska paikalla yhä näkyi jäänteitä pitkospuista.

Lammessa olevalle pienelle saarelle menevää siltaakaan ei enää ollut...

... ja myös laavu liitereineen oli yllätykseksemme purettu. Minkähän vuoksi? Kohde selvästikin on epäsuosittu, mutta ei laavu ainakaan nettikuvien perusteella näyttänyt toivottoman huonokuntoiselta. Puretaanko niitä siksi, että puuhuolto ei enää toimi?

Ilman laavua paikka oli tuulisena päivänä suojaton, joten siirryimme lähistölle syömään eväitä.

Kuvan taustalle sattumalta osunut suuri kivi olikin erityinen. Kauempaa katsottuna se oli kuin mikä tahansa siirtolohkare ...

... mutta lähempi tarkastelu paljasti, että kivi seisoi varsin pienen tukipisteen päällä.

Samanlaisia löytyy toki muualtakin, esimerkiksi Paistinvaaralta ja Laxfjälletiltä, ja toisaalta Suomestakin.

Tauon jälkeen jatkoimme tietä pitkin kohti Korpista, joka toimii Leppävirran ja Jäppilän kuntien rajavetenä. Sen etelärannalla on myös Kivikurun retkipolustoon liittyvä näköalapaikka.

Kalliolta avautui järvelle kiva näkymä, mutta ehkä paikka on kesällä hienompi.

Korpisen rannoilla onnistuin hajottamaan kameran linssisuojuksen. Samalla siitä irtosi kieleke, joka putosi jonnekin. Ongelma oli pieni mutta ärsyttävä, koska sen vuoksi koko suojus saattaisi myöhemmin kadota. Päätimme käyttää hetken osan löytämiseksi.

Etsintäoperaatiomme ei tuottanut tulosta, mutta jatkettuamme jo matkaa vaimo yllättäen havaitsi osan polulla. Kielekettä liikuttava pieni jousi tosin jäi luontoon, mutta sain retken jälkeen korvattua sen vanhasta mustekynästä erottamallani varaosalla.

Loppumatkalla koukkasimme vielä katsomassa nähtävyydeksi merkittyä suurta siirtolohkaretta.

Lohkare olikin suuri, ja selvästi vartoi tilaisuuttaan vyöryä vieressä menevälle tielle. Emme jääneet odottamaan sitä tapahtuvaksi.

Lohkareen sijaintia selvittäessäni pudotin kännykkäni tielle, jolloin siitä hajosi etulasi. Se oli harmillista, mutta ilmeisen väistämätöntä. Vaikka sain Kaukon takaisin, ja linssinsuojuksesta irronnut osakin löytyi, oli selvää, että päivääni oli varattu jotain erityistä.

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta Savonmuan Inari tarjoili meille mukavan retkipäivän. Tuollaista nimitystä seudusta kuulemma käytetään, ja termi onkin melko kuvaava, vaikka puuston osalta maisemat eivät ihan identtisiä olekaan.

Talven raja

Pääsiäisen jälkeen alkanut lomamme eteni verraten aurinkoisissa tunnelmissa. Tähän aikaan vuodesta on usein poikettu Luostotunturilla, mutta nyt piti keksiä jotain muuta.

Onneksi läheltä Kuopiota, Rautavaaran siunatusta kunnasta, löytyi jotain samantapaista, ainakin soinnullisesti. Aivan kunnan etelärajan tuntumassa on nimittäin Ala-Luostan järvi, johon laskee Luostanjoki monine mutkineen.

Jokea reunustaa suojelualue, josta saimme sopivaa päiväohjelmaa. Ajoimme auton jokivarteen menevän metsäautotien levikkeelle, ja jatkoimme lumikenkinemme kohti Horttanaisenkoskea.

Lähtöpaikalla lunta oli ihan mukavasti, mutta kuten tähän aikaan vuodesta usein käy, kevät yllätti matkan varrella. Talven raja lienee ollut tässä.

Onneksi lumesta paljaat kohdat olivat helposti kierrettävissä, ja myöhemmin lunta taas piisasi.

Luostanjoki ei vielä näyttänyt päässeen jäistään eroon, täysin ainakaan. Se vähän mietitytti, koska toiveissa oli, että Horttanaisenkoskessa kuohut olisivat jo parhaimmillaan.

Majava näkyi viihtyneen myös tällä suunnalla. Oli kaatanut järeähkön puun kulkemallemme metsäautotiellekin, mikä tietäisi töitä tien varressa olevan mökin omistajalle.

Lähempänä Horttanaisenkoskea joki virtasi avoimemmin. Se oli hyvä, koska lehdessä luki, että käsiä on nyt syytä pestä jatkuvasti.

Toiveistamme huolimatta Horttanaisenkoski ei silti tainnut olla kauheimmillaan. Tosin eipä tuota ole ennen nähty, joten vertailukohdat puuttuvat.

Joen ympäristöön liittyvät ennakko-odotuksemme olivat maltilliset, koska karttaan ei oltu merkitty laavuja tai edes tulipaikkoja. Joen pohjoispuolelle päädyimme lähinnä siksi, että arvelimme siellä olevan aurinkoisempaa, mikä tekisi eväshetkestä juhlavamman.

Olikin pieni yllätys, kun aivan kosken kupeesta löytyi laavu nuotiopaikkoineen. Ei se erityisen hieno ollut, mutta ajoi asiansa. Kartassa laavun kohdalla näkyi vain rakennusta kuvaava merkki.

Laavulla ollessamme taivaalta alkoi kuulua jyrinää, aivan kuten pari päivää aiemmin Vaikkojoellakin, ja pian yllämme kaarteli jälleen hävittäjälentue. Mitä nyt taas?

Kovaääniset koneet tuntuivat kauhistuttavan etenkin Kaukoa, joka itse on enemmän piipittäjätyyppiä.

Kaukoa rauhoitellessani huomasin, että dronehommissa tarpeellisen Droneinfo-sovelluksen ylläpito on lopetettu. Onneksi korvaava tuote vaikuttaa ihan yhtä käyttökelpoiselta.

Paluumatkalle suuntasimme hieman eri reittiä. Aurinkoisena päivänä suon kutsua on vaikea vastustaa!

Luostanjoen kulmilla näyttää siellä täällä menevän polkuja, mikä tarkoittaa, että alueelle täytynee poiketa myös kesällä. Ja ehkä takavuosina hiukan etäiseksi jäänyt Vaarojen vaelluskin pitäisi ottaa uudelleen työn alle.

Tykkitulta odotellessa

Meillä oli pääsiäisen jälkeen vielä vähän lomaa. Kuten tunnettua, Lappiin ei nyt ollut asiaa, mutta ehkä lähempääkin löytyisi jotain viihdykettä. Sellaista tarjoili lopulta Juuan Vaikkojoki, jonne loman alkajaiseksi suuntasimme.

Kuopiossa ei huhtikuun puolivälissä ollut lunta riesaksi asti, mutta aiempiin kokemuksiin nojautuen arvelimme, että jos ajaa koilliseen tunnin verran, tilanne on ihan toinen.

Lähtöpaikaksi kaavailemamme Tamminiemi löytyi nopeasti. Nostimme reput selkään ja siirryimme Vaikkojoen ylittävän sillan kupeeseen, josta lähdimme lumikenkäillen kohti Vaikkolampea.

Jo matkan alkumetreillä kävi ilmi, että joessa asustaa majava. Tien vierestä oli jyrsitty puita nurin, osa miltei sähkölinjan päälle. Maassa olevat jäljet paljastivat syyllisen.

Itse tekijää emme kuitenkaan tavanneet. Etenimme joen vartta...

... Vaikkolammelle asti, jossa sekalainen seurakunta lintuja vietti kevätpäivää. Lammessa tai sen rannalla oleskeli ainakin joutsenia, kurkia ja sorsalintuja, joista jälkikäteen tunnistimme lähinnä telkän.

Tämän jälkeen käännyimme lännemmäksi, kohti Saarilampea, jonka olimme valinneet retkemme epäviralliseksi kääntöpisteeksi. Vajaan tunnin jälkeen saavuimme lammelle, jossa ei kuitenkaan näyttänyt olevan yhtään saarta.

Hmm... no, pienissä suolammissa saaria tulee ja menee. Jatkoimme vieressä näkyvällä suurehkolle suolle.

Tässä vaiheessa ajatukset alkoivat lisääntyvässä määrin pyöriä ruoan ympärillä, joten päätimme etsiä sopivan taukopaikan.

Itse taisin olla nälkäisempi, koska ehdotin, että asettuisimme ruokailemaan keskellä suota törröttävälle paljaalle mättäälle. Vaimo kuitenkin toivoi löytävänsä suon laidasta suojaisamman paikan, kaatuneen puun rungon tai jotain.

Rouvan kriteerit täyttävä paikka löytyi lopulta metsän puolelta, pienen matkan päästä suon reunasta.

Leipää mussuttaessamme taivaalta alkoi kuulua jylinää. Ympärille ilmestyi muutamassa sekunnissa kolme Hornetia, jotka lensivät matalalla ja jäivät kaartelemaan ympärillemme. Samalla mieleeni muistui kyltti, jonka olimme alkumatkan aikana ohittaneet.

En aluksi ymmärtänyt kyltin merkitystä, mutta nyt asia kirkastui minulle hetkessä. "H16" tietenkin viittasi jonkinlaiseen harjoitukseen, mitä ilmeisemminkin sotaharjoitukseen. Täytyisikö tässä alkaa poteroa kaivaa?

Onneksi olimme seuranneet vaimon vaistoja, ja kyhjötimme nyt kuksinemme metsän suojassa. Keskellä suota olisimme olleet helppo kohde!

Henkeä pidätellen odottamamme tykkituli ei silti koskaan alkanut. Hävittäjien poistuttua paikalta lähdimme paluumatkalle, joka eteni sukkelasti soita pitkin.

Retkemme viimeiset kahvit hörpimme lähtöpaikallamme Tamminiemen kodassa, joka olikin aika messevä laitos. Selvästi myös kesävierailun arvoinen paikka.

Jälkikäteen kävi ilmi, ettemme olleet käyneet Saarilammella asti, vaan olimme kääntyneet takaisin jo Tavilammelta... No, tapahtumia ja nähtävää riitti silti yhden retken tarpeiksi.