keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Vaihteeksi lähellä

Lähiretkeilyä pitäisi ehkä harrastaa enemmän. Kuopion ympäriltäkin löytyy ihan hienoja paikkoja, kuten esimerkiksi Pisa, Kinahmi tai Seinävuoren rotkolaakso.

Tahkovuorellekaan ei ole kuin tunnin ajomatka, mutta siellä tulee käytyä aika harvoin. Ehkä siksi, että olen lokeroinut Tahkon huvi- ja laskettelukeskukseksi, eikä niitä yleensä tule hyödynnettyä kuin yöpymistarkoituksessa.

Nyt kuitenkin päätimme ajaa edesmenneeseen Nilsiään, kun ilmassa leijui syksyn viimeisen lämpimän viikonlopun henki. Se lienee sulattanut edellisen talven lumetkin, joten metsässä olisi helppo kulkea. Reitillä ei muuten ollut väliä, mutta Huutavanholman suojelualueella voisi poiketa.

Tahkon polut eivät varsinaisesti suosi patikoijaa, koska suuri osa kävelyreiteistä menee latupohjia tai leveitä, pikemminkin maastopyöräilyyn soveltuvia metsäteitä pitkin. Jo alkumatkan aikana vastaan ajoikin 10 - 20 maastopyöräilijää, mikä sai tienoon tuntumaan vähän ruuhkaiselta.

Huutavanholman ympärillä polut onneksi ovat pienempiä, ja notkon kupeesta löytyi rauhallinen nuotiopaikkakin, josta avautui mukava näköala Syvärin suuntaan.


Tulipaikan ohjesäänto muistutti, että nuotion ympärille ei saa jättää mitään. Ei varsinkaan aseita tai muuta sellaista, joka voisi olla vaaraksi kanssakulkijoille. No, eipä nyt sattunut torrakkoa mukaankaan.


Tahkovuorelta avautuvat maisemat ovat paikoin hienot, mutta muutaman tunnin metsäpyrähdyksestä jäi silti hailakka jälkimaku. Olisi ehkä mieluummin kannattanut mennä Kinahmille, vaikka siellä hiljattain käytiinkin.

Mutta jospa retken puutteita voisi paikata poikkeamalla Sänkimäen näkötornissa! Se olisi sopivasti kotimatkan varrellakin.

Autolla pääsee aivan tornin viereen. Parkkipaikalle vievä tie näyttää menevän talon pihaan, mutta kyseessä on vanha käyttämätön koulu.


Sänkimäen torni on yllättävän korkea, ja päihittää maisemiensa puolesta esimerkiksi Pisan näkötornin. Lähellä oleva Kinahmi näkyy päästä päähän...


... ja reilun 30 kilometrin päässä kohoava Puijon tornikin erottuu vielä, ainakin sopivien linssien läpi.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Aamulla herätys, sängystä pois!

Loman loppu lähestyi, emmekä enää voineet kurvailla Norjassa. Oli aika suunnata kotiin suorinta reittiä eli Abiskon ja Kiirunan kautta, kuten menomatkallakin.

Pientä huolta herätti se, että varsinkin Kiirunan paikkeille oli luvattu kylmää ja märkää keliä. Pahimmillaan tämä saattaisi tarkoittaa, että lunta tupruttaa taivaan täydeltä, mikä olisi kesärenkaiden kanssa huono juttu. Jo viikkoa aiemmin ennusteet povasivat samalle suunnalle lumista ajopäivää, mutta se ei onneksi toteutunut.

Aluksi kuitenkin etenimme vain Björklideniin asti. Isoilla tuntureilla tuuli kovaa, mikä sai ilman tuntumaan kylmältä, mutta syksyn heleät värit olivat parhaimmillaan.


Björklidenin päivä valkeni yllättävän kauniina. Vaikutti siltä, että aurinko voisi ainakin aamupäivällä pilkahdella, ja poutaa riittäisi iltapäivään asti. Ehtisimme hyvin poiketa tunturissa ennen kuin jatkamme matkaa kohti Kiirunaa. Lapportenilla ehkä?


Pikainen vilkaisu karttaan osoitti, että Lapporten on liian kaukana, mutta voisimme käydä kääntymässä jossain lähempänä, vaikkapa Báddosdievválla (Paddus).

Ajoimme Itä-Abiskoon ja jätimme auton rautatien lounaispuolelta löytämällemme P-paikalle. Parkkipaikan vierestä lähti sopivasti Kungsledenin ja Lapportenin suuntaan menevä polku, jota aloimme seurata.



Patikointi Paddukselle kesti odotettua pidempään, vaikka loivaan ylämäkeen olikin helppo kävellä. Maisemat paranivat koko ajan, ja ylhäältä Abiskon laakso avautui kauniina. Kaukolle ehkä vielä kauniimpana kuin meille muille.


Paluumatkalla huomasimme, että idästä lähestyvät sateet taitavat olla hiukan etuajassa. Itselläni ei ollut sadetakkia, joten kiiruhdimme kevyesti ehtiäksemme kuivina autolle.

Nostaessamme reppuja autoon alkoi tuulilasiin ilmestyä ensimmäisiä vesipisaroita. Muutamaa minuuttia myöhemmin olimme jo Kiirunaan menevällä E10-tiellä, eikä Lapportenia enää sateen keskeltä erottanut.

Onneksemme vesi ei Kiirunassakaan satanut lumena, vaikka iltapäivällä lämmintä oli vain +2 C. Reilu lumentulo olisi saattanut keskeyttää ajamisen kokonaan, eikä E10-tielle vaihtoehtoisia reittejä oikeastaan ollut.

Kotiin oli vielä reilusti matkaa, joten jäimme viimeiseksi yöksi Jällivaaraan. Ratkaisu myös tarjosi vaimolle mahdollisuuden herätä viimeisenä matkapäivänä putoamalla sängystä.

Suoritus oli näyttävä, mutta pokkani piti jälleen täydellisesti. Olen tainnut jo turtua rouvan kommelluksiin.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Hidastellen

Emme halunneet kotimatkalla kiirehtiä liikaa. Ensisijaisesti siksi, että ehtisimme tehdä muutakin kuin istua autossa, mutta toisaalta myös nauttiaksemme Norjassa vallinneesta hienosta säästä. Ruotsin puolella - viimeistään Kiirunassa - sadetta olisi taas tarjolla yllin kyllin.


Päätimme pitkittää matkaamme poikkeamalla yhdeksi yöksi Harstadiin. Kaupunki on meille ennestään tuttu, joten valinta oli siltä osin helppo.

Toisaalta tiedossa oli myös, että Harstadin keskustasta voi olla vaikeaa löytää pysäköintipaikkaa. Scandic-hotellin sisäpihalla on muutama autopaikka, mutta ahdas piha ramppeineen, tolppineen ja lastauslavoineen on vähän ankea. Lisäksi paikat ovat usein täynnä, kuten nytkin.

Viereisessä korttelissa on P-talo, jossa on enemmän autopaikkoja, mutta ne ovat ajalta, jolloin kaikki ajoivat Fiat 127:llä. Vaikka nykyauton saisikin veivattua ruutuun, ulos ei pääse kuin kattoluukun kautta. Tai jos on oikein hoikka, ehkä sivuikkunasta.

Katujen varsilla tai sataman P-alueella saattaa olla tilaa, jos saapuu paikalle liian myöhään, käytännössä siis liikkeiden sulkeuduttua.

Suurimmalla todennäköisyydellä autopaikan löytää yliopiston pysäköintialueelta. En kuitenkaan ole varma, saako siellä säilyttää autoa, sillä asiaan liittyvä ohjeistus on kovin monisanainen. Olen tulkinnut ohjeita niin, että pysäköidä saa, jos pakenee paikalta ennen aamukahdeksaa.

Heräsimme seuraavana aamuna varhain. Ajattelimme tutustua Harstadin eteläpuolella - Blåfjellvatnetin ympärillä - olevaan alueeseen, jossa näytti risteilevän kymmeniä kilometrejä valmiita polkuja.

Aika usein tuollaiset reitistöt koostuvat paitsi poluista myös latupohjista ja ehkä teistäkin, mutta lämmin ja aurinkoinen sää peittosi alleen epäolennaiset asiat. Aikaakin oli, joten ajelimme ensi töiksemme Sandstrandiin, josta poluille näytti pääsevän helposti.

Ylhäällä tunturissa olikin kaunista...




... mutta alempana metsän siimeksessä ei tuntunut yhtään siltä, että ollaan napapiirin pohjoispuolella. Meren läheisyys tekee metsästä yllättävän vehreää.


Reittien varrella oli siellä täällä pöytiä ja jopa laavuja, mutta suomalaisin silmin katsottuna rakennelmat olivat aavistuksen vaatimattomia. Tosin ei niitä liene yöpymiseen tarkoitettukaan.


Polut nousivat merenpinnasta 250 - 300 metrin korkeuteen, mutta maasto oli loivapiirteisempää kuin Norjassa yleensä, melko helppoa siis. Merinäköala oli paikoin hieno, mutta eipä metsään päästäkseen kannata toki Norjaan asti ajaa.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hilaa sun hanuris

Paluumatkamme kohti Suomea alkoi hienossa säässä.


Lofoottien saariryhmä ei ole kohtuuttoman pitkä - ehkä reilut pari sataa kilometriä - mutta paikasta toiseen siirtyminen on silti vähän työlästä. Välillä tien leveys voi olla suomalaista tasoa, mutta sitten se taas kapenee kärrypoluksi, jossa varsinkin rekkojen kohtaaminen vaatii tarkkuutta.

Kaiken lisäksi olen mutkaisilla teillä ärsyttävän hidas kuljettaja. Perävaunua vetävät maitoautotkin ajavat ihan hanurissa kiinni, ja menisivät varmaan ohikin, jos vaan suora riittäisi. Ohittamista vaikeuttaa se, että olen suorilla nopea.


Palatessamme edellisenä päivänä Å:sta Leknesiin ajauduimme poliisin ohjaamana kiertotielle. Syynä tähän oli onnettomuus, jossa henkilöauto oli mitellyt voimiaan bussin kanssa. Taiston tauottua auton nokka oli rutussa ja bussi makasi ojassa kyljellään.

Toivoaksemme henkilövahinkoja ei ollut sattunut, mutta tilanne joka tapauksessa muistutti siitä, että Norjassa autoilu edellyttää vielä enemmän huolellisuutta kuin kotimaassa. Ehkä siis on ihan hyväksyttävää ajaa mutkat hitaasti.

Kartalla yksi erikoisimmista paikoista Lofooteilla on Henningsvær. Erikoinen Henningsvær on ainakin siksi, että lukuisine luotoineen se näyttää vähän kuin Lofoottien omalta saaristolta.


E10-tieltä Henningsværiin on lyhyt matka, joten päätimme poiketa saarilla, joiden päätuote kuulemma on kapakala. Tosin näkyi siellä kaviaaritehdaskin olevan.

Retkeilymahdollisuuksia Henningsvær ei juuri tarjoa, ellei cityretkeilyä lasketa mukaan. Näin sulan maan aikaan paikka kuitenkin tuntui olevan kalliokiipeilijöiden suosiossa.

Jyrkkiä seinämiä kipuavia kiipeilijöitä on hauska hetki seurata, vaikka laji ei muuten kiehtoisikaan. Retkipoluilla oma mukavuusrajani menee siinä kohdassa, jossa aletaan tarvita nelivetoa: jos rinteessä täytyy jatkuvasti käyttää käsiä, valitsen mieluummin jonkin toisen reitin.

Norja ei ole kovin edullinen maa, eikä Henningsvær liene Norjan edullisin kolkka. Päädyimme kävelymatkallamme hiukan hipahtavaan kahvilaan, jossa vaimo hätäpäissään tilasi 15 euron katkarapuvoileivän. Onneksi täytteiden kanssa ei oltu pihtailtu.

Pysäköinti kuitenkin oli ilmaista, eikä käppäily hauskan näköisillä kallioillakaan maksanut mitään.


Tyynellä säällä rannalla olikin miellyttävää, mutta millaista Henningsværissa ja Lofooteilla yleensäkin mahtaa olla talvella? Asia täytynee laittaa korvan taakse.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Leknesistä Å:hon

Jos ajaa Norjassa Leknesiin asti, ei varmaankaan kannata jättää käymättä Lofoottien kärjessä. Matkasuunnitelman ollessa väljä päätimmekin käyttää päivän tehdäksemme piston E10-tien päässä olevaan Å-nimiseen paikkaan.

Jatkuvasti kapeneva tie eteni useiden pikkukylien läpi. Ne ovat viehättäviä, mutta ahtauden vuoksi ikäviä autoilla. Ruuhkakuukausina tilanne epäilemättä on vielä pahempi kuin nyt.


Maltillisen köröttelyn jälkeen saavuimme viimein Å:hon. Paikan ominaisinta antia lienevät museot, jotka poikkeuksetta liittyvät kalastukseen, mihinkäs muuhunkaan. Toisaalta jos ihminen ei kalasta tai edes syö kalaa, kuivakalamuseo ei herätä suuria intohimoja.

Å:sta lähtee muutamia retkeilyreittejäkin, mutta kun sade pääsi yllättämään, emme lähteneet kiipeämään kivikkoisiin rinteisiin. Pidimme sadetta museokahvilassa, ja käännyimme sitten paluumatkalle kohti Leknesiä.


Hetken kuluttua sää kuitenkin kirkastui, ja vuorelle nouseminen alkoi jälleen tuntua hyvältä ajatukselta. Päätimme kokeilla lähellä Fredvangia olevaa Ryteniä.

Täytyy sanoa, että Fredvangiin autolla saapuvien retkeilijöiden tarpeet on esimerkillisesti huomioitu. Yleensähän pysäköinti Norjassa ja varsinkin Lofooteilla on nahkeaa, mutta Fredvangista löytyi vierailijoille varattu puolen hehtaarin kokoinen parkkipaikka.


Toisaalta jos P-paikka on mitoitettu kesäkuukausina käyvien ihmismäärien mukaan, alueelle ei selvästikään kannata tulla kesällä. Nyt ruuhkaa ei onneksi ollut.

Pääsimme liikkeelle vasta klo 16 aikoihin, emmekä lopulta ehtineet Rytenin huipulle asti. Harmi sinänsä, mutta hämärässä mutaiset rinteet olisivat olleet ikäviä, vaikka nelinkontin mentäviä kohtia ei reitillä juurikaan ollut.

Polkua pitkin olisi päässyt myös Kvalvika beachille, jota kehutaan yhdeksi Lofoottien hienoimmista hiekkarannoista.

Luovuttuamme Rytenistä päätimme kahvitella tuvalla, joka hetken piileskeli meitä. Meillä ei ollut karttaa, eikä tuvan paikka tuntunut vastaavan aiemmin selaamamme opaslehdykän synnyttämiä mielikuvia. Lopulta tupa kuitenkin löytyi lähikukkuloilta tähystäen.


Ennakkotiedoistamme poiketen kyseessä olikin varaustupa, joten evästelimme vain tuvan kuistilla, ja lähdimme sitten vyörymään takaisin autolle.


Yöksi päädyimme varsin mukavaan Solsiden Bryggeen, jossa oli hyvä miettiä seuraavan päivän ohjelmaa. Kalanhaju tosin hiukan vaivasi, mutta siltä ei kai Lofooteilla voi välttyä.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Isolle niemelle

Näin syksyn alkaessa on mukavaa, kun kesälomasta on säästynyt muutama päivä myöhäisempää käyttöä varten. Olin ajatellut, että viimeiset lomapäivät voisi viettää jossain lähiseuduilla, vaikkapa Kuhmon tai Kuusamon suunnalla pyörien.

Tällä kertaa loman ajoitus ei kuitenkaan osunut kohdalleen. Lomaviikon sääennusteet näyttivät paikasta riippumatta kokolailla kurjilta. Sadetta, lisää sadetta ja vielä enemmän sadetta.

Sama ongelma tuntui vaivaavan likipitäen koko Pohjolaa, paitsi... Lofootteja! Sinnekö sitä sitten pitäisi lähteä, jos mielii nähdä auringon?

Lofooteille on hiukan pidempi matka kuin vaikkapa Kuhmoon, mutta onneksi erot ovat marginaalisia. Palaset loksahtivat kohdilleen aika nopeasti: lähdimme ajamaan kohti Norjaa.

Menomatka Haaparannan ja Riksgränsenin kautta taittui parissa päivässä, Jällivaarassa kertaalleen yöpyen. Ruotsissa satoi paikoin runsaasti, mutta Norjan puolella oli poutaisempaa.

Majoituimme Svolvaerin Scandic-hotelliin, joka ei olisi voinut sijaita lähempänä merta. Onneksi sisään silti pääsi myös mantereen puolelta.


Svolvaerista jatkoimme etelään kohti Lofoottien kärkeä. Matkatessamme edellisen kerran tällä suunnalla meille jäi epäselväksi, olimmeko käyneet Lofooteilla lainkaan. Nyt emme halunneet jättää mitään sattuman varaan, joten ajoimme saman tien Leknesiin asti.

Majapaikan löydettyämme pääsimme viimein ulkoilemaan. Norjassa pysäköintiin liittyy joskus vuoren kokoisia vaikeuksia, ja tavoiteltuamme ensin turhaan Ballstadin lähellä olevaa Brurstolenia päädyimmekin lopulta Nykanille, joka sijaitsee Leknesistä lounaaseen.


Nykania voisi luonnehtia citykohteeksi, mutta kun aurinko sateiden jälkeen pilkahteli pilvien lomasta, ei asiasta ollut syytä valittaa.



Iltaa kohti keli yhä parani, joten päätimme lähteä vielä rannalle. Haukland beach olisi täyttänyt vaatimattomat rantatarpeemme mainiosti...


... mutta vertailun vuoksi patikoimme myös niemen toisella puolella olevalle Uttakleiv beachille.

On vaikea sanoa, kumpi rannoista on hienompi, mutta niemen kiertävä vanha kärrytiekin tarjosi monenlaista nähtävää.


Kivivyöryt ovat Norjassa tavallisia, ja Uttakleivin reitillä omavastuun merkitystä vielä korostettiin, joten tietä reunustaville jyrkille rinteille tuli vilkuiltua usein. Joskus alas kai tulee isojakin kiviä.


Menomatkalla ihmettelimme, kun liki 500 metriä korkean Veggenin rinteestä kuului lampaan määkimistä. Eläintä ei kuitenkaan näkynyt, ja hetken olinkin varma, että todistimme juuri epäonnistunutta lampaan tempaamista.

On ilmeistä, että jos tempaaminen syystä tai toisesta menee pieleen, eläin putoaa takaisin maahan. Näin vaikutti käyneen myös lampaalle, jonka sielu oli sitten jäänyt rinteeseen vaikeroimaan.

Yhtäkkiä vaimo kuitenkin väitti bonganneensa rinteestä lampaan, vieläpä elävän yksilön. Aluksi suhtauduin havaintoon skeptisesti, mutta pakkohan siihen oli lopulta uskoa, kun kohde näkyi kiikarilla selvästi.


Mutta mitä ihmettä lammas teki jyrkän rinteen puolivälissä? Itselleni asia oli päivänselvä: lammas on vanhoilla päivillään alkanut tuntea huonovointisuutta, ja päättänyt sitten hivuttautua ylärinteeseen odottamaan tempaamista. Ihan järkeenkäypää, vaikka vaimo tapansa mukaan olikin asiasta eri mieltä.

Olisi ollut mielenkiintoista jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, mutta valitettavasti jouduimme palaamaan yöpaikkaamme.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Märkää pumpulia

Rautavaaran Pumpulikirkolla ei ole käyty aikoihin. Viime kerrasta on itse asiassa jo kymmenen vuotta, joten ehkäpä tuonne on aika mennä uudestaan.

Muistelen, että edellisestä vierailusta jäi päällimmäisenä pintaan pieni pettymys. Hiidenkirnu ei ollut niin jylhä kuin olin toivonut, eikä metsäinen maastokaan raapinut sielua kovin syvältä.

Tuskin kirnu on kymmenessä vuodessa paljon muuttunut, mutta ehkä sitä osaa nyt tarkastella eri aatoksin.

Viimeksi lähestyin Pumpulikirkkoa Metsäkartanon suunnasta, joten tällä kertaa oli luontevaa lähteä liikkeelle Tiilikkajärven puolelta. Valtimontieltä (5850) Pankakankaan suuntaan kääntyen pääsee näppärästi polun varrelle.

Tiilikkajärveltä Pumpulikirkolle menevä Virvatulten polku on aika kiva, vaikkakin vähän hidas kulkea. Etenemistä ei nopeuta sekään, että pitkospuut ovat paikoin huonossa kunnossa. Varsinkin Pankalammen laavulle menevä suopätkä oli sateiden jälkeen kälyinen, tosin aika lyhyt.

Pankalammella ei lisäksemme ollut muita, vaikka Tiilikkajärven kansallispuiston eteläinen pysäköintipaikka näytti ohi ajaessamme ruuhkaiselta. Onneksi sinne ei ollut pakko puskea sekaan.


Pumpulikirkko on sitten viime näkemän kärsinyt vesivahingon. Kirkon lattia oli nyt kokonaan veden peitossa, mikä hankaloitti liikkumista. Ovat tainneet pumpulitkin mennä pilalle.


Emme paluumatkalla viitsineet enää rämpiä Pankalammelle, joten päädyimme kahvittelemaan samalle sorakuopalle, johon olimme jättäneet auton. Vähän karu paikka, mutta aurinko kuitenkin paistoi töyräälle mukavasti.