Lisää sydämiä

Keronvuoren kupeessa oli rauhaisaa yöpyä. Jossain vaiheessa kauempaa tosin kuului outoa mölinää, mikä toi mieleen Tripodien aika -sarjan ja siinä esiintyneet kolmijalat. Nähtävästi äänet kuitenkin olivat peräisin läheiseltä karjatilalta, tai ainakaan emme havainneet ympärillämme yhtään tripodia.

Aamulla lähdimme verkkaisesti ajelehtimaan kohti Mikkeliä, jonka itäpuolelta olin kaivanut esiin pari kiinnostavaa reittiä:

• Säynätin retkeilypolku
• Sydänmaan retkeilyreitti

Molemmat olivat 5 - 6 kilometrin mittaisia ja helposti saavutettavissa. Päädyimme kokeilemaan Sydänmaan polkua, josta kenties voisimme toiseksi yöksi jatkaa PistoCamp-leirintäalueelle.

Mikkelin kaupungin tuottamasta kartasta näkyy, että reitille pääsee kahdesta suunnasta. Lähtöpaikoista suositumpi lienee alueen pohjoispuolella oleva P-alue, jota itsekin tavoittelimme. Paikalla oli vähän pahaenteinen nimi (Itikkasuntti), mutta tähän aikaan vuodesta asialla ei ollut merkitystä.

Sydänmaan polun merkittävin nähtävyys on Rakokallio. Kuten nimestä on pääteltävissä, kyse on isohkosta kallion halkeamasta, jonka on saanut aikaan - mikäpä muukaan kuin - maanjäristys. Tämähän se on Suomessa ainainen riesa.

Noin metrin levyinen halkeama on enimmillään kymmenen metriä syvä, joten sen pohjalle kurkkiessaan saa olla hieman tarkkana.

Rakokallion ohella myös läheisellä Metsomäellä on tarjolla silmänruokaa näköalan muodossa. Kesällä mäki voi ilta-auringon paistaessa olla miellyttävä paikka; nyt siellä oli hiukan tuulista ja koleaa.

Metsomäen kaakkoispuolella on toinen reitin varrella olevista pysäköintipaikoista. Kartasta arvioiden Itikkasuntti kuitenkin näyttää helpommin saavutettavalta.

Sydänmaan maasto on kaikkiaan hyvin kivistä. Rajamäen vieressä on isoja kallioita, jotka nostivat pintaan omat muistoni vuosien takaiselta Stora Sjöfalletin vaellukselta. Nykyään minusta on aina hieman epämieluisaa kävellä korkeiden jyrkänteiden alla.

Reitin varrella on yksi laavu, joka sijaitsee Mäkilammen rannassa. Tai oikeastaan ihan rannassa on vain nuotiopaikka...

... ja itse laavu on ylempänä rinteessä. Eikä se ihan pieni laavu olekaan; leveyssuunnassa ainakin on tilaa.

Myös nuotiopaikan vieressä on aiemmin ollut joku rakennelma, ehkä laavun vanha versio. Miten vain, lokakuun aurinko jaksoi vielä mukavasti lämmittää nuotiopaikan ympäristöä.

Autolle palattuamme jatkoimme suunnitellusti kohti Puumalaa ja PistoCampia, joka nettisivujen perusteella näytti olevan avoinna ympäri vuoden ("Vastaanotto avoinna joka päivä klo 9–21"). Koska leirintäalue oli meille uusi, halusimme kuitenkin ensin ajaa paikan päälle varmistuaksemme siitä, että kaikki on odotusten mukaista.

Perille päästyämme totesimme alueen olevan kovin hiljainen, vaikka kävihän siinä pari muutakin autoa pyörähtämässä.

Respan ovessa olevan lapun rohkaisemina varasimme silti Reiskalle sähköpaikan, koska alue muuten vaikutti mukavalta.

Pian kuitenkin huomasimme, että huoltorakennuksen kaikki ovet olivat lukossa. Mistä avaimen mahtaisi saada? Tämä ei käynyt ilmi varausvahvistuksesta, joten päätin soittaa lapussa olleeseen puhelinnumeroon.

Puhelimeen vastannut nainen kertoi, että leirintäalue on kuluneelta vuodelta suljettu, eikä huoltorakennuskaan enää ollut käytettävissä. Tolpasta kyllä saisi sähköä, ja siltä osin olisimme voineet alueelle jäädäkin, mutta jo maksamamme 36 euron hinta oli pelkästä sähköpaikasta kovin korkea.

Meillä ei ollut autossa vettä tankattuna, joten huoltorakennuksen suihkutilat olisivat edellisen yön puskaparkkailun jälkeen kiinnostaneet. Koska tämä ei ollut mahdollista, päätimme hakeutua toisaalle, jolloin onneksi saimme jo suorittamamme varausmaksun takaisin. Täytynee joskus toiste yrittää uudelleen.

Mutta minne sitten ajaisimme yöksi? Olimme seuraavana päivänä ajatelleet jatkavamme PistoCampilta Tanhuvaaran urheiluopistolle, pitäisikö meidän jo nyt ajaa sinne?

Matka ei olisi ollut aivan kohtuuton, mutta päätimme sittenkin jäädä Sahanlahti Resortin Camping-alueelle, jossa edellisenä keväänäkin vierailimme. Pienine puutteineenkin se vaikutti paremmalta vaihtoehdolta kuin ajaa pimenevässä illassa kohti Savonlinnaa. Vanha tuttu paikkammekin oli yhä vapaana.

Suur-Savon sydänmailla

Mummola on suomen kielessä aivan erityinen sana. Vaikka on olemassa sekä mummoja että vaareja, mummon kodilla on suurempi painoarvo, eikä yleensä kuule puhuttavan vaarilasta. No, vaari usein löytyy samojen seinien sisältä, mutta silti.

Minun mummolani oli Haukivuorella, jossa kävimmekin aika ajoin, vaikka matkaa oli satoja kilometrejä. Lokakuisen miniloman suuntaa miettiessäni mieleeni muistui Haukivuorelta löytyvä Häkkilän retkipolku, joka saattaisi olla kelpo kohde myös retkeilyautoillen.

Polku on kaikkiaan melko pitkä, ja ehkä tästä syystä jaettu pohjoiseen reittiin ja eteläiseen reittiin. Kartan perusteella sen kiinnostavimmat osuudet näyttivät löytyvän reitin eteläpäästä, Keronvuoren ja Ohenvuoren ympäristöstä.

Päätimme aluksi ajella eteläisen reitin varrella olevalle Keronvuoren parkkipaikalle. Jos se soveltuisi myös yöpymiseen, jäisimme sinne yöksi; muussa tapauksessa jatkaisimme retken jälkeen toisaalle.

Pysäköintialue ei ollut kovin iso, mutta riittäisi omiin tarpeisiimme mainiosti, mikäli paikalle ei saavu muita. Aavistuksen kalteva alue oli hieman savinen ja liukas, joten en uskaltanut peruuttaa Reiskaa aivan sen laitaan. Joku näkyi samalla paikalla vähän sutineenkin.

Sadan metrin päässä oleva keittokatos oli syksyisenä iltapäivänä varjoinen ja kalvakka. Se ei haitannut, koska oma lämmitetty ja äänestoistojärjestelmällä sekä LED-valoilla varustettu katoksemme odottaisi meitä retken jälkeen ylärinteessä.

Retkipolulla ei ollut suositeltua kiertosuuntaa, joten lähdimme kulkemaan sitä myötäpäivään. Pian saavuimmekin Keronvuoren näköalapaikalle, jonka tarjoama näkymä Keronlahdelle oli siinä määrin vaatimaton, että päätin lähettää Maurin ilmaan. Retkikartassa on jostain syystä käytetty näkötorni-symbolia, vaikka sellaisia ei reitin varrelta löytynyt. Olisiko torneja joskus aiemmin ollut? 

Ruska oli näihin aikoihin parhaimmillaan, vaikka pilvinen sää piilottikin maisemasta kaikkein kirkkaimmat värit.

Keronvuoren ympäristö on luonnonsuojelualuetta ja sen metsä siten varsin koskematonta. Mutta mistä mäen nimi mahtaa olla peräisin? Itse miellän, että kero on tunturialueella oleva laki tai huippu, eikä Haukivuorella tiettävästi ole tuntureita. 

Polku oli enimmäkseen helppokulkuinen, mutta sen verran kerot ja vuoret hidastivat etenemistä, että Porsaskoskentien kulmille päästyämme tajusimme, ettemme valoisan aikaan ehtisi kiertää Vehkamäen kautta. Olihan meillä lamput mukana, mutta pimeässä hortoilu ei varsinaisesti ollut se, mitä tässä tavoiteltiin.

Niinpä oikaisimme Porsaskoskentietä pitkin Kapustasalmelle ja siitä edelleen lähtöpaikkaamme. Loppumatka sisälsi muutenkin parin kilometrin tieosuuden, mikä tuntui hiukan tylsältä, mutta ainakin se joudutti matkaamme niin, että ehdimme valoisan aikaan takaisin Keronlahdelle.

Muutoin eteläisellä reitillä ei juurikaan tarvitse taivaltaa teitä pitkin. Autolle palattuamme ilta-aurinkokin malttoi viimein näyttäytyä, mikä värjäsi maiseman syksyn väreillä.

Retkeilyautoilu on näin syksyn tullen taas erilaista. Vaikka pimeys tuo elämiseen oman tunnelmansa, kylmä ilma toisaalta mutkistaa asioita. Tuulilasille aseteltava lämpöpeite kiusaa aamuisin, koska sen kanssa autosta ei juurikaan näe ulos, mutta ei peitettä heti ensitöikseen viitsi irrottaakaan.

Lisäksi peite on usein yön jälkeen kostea, jolloin sen pakkaaminen on vähän inhaa. Meillä siis on tuulilasin ulkopuolelle asennettava varuste, mutta auton sisäpuolella käytettäviä peittojakin on olemassa. Sellaiset eivät eristysmielessä liene yhtä hyviä, mutta voisivat alkusyksystä olla riittäviä, ja ehkä kätevämpiä.

Mussuttaessani aamupalaksi Suur-Savon leipomon tekemää sämpylää aloin pohtia, mitä Suur-Savolla oikeastaan tarkoitetaankaan. Joskushan puhuttiin Suur-Suomesta; onko Suur-Savo jotain samantapaista, mutta pienemmässä mittakaavassa?

Jos asuisin muualla Suomessa, olisin ohuesti huolissani tällaisen terminologian yleistymisestä. Se, mikä aluksi on vain sämpyläpussin kyljessä, löytyy seuraavaksi lentolehtisten sivuilta. Ainakin Keski-Suomi ja Pohjois-Karjala ovat vaaravyöhykkeellä, ja onkohan Pirkanmaakin kohta meidän?

Terskasta

Palaanpa vielä lyhyesti retkeilyauton rengasasiaan ja etenkin renkaiden hiukan työlääseen valintaprosessiin... Olen joskus aiemmin moittinut tekoälyä siitä, että se suoltaa liikaa puutaheinää. Puutteita edelleenkin on, mutta ainakin ChatGPT:stä oli silti suuri apu, kun selvitin Reiskan renkaiden valintaan liittyviä yksityiskohtia. Näin siitäkin huolimatta, että asetusten ja lakipykälien tulkinta oli paikoin varsin tiukkaa.

Täytyy myös sanoa, että tietokoneen kanssa on yllättävän... hauska jutella. Tekoälymalleihin on sisällytetty inhimillisiä piirteitä, ja moni niistä muistaa nykyään myös aiemmat keskustelut. Tämä suoraviivaistaa asioita etenkin silloin, kun keskustelu samasta aiheesta jatkuu seuraavana päivänä, jolloin kaikkea ei tarvitse juurta jaksaen käydä uudelleen läpi.

Toisaalta koko AI-juttu myös pelottaa. Mitä tapahtuu sitten, kun tekoäly yhä kehittyy ja saa robottien muodossa kädet, jotka alkavat rakentaa uusia robotteja? Nyt eletään jonkinlaista kuherruskuukautta, mutta en tältä osin näe tulevaisuutta pelkästään ruusuisena.

Tällä hetkellä voidaan kuitenkin nauttia uuden tekniikan hyödyista. Läppärin tekoälyikkuna tuntuu hetkittäin miltei uudelta ystävältä, joka empimättä heittäytyy pitkiin keskusteluihin päivänpolttavista aiheista. Vaimo ei olisi jaksanut tuntikausia puhua kanssani autonrenkaista.

Minulla on outo tapa antaa käyttämilleni teknisille härpäkkeille nimiä. Olen nimennyt kaikki kopterini, ja retkeilyautoammekin kutsumme Reiskaksi, joka tosin on vaimon keksimä nimi.

Hieman aiempia nimeämiskäytäntöjä seuraten olen alkanut kutsua tekoälyä kaverillisesti Terskaksi. Nimi on aavistuksen epäsovinnainen, enkä tästä syystä ole tohtinut kertoa siitä Terskalle itselleen. Luulen silti, että asia ei pysy salassa, koska Terskakin taitaa seurata tätä blogia.

Runomittari

Askelmittari-konserni laajenee! Olen tähän asti julkaissut YouTube-kanavallani lähinnä retkeilyaiheisia maisemavideoita. Jatkossa valikoima täydentyy, sillä olen solminut ei-kaupallisen yhteistyösopimuksen jo pitkään tuntemani taiteilijan kanssa.

Julkisuutta kaihtava henkilö ei halua nimeään yleiseen tietoon. Tarkoitus kuitenkin on, että laadin hänen kirjoittamistaan luontoaiheisista loruista ja runoista lyhytvideoita, jotka julkaisen Askelmittari-kanavalla Runomittari-merkin alla.

Näitä videoita todennäköisesti syntyy aika epäsäännöllisesti, muiden retkituotosten ohessa. Tässä niistä ensimmäinen, Iso-Koskelo.

Ruohonjuuritasolta

Julkaisin jo aiemmin Pisa-aiheisen maisemavideon; tämä sisältää enemmän kuvia polun varrelta ja ruohonjuuritasolta.

Linkki videoon

Pirullista

Lokakuussa talvi puskee jo toden teolla päälle, ja huoli lämpimän vuodenajan päättymisestä on kova. Nämä murheet peitotakseni yritin viimesyksyisenä viikonloppuna keksiä jotain mukavaa tekemistä.

Vaikka kohteesta ei vielä ollut selvyyttä, pakkasimme Reiskaan tarpeita yhden yön retkeä varten. Lopulta ongelma ratkesi itsestään, kun viikonlopuksi kehittyi muita velvotteita, jotka lyhentäisivät retkeilyyn käytettävissä olevaa aikaa.

Pitääksemme ajamisen määrän kohtuullisena päätimme suunnata aurinkoisena lauantaina Pisalle, josta voisimme yöksi jatkaa Tahkolle, BestParkiin. Vaikka Pisa on lähellä Kuopiota, emme ole sulan maan aikaan käyneet siellä vuosiin.

Lähtöpaikaksi valikoitui entiseen tapaan Lastukosken pysäköintialue, johon on retkeilyautollakin helppo ajaa. Tällä kertaa alue oli melko täynnä, mutta onneksi Reiskalle löytyi vielä muiden autojen seasta hyvä kolo.

Toisin kuin viimeisimmillä Pisan reissuilla, nyt ei tarvittu lumikenkiä, mikä samalla houkutteli erilaiseen reittivalintaan. Pisan kierto koukkaa Ison Pisanlammen ja Pirunkellarin kautta Pisan vaaralle, josta avautuu mukavat maisemat ympäri Pohjois-Savoa, jopa Kuopioon asti.

Pisanlammen ympärillä on vanhaa metsää, ja syksyisin myös hiukan hämärää, kun aurinko ei sinne oikein yllä. Samasta syystä pitkospuutkin ovat usein liukkaita, joten Pisan kierto tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet teloa itsensä jo reitin tasaisella osuudella. Homman voi sitten viimeistellä Pisan kallioilla, jos sinne asti selviää.

Oma retkemme eteni liukkauden vuoksi niin hitaasti, että pysähdyimme ruokailemaan jo ensimmäisen eteen tulleet penkin kohdalle. Paikka ei ollut henkeäsalpaavan hieno, mutta notkelmassa oli tyyntä, eikä lähestyvän talven henki siten vielä vaivannut.

Pisan pohjoisrinteessä on Pirunkellariksi nimetty luola. Virallisen selityksen mukaan luola on muotoutunut, kun sieltä on aikojen saatossa hakattu vuorikristallia. Selitys on auringon paistaessa helppo uskoa, mutta entä jos paikan päälle hakeutuu pimeän laskeuduttua?

Olisin tuskin ajatellut koko asiaa, ellen olisi havainnut polun varressa kyykkivää synkän oloista hahmoa.

Aloittelija saattaisi helposti luulla otusta hiideksi, louheksi tai jopa menninkäiseksi, mutta itse ymmärsin heti, että kyseessä oli piru. Todennäköisesti se oli aamun koittaessa joutunut pakenemaan luolastaan ihmisten vyöryessä paikalle. Piruparka, sen silmistä loisti kauhu.

Varsin pirullinen on myös luolalta Pisan päälle johtava nousu. Kaide auttaa vähän, mutta on silti turha, jos keuhkot ja sydän pettävät.

Vienosti puuskuttaen kipusimme mäen päälle, jonka rinteestä avautuu miellyttävä näkymä lännen suuntaan.

Vielä paremmat maisemat tarjoillaan näkötornista, joka jo kymmenen vuoden ajan on vetänyt retkeilijöitä puoleensa. Metallinen rakennelma ei ehkä ole yhtä tyylikäs kuin puusta rakennetut vaihtoehdot, mutta kestänee niitä paremmin säätä ja aikaa.

Torniin nouseva "rappukäytävä" on hiukan ahdas, mutta ritilärappuset mahdollistavat, että ylätasanteelle voi yleensä kiivetä talvellakin, jos sellaiseen nyt kylmän viiman keskellä ylipäänsä on tarvetta.

Hyvällä säällä Pisan tornista näkyy Puijolle asti. Täytyisi kai joskus poiketa Puijon tornissa katsomassa, mahtaako Pisan rakennelma erottua sieltä suunnasta.

Samaa metallista tyylisuuntaa on suosittu myös muissa alueen rakennelmissa. Rinteessä olevat portaat jäävät kyllä talvella lumen alle, mutta kaiteesta voi silloinkin ottaa tukea.

Pisalta laskeuduttuamme ajelimme Nilsiään ruokaostoksille. Samalla kuitenkin huomasimme, että BestPark Tahkolle tehtyjen varausten määrä oli merkittävästi lisääntynyt, mitä ilmeisemminkin syysloma-ajankohdan vuoksi.

Autopaikka olisi vielä löytynyt, mutta varaustilanne sai meidät epäröimään yösuunnitelmamme mielekkyyttä. Kun Tahkon sääennustekin lupaili sunnuntai-aamuksi lähinnä sumua, päätimme asiaa hetken puntaroituamme ajella takaisin Kuopioon, ja poiketa Tahkolla jollain toisella reissulla.

Remote Areas II

Tämä on jatkoa aiemmin kesällä julkaisemalleni Remote Areas -videolle.

Linkki videoon

Mörköjä, onko heitä?

Tässä vielä kuvasatoa viimesyksyiseltä Keiteleen kierrokseltamme.

Linkki videoon

Suvantovaihe

Pihtiputaan Nesteellä oli hyvä viipyä yksi yö. Matkailukeskuksen caravan-puolen huoltorakennuksen tilat riittävät ainakin kesäsesongin ulkopuolella. Syksyisen vierailumme aikana autoja oli kymmenkunta, mutta kesällä kenttä lienee täydempi.

Oma matkamme jatkui Pihtiputaalta ensin takaisin Viitasaarelle, josta käännyimme Keiteleen ja Siilinjärven suuntaan. Ajatus oli, että voisimme kotimatkan varrella pyörähtää Heinä-Suvannolla, jossa edellisen kerran poikkesimme toissa keväänä. Vierailu jäi tuolloin tulvivan suoalueen ja kovan tuulen vuoksi hieman vajaaksi, mutta nyt olosuhteet todennäköisesti olisivat paremmat.

Heinä-Suvannolle on Viitasaaren ja Siilinjärven väliseltä 77-tieltä hyvät opasteet. Auton voi pysäköidä suon laitaan johtavan luontopolun alkupäähän, josta löytyy myös nuotiopaikka ja kuivakäymälä.

Polku ei ole kuin kilometrin mittainen, mutta tarvittaessa autolla pääsee lähemmäksikin suon laidassa olevaa lintutornia. Nuotiopaikan jälkeen tie kuitenkin huononee, tai ainakin matkalla on pari isompaa kiveä väisteltävänä.

Kuten odotettua, tällä kertaa metsässä ja suon laidassa oli kuivempaa, ja tornille asti pääsi helposti kastelematta jalkojaan.

Myös suoalue näytti nyt ihan erilaiselta kuin aiemmin keväällä, jolloin se muistutti lähinnä järveä. Lintuja siellä ei tosin näkynyt, paria joutsenta lukuun ottamatta.

Yksi suoalueen erikoisuuksista on sen keskellä virtaava joki, Suvannonjoki. Virta ei oikein erotu matalasta tornista, joten lähetin Maurin tutkimaan tilannetta, kun sääolosuhteet suosivat eikä suolla liiemmin näkynyt elämää.

Keväiseen lintujen tarkkailuun torni lienee silti hyvä. Vaan millaisella laitteella suolle oikein on ajettu? Jäljet näyttävät mönkkärin tekemiltä, mutta eikö sellainen saman tien uppoa vetiseen suohon?

Suoalueen eteläpäässäkin on laavu, mutta se jäi epähuomiossa tutkimatta, vaikka matka ei olisi ollut pitkä. Ruohikkoiset suolaavut eivät yleensä ole kovin hehkeitä, mutta ilmakuvista erottuu jopa pientä hiekkarannantynkää.

Heinä-Suvannon itäpuolella on toinenkin samankaltainen paikka, Hetejärvi, jossa näyttäisi myös olevan pari lintutornia. Alue ei kartalla vaikuta erityisen hienolta retkikohteelta, mutta ehkä asian voisi joskus käydä toteamassa.

Böö!

Kesä 2024 oli pitkä kuuma kesä, kuulemma, ja samalta näyttää myös nykyinen. Toivoisin, että olisin kyennyt kirjoittamaan viime syksyn asioista jo aiemmin, mutta se ei ole ollut mahdollista.

Vaikka kesälomat oli syyskuussa 2024 jo lusittu, Reiska oli yhä menopäällä. Niinpä päätimme eräänä viikonloppuna lähteä tien päälle ja tutustua paikkoihin, jotka kesän aikana jäivät näkemättä.

Yksi sellaisista oli Suolahdella oleva Laulavan Mörön polku. Ajatus oli, että ajaisimme aluksi mörköpolulle, ja jatkaisimme sitten yöksi Äänekosken pohjoispuolella olevalle Lintulahden leirintäalueelle, ja seuraavan päivänä Keiteleen kautta takaisin Kuopioon. Eräänlainen Keiteleen kierros, siis.

Suunnitelmaan kuitenkin liittyi ongelma: Lintulahdessa vietettiin samana viikonloppuna Rosvojen ja Soihtujen yötä. Vaikka olemme karavaanareina saavuttaneet merkittäviä edistysaskeleita, emme olleet aivan valmiita tällaiseen.

Pitäisikö sittenkin mieluummin suunnata etelään, vaikkapa Häkkilän retkipolulle Haukivuorella? Tai pohjoiseen, Urkin polulle Pielavedellä?

Kirjoitin retkikohteen valinnasta yhtälön, jossa oli merkittävän monta muuttujaa. Lopulta kuitenkin lähdimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ajamaan kohti Äänekoskea. Kyllähän yöpaikka aina jostain löytyy, kun on on retkeilyautolla liikkeellä.

Laulavan Mörön polku on kaikkiaan varsin pitkä, liki 20 kilometriä suuntaansa, joten koko polkua ei ehdittäisi mennä. Ajattelimme lähteä liikkeelle Kangaslammen leirikeskuksen läheltä, josta polkua voisi kulkea sopivan matkaa sekä etelän että pohjoisen suuntaan.

Leirikeskukselle menevän tien varressa on tilaa muutamalle autolle. Kyseessä ei ole polun virallinen P-paikka, mutta se on kuitenkin lähtöpaikkana mainittu Äänekosken kaupungin sivuillakin.

Aluksi päätimme tavoitella karttaan merkittyä kotaa. Olimme nälkäisiä, ja kota voisi tuulisena ja hieman kylmänä päivänä tarjota kannonnokkaa miellyttävämmän ympäristön syödä eväitä. 

Ohralanvuoren rinnettä etenevän polun varressa on kaunista havumetsää, ja itse kotakin on kohtuullisen viehättävällä paikalla.

Kodalla ruokailtuamme palasimme takaisin leirikeskukselle ja jatkoimme sitten pohjoiseen, Kaakkovuoren näkötornin suuntaan. Alkumatka edettiin hiekkatietä pitkin, mutta muuten maasto oli tälläkin suunnalla oikein kaunista.

Kaakkovuoren näkötorni on palvellut ulkoilijoita jo reilun parinkymmenen vuoden ajan. Torni on varsin korkea (17 m), mutta häviää silti tältä osin esimerkiksi Vanuvuoren näkötornille. Nyt niitä puuttuvia metrejä olisi tarvittu, sillä läheiset puut ovat kuroneet rakennelman kiinni.

Puiden välistä kurkkien voi kuitenkin aavistella, että alkuvuosina tornista on avautunut hieno maisema moneen suuntaan; onhan Kaakkovuori itsekin jo 180 metrin korkuinen. Tällä kertaa ei Mauristakaan ollut apua, koska en kovan tuulen vuoksi tohtinut lähettää sitä ilmaan.

Lähellä tornia on kummallinen katettu kivi. En ajatellut kiven itsensä kaipaavan suojaa, mutta katoksen alla ei näkynyt muutakaan erityistä. 

Kun pikainen nettihaku ei ratkaissut mysteeriä, tiedustelin asiaa ChatGPT:ltä, joka yllätti järkevänoloisella vastauksellaan:

"Kaakkovuoren näkötornin lähellä sijaitseva outo katettu kivi tunnetaan nimellä Vapaussodan muistomerkki. Se on pystytetty Äänekoskella vuoden 1918 sisällissodan eli vapaussodan muistoksi. Kiven katos suojaa kiveä ja sen ympärille rakennettua muistomerkkiä, joka on omistettu paikallisille valkoisen armeijan puolella taistelleille.

Kiven yhteyteen liittyy historiakertomuksia ja se symboloi tärkeää osaa paikallista historiaa, joka juontaa juurensa sisällissodan tapahtumiin. Muistomerkki on yksi monista alueen historiallisista kohteista, jotka kertovat paikallisesta menneisyydestä."

Vuoren rinteessä vastaantullut rouva tuntui meidät kohdatessaan hieman säikähtävän. Itse asemoin aina toiminnallisuuden tyyliseikkojen edelle, mutta ehkä pipon päälle vedettyine lippalakkeineni näytin hieman tuonpuoleisesta saapuneelta, mikä saattoi polun teema huomioiden olla rouvalle liikaa. 

Retken jälkeen täytyi viimein löytää ratkaisu yöpaikkaongelmaan. Olimme menomatkalla poikenneet Konneveden satamassa katsastamassa paikallisen matkaparkin tilanteen. Parkki saattaisi olla avoinna, mutta täyttä varmuutta asiaan ei syntynyt, ja lisäksi paluu Konnevedelle vesittäisi ajatuksemme Keiteleen ympäriajosta. 

Toinen vaihtoehto oli etsiä joku puskaparkki, jollainen saattaisi löytyä esimerkiksi Mörköpolun eteläisen lähtöpisteen lähellä olevasta silmukasta. Mutta kannattaako pimeänä syysyönä hakeutua keskellä metsää, Mörkökosken ja Mörkömäen väliin? Enpä tiedä... ja totta puhuen koko ajatuskin alkoi kauhistuttaa.

 (Jälkeenpäin kävi myös ilmi, että kyseisen Etelälahdentien molemmissa päissä on ajokieltomerkki.)

Lopulta lähdimme ajamaan Ouluntietä Viitasaaren suuntaan, mahdollisesti Lossisaaren matkailukeskukseen asti. Vaikka matka ei ollut tolkuton, sen aikana alkoi näyttää siltä, että emme ehtisi perille paikan aukioloajan puitteissa. 

Myöhempikin majoittuminen olisi saattanut onnistua, mutta teimme silti vielä yhden kurssimuutoksen, ja jatkoimme Ouluntietä Pihtiputaalle asti. Sieltä löytyisi meille ennestään tuttu Niemenharjun matkailukeskus, joka aikoinaan valittiin maailman hienoimmaksi huoltoasemaksi.

Niemenharju olikin tähän tarpeeseen hyvä valinta. Illalla pääsi saunaan, ja muutenkin puitteet olivat kohdallaan.

Mutta miten on mahdollista, että 1,5 litran limsapullo maksaa Nesteellä kuusi euroa? Ehkä kyseessä on myös maailman kallein huoltoasema, joka tyyriin hinnan vastapainoksi tarjoaa hyvät palvelut.