Sound of Something

Sallaisessa oli jälleen hyvä yöpyä, ja uudehkossa saunassakin oli kiva käydä. Aamulla naapurivaunujen isännät juttelivat, että helteisestä päivästä huolimatta ilman lämpötila oli yöllä käynyt nollassa. Meillähän Adrian ulkolämpötilamittari näyttää mitä sattuu, mutta houkutus osallistua keskusteluun -14 C:n ennätyslukemalla oli silti suuri.

Edellisenä päivänä retkikohdetta ei aluksi meinannut löytyä, joten halusimme nyt tehdä elämämme yksinkertaiseksi. Sallaisesta olisi helposti päässyt vaikkapa Salmijoenkurun suuntaan menevälle polulle, mutta päätimme silti ajaa Sallan luontokeskuksen parkkipaikalle tarkoituksenamme kipaista Ruuhitunturille, jota olimme jo aiemmin Aikkipetsin ja Isovaaran suunnasta silmäilleet.

Koska Sallatunturit lähireitit eivät ole meille tuttuja, Ruuhitunturi oli muutenkin kiinnostava kohde. Pirttivaaran yli menevää polkua pitkin matkaa olisi kuutisen kilometriä suuntaansa.

Toisinaan hieman vierastamme kansallispuistoissa meneviä reittejä, mutta Ruuhitunturin polku ei yllättäen ole sellainen, koska kansallispuisto sijaitsee pääosin Hautajärventien itäpuolella. Ison tien läheisyys näkyi kuitenkin siinä, että rinteestä kuului hetkittäin melkoista kälätystä. "Sound of Salla", luki kyltissä, mutta ehkä kyse ei ollut siitä.

Nousu 472-metriselle Ruuhitunturille ei tuntunut erityisen raskaalta, koska rinne on enimmäkseen aika loiva. Enemmän puhinaa aiheuttikin Pirttivaaran ylitys. Vaaralta kuitenkin avautuu hieno maisema idän suuntaan.

Ruuhi-sanasta tulee ensimmäisenä mieleen kapea veneenraahka, mutta se kai voi tarkoittaa myös maastossa olevaa samantapaista muotoa. Ehkä tunturin itäpuolella voi jotain sellaista nähdäkin, vaikka tällaisia notkoja on tietysti maailma täynnä.

Tunturissa oli hyvä lentokeli. Tällä kertaa mukana oli Mauri-kopteri, jota olen enenevässä määrin alkanut kantaa mukana Mallan sijasta. Maurin kantama on pidempi, ja lisäksi se on Mallaa hiljaisempi, millä nyt saattaa olla merkitystä silloin, kun lähistöllä on muita ihmisiä. Yleensä kuitenkin välttelen lennättämistä sellaisissa tilanteissa.

Ruuhitunturilla oleva näkötorni varmistui samaksi rakennelmaksi, jota muutama päivä aiemmin Isovaaralta tähystin. Matalahko torni vaikutti yhä kohtalaisen hyväkuntoiselta, vaikka ihan uusi se ei enää ole. 

Näkoalatasanteelle asennettua karttaselitettä oli vähän vaikea tulkita, koska kaukana olevat tunturit ovat kovin saman näköisiä. Ja monet niistä Venäjän puolella; tärkeimpänä tietysti alkuperäinen Sallatunturi, joka on liki 100 metriä nykyisin tuntemaamme korkeampi.

Näkötornin lisäksi alempana rinteessä on myös autiotupa ja isompi päivätupa, jossa nähtävästi talvella toimii latukahvila. Kartan mukaan alueella risteileekin aika paljon hiihtolatuja, joista vain pieni osa on meille tuttuja. Tämä asia täytyy laittaa korvan taakse.

Koska sää suosi, päätimme palata autolle Siskellampien kautta. Matkaa olisi hieman enemmän, mutta kartasta arvioiden maasto vaikutti hyvältä, mikä sittemmin osoittautuikin todeksi. 

En tiedä, millaista Pirttivaaran pohjoispuolella on, mutta kaakkoiskulman jänkätaival ainakin on kaunis.

Vaikutti siltä, että Ruuhitunturin vierailu oli lomamme viimeinen retki. Loman loppuminen korpeaa aina vähän - etenkin näin loppukesästä - ja tällä kertaa vielä enemmän kuin normaalisti, koska pohjoisessa olisi yhä ollut tarjolla aurinkoisia päiviä. Toisaalta lomalta paluuta ei näin vanhoilla päivillä enää viitsi venyttää viimeiseen asti, koska loman jälkeen täytyy kuitenkin... noh, hetki levähtää.

Elokuinen reissumme sisälsi tavallista enemmän hitaita teitä. Se sai hetkittäin pakkamme sekaisin, koska autossa istuminen vei poikkeuksellisen paljon aikaa, mikä oli poissa muusta tekemisestä. Tähän täytyy jatkossa enemmän kiinnittää huomiota.

Sallasta poistuttuamme ajelimme illaksi Kylmäluomaan, josta matkamme viikkoa aiemmin oikeastaan alkoi. Kylmäluomassakin pääsi saunaan, jossa keskustelimme miesporukassa renkaista ja rengaspaineista. Naisten puolella saattoi olla muitakin aiheita.