Vaikka juokseminen on parhaimmillaan erittäin nautinnollista, on juoksulenkistä helppo kehittää itselleen pakkosuoritus, joka täytyy vaan säännöllisesti hoitaa alta pois. Minulle käy aika ajoin juuri näin. Yleensä syynä on kiire (todellinen tai keksitty), joka estää lähtemästä lenkille silloin, kun periaatteessa olisi mukavinta mennä. Sitten sitä yrittää löytää päiväohjelmastaan tunnin mittaisen aukon, jotta pääsee juoksemaan, vaikka vatsa on täppösen täynnä, silmät hädin tuskin pysyvät auki tai olo ei muuten ole juoksemiselle otollinen. Kun tämä toistuu riittävän monta kertaa, juoksemisen ilo karkaa jonnekin huitsin nevadaan, josta sen tavoittaminen voi olla hankalaa.
Minä olen viime päivinä löytänyt juoksemisen riemun uudestaan. Sain merkkipäivänäni lahjaksi Christopher McDougallin kirjoittaman kirjan "Syntynyt juoksemaan". Kyseessä on faktaa ja fiktiota sekoittava romaani, jonka tarina pyörii paljolti Meksikossa asustavan Tarahumara-nimisen heimon ympärillä. Tarahumarat ovat saaneet julkisuutta (noh, ainakin ultra-juoksijoiden keskuudessa...) erinomaisten juoksijanlahjojensa vuoksi. Lähinnä maissioluella elävät, vain sandaalit jalassa askeltavat tarahumarat ovat menestyneet monilla ultra-maratoneilla, mikä on herättänyt mielenkiintoa heidän elintapojaan ja juoksutekniikkaansa kohtaan. Tarahumaroiden lisäksi tarinaan on liitetty muitakin todellisia henkilöitä, kuten ultra-juoksijat Ann Trason ja Scott Jurek, sekä Caballo Blanco - Valkoinen Hevonen - joka on tarinan keskeisimpiä hahmoja.
Kyseessä ei varsinaisesti ole tietokirja, mutta kirjoittajan mukaansatempaava tyyli on saanut minutkin ahmimaan kirjan sivuja, ja samalla avannut uusia näkökulmia omaankin juoksemiseen. Jopa siinä määrin, että olen miettinyt, pitäisikö kohta koittavalla lomaviikolla kokeilla juoksuvaellusta... Tulin itse asiassa jo muutama vuosi sitten hankkineeksi maastojuoksukengät ja pienen juoksurepun, koska ajattelin lähentää juoksu- ja vaellusharrastusta toisiinsa, mutta paria metsäjuoksulenkkiä pidemmälle en tässä asiassa edennyt. Pitäisiköhän yrittää uudelleen?
En ihan helposti näe itseäni juoksemassa sandaalit jalassa 160 kilometrin mittaista vuoristopolkua, mutta joku paikallinen sovellus lyhyemmin etapein saattaisi olla toteutettavissa. Pallakselta Hettaan ehkä? Tai Nikkaluoktasta Abiskoon? Aluksi voisi yrittää mennä 20 - 30 kilometrin päivämatkoja, jos pidemmät pätkät tuntuvat liian häijyiltä.
Ehkäpä varustaudun tulevaan reissuun myös (maasto-)juoksuvälinein... Ja jos jostain sattuu löytymään maissiolutta, tankkaanpa sitä ensin ja juoksen sitten tunturiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti