Patvinsumut

Sumun hälvettyä asiat ovat yleensä paremmin.

Linkki videoon

Ansoja

Yöpaikkamme Valkea-Väärän lähellä oli kelpo. Aamulla maisemalle antoi oman säväyksensä sumu, joka peitti läheiset lammet ja niitä vierustavat suot.

Vähitellen sumu väistyi pois, ja nouseva aurinkokin alkoi hetkittäin pilkahdella pilvien lomasta. Mutta hitaasti, niin hitaasti, kuten syyskuussa usein.

Auringon kohtaaminen herätti tunteen siitä, että meidän ei ehkä vielä kannattaisi poistua näiltä kulmilta. Lähinnä meillä oli tarve odotella sääennusteiden tarkentumista, joten ajoimme parkkiin Puittislammen kupeeseen.

Puittislammen suunnasta voisimme kenties tutustua Iso-Hietajärven tulipaikalle menevään polkuun, jonka alkupiste näytti olevan läheisellä Kangaslammella. 

Aamupäivän aikana säätila kuitenkin muuttui sateisempaan suuntaan, mikä viivästytti retkeämme. Sateen loppumista odotellessamme selasimme karttaa huomataksemme, että suunnittelemamme reitti kulkeekin jonkun rajoitusalueen kautta.

Lähteestä riippuen kielto näytti rajoittavan kulkemista joko a) polkujen ulkopuolella, b) merkittyjen polkujen ulkopuolella tai c) kaikkialla rajoitusalueen sisällä. Mutta mikä näistä on ajantasaisinta tietoa?

Ja mitä "merkitty polku" tässä yhteydessä tarkoittaa? Maastoon merkittyä polkua? Nettikarttaan piirrettyä reittiä? Pohjakartassa näkyvää kulku-uraa? Laupias taivas, millaista sotkua.

Lähdimme myöhemmin iltakävelylle Kangaslammelle nähdäksemme, tarjoaisiko sieltä kartan mukaan löytyvä opastustaulu asiasta lisää tietoa.

Lammen vieressä olevassa metsäautotien silmukassa ei kuitenkaan ollut mitään infotaulua. Iso-Hietajärven suuntaan lähtevä polku sen sijaan näytti oikein hyvältä, ja suorastaan kutsui kulkemaan. Mitään polkumerkintöjä ei kuitenkaan näkynyt, joten Iso-Hietajärvelle ei nähtävästi tätä kautta olisi menemistä.

Parin sadan metrin päässä alkavalla rajoitusalueen rajallakaan ei ollut mitään, mistä olisi voinut päätellä, saako alueelle edetä. Jos emme olisi sadetta pitäessämme sattuneet selaamaan nettiä, olisimme aivan varmasti lompsineet kieltoalueelle ajattelematta koko asiaa.

Jälkeenpäin tapahtuma herättää lähinnä ärtymystä. Minun puolestani voidaan suojella (tai mistä tässä nyt onkaan kyse) vaikka koko maakunta, jos sille on järkevät perusteet. Mutta jos se aiheuttaa kulkurajoituksia, joiden rikkominen johtaa pahimmillaan sakkotuomioon, rajoitukset täytyy merkitä maastoon. Eikö tämä ole jo kansalaisten oikeusturvankin vuoksi ihan päivänselvä asia?

Ei kylttejä tarvitse olla jokaisella neliömetrillä, mutta jos kieltoalueelle menee polku tai muu kulku-ura, sen alussa asiasta täytyy kertoa. Jos valtiolla on intoa ja resursseja virittää luontoon tällaisia ansoja, täytyy rahaa löytyä myös muutamaan kylttiin. Onhan nopeusrajoituksetkin osoitettu liikennemerkein!

"Haistakaa paska koko valtiovalta", lauloi Goodman aikoinaan. Tästä asiasta ajattelen ihan samoin.

Päivän retki jäi hiukan lyhyeksi, mutta nyt meillä ainakin oli aikaa pohtia matkan suuntaa. Vaikutti siltä, että pohjoinen vetää meitä taas puoleensa.

Vapauteen

Syyskuu 2023 nytkähti liikkeelle epävakaisen sään vallitessa. Edessä olevan syyslomaviikon hahmottelu tuntui hankalalta. Mieli veti pohjoiseen, mutta Savukosken takana käytiin kesän aikana kolmesti, eikä suunta säätietojen valossakaan näyttänyt hyvältä. Etelässä voisi vielä nauttia lämmöstä ja auringosta, mutta vaikka heinäkuinen Hanko oli kiva, ajatus matkustaa syvälle etelään tuntui myös vieraalta.

Suunnitellessame matkaa puhun usein vaimolle vapausasteista, vaikka en taida edes ymmärtää termin merkitystä. Joka tapauksessa ajattelen niin, että jos tietty suunta tai reittivalinta sulkee pois muita vaihtoehtoja, vapausasteiden määrä vähenee. Muussa tapauksessa vapausasteiden määrä säilyy ennallaan, mikä on tavoiteltavaa.

Tämän ajatusmallin johdattamina päätimme aluksi lähteä itään. Patvinsuon suunnalla voisimme viettää pari poutaista päivää ilman että poissuljemme mahdollisuutta jatkaa etelään tai pohjoiseen.

Valintaa edesauttoi myös se, että olin jo aiemmin etsinyt kartasta paikan, joka saattaisi soveltua puskaparkkailuun. Metsäautotien silmukasta näytti lähtevän polku tai muu ura, jota pitkin pääsisimme näppärästi Suomunjärven rannalle ja Pokkaniemeen, joka on aurinkoisena päivänä hieno paikka.

Reitti Valkea-Väärän lähellä olevaan kohteeseemme löytyi helposti, mutta metsäautotien loppupätkä oli paikoin pusikkoinen. Joskus raivaan isoimpia risuja saksilla pois, mutta nyt puskia oli niin paljon, että olisi tarvittu moottorisaha. Itse silmukka kuitenkin oli kohtuullisen avara ja ihan kelpo paikka yhtä yötä varten.

Saavuimme perille vasta iltapäivällä viiden jälkeen, joten lähdimme saman tien lompsimaan kohti Suomunjärveä. Syyskuun alussa hämärä voi joskus yllättää, mutta onneksi matka oli lyhyt ja kulku-ura nopea edetä.

Suomunjärven rantamilla valoa ja lämpöä yhä riitti. Omat retkemme painottuvat usein aamun ja keskipäivän tunteihin, mutta näissä iltaretkissä on kyllä oma viehätyksensä, varsinkin tähän aikaan vuodesta. 

Viistosti paistava aurinko tuntuu tyynenä iltana erityisen lempeältä, vaikka takaraivoa kalvaakin ajatus siitä, että muutamassa viikossa lämpö on taas mennyttä pitkäksi aikaa.

Itse en tunne sieniä enkä tästä syystä myöskään kerää niitä, mutta reitin varrelle kaatuneita valtavia tatteja ei silti voinut olla huomaamatta.

Eläinkunnan mortaliteetista puolestaan muistutti hiisi, joka sekin näytti poistuneen keskuudestamme aivan suorilta jaloilta kaatuen. 

Vaikka pidän itseäni jonkin sortin hiisiasiantuntijana, en ole aiemmin törmännyt tällaiseen ilmiöön. Kuolonkankeus vaikutti iskeneen otukseen sellaisella voimalla, että poismenon on täytynyt olla todella äkillinen. Hiisien fysiologiaa ei vielä täysin tunneta, mutta pidän mahdollisena, että kankeus on itse asiassa tappanut tämän hiisiparan.

Itsekään emme enää ole notkeimmillamme, mistä syystä syksyn viimeiset lämpimät hetken tuntuvat erityisen hyviltä. Miellyttävä sää huomioiden olikin outoa, että muita kulkijoita ei juurikaan näkynyt. Emme kohdanneet kuin kaksi rinkkaretkeilijää, jotka Pokkaniemestä poistuttuamme taisivat jäädä niemeen yöksi.

Vaikka tiedossa ei ollut pakkasyötä, päätin jo ottaa auton takaovien eristepeiton käyttöön. Siitä taisi kuitenkin enemmän olla hyötyä päivällä, koska peitto ovia avattaessa rajoitti mäkäräliikennettä, joka ei edelleenkään osoittanut hiipumisen merkkejä.

Pimenevien iltojen myötä retkeilyautoilu on silti erilaista kuin vaikkapa elokuussa. Hämärä ehkä luo tunnelmaakin, mutta täytyy silti sanoa, että keskikesän leppoisuutta oli jo hieman ikävä.

Mutterinpurijat

Näin kesän edellä voinee pohtia, miten viime vuonna hankittu retkeilyauto on muuttanut lomarutiineja ja ehkä elämää muutenkin. Mitkä toiveet ja odotukset ovat toteutuneet, ja mitkä asiat ovat tulleet yllätyksenä?

Ihan aluksi täytyy todeta, että pieni retkeilyauto oli kyllä omia tarpeitamme ajatellen hyvä valinta. Ensimmäinen - sittemmin peruuntunut - hankintamme ei olisi toiminut käyttötarkoituksessamme yhtä hyvin. Pieni auto on pienillä teillä näppärä, ja 5,40-metrinen Ducato mahtuu hyvin myös kerrostalomme autopaikalle.

Käytön myötä Adriasta on paljastunut joitain puutteita - joista olen jo aiemmin kirjoittanut - mutta auto on kuitenkin vienyt meitä paikasta toiseen ja tarjonnut aina miellyttävän yösijan. Talvella etuvetoinen Ducato ei ole parhaimmillaan, mutta riittävästi ennakoiden sen kanssa selviää.

Ennen auton hankintaa mietimme tietysti kuluja, joita matkailuauton omistamiseen liittyy. Auton hankintahinta on aluksi suurin menoerä, mutta vielä enemmän meitä kiinnostivat sen käyttöön liittyvät kiinteät kulut - merkittävimpinä niistä verot ja vakuutukset.

Ducaton veroihin ja vakuutuksiin menee vuositasolla noin 1500 euroa. Olimme ajatelleet kattaa summan säästöllä, joka syntyy, kun osa matkailuun liittyvistä hotelli- ym. yöpymisistä jää tekemättä. Käytännössä tämä edellyttäisi, että yöpyisimme joka toisen yön autossa, ja loput hotelleissa kuten ennenkin.

Vuoden jälkeen voi todeta, että kustannuspuolella on onnistuttu hyvin, sillä hotelleissa ei viime kesänä yövytty kertaakaan. Muutaman kerran oltiin matkaparkeissa tai leirintäalueilla, mutta 1500 euron säästö kertyi tältä osin helposti.

Yöpaikan etsiminen on nyt erilaista, mutta joka tapauksessa helpompaa kuin ennen. Metsäautotiet ovat ihan parhaita, kunhan ne eivät vie mihinkään, eli tien varrella ei ole pysyvää asutusta. Satelliittikuvat ovat hyviä, koska niistä yleensä näkyvät kääntöpaikat ja muut silmukat, joissa yön mahtuu viettämään. 

Polttoaineen osalta en ole tehnyt tarkkaa vertailua entiseen, mutta perstuntuma on, että kustannukset ovat samalla tasolla kuin henkilöautolla liikuttaessa. Ducato kuluttaa hieman enemmän kuin Subaru, mutta ero on lopulta hyvin pieni. Arvelen myös, että kilometrejä on kertynyt vähemmän kuin ennen, koska siirtymisiä metsästä lähimpään hotelliin tai muuhun majapaikkaan ei ole tarvinnut tehdä.

Subaruun verrattuna Ducatolla täytyy hieman tarkemmin katsoa, mihin autolla ajaa, mikä on jossain määrin rajoittanut reittivalintoja. Suurin ongelma on maavaran puute, vaikka en muistakaan, että pohjaa olisi kertaakaan kolisteltu mihinkään.

Toinen ongelma on Fiatin rengastus, johon minulla ei oikein ole luottamusta. Michelin Agilis Camping -renkaat on periaatteessa tarkoitettu painaviin matkailuautoihin, mutta viime kesänä niistä kertyi myös huonoja kokemuksia; näistä lisää myöhemmin.

Minua kiinnostaisi kokeilla BFGoodrichin All Terrain -renkaita, joita jotkut ovat matkailuautoihinsa asentaneet. En kuitenkaan ole varma, mahtuvatko ne kunnolla pyörimään Ducaton hieman ahtaissa pyöränkoteloissa, lokasuojien kera. BFGoodrichien kantavuus on myös hieman Camping-renkaita pienempi, mutta nähdäkseni silti riittävä.

Sähköä autossa on riittänyt, sillä aurinkopaneelin ansiosta akut latautuvat jollain teholla läpi kesän. Muutaman kerran olen tukeutunut virta-asemaan saadakseni läppärin lataamiseen tarvittavaa virtaa, mutta valaistukseen, lämmityksen tarpeisiin ja pienlaitteiden lataamiseen autossa olevat kaksi akkua ovat riittäneet oikein hyvin.

Talvellakaan lataaminen ei näyttäisi ehtyvän kuin parin-kolmen pimeimmän kuukauden ajaksi, tai ainakin aurinkopaneelin symboli ilmestyy ohjauspaneeliin jo helmikuussa. Latausteho lienee tuolloin vielä vaatimaton, mutta ehkä se vähän hidastaa akkujen purkautumista. Se on hyvä asia, koska vaikka autoa käytetään talvellakin, se voi joskus seisoa pari viikkoa paikallaan. 

Kaasun kanssa on sikäli hankalampaa, että sen kulutusta ja pullojen sisältöä on vaikeampi arvioida. Ensimmäinen pullo kesti tammikuusta kesäkuun alkuun, ja toinen pullo kesäkuusta syyskuuhun. Olisi hyvä, jos pullossa olevan kaasun määrän näkisi jostain, mutta autossamme ei ole tähän tarkoitukseen soveltuvia laitteita. Tulin tosin juuri hankkineeksi Biltemasta tällaisen mittarin, jonka hinta ei herätä suuria odotuksia, mutta pakkohan tuota on kokeilla.

Takaovien ja tuulilasin eristepeitot auttavat kylmällä kelillä paljon. Sivuovesta hohkaa silti pakkasella kylmää, mitä voi hieman rajoittaa nostamalla kynnysmaton yöksi ovea vasten. 

Talven jälkeen jännitti se, miten auton vesijärjestelmä on selvinnyt pakkasista. Yritin syksyllä huolellisesti laskea kaikki vedet pois, mutta kun homman tekee ensimmäistä kertaa, jotain voi jäädä huomioimatta. 

Ennen ensimmäistä kevätreissua tankkasin autoon vettä kokeillakseni, miten hanat toimivat. Kun käänsin WC:n lavuaarin hanan päälle, hanasta alkoi tulla vettä, mutta oudosti pärskien (sen jälkeen, kun ilma oli jo poistunut putkista). Sitten huomasin, että vettä valuu myös auton alle. Pahus!

Asiaa lisää tutkittuani havaitsin kuitenkin, että vesi ei valu holtittomasti auton rakenteita pitkin vaan aika hallitusti pienen poistoputken kautta. Onko tämä joku vesivuotojen varalle rakennettu poistoventtiili?

Sitten ymmärsin, että kyse täytyy olla Truma-lämmittimen pakkasvahdin poistoputkesta. Olin sulkenut pakkasvahdin venttiilin ennen veden lisäämistä, mutta unohtanut painaa siihen liittyvän varokytkimen alas. Tehtyäni molemmat vuoto lakkasi, ja kaikki vaikutti olevan kunnossa.

Myöhemmin kuitenkin kävi ilmi, että suihkun hana tiputtaa vettä, kun putkissa on painetta. Vaimo oli sitä mieltä, että näin tapahtui jo viime kesänä, mutta ainakin vuoto oli nyt lisääntynyt. Myös sekoittimen saumoista näytti pienesti tihkuvan vettä, mikä indikoi, että hanan sisällä on joku ongelma.

Mahtoiko sekoitin pahastua pakkasesta? Olinko riittävän huolellisesti tyhjentänyt syksyllä suihkun letkun? Paineilmaa en putkiin puhaltanut, koska se tuntui liioittelulta; olisiko se sittenkin ollut tarpeen?

Vika lienee sekoittimen sisällä olevassa patruunassa, jotka eivät ole tunnettuja kestävyydestään. Niitä myydään myös erikseen, mutta tiedustellessani asiaa caravan-huollosta minulle kerrottiin, että pelkkää patruunaa ei voi vaihtaa, vaan koko hanarakenne täytyy uusia. Häh?

Sekoitin ei näytä olevan ihan yhtä valua, mikä herättää toivoa siitä, että sen sisuskalut ovat vaihdettavissa. Tutkiessani asiaa hana purkautuikin melko helposti, mutta viimeisen mutterin edessä täytyi nöyrtyä, ainakin toistaiseksi.

Viereisessä kuvassa näkyvä musta mutterimainen rengas pitää alla olevaa patruunaa paikoillaan. Joissakin hanoissa rengas on metallia ja koholla niin, että siihen on helppo tarttua jakoavaimella tai pihdeillä.

Adrian hanan (Reich Trend E) vastaava osa kuitenkin on muovia ja upotettu niin syvälle, että siitä on vaikea saada otetta. Kuusikulmainen hylsy olisi paras, mutta sillekään ei ole mutterin ympärillä riittävästi tilaa.

Onko tämä tarkoituksella tehty näin vaikeaksi, jotta patruunaa ei voisi vaihtaa? Miksi yläosan sitten saa helposti auki, yksinomaan mikrokytkimen vuoksiko? Vai onko mutterin avaamiseksi olemassa joku erikoistyökalu? Ehkä sitä voisi naputella jollain piikillä, mutta pelkään hajottavani koko hanan.

Tulin jo hankkineeksi uuden patruunan, mutta taidan malttaa vaihtamisen kanssa kunnes löydän hyvän tavan avata mutteri. Jos olet käynyt läpi samoja ajatuksia tai muuten tiedät tähän ongelmaan ratkaisun, kommenttikenttä odottaa vastaustasi.

Hukkalaskuista

Pahavaaralla oli paljon hukkalaskuja. Ne ovat sellaisia, joista ei ole kulkemisen kannalta mitään hyötyä, koska alamäkeä seuraa aina uusi ylämäki.

Linkki videoon

Nimeään parempi

Uutta kesää ei näy eikä kuulu, joten palataanpa vielä edellisen tapahtumiin... Ehkä vanhatkin kuvat lämmittävät, tai ainakin luovat toivoa tulevasta kesästä.

Elokuussa iltojen pimenemisen huomaa jo selvästi. Takaraivossa jyskää ajatus lähestyvästä talvesta, mikä työntää ihmistä ovesta ulos, vaikka minnekään ei varsinaisesti olisi asiaa. 

Elokuun 2023 loppupuolella jyske yltyi niin kovaksi, että päätimme lähteä yhden yön retkeilyautoretkelle Tiilikkajärven kansallispuistoon. Pian olimmekin tien päällä ja matkalla kohti Rautavaaraa.

Matkan aikana aloimme kuitenkin kyseenalaistaa valitun kohteen mielekkyyttä. Aurinkoisena loppukesän viikonloppuna Tiilikkajärvellä saattaisi olla paljon väkeä, ja paikka on muutenkin tuttu. Olisiko joku muu kohde sittenkin parempi valinta?

Tässä vaiheessa mieleen nousi Pahavaara, joka on jo tovin roikkunut käymättömien kohteiden listallamme. Toissa kesänä pääsimme aika lähelle, mutta pitäisikö homma nyt viimeistellä?

Korjasimme kurssia ottaen suunnan kohti Pahavaaran lounaispuolella olevaa metsäautotien silmukkaa. Yöksi voisimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ajella Metsäkartanolle, jonka jo alkukesästä havaitsin leirintämielessä hyväksi paikaksi.

Mustavaaran ympäristö on luonnonsuojelualuetta, jonka "erikoisuus ovat useat pienet kalliorepeämärotkolaaksot", kuten WWF:n sivustolla mainitaan. Samaisella sivustolla sanotaan myös, että vaara on Juuan kunnan alueella, mutta kyllä se oikeasti Nurmesta on.

Kallioiset maisemat kiinnostivat myös meitä, ja jotain sopivaa kallionkielekettä päätimme itsekin retkellämme tavoitella. Emme Reiskalla päässeet aivan suunniteltuun lähtöpaikkaan, mutta riittävän lähelle silti.

Pahavaaralle nousee pohjakartan mukaan jonkinlainen kulku-ura, kenties vanha metsätraktorin jälki. Ura erottuu paikoin myös satelliittikuvissa, mutta siinä määrin huonosti, että sen merkitys kulkemiselle oli epäselvä.

Jo retken alkumetreillä kävi ilmi, ettei urasta olisi paljon hyötyä. Heinikkoinen väylä oli paljolti kasvanut umpeen, ja umpimetsässäkin oli helpompaa kulkea, joten siirryimme suosiolla metsän puolelle.

Samalla alunperinkin lyhyt retkemme lyhenisi vielä entisestään, koska vaaralle ei suorinta reittiä pitkin ollut kuin... ehkä kilometri. 

Kumpareinen maasto potki kuitenkin sen verran vastaan, että metsässä kulkiessa tuli nopeasti lämmin, vaikka päivä ei ollut helteinen. Muutoin vaaran ympäristö oli jokseenkin helppokulkuista, ja monin paikoin kaunistakin.

Pahavaaran laki oli odotetun kivinen, mutta kallioiset kohdat olivat lähes poikkeuksetta sammaleen tai jäkälän peittämiä. Ilmakuvissa näkyvät "avokalliotkin" ovat siten pikemminkin avojäkälikköjä. 

Olin silti pari vuotta aiemmin ottamieni ilmakuvien pohjalta ajatellut, että vaaran eteläpäästä saattaisi löytyä joku mukava maisemapaikka evästelyä varten. Vaaralla ja sen ympärillä tehdyistä metsätöistä on kuitenkin sen verran aikaa, että metsä on paljolti kasvanut takaisin, eikä pieniltä kukkuloilta näe oikein mihinkään.

Mallan lennättäminenkin vaati hieman erityistoimenpiteitä, koska varvikosta ei ole hyvä lähteä lentoon, ja vielä huonompaa siihen on laskeutua. Onneksi vaimo kuitenkin ojensi auttavat kätensä, jotta Malla saatiin turvallisesti alas.

Jos retkikohde vaihtui matkan aikana, niin kävi myös yöpaikan valinnan kanssa. Hetken metsäautoteitä jyrättyämme päätimme jäädä yöksi Kolmisopen liepeille.  Avoimella paikalla on miellyttävää yöpyä, vaikka tuulisella säällä kaasua meneekin enemmän. Nyt ei tuuli tuivertanut, ja miljöö oli muutenkin mukava.

Tämä retki taisi olla oma versiomme 24h-laivaristeilystä. Hytin ikkunasta ei tosin näkynyt merta vaan hakkuuaukea, mutta sekin kelpaa. Itse retki olisi silti voinut olla pidempikin, sillä Pahavaaralla olisi saattanut olla hihassaan enemmänkin kaunista kuin mitä hätäisellä vierailullamme ehdimme löytää.

Mutta miksi vaaralla on tuollainen nimi? Useinhan nimen takana on jotain konkreettista. Meitä vaara ainakin kohteli hyvin.

Iloa, valoa ja hauskuutta

Tuntuu jotenkin, että tämä talvi ei lopu koskaan. Pakkanen ei sinänsä haittaa, kun sen tietää jossain vaiheessa väistyvän, mutta näin kevääseen sitä kaipaisi vähän enemmän iloa ja valoa. 

Tuottaakseni elämääni hauskuutta kyhäsin vuoden takaisesta retkivideosta uuden version. Hukkasuolla paistoi aurinko, ehkä palaamme sinne joskus.

Linkki videoon

Rivieran kevät

Talvi on taas täällä. On hyvä, että tuli käytyä Savon Rivieralla silloin, kun oli vielä kevät.

Linkki videoon

Hiidenmetsästäjät

Pisalta ei juurikaan kertynyt kuvamaterialia, minkä vuoksi retkivideon kanssa täytyi hieman soveltaa. Vaimon mielestä videosta tuli outo, mikä ehkä on totta.

Linkki videoon

Hyvä meininki

Vaimolla on kyllä lumikenkäillessä ihan erilainen etenemisen meininki kuin itselläni. En ymmärrä, miten pysyn koptereineni perässä.

Linkki videoon

Perinteet kunniaan

Niin hauskaa kuin lumikenkäily onkin, tänä vuonna sitä on harrastettu vähemmän kuin aiempina talvina. Mukavinta kenkäily on kevään hankiaisilla, mutta ne olivat etenkin maaliskuun leutoina päivinä harvinaisia.

Pääsiäislomaviikkomme lopussa pääsimme kuitenkin viimein testaamaan hangen kantavuutta. Yleensä tällaisille retkille kiirehditään jo heti aamusta, mutta iltaa kohti kirkastuva pakkaspäivä antoi nyt mahdollisuuden odottaa hieman myöhäisempää ajankohtaa.

Mielekkään retkikohteen valinta on joskus talvella hankalaa. Paikkoja on kyllä helppo keksiä, mutta monet niistä ovat autoillen vaikeasti saavutettavissa. Ja jos kohteeseen haluaisi matkustaa retkeilyautolla, valikoima kaventuu entisestään.

Tällä kertaa päätimme mennä yli siitä, mistä aita on matalin: ajelimme Airakselaan, josta pääsee näppärästi Kauppisnevan luonnonsuojelualueelle. Lähtöpaikaksi valikoitui urheilukentän parkkipaikka, joka on paitsi tien vieressä myös nevan suuntaan menevän kelkkareitin varrella. 

Kauppisnevalle suuntautuvaa kevätretkeä voisi omalta osaltamme luonnehtia perinteikkääksi. En muista, kuinka monta kertaa olemme nevalla käyneet, mutta hangen kantavuusindeksillä mitaten tästä retkestä näytti tulevan keskimääräistä kevyempi. Lumikenkiä ei välttämättä olisi edes tarvinnut, sillä nastalenkkareilla olisi pärjännyt ihan hyvin. 

Vaikka urheilukentän suunnasta on kuljettu aiemminkin, reitti ei ollut ihan tuoreessa muistissa, mikä johti aluksi pieneen hortoiluun. Toisaalta suolle ei ollut kuin pari-kolme kilometriä, joten mutkittelu ei varsinaisesti haitannut.

Pilvipeite alkoi nevalle päästyämme rakoilla, mikä loi hämäryyden keskelle keväistä tunnelmaa. Myöhäisillaksi keli mahdollisesti selkenisi lisää, mutta auringonpaisteesta tuskin ehtisimme nauttia. 

Merkkejä eläimistä ei suolla juuri näkynyt. Vain yhdet vähän isomman pedon jäljet bongasin; liekö tuo sitten selittänyt muiden jälkien puuttumisen.

Suolla tovin kierreltyämme jatkoimme Kauppisenlammen kodalle. Täällä aika harvoin kohtaa ketään, mutta tällä kertaa paikalle oli saapunut myös nuorisoa Airakselasta. Laittoivat kotaan tuletkin, mitä itse emme kuitenkaan olisi tehneet. Kunnollista väkeä! 

Kunnollista sen sijaan ei ole se soopa, jota krooniselta valehtelijalta vaikuttava ChatGPT jälleen suolsi yrittäessäni selvittää, liittyykö Kauppisnevaan jotain sellaista, jota en ennestään tietäisi.

En tunne Lappeenrantaa kovin hyvin, mutta arvelen, ettei siellä ole Kauppisnevan luonnonsuojelualuetta. Kauppakorkeakoulu sen sijaan löytyisi, mutta se ei kelpaa.

Ylöjärvi? Jos poimii kartalta Näsijärven rannalla olevan Kaupin ulkoilualueen ja risteyttää sen jonkun pirkanmaalaisen nevan kanssa, saattaa päätyä Ylöjärvelle. Mutta kovin kauas ei tällaisten neuvojen perässä kannata matkustaa. Tämän takiako tekoäly uhkaa ihmiskuntaa?

Loppusuoraa

Hiihtokauden loppusuora alkaa näillä leveyksillä olla käsillä. Kuopiossa lunta tosin on yhä kohtalaisen paljon, mutta maalatuja ei enää Puijoa lukuun ottamatta kunnosteta.

Heti pääsiäisen jälkeen tilanne oli vielä toinen. Päätimme tuolloin selvittää, mitä Lukkarilan Hirviladulle nykyään kuuluu. Paikallinen kyläyhdistys näkyi huoltaneen latuverkkoa maaliskuun lopussa, joten ainakin perinteinen latu-ura saattaisi olla hiihdettävässä kunnossa.

Vaikka Lukkarilaan ajaa Kuopiosta alle tunnissa, Hirviladulla ei ole tullut käytyä pariin vuoteen. Päiväseltään kohde on silti mukava, ja etenkin ladun varrella oleva Oskarin kota miellyttävä paikka pitää taukoa. 

Hiihdettävää riittää muutenkin yhden päivän tarpeiksi, sillä Varpaisjärveltä tuleva yhdyslatu huomioiden hoidetun latuverkon pituus on kymmeniä kilometrejä. Latupohja ei ole kaikkialla ylenpalttisen leveä, mutta aivan riittävä yhdelle pertsauralle ja sen vieressä olevalle luistelualueelle. Ja retkihiihtoon oikein sopiva.

Hirviladulle pääsee monesta kohdin; itse jätimme auton meitä lähimpänä olevalle Pyöreisen P-paikalle. Paikka täyttynee talviaikaan aika helposti, mutta läheiselle pellolle oli aurattu myös toinen pysäköintialue, johon tarvittaessa mahtuu 20 - 30 autoa lisää.

Rengasmaiselle Hirviladulle merkityn hiihtosuunnan mukaisesti lähdimme kiertämään reittiä vastapäivään. Kuten keväällä usein, puista varisseet neulaset jarruttivat alkumatkasta menoa, mutta muuten keli oli lentävä.

Ladun varteen joskus nuukahtanut vanha kaivinkone loihti ympärilleen menneen ajan tunnelmaa.

Koneiden ohella myös muu alueen rekvisiitta alkaa olla retroiässä; niin myös tämä "hirvitorni", jonka teknistä ylivertaisuutta jo vuosien takaisella retkellämme hämmästelimme. Jos kalusteet laittaisi uusiksi, kylläpä kelpaisi taas metsästäjän olla passissa.

On Hirviladulla silti tehty päivityksiäkin, sillä Oskarin kota on saanut kaverikseen Oskarin laavun, joka nähtävästi on rakennettu jo syksyllä 2021.

Tapahtumien yhteydessä väkeä lienee paikalla enemmänkin, sillä laavu on pystytetty aivan kodan läheisyyteen. Vierailijoita muistutetaan pohjois-savolaisista käytösnormeista lempeitä ilmauksia käyttäen: Olokee immeesiks, elekee sotkee!

Vaikka laavu vaikutti viihtyisältä, päädyimme silti viettämään taukoa aiemmin hyväksi havaitussa kodassa. Lämpö ei nyt ollut päällä, mutta kyllä täällä kelpaa kahvia hörppiä.

Jotta tätä ylellisyyttä olisi tarjolla myös tulevina vuosina, päätin kunnioittaa Lukkarilan Kyläyhdistyksen ponnisteluita pienen kannatusmaksun muodossa. Hirviladulle ei ehkä joka vuosi päädytä, mutta lyhyempi Hirvipolku on mukava kesälläkin, ja läheisellä Hirvisuolla voi lumikenkäillä vaikka ympäri vuoden.

Ladun varrella tehdyt metsätyöt haittasivat paikoin hiihtämistä, mutta nähtävästi työt saadaan päätökseen ennen seuraavaa kautta. Tulevaisuudessa täytynee tutustua myös Hirviladun sivuhaaroihin kuten Likolammen lenkkiin.

Tässä hiukan tunnelmia omalta hiihtoretkeltämme:

Paria päivää myöhemmin olimme jälleen liikkeellä samalla ilmansuunnalla, kun päätimme hetken mielijohteesta lähteä Tahkolle hiihtämään.

Vaikka Tahkollekaan ei ole pitkä matka, olemme aiemmin hieman vieroksuneet alueen tarjoamia mahdollisuuksia, mikä siihen ikinä onkaan ollut syynä. En totta puhuen edes muista, olenko koskaan aiemmin hiihtänyt Tahkon laduilla.

Siirryimme ladulle Nilsiän Simolasta, josta löytyy isohko parkkipaikka. Sinne oli kätevä hurauttaa Reiskalla, joka on taas kevään myötä ollut yhä enemmän aktiivikäytössä. P-paikan vieressä olevan Nilsiän kotiseutumuseon kahvila toimii talvella latukahviona, ja sen palveluita itsekin lähtiessä hyödynsimme.

Hiihtokohteissamme ei viime vuosina ole juuri herkuteltu leveillä koneladuilla. En varsinaisesti ole sellaisia kaivannutkaan, mutta nyt kun latupohja oli kuin moottoritie, mieleen nousi väkisin kysymys: miksi emme ole tulleet tänne aiemmin?

Muitakin hiihtäjiä tietysti tuli ja meni, mutta eipä tuolla silti pujotella tarvinnut. Hiihtolomaviikoilla tilanne voi olla toinen.

Luulenpa, että Tahko täytyy jatkossakin sisällyttää myöhäiskevään hiihto-ohjelmaan. Simolan ja Tahkon välistä latuosuutta on erityisen leppoisaa edetä luistellen, koska isot mäet puuttuvat. Ajatuksia herättää myös se seikka, että latu kulkee aivan Tahko BestParkin vierestä.