Keleistä

Kohta on taas T-paitakelit, mutta ei ihan vielä.

Linkki videoon

Tottumiskysymyksiä

Suoronsärkkä oli kesäkuun alussa oiva paikka. Särkän maasto on helppokulkuista, eikä muita ihmisiä ollut haitaksi asti. Pitkäjärven rannalla näkyi olevan yksi karttaan merkitsemätön laavukin, tosin särkältä katsottuna väärällä puolella järveä.

Avaralla metsäkankaalla on muutenkin kiva lompsia päämäärättömästi. Alueella on joskus tehty metsätöitä, minkä johdosta ympärillä risteilee pieniä teitä ja traktoriuria. Olen ehkä hiukan yksinkertainen, mutta myös suon tarkkailu kannon nokassa istuen herättää minussa onnen tunteita.

Vietettyämme yön Luolakankaantien mutkassa päätimme poimia työlistallemme vielä toisen lähistöltä löytyvän särkän. Kyse oli Lötinsärkästä, jolle pääsee helposti saman tien varrella olevalta levikkeeltä.

Etsiessäni tietoja retkikohteista turvaudun usein tekoälyn apuun. ChatGPT ei tiennyt Lötinsärkästä mitään, mutta Grokille paikka oli tutumpi, ja se tuntui myös osanneen paikantaa harjun kartalle.

Mutta onko tällainen pieni harju mielekäs retkikohde? Grok suhtautui asiaan varauksellisesti:

Toisaalta hiljaista metsälenkkiähän tässä juuri haetaan, joten siinä mielessä vastaus oli tyydyttävä. Ja vaikka Lötinsärkkä on hieman Suoronsärkkää pienempi, se voisi silti ympäröivien soiden ansiosta olla näyttävä.

Lyhyen rämpimisen jälkeen...

... särkän pää odotti kulkijaa, ja valmista polkuakin oli tarjolla.

Kuten edellisenä päivänäkin, olin jälleen laatinut lentosuunnitelman, jotta voisin lennättää Mallaa Lötinsärkällä. Joskus kuulee juttuja itärajaa vaivaavasta GPS-häirinnästä, mutta itse en ole törmännyt sellaiseen, ainakaan jatkuvana ilmiönä. Ainoa omituinen piirre on se, että Flyk-sovellusta käytettäessä puhelin saattaa aluksi paikantaa itsensä Venäjälle, mutta hetken odottelun jälkeen tämäkin aina korjaantuu.

Hyönteisten osalta olosuhteita olisi voinut luonnehtia helpoiksi, ellen olisi pienellä hakkuuaukeella kompuroinut niin, että molempia polvia piti laastaroida. Sillä hetkellä kaikki lähiseudun puolihampaalliset ja imukärsälliset ötökät löysivät meidät, mikä elävästi toi mieleeni sen, kun joskus Akkatunturin kupeessa kompastelin samoin seurauksin.

Kyseistä hakkuuaukeaa lukuun ottamatta Lötinsärkkä on kaunis harju; vain aivan sen läntisin kärki (Kortesärkkä) on hieman rytöinen. Kaikkiaan ehkä juuri sellainen kuin Grok kuvasi.

Kahden särkkäpäivän jälkeen arvelimme matkamme harjuosuuden tulleen täytetyksi. Muutaman kilometrin päässä olisi vielä Tökönsärkkä ja Hoikansärkkä, mutta ne voisimme säästää myöhemmäksi. Ei liikaa herkkuja yhdellä kertaa.

Sääennusteet synnyttivät epätietoisuutta matkan jatkosta. Jo Kuopiosta lähdettäessä oli näyttänyt siltä, että länsirannikkolla olisi todennäköisimmin poutaa. Halusimme silti hyödyntää 2 - 3 aurinkoista päivää Itä-Suomessa, jossa yleisesti ottaen on enemmän nähtävää.

Mutta pitäisikö nyt kääntyä Vaasan, Kokkolan tai Rauman suuntaan? Vaikutti siltä, että sadepäiviltä ei enää voisi välttyä. Ajoimme Kylmäluomaan pohtimaan asiaa.

Onneksi mukanani aina on lenkkarit ja juoksuvaatteet, koska se mahdollistaa liikunnan vaikka poutaiset hetket olisivat kortilla. Pienessä retkeilyautossa hikiset vaatteet tietysti tuovat parisuhteeseen oman mausteensa, mutta kesällä asiat yleensä tapaavat järjestyä.

Mitä juoksuharrastukseeni muuten tulee, se on viime aikoina saanut hieman tummia sävyjä. Tätä kirjoitettaessa palasin juuri lenkiltä, jonka aikana ohitseni juoksi toinen harrastaja työntäen samalla lastenrattaita edessään. Vaikka en ole erityisen kilpailuhenkinen, tällaisiin kohtaamisiin ei kyllä totu, vaikka tässä iässä parempi kai jo olisi.

Saako mutkaan pydäköidä?

Yö Renkanlammella oli melko viileä, vaikka juhannukseen oli enää viikko. Ulkolämpötila taisi alimmillaan käydä viidessä asteessa, mikä jo edellyttää lämmittimen käyttöä autossa, jos on pahasti päässyt erkaantumaan luonnosta.

Illalla Truma-lämmitin kuitenkin käyttäytyi huonosti. Vaikka autossa oli nukkumaan mennessä liki 20 astetta lämmintä, lämmittimen asettaminen 16 asteen (minimi-)lämpötilaan sai Truman loikkaamaan villisti. Se alkoi puhkua lämmintä ilmaa niin, että pian auton sisälämpötila oli 23 astetta.

Tässä vaiheessa sammutin lämmittimen, koska autossa alkoi olla kuuma. Yritin vielä käynnistää sen uudelleen toista lämpötila-asetusta käyttäen, mutta lopputulos oli silti sama. En enää uskaltanut jättää lämmitintä päälle, palaa vielä koko auto.

Aamuyöllä autossa oli odotetusti hiukan viileää (+ 10 C). Herättyäni neljältä päätin siten laittaa lämmittimen päälle, edes hetkeksi. Samalla tulin selanneeksi laitteen valikkoja, ja päätin kokeilla sieltä löytyvää Reset-toimintoa. Resetoinnin jälkeen Truma vaikutti toimivan oikein.

Onneksi unta ehti kertyä sen verran, että asiasta ei muodostunut tien päällä ongelmaa. Aamupäivän ohjelma sisälsi lähinnä siirtymäetapin Ala-Vuokin eteläpuolella oleville särkille.

Edellisenä kesänä Ryötinsärkille yritettiin Lentiirantien suunnasta, mutta tuolloin matka tyssäsi tuoreeseen sepeliin, jota särkälle johtavalle pienemmälle tielle oli levitetty. Sepeli ei ehkä vuotta myöhemmin enää olisi ongelma, mutta päätimme silti tällä kertaa lähestyä Ryötinsärkkää ja Suoronsärkkää niiden länsipuolelta, Luolakankaalle vievän metsäautotien päästä. Luolakankaalta voisi kenties myös löytyä yöpaikka seuraavaksi yöksi.

Suunnitelma oli semitoimiva, sillä myös Luolakankaantiellä oli karkeaa sepeliä. Se ei näyttänyt olevan aivan pahinta mahdollista laatua, mutta paikoin sepelikerros oli aika paksu, mikä saattaisi aiheuttaa ongelmia ylämäissä.

Asian kanssa kipuiltiin hetki, minkä jälkeen lähdimme ryömimään kohti kuuden kilometrin päässä olevaa silmukkaa. Enimmillään 10 km/h nopeutta ajaen osa päivästä menisi sepelin rahinaa kuunnellen, mutta särkät joka tapauksessa olivat ensisijainen retkikohteemme, joten emme halunneet luopua niistä.

Lienen viime aikoina kuunnellut liikaa Retropopia, sillä matkan aikana päässäni soi jatkuvasti No olisko ne renkaat ehjiä? Hokeman toteutumista saattoi edesauttaa se, että jätimme Reiskan jo silmukkaa edeltävään mutkaan, joka muutenkin vaikutti hyvältä paikalta.

Jälkeenpäin kävi ilmi, että mutkassa itse asiassa oli tasaisempaa kuin silmukassa olevalla kääntöpaikalla.

Myös retken lähtöpaikkana Luolakankaantie oli hyvä. Tieltä pääsee helposti niin Ryötinsärkälle kuin Suoronsärkällekin. Jos molemmat kävelee päästä päähän, matkaa kertyy noin 15 kilometriä. Päätimme tällä kertaa keskittyä Suoronsärkkään, koska Ryötinsärkälle voisimme myöhemmin yrittää uudestaan Lentiirantien kautta.

Suoronsärkkä vaikutti juuri niin hienolta kuin kartasta on pääteltävissä. Ehkä erikoisin piirre särkässä oli se, että kartalla kapealta näyttävä harju on todellisuudessa yllättävän leveä. Miellyttävää kulkumaastoa joka tapauksessa.

Päivä oli aurinkoinen ja toivoa herättävän lämmin, joskaan ei aivan helteinen vielä. Suoronsärkällä kävi jonkin verran tuuli, mutta kun olin viimein onnistunut laatimaan ADIZ-alueella vaadittavan lentosuunnitelman, lähetin Mallan tutkimaan paikkoja ilmasta. Hiukan poikkeuksellisesti parvi pääskysiä tuntui kiinnostuneen Mallasta, mutta eivätpä nuo sentään kimppuun käyneet.

Lämpimällä säällä minulla on pukeutumiseen liittyvä ongelma. Jos on viileää, käytän Fjällrävenin reisitaskuhousuja, joista löytyy luonteva paikka kännykälle. Yli 15 asteen lämpötiloissa ne kuitenkin alkavat olla kuumat, joten vaihdan ohuempiin housuihin, joista reisitaskut puuttuvat.

Etutaskuista puhelimen saa kuvaustilanteessa nopeasti esille, mutta laitteen lämmetessä paikka on hieman epämiellyttävä. Tästä syystä sujautan kännykän joskus takataskuun, jolloin se kuitenkin tuntuu elävän omaa elämäänsä, vaikka näytön olisi lukinnutkin.

Vaimo yllättyi, kun sai minulta kesken retken outoja emoji-viestejä. Onnekseni viestit olivat mieluisia tai ainakin riittävän neutraaleja, mutta asia säikäytti silti hieman. Whatsapp-viesteistä ei onneksi kerry mitään laskua.

Ehkä huolestuttavampaa oli se, että puhelin oli myös takapuoleni ohjaamana lähettänyt sähköpostiviestin eräälle Lapland Hotelsin työntekijälle. Oona, jos luet tätä: anteeksi, en tarkoittanut sitä mitä kirjoitin!

Pientä renkkaa

Kuten monesti ennenkin, vuonna 2025 kesälomamme alkoi viikkoa ennen juhannusta. Käytettävissä oli entiseen tapaan vain yksi viikko, mutta ehtiihän siinäkin ajassa jonnekin. Vaan minne?

Suomen sää vaikutti kaikkiaan kovin viileältä ja epävakaiselta. Mahtaisiko Espanjassa olla paremmat kelit? Olemme käyneet Espanjassa vain kerran, ja silloinkin hätäisesti autolla Andorran suunnasta. Pohjois-Italia on aavistuksen tutumpi paikka, mutta eihän sinnekään viikossa kerkiä. Paitsi tietysti lentokoneella, mutta se ei tule kyseeseen.

Todellisten vaihtoehtojen puuttuessa iskin kartalla silmäni Ala-Vuokkiin. Paikalla on kiva nimi, ja lisäksi sen eteläpuolella kiemurtelee aika kivan näköinen harjujono, joka näyttää alkavan Riionahosta ja jatkuvan sitten Kovalankankaan, Luisoankankaan, Ryötinsärkän, Suoronsärkän, Lötinsärkän, Tökönsärkän, Hoikansärkän kautta Jumalissärkälle.

Ryötinsärkälle ja Hoikansärkälle yritettiin jo viime kesänä, mutta pienten vastoinkäymisten vuoksi paikat jäivät tuolloin näkemättä. Päätimme nyt yrittää uudelleen, tällä kertaa erityisesti Suoronsärkkä mielessämme.

Särkät ovat merkittävästi Espanjaa ja Italiaa lähempänä, mutta valitusta matkustusmuodosta johtuen matka ottaisi silti hetken. Niinpä päätimme lähteä liikkeelle jo perjantai-iltana heti töiden jälkeen, ja tavoitella aluksi vain jotain matkan varrella olevaa puskaa. Sellainen löytyi Kuhmon eteläpuolelta, Renkanlammen läheltä.

Olen viime aikoina tavannut etsiä retkikohteita aktivoimalla Retkikartan asetuksista Kuivakäymälät-valinnan. Sen avulla löytää helpommin sellaisia paikkoja, joihin liittyviä polkuja tai retkeilyrakenteita ei välttämättä muuten ole merkitty karttaan. Vessaan nyt aina menee jonkinlainen polku, jostain.

Näin löytyi myös Renkanlampi, joka osoittautui kesäkuisessa illassa varsin mukavaksi paikaksi.

Nuotiopaikan vieressä olevan lammen takana mutkittelee pieni mutta näyttävä harju, jolta avautuu avara maisema länteen päin.

Tässä maailman kolkassa on kuitenkin yksi asia, joka ajoittain mietityttää. Täällähän on joskus verissä päin tapeltu, minkä johdosta maastossa saattaa edelleen olla ammuksia. Erityisesti Renkanlammelta kaakkoon olevilla Saunajärven ja Kilpelänkankaan alueilla on käyty taisteluita.

Mutta onko ammuksiin liittyvä uhka yhä todellinen? Tiedustelin asiaa tekoälyltä, ja sain seuraavan vastauksen:

Kyllä, Suomen metsissä on yhä toisen maailmansodan aikaisia räjähteitä ja ammuksia, ja niitä löydetään vuosittain. Suurimmassa osassa tapauksia kyseessä ovat:

• Kranaatit, miinat ja käsikranaatit
• Ilmatorjunta- ja tykistöammukset
• Sodan jälkeen haudatut tai unohtuneet varastot

Vaarallisimpi alueita vastauksen mukaan ovat Kuhmo, Suomussalmi, Ilomantsi, Lieksa, Nurmes, ja Tolvajärvi. Käytännössä kaikki suosikkini, siis. Tolvajärvi tosin ei ole sellainen, mutta vain siksi, että se on nykyisin Venäjän puolella.

No, ehkä asiaa ei ole syytä liikaa dramatisoida, mutta on silti hyvä pitää mielessä, että jokaista säilyketölkiltä näyttävää roskaa ei kannata potkia tai kaivaa maasta ylös.

Toinen näillä seuduilla oleva pulma liittyy kopterin lennättämiseen. ADIZ-alueen raja meni kiusallisesti juuri Renkanlammen länsipuolella, joten ilmakuvia ottaakseen olisi pitänyt tehdä RPAS-lentosuunnitelma.

En tässä vaiheessa ollut vielä tietoinen, että lentosuunnitelman laatimiseksi on olemassa helpompikin tapa, joten päätin sitten olla lennättämättä. Sallitulle puolelle ei olisi Renkanlammelta ollut kuin muutama sata metriä, mutta laiskuus voitti taas.

Läheisen sorakuopan kupeessa oli silti hyvä yöpyä. Pimeät syysyöt ovat parhaimmillaan viehättäviä, mutta kyllä valoiset kesäaamut ovat silti retkeilyautoilussa parasta. "On tää hienoa hommaa!", kuten matkailuautoiluun liittyvässä iskulauseessa todetaan ("... jos vain renkaat kestävät.", itse ehkä vielä lisäisin).

Valehtelisin jos väittäisin

Kuten aiemmin syksyllä kirjoitin, Reiskalla on viime kesästä lähtien ollut vähän murheita. Harmaavesisäiliön tyhjennysmekanismi ei ensinnäkään toiminut, ja ongelmaa tutkittaessa huomattiin, että astinlauta polttaa sulakkeen aina, kun lautaa yrittää liikuttaa.

Viimeisimmäksi sivuoven vedenohjain alkoi repsottaa. Pieni mutta ärsyttävä pulma, joka on hankala korjata itse, jos ei ole lämmintä tilaa käytössä.

Näihin liittyvien korjausten ohella Fiatiin pitäisi tehdä vuosihuolto, ja samalla vaihtaa jakopään hihna. Hihnan vaihtoväli on nykyään kolme vuotta, ja vesipumppukin lienee järkevää uusia samalla, vaikka sen osalta väljempikin aikataulu kai riittäisi.

Myös asunto-osan tiiveys on Adria-takuun säilymiseksi tarkastettava vuosittain, eikä kaasujärjestelmän koeponnistustakaan voi loputtomasti vältellä. Kaasupuoli on tähän asti jäänyt vähälle huomiolle, joten ehkä myös sen tarkastaminen on paikallaan viimeistään nyt kolmen vuoden jälkeen.

Työlistalla oli siis monta asiaa, ja alkuperäinen ajatukseni oli, että ne kaikki hoituisivat yhdellä vähän pidemmällä huoltokäynnillä.

Kävi kuitenkin ilmi, että jakopään hihnan vaihtaminen ei paikallisessa Caravan-liikkeessä onnistu. Homma edellyttää jotain erikoistyökaluja, minkä vuoksi muutama muukin korjaamovaihtoehto tippui listalta pois.

Lopulta asiat etenivät niin, että asunto-osan korjaukset ja huoltotyöt tehtäisiin J. Rinta-Joupilla, ja Fiat-puolesta (vuosihuolto + hihnan vaihto) vastaisi JA-Kone. Jälkimmäinen operoi entisissä Delta-auton tiloissa, joten paikka oli siltä osin minulle tuttu.

Sain huoltoajat peräkkäisille päiville juuri ennen vuodenvaihdetta, mikä oli kohtuullisen hyvä vaihtoehto, kun kaikkea ei kerran saanut hoidettua yhdellä kertaa. Itselleni se tarkoitti hieman ylimääräistä jumppaa, mutta joutaahan sitä joululomallaan kävelemään.

Koska olin syksyn aikana vieraillut caravan-huollossa jo kolmesti, epäilin hieman, mahtaisivatko puutteet tulla korjatuiksi neljännellä kerrallakaan. Onnekseni olin kuitenkin väärässä, sillä nyt asiat etenivät todella hyvin. Vein Reiskan huoltoon kello kahdeksan, ja jo yhden aikaan puhelimeen kilahti viesti sen merkiksi, että kaikki oli valmista:

• Harmaavesisäiliön tyhjennysmekanismi vaijereineen kaikkineen oli uusittu
• Astinlaudan vika oli paikannettu ja korjattu
• Repsottava vedenohjain oli kiinnitetty
• Tiiveystarkastus ja kaasujärjestelmän koeponnistus oli tehty, ei löydöksiä
• Myös oikean etuistuimen räminää saatiin hillittyä

Jälkikäteen ajatellen merkittävintä saattoi olla astinlautaan liittyvän vian löytyminen. Kävi nimittäin ilmi, että rapun aiempi takuukorjaus ei ollut mennyt ihan putkeen. Korjauksen jäljiltä rapun sähköjohdot olivat jääneet liian lähelle pakoputkea, mikä oli sulattanut johdot, ja aiheuttanut oikosulun. 

Omaan korvaani tällainen vika kuulostaa jopa hieman vaaralliselta. Ehkä oli hyvä, että käytimme koko kesän sähkörapun sijaan muovista irtojakkaraa. Ja pieni onnenkantamoinen taisi lopulta olla sekin, että harmaavesisäiliöön ylipäänsä tuli vikaa, koska sen johdosta myös astinlautaongelma huomattiin.

Seuraavana päivänä ajelin Reiskan kanssa JA-Koneelle, jossa Fiat-työt oli tarkoitus tehdä. Tässä vaiheessa aikatauluun tuli hieman takapakkia, koska ilmeni, että Ducaton jakopäänhihnoihin liittyy saatavuusongelmia. Vuosihuolto saataisiin tehtyä, mutta jakopään osalta Reiskaa täytyisi myöhemmin ajeluttaa huoltoon vielä kerran.

Oli epäselvää, milloin hihnoja taas olisi tarjolla. Kolmen vuoden vaihtoväli taitaisi nyt ylittyä, mutta onneksi Reiskan mittarissa on vasta 36000 kilometriä, joten ehkä alkuperäinen hihna ei vielä ole ihan rapakunnossa.

Vuosihuolto saatiin tehtyä, mutta jo seuraavalla ajokerralla oli jälleen pettymysten aika: Webasto ei lähtenyt kauko-ohjaimella käyntiin. Ensin ajattelin, että oireilu johtuu pakkasesta, ja lämmitintä täytyy hetki houkutella (näin on tapahtunut joskus ennenkin).

Sitten kuitenkin huomasin, että myös auton kojelaudassa oleva kellokytkin oli pimeä, joten polttoaineen sijaan ongelma vaikutti olevan sähköpuolella. Koska Webasto oli toiminut vuosihuoltoa edeltävänä aamuna, arvelin vian syntyneen huoltokäynnin aikana. Olisiko joku irrotettu liitin jäänyt kytkemättä? Tai Webaston sulake kenties palanut?

Valehtelisin, jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan maailmaa, mutta tämä aiempien ongelmien jatkoksi ilmestynyt Webasto-pulma mietitytti minua muutamana yönä. Vika ei vaikuttanut järin isolta, mutta voisi tietää ylimääräistä rahanmenoa. Huoltoepäilyn ja kireähkön pakkasen vuoksi en silti alkanut tonkia asiaa itse.

Uutta huoltoaikaa ei heti ollut tarjolla, joten ajoin Reiskan Savon Dieselille, jossa myydään ja asennetaan Webastoja. Varsin nopeasti selvisi, että vika johtui Webaston irronneesta liittimestä. En tiedä, oliko se irronnut huoltotoimenpiteiden vai esimerkiksi tärinän vuoksi, mutta ainakin lämmitin toimi taas.

Nyt edessä on vielä jakopääremontti, jonka jälkeen Reiska on valmis ensi kesän koitoksiin. Vaikka säätämistä on viime aikoina riittänyt, yritän suhtautua asiaan valoisin mielin.

Mörkö itse

En yleensä valikoi näiden videoiden kansikuvia, tähänkin näkyy ihan tuurilla päätyneen joku mörkö.

Linkki videoon

Asiaa Yoldianmereltä

Hitonhaudalta jatkoimme seuraavana päivänä kohti Suolahtea ja reittiä, joka oli meille osittain tuttu edelliseltä syksyltä: Laulavan Mörön polku.

Parinkymmenen kilometrin pituiselle polulle pääsee helposti useasta kohdin. Tällä kertaa valitsimme lähtöpaikaksi Syvälahdentien varressa olevan parkkipaikan; vanhalle sorakuopalle mahtuu hyvin muutama auto kerrallaan.

Syvälahdentieltä voi lähteä kulkemaan niin etelään (Kaakkomäen näkötornille) kuin pohjoiseenkin (Laulumäen kautta Kettuhiekalle). Tornilla olemme jo käyneet, joten suuntasimme nyt kohti Kettuhiekkaa.

Viimeisimmän jääkauden jälkeen Laulumäen rinteet olivat osa Keski-Suomen saaristoa. Vuosituhansien aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista, ja vedenpinta onkin noista ajoista laskenut yli sata metriä; paljolti maan kohoamisen ansiosta tosin. Maankuori ei ole vieläkään toipunut kolme kilometriä paksun jääkerroksen aiheuttamasta rasituksesta, vaan kohoaa yhä puolisen senttiä vuodessa.

Hieman myöhempää historiaa edustavat Laulumäen rinteessä olevat kolmiomittaustornin jykevät jäänteet. Tekoälyn generoima havainnekuva näyttää enemmän näkötornilta, mutta perustusten osalta lopputulos voi olla hyvinkin lähellä alkuperäistä.

Johtuneeko mittausteknisistä syistä vai mistä, mutta tornia ei aikoinaan (1900-luvun alussa) rakennettu aivan mäen laelle.

Kettuhiekan nuotiopaikan sijainti on hyvä, vaikka vanhalta Yoldianmereltä puhalsikin nyt kylmä tuuli. Rannan hiekkainen osuus ei ole kovin pitkä, mutta kun rantaviiva muuten on aika kivikkoinen, asiasta täytyy tietysti ottaa kaikki riemu irti.

Moni saattaa ajatella Laulavan Mörön polun saaneen nimensä siitä, että se kulkee Mörkömäen ja Laulumäen välissä. Voin kuitenkin vakuuttaa, että laulava mörkö on totisinta totta, sillä kohtasimme sen Laulumäen rinteessä.

Mörköpolun pohjoinen osuus on kaikkiaan aika kiva. Vaikka reitti paikoin etenee teitä pitkin, metsäiset osuudet ovat mukavia, ja Laulumäen rinteet tarjoavat sopivasti jalkajumppaa. Pienehkö päivätupa on karttaan merkitsemätön bonusrasti.

 

Lohilahdentien paikkeilla polku on linjattu hiukan toisin kuin mitä Retkikarttaan on merkitty. Eipä tuossa suurta eksymistä voi tapahtua, mutta itse hortoilimme hetken tiellä vältellessämme pihoihin menemistä.

Mörköpolun eteläinen puolisko on meille edelleen vieras. Sillä suunnalla maasto vaikuttaa hiukan tasaisemmalta, mutta eiköhän siitä riitä hupia ainakin kahteen vierailuun vielä.

Liskojen ilta

No niin, palaanpa taas näiden iänikuisten retki- ja matkakertomusten pariin... Aika monta juttua on viime kesältäkin kirjoittamatta, mutta ehkä saan muutaman valmiiksi ennen tulevaa kesää.

Alkukesä 2025 oli sään puolesta vähän epävakainen, eikä lämpöäkään tarjoiltu ihan niin isolla kauhalla kuin moni olisi toivonut. Retkeilyähän ei pieni viileys haittaa, pikemminkin päinvastoin, mutta ainahan sitä talven jälkeen hiukan koleutta kavahtaa.

Kesäkuun alussa ei vielä päästy lomailun makuun, mutta mieli veti silti tien päälle, ainakin viikonloppuisin. Eräänä lauantai-iltana päätimme ajella Äänekoskelle, joka on riittävän lähellä Kuopiota pientä retkeilyautoretkeä ajatellen.

Ensimmäisen päivän kohteeksi valikoitui meille ennestään vieras Hitonhauta. Tai ehkä paikan nimi oli tuttu, mutta olimme silti tähän asti onnistuneet välttelemään kyseistä nähtävyyttä.

Parhaiten Hitonhauta oli muistissa edelliseltä (2024) syksyltä, jolloin retkeilijä loukkaantui siellä vakavasti. Lähestyessämme kohdetta kiinnitimmekin huomiota siihen, että paikkaan liittyvät kyltit oli huputettu tai muuten peitetty. Nähtävästi siksi, että Hitonhaudan turvallisuus on tuon onnettomuuden vuoksi kyseenalaistettu.

Tämä tietysti nosti pintaan kysymyksen, että kannattaako sinne sitten itsekään pyrkiä? Toisaalta hauta on aika pieni, ja eihän rotkoon ole pakko ryömiä yhtään pidemmälle kuin mitä hyvältä tuntuu.

Muutaman vuoden takaisissa Google Maps -arvosteluissa moitittiin Hitonhaudan itäpuolella olevalle pysäköintialueelle menevän Hitonhaudantien kuntoa, mutta nyt tiessä ei ollut mitään vikaa. Itse parkkipaikka ei vaikuttanut aivan niin avaralta mitä olin ilmakuvien pohjalta ajatellut, mutta hyvin sinne silti mahtui.

Saatuamme Reiskan parkkiin lähdimme lompsimaan Harisen laavun ohi kohti reilun kilometrin päässä odottavaa rotkoa. Matka eteni vanhaa metsäautouraa pitkin, josta polku lopulta erkani pari sataa metriä ennen Hitonhautaa.

Ajankohta vierailullemme ei ollut optimaalinen. Sadekuuroja tuli pitkin päivää, ja vaikka sateet sittemmin hellittivät, maasto oli yhä paikoin märkää. Rotkon alkupääkään ei näyttänyt erityisen houkuttelevalta.

Kulkeminen ei silti aluksi ollut hankalaa; lähinnä etenemistä hidasti pehmeä ja mutainen maa, jota täytyi monin paikoin kierrellä.

Lähempänä rotkon pohjoispäätä maasto kuitenkin muuttui kivikkoisemmaksi. Vaikka hauta ei ole kuin nelisensataa metriä pitkä, päätimme hetken kivien keskellä pujoteltuamme kääntyä takaisin.

Eteneminen märkien juurakoiden ja lohkareiden keskellä ei tuntunut hyvältä, eikä rotkon vetovoima muutenkaan ollut sillä tasolla, että se olisi edellyttänyt rotkon läpi ryömimistä. Tarvitaan vain yksi virhe, ja pahimmillaan koko kesä on pilalla.

Rotkoa vierustavilta kallioilta paikka olisi saattanut näyttää toisenlaiselta, mutta kaikkiaan Hitonhaudasta jäi päällimmäisenä tunteena pintaan pieni pettymys. Sanoisin, että Suomen kartalla esimerkiksi Leppävirran Orinoro, Enon Kolvananuuro, Juuan Porttilouhi tai vaikkapa Kalliohalsi Kuusamossa ovat näyttävämpiä.

Kun retkemme rotko-osuus jäi kevyeksi, päätimme pidentää matkaa lompsimalla läheisen Hitonmäen rinteillä meneviä pikkuteitä pitkin. Mäki on aika korkea, mutta puuston vuoksi näköaloiltaan vaatimaton.

Piristystä retkellemme toi eläin, jonka päälle vahingossa melkein astuin. Kai se vaskitsa oli, vaikka lajituntemukseni on tältä osin heikkoa. En liioin tiennyt sitäkään, että vaskitsa ei ole käärme vaan lisko.

Retkieväiden osalta varustautumisemme oli tavallista kevyempää, mutta päätimme silti käydä katsomassa, miltä houkuttelevasti nimetty Sylvi-laavu näyttäisi.

Laavulle nouseva tie sai vanhan hetkeksi puuskuttamaan, mutta itse laavu oli hyvässä kunnossa.

Mäellä tuuli aika kovaa, enkä siten tohtinut lennättää kopteriakaan, mutta ainakin tuuli vei hyttyset mennessään.

Illalla meillä oli jälleen ongelmia Adrian yläkaappien kanssa. Tällä kertaa yhden luukun lukitusmekanismi hajosi. Onneksi jemmasta löytyi varaosa, mutta kun kyse on Adrian kaapista, asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Lukon vaihtamisen jälkeen varsinainen työ vasta alkaa, sillä identtisestä korvikeosasta huolimatta puolenkin millin heitto asennuksessa johtaa siihen, että luukku jää sulkemisen jälkeen jumiin. Sain ohuita korokepaloja käyttäen kaapin toimimaan, mutta arvatenkin luukku toimii tasan syksyyn ja ensimmäisiin pakkasiin asti. Sitten se on taas jumissa.

Hienoa suunnittelua, kerta kaikkiaan.