Lokakuussa talvi puskee jo toden teolla päälle, ja huoli lämpimän vuodenajan päättymisestä on kova. Nämä murheet peitotakseni yritin viimesyksyisenä viikonloppuna keksiä jotain mukavaa tekemistä.
Vaikka kohteesta ei vielä ollut selvyyttä, pakkasimme Reiskaan tarpeita yhden yön retkeä varten. Lopulta ongelma ratkesi itsestään, kun viikonlopuksi kehittyi muita velvotteita, jotka lyhentäisivät retkeilyyn käytettävissä olevaa aikaa.
Pitääksemme ajamisen määrän kohtuullisena päätimme suunnata aurinkoisena lauantaina Pisalle, josta voisimme yöksi jatkaa Tahkolle, BestParkiin. Vaikka Pisa on lähellä Kuopiota, emme ole sulan maan aikaan käyneet siellä vuosiin.
Lähtöpaikaksi valikoitui entiseen tapaan Lastukosken pysäköintialue, johon on retkeilyautollakin helppo ajaa. Tällä kertaa alue oli melko täynnä, mutta onneksi Reiskalle löytyi vielä muiden autojen seasta hyvä kolo.
Toisin kuin viimeisimmillä Pisan reissuilla, nyt ei tarvittu lumikenkiä, mikä samalla houkutteli erilaiseen reittivalintaan. Pisan kierto koukkaa Ison Pisanlammen ja Pirunkellarin kautta Pisan vaaralle, josta avautuu mukavat maisemat ympäri Pohjois-Savoa, jopa Kuopioon asti.
Pisanlammen ympärillä on vanhaa metsää, ja syksyisin myös hiukan hämärää, kun aurinko ei sinne oikein yllä. Samasta syystä pitkospuutkin ovat usein liukkaita, joten Pisan kierto tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet teloa itsensä jo reitin tasaisella osuudella. Homman voi sitten viimeistellä Pisan kallioilla, jos sinne asti selviää.
Oma retkemme eteni liukkauden vuoksi niin hitaasti, että pysähdyimme ruokailemaan jo ensimmäisen eteen tulleet penkin kohdalle. Paikka ei ollut henkeäsalpaavan hieno, mutta notkelmassa oli tyyntä, eikä lähestyvän talven henki siten vielä vaivannut.
Pisan pohjoisrinteessä on Pirunkellariksi nimetty luola. Virallisen selityksen mukaan luola on muotoutunut, kun sieltä on aikojen saatossa hakattu vuorikristallia. Selitys on auringon paistaessa helppo uskoa, mutta entä jos paikan päälle hakeutuu pimeän laskeuduttua?
Olisin tuskin ajatellut koko asiaa, ellen olisi havainnut polun varressa kyykkivää synkän oloista hahmoa.
Aloittelija saattaisi helposti luulla otusta hiideksi, louheksi tai jopa menninkäiseksi, mutta itse ymmärsin heti, että kyseessä oli piru. Todennäköisesti se oli aamun koittaessa joutunut pakenemaan luolastaan ihmisten vyöryessä paikalle. Piruparka, sen silmistä loisti kauhu.
Varsin pirullinen on myös luolalta Pisan päälle johtava nousu. Kaide auttaa vähän, mutta on silti turha, jos keuhkot ja sydän pettävät.
Vienosti puuskuttaen kipusimme mäen päälle, jonka rinteestä avautuu miellyttävä näkymä lännen suuntaan.
Vielä paremmat maisemat tarjoillaan näkötornista, joka jo kymmenen vuoden ajan on vetänyt retkeilijöitä puoleensa. Metallinen rakennelma ei ehkä ole yhtä tyylikäs kuin puusta rakennetut vaihtoehdot, mutta kestänee niitä paremmin säätä ja aikaa.
Torniin nouseva "rappukäytävä" on hiukan ahdas, mutta ritilärappuset mahdollistavat, että ylätasanteelle voi yleensä kiivetä talvellakin, jos sellaiseen nyt kylmän viiman keskellä ylipäänsä on tarvetta.
Hyvällä säällä Pisan tornista näkyy Puijolle asti. Täytyisi kai joskus poiketa Puijon tornissa katsomassa, mahtaako Pisan rakennelma erottua sieltä suunnasta.
Samaa metallista tyylisuuntaa on suosittu myös muissa alueen rakennelmissa. Rinteessä olevat portaat jäävät kyllä talvella lumen alle, mutta kaiteesta voi silloinkin ottaa tukea.
Pisalta laskeuduttuamme ajelimme Nilsiään ruokaostoksille. Samalla kuitenkin huomasimme, että BestPark Tahkolle tehtyjen varausten määrä oli merkittävästi lisääntynyt, mitä ilmeisemminkin syysloma-ajankohdan vuoksi.
Autopaikka olisi vielä löytynyt, mutta varaustilanne sai meidät epäröimään yösuunnitelmamme mielekkyyttä. Kun Tahkon sääennustekin lupaili sunnuntai-aamuksi lähinnä sumua, päätimme asiaa hetken puntaroituamme ajella takaisin Kuopioon, ja poiketa Tahkolla jollain toisella reissulla.
Pihtiputaan Nesteellä oli hyvä viipyä yksi yö. Matkailukeskuksen caravan-puolen huoltorakennuksen tilat riittävät ainakin kesäsesongin ulkopuolella. Syksyisen vierailumme aikana autoja oli kymmenkunta, mutta kesällä kenttä lienee täydempi.
Oma matkamme jatkui Pihtiputaalta ensin takaisin Viitasaarelle, josta käännyimme Keiteleen ja Siilinjärven suuntaan. Ajatus oli, että voisimme kotimatkan varrella pyörähtää Heinä-Suvannolla, jossa edellisen kerran poikkesimme toissa keväänä. Vierailu jäi tuolloin tulvivan suoalueen ja kovan tuulen vuoksi hieman vajaaksi, mutta nyt olosuhteet todennäköisesti olisivat paremmat.
Heinä-Suvannolle on Viitasaaren ja Siilinjärven väliseltä 77-tieltä hyvät opasteet. Auton voi pysäköidä suon laitaan johtavan luontopolun alkupäähän, josta löytyy myös nuotiopaikka ja kuivakäymälä.
Polku ei ole kuin kilometrin mittainen, mutta tarvittaessa autolla pääsee lähemmäksikin suon laidassa olevaa lintutornia. Nuotiopaikan jälkeen tie kuitenkin huononee, tai ainakin matkalla on pari isompaa kiveä väisteltävänä.
Kuten odotettua, tällä kertaa metsässä ja suon laidassa oli kuivempaa, ja tornille asti pääsi helposti kastelematta jalkojaan.
Myös suoalue näytti nyt ihan erilaiselta kuin aiemmin keväällä, jolloin se muistutti lähinnä järveä. Lintuja siellä ei tosin näkynyt, paria joutsenta lukuun ottamatta.
Yksi suoalueen erikoisuuksista on sen keskellä virtaava joki, Suvannonjoki. Virta ei oikein erotu matalasta tornista, joten lähetin Maurin tutkimaan tilannetta, kun sääolosuhteet suosivat eikä suolla liiemmin näkynyt elämää.
Keväiseen lintujen tarkkailuun torni lienee silti hyvä. Vaan millaisella laitteella suolle oikein on ajettu? Jäljet näyttävät mönkkärin tekemiltä, mutta eikö sellainen saman tien uppoa vetiseen suohon?
Suoalueen eteläpäässäkin on laavu, mutta se jäi epähuomiossa tutkimatta, vaikka matka ei olisi ollut pitkä. Ruohikkoiset suolaavut eivät yleensä ole kovin hehkeitä, mutta ilmakuvista erottuu jopa pientä hiekkarannantynkää.
Heinä-Suvannon itäpuolella on toinenkin samankaltainen paikka, Hetejärvi, jossa näyttäisi myös olevan pari lintutornia. Alue ei kartalla vaikuta erityisen hienolta retkikohteelta, mutta ehkä asian voisi joskus käydä toteamassa.
Kesä 2024 oli pitkä kuuma kesä, kuulemma, ja samalta näyttää myös nykyinen. Toivoisin, että olisin kyennyt kirjoittamaan viime syksyn asioista jo aiemmin, mutta se ei ole ollut mahdollista.
Vaikka kesälomat oli syyskuussa 2024 jo lusittu, Reiska oli yhä menopäällä. Niinpä päätimme eräänä viikonloppuna lähteä tien päälle ja tutustua paikkoihin, jotka kesän aikana jäivät näkemättä.
Yksi sellaisista oli Suolahdella oleva Laulavan Mörön polku. Ajatus oli, että ajaisimme aluksi mörköpolulle, ja jatkaisimme sitten yöksi Äänekosken pohjoispuolella olevalle Lintulahden leirintäalueelle, ja seuraavan päivänä Keiteleen kautta takaisin Kuopioon. Eräänlainen Keiteleen kierros, siis.
Suunnitelmaan kuitenkin liittyi ongelma: Lintulahdessa vietettiin samana viikonloppuna Rosvojen ja Soihtujen yötä. Vaikka olemme karavaanareina saavuttaneet merkittäviä edistysaskeleita, emme olleet aivan valmiita tällaiseen.
Pitäisikö sittenkin mieluummin suunnata etelään, vaikkapa Häkkilän retkipolulle Haukivuorella? Tai pohjoiseen, Urkin polulle Pielavedellä?
Kirjoitin retkikohteen valinnasta yhtälön, jossa oli merkittävän monta muuttujaa. Lopulta kuitenkin lähdimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ajamaan kohti Äänekoskea. Kyllähän yöpaikka aina jostain löytyy, kun on on retkeilyautolla liikkeellä.
Laulavan Mörön polku on kaikkiaan varsin pitkä, liki 20 kilometriä suuntaansa, joten koko polkua ei ehdittäisi mennä. Ajattelimme lähteä liikkeelle Kangaslammen leirikeskuksen läheltä, josta polkua voisi kulkea sopivan matkaa sekä etelän että pohjoisen suuntaan.
Leirikeskukselle menevän tien varressa on tilaa muutamalle autolle. Kyseessä ei ole polun virallinen P-paikka, mutta se on kuitenkin lähtöpaikkana mainittu Äänekosken kaupungin sivuillakin.
Aluksi päätimme tavoitella karttaan merkittyä kotaa. Olimme nälkäisiä, ja kota voisi tuulisena ja hieman kylmänä päivänä tarjota kannonnokkaa miellyttävämmän ympäristön syödä eväitä.
Ohralanvuoren rinnettä etenevän polun varressa on kaunista havumetsää, ja itse kotakin on kohtuullisen viehättävällä paikalla.
Kodalla ruokailtuamme palasimme takaisin leirikeskukselle ja jatkoimme sitten pohjoiseen, Kaakkovuoren näkötornin suuntaan. Alkumatka edettiin hiekkatietä pitkin, mutta muuten maasto oli tälläkin suunnalla oikein kaunista.
Kaakkovuoren näkötorni on palvellut ulkoilijoita jo reilun parinkymmenen vuoden ajan. Torni on varsin korkea (17 m), mutta häviää silti tältä osin esimerkiksi Vanuvuoren näkötornille. Nyt niitä puuttuvia metrejä olisi tarvittu, sillä läheiset puut ovat kuroneet rakennelman kiinni.
Puiden välistä kurkkien voi kuitenkin aavistella, että alkuvuosina tornista on avautunut hieno maisema moneen suuntaan; onhan Kaakkovuori itsekin jo 180 metrin korkuinen. Tällä kertaa ei Mauristakaan ollut apua, koska en kovan tuulen vuoksi tohtinut lähettää sitä ilmaan.
Lähellä tornia on kummallinen katettu kivi. En ajatellut kiven itsensä kaipaavan suojaa, mutta katoksen alla ei näkynyt muutakaan erityistä.
Kun pikainen nettihaku ei ratkaissut mysteeriä, tiedustelin asiaa ChatGPT:ltä, joka yllätti järkevänoloisella vastauksellaan:
"Kaakkovuoren näkötornin lähellä sijaitseva outo katettu kivi tunnetaan nimellä Vapaussodan muistomerkki. Se on pystytetty Äänekoskella vuoden 1918 sisällissodan eli vapaussodan muistoksi. Kiven katos suojaa kiveä ja sen ympärille rakennettua muistomerkkiä, joka on omistettu paikallisille valkoisen armeijan puolella taistelleille.
Kiven yhteyteen liittyy historiakertomuksia ja se symboloi tärkeää osaa paikallista historiaa, joka juontaa juurensa sisällissodan tapahtumiin. Muistomerkki on yksi monista alueen historiallisista kohteista, jotka kertovat paikallisesta menneisyydestä."
Vuoren rinteessä vastaantullut rouva tuntui meidät kohdatessaan hieman säikähtävän. Itse asemoin aina toiminnallisuuden tyyliseikkojen edelle, mutta ehkä pipon päälle vedettyine lippalakkeineni näytin hieman tuonpuoleisesta saapuneelta, mikä saattoi polun teema huomioiden olla rouvalle liikaa.
Retken jälkeen täytyi viimein löytää ratkaisu yöpaikkaongelmaan. Olimme menomatkalla poikenneet Konneveden satamassa katsastamassa paikallisen matkaparkin tilanteen. Parkki saattaisi olla avoinna, mutta täyttä varmuutta asiaan ei syntynyt, ja lisäksi paluu Konnevedelle vesittäisi ajatuksemme Keiteleen ympäriajosta.
Toinen vaihtoehto oli etsiä joku puskaparkki, jollainen saattaisi löytyä esimerkiksi Mörköpolun eteläisen lähtöpisteen lähellä olevasta silmukasta. Mutta kannattaako pimeänä syysyönä hakeutua keskellä metsää, Mörkökosken ja Mörkömäen väliin? Enpä tiedä... ja totta puhuen koko ajatuskin alkoi kauhistuttaa.
(Jälkeenpäin kävi myös ilmi, että kyseisen Etelälahdentien molemmissa päissä on ajokieltomerkki.)
Lopulta lähdimme ajamaan Ouluntietä Viitasaaren suuntaan, mahdollisesti Lossisaaren matkailukeskukseen asti. Vaikka matka ei ollut tolkuton, sen aikana alkoi näyttää siltä, että emme ehtisi perille paikan aukioloajan puitteissa.
Myöhempikin majoittuminen olisi saattanut onnistua, mutta teimme silti vielä yhden kurssimuutoksen, ja jatkoimme Ouluntietä Pihtiputaalle asti. Sieltä löytyisi meille ennestään tuttu Niemenharjun matkailukeskus, joka aikoinaan valittiin maailman hienoimmaksi huoltoasemaksi.
Niemenharju olikin tähän tarpeeseen hyvä valinta. Illalla pääsi saunaan, ja muutenkin puitteet olivat kohdallaan.
Mutta miten on mahdollista, että 1,5 litran limsapullo maksaa Nesteellä kuusi euroa? Ehkä kyseessä on myös maailman kallein huoltoasema, joka tyyriin hinnan vastapainoksi tarjoaa hyvät palvelut.