Luonnon akrobatiaa

Syyskuu 2024 alkoi hyvissä merkeissä. Tai ainakin sään puolesta kaikki oli kohdallaan, sillä satunnaisista sadekuuroista huolimatta ilman lämpötila huiteli edelleen +20 C -lukemissa. Ei aivan poikkeuksellista, mutta retkeilyautoilua ajatellen oikein miellyttävää. Vain muutama vuosi sitten likipitäen samoihin aikoihin maa oli jäässä ja puut huurteisia.

Syyskuisen lomaviikkomme alussa kaikki lomakohteen valintaan vaikuttavat mittarit osoittivat Itä-Suomeen. Lieksan ja Ilomantsin suunnalla olisi poutaisinta, lämpimintä ja aurinkoisinta, ja lisäksi maamme itäinen kolkka on verrattain lähellä kotia.

Pohjois-Suomi kiinnosti silti myös, koska taakse jäävän kesän Lapin reissut olivat varsin onnistuneita. Jopa eteläinen Suomi vilahteli keskusteluissa, ja pohdimmekin mahdollisuutta lähteä Kasnäsiin, josta löytyvässä kylpylässä joskus nuoruusvuosina poikkesimme. 

Käytettävissä oleviin päiviin nähden sekä Lappi että Kasnäs tuntuivat kuitenkin kovin kaukaisilta. Emme silti halunneet heti sulkea ainakaan Lapin porttia, joten lähdimme aluksi ajamaan kohti Kuhmoa, tarkemmin sanoen Peurajärvelle.

Peurajärven alue on matkailuautoilijoiden suosiossa. Varsinaisen Peurajärven rannoilla tosin on lähinnä mökkimajoitusta, mutta muiden järvien ympäriltä löytyy myös matkailuvaunumerkillä osoitettuja paikkoja.

Itse päädyimme Mäntyjärven kaakkoisrannan P-alueelle, jossa olemme ennenkin majailleet. Tilavan pysäköintipaikan lähellä on nuotiopaikka laavuineen, eikä uimarantakaan ihan huonoimmasta päästä ole, jos syyskuussa helle sattuisi vielä ahdistamaan.

Lähellä olevista retkikohteista merkittävin on Hiidenportin kansallispuisto, mutta myös Peurajärven alueella menee mukavia polkuja. Mäntyjärven kierto on niistä pisin, mutta itse lähdimme kiertämään Iso-Valkeista, jonka varrelta pääsee halutessaan myös läheisellä Paistinvaaralla olevalle Kärnänkivelle.

Jos päätyy Iso-Valkeisen kierrokselle, ei Kärnänkivellä oikeastaan kannata jättää käymättä, koska se lisää matkaa vain parin kilometrin verran. Kysehän on painovoimaa näennäisesti uhmaavasta irtolohkareesta, jonka voisi kuvitella samantien vierivän mäeltä alas, mutta näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Kiven pysty asento on joskus herättänyt epäilyjä, että se on nostetty pystyyn ihmisen toimesta.

Selvittääkseni asiaa pyysin tekoälyä luomaan havainnekuvat, joista ilmenee, miten kivi on mahdollisesti jääkauden aikana päätynyt nykyiselle paikalleen...

... tai miltä vaihtoehtoisesti näyttäisi, mikäli Kärnä-niminen henkilö pystyttäisi kiveä. 

Kuvista on aistittavissa, että tekoäly ottaa positiota jääkausivaihtoehdon puolesta. Itse haluaisin ajatella, että Kärnähän sen kiven on pystyttänyt, mutta en ole täysin vakuuttunut käytetystä menetelmästä.

Omituisesta asennostaan huolimatta kivi seisoo paikallaan verrattain tukevasti. Lähinnä mietityttää se, miten lohkareen rapautuminen vaikuttaa sen tasapainoon. Jos sopivasta kohtaa irtoaa riittävän iso pala, möhkäle voinee mennä nurin. Kivi on suojeltu, joten asiaa ei ole syytä tutkia sen enempää.

Iso-Valkeisen aurinkoisella etelärannalla syksystä ei ollut tietoakaan. Tai jos kesän ehtoon jostain havaitsi, niin ehkä siitä, että muurahaisten vilinä oli hiljentynyt. Löysin rantahietikolta tasan yhden muurahaisen, joka päämäärättömän oloisesti säntäili edestakaisin.

Mitähän ajatuksia muurahaisen mielessä mahtoi liikkua, kun lajitovereita ei näy missään, ja talvi on tulossa? Jos Kärnänkiven yhtään täytyy ponnistella pysyäkseen pystyssä, myös muurahaisen henkinen tasapaino lienee ollut koetuksella.

Peurajärven maastossa on sulan maan aikaan miellyttävää liikkua. Harjuja ja järvien rantoja pitkin etenevät polut ovat helppokulkuisia, ja tarvittassa Käärmesärkän kautta voi jatkaa vaikka Hiidenporttiin.

Syyskuussa illat väkisinkin jo kylmenevät, mutta samalla aamusumut tuovat oleskeluun oman lisämausteensa.