Kaiken rajallisuudesta

Patikoimme hiljattain kohteessa, joka maastonsa puolesta toi mieleeni jonkun vanhan Ruotsissa tekemäni retken. Se sai minut muutenkin vilkuilemaan taustapeiliin ja muistelemaan, millaisia reissuja vuodet ovat tuoneet tullessaan. Ja ehkä sitäkin, millaisia saattaisi vielä olla edessä.

Olen kulkenut näitä polkujani parisenkymmentä vuotta. Aluksi retket olivat lyhyitä päiväretkiä, sitten vähän pidempiä vaelluksia, ja nykyään taas kuljetaan päiväseltään, kun Reiska on korvannut teltan.

Suhtaudun tähän hommaan melko maanisesti, joten kilometrejä on kertynyt paljon. Tarkkaa määrää en silti ole laskenut, koska asialla ei varsinaisesti ole merkitystä, vaikka retkistä tällaista blogimuotoista päiväkirjaa pidänkin.

Ehkä jossain vaiheessa kohteita ja reittiosuuksia olisi silti kannattanut alkaa pisteyttää, muiden iloksi edes. Vuosien myötä asiaan on syntynyt näkemystäkin. Jälkikäteen homma on hankalaa, mutta jonkinlaisen top-listan voisi ehkä joskus rakentaa. Tosin hieman subjektiivinen aihehan tämä on.

Vaikka olen kulkenut paljon, minulla ei ole kokemusta erityisen vaativista vaelluksista. Omat reissut on tehty enimmäkseen kevään ja syksyn välisenä aikana, ja yleensä melko helpossa maastossa.

En silti enää nykyään lähtisi kaikille sellaisille reissuille, joita nuorempana tein. Ikä tuo mukanaan rajoitteita, jotka on hyvä tunnistaa. Ja ehkä myös ymmärrystä siitä, mikä on järkevää ja mielekästä.

Suomessa on pääosin helppo kulkea, mutta jo Pohjois-Ruotsissa moni asia on toisin: vuoret ovat suurempia, joet vuolaampia, ja jäätikötkin tuovat retkeilijän soppaan oman mausteensa. Tosin kyllähän se soppa sitten paikoin maistuukin hyvältä.

Todennäköisesti haastavimman retkeni olen tehnyt Stora Sjöfalletin kansallispuistossa. Kilometrimääräisesti matka ei ollut erityisen pitkä, mutta paikoin hankala maasto vaikeutti kulkemista. Ja vaikka olin hyväkuntoinen, olin hieman tottumaton.

Ikääntyminen tarkoittaa samalla luopumista joistakin haaveista. En ole koskaan vaeltanut Sarekissa tai noussut Kebnekaiselle, vaikka molemmat olivat pitkään työlistalla. Kuntopohja riittäisi edelleen, mutta kroppa muuten jo vastustelee. Ja nykyään tuntuu myös siltä, että Ruotsin tunturit ovat kovin kaukana.

Mutta mistäpä sitä varmaksi tietää, ei kulkemista haittaava kynnys ihan ylittämätön vielä ole. Yksin vaeltaminen ei kuitenkaan tällä erää suuremmin houkuta, vaikeassa maastossa ainakaan.

Nuorempana asiaa ei samalla tavalla ajatellut, mutta nykyään riskeihin kiinnittää enemmän huomiota. Väärin valittu joen ylityspaikka johtaa helposti ongelmiin, ja sateella tai hämärässä pienetkin jyrkänteet voivat olla vaarallisia. Kerran oli käydä huonosti, kun loikkasin pää edellä puusta törröttävään oksaan, jota en vasta-auringon vuoksi huomannut.

Toisaalta samaan hengenvetoon on todettava, että helpossa maastossa on mukava kulkea yksinkin. Joskus tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse mukautua toisten tarpeisiin, vaan riittää, että tulee toimeen omien ajatustensa kanssa.

Lueskelen toisinaan vanhoja retkilehtiä, jotka vuosien jälkeenkin tuntuvat yllättävän tuoreilta, ainakin retkikohteista kertovien juttujen osalta. Nyt kuitenkin huomaan, että niiden sisältämä varustekohkaaminen on alkanut ärsyttää minua. 

Tämä on siinä mielessä erikoista, että pidin itsekin aiemmin tärkeänä sitä, että varusteista ei ainakaan tingitä. Vuosien myötä kaikenlaista sälää onkin sitten kertynyt paljon, mutta suurin osa siitä lojuu nyt tyhjän panttina kaappien hyllyillä. Ehkä vähempikin määrä olisi riittänyt.

Retkeilyautoilu on muuttanut omien reissujen luonnetta, kun yöpymisvälineitä ei enää tarvitse kantaa mukana. Ducatolla ei pääse kaikkien kohteiden viereen, mutta riittävän syvälle korpeen kuitenkin.

Kantamusten väheneminen on hyvä asia, sillä olen viime vuosina huomannut nivelongelmien - etenkin käsissä, mutta onneksi ei vielä jaloissa - lisääntyneen. Myös niskasärky on toistuva kiusa etenkin pidempien retkeilyjaksojen jälkeen. Johtuneeko tuo sitten repun ja kameran kantamisesta, vai pelkästään elimistön rappeutumisesta, en tiedä.

Onneksi peruskuntoni on edelleen hyvä. Nuorempana yksi mieluisimpia asioita oli juosta helteellä hyvää musiikkia kuunnellen. Etenkin pienen juoksutauon jälkeen oli helppo päästä flow-tilaan, jossa matka eteni kuin itsestään. Tällaiset tuntemukset kuitenkin katosivat elämästäni jossain 45 - 50 ikävuoden paikkeilla, ja nyt jäljellä on enää juoksemisen vaiva.

Kaikella siis on rajansa, eikä ikä tosiaankaan ole vain numero, vaikka niin väitetään. Toisaalta täytyy olla kiitollinen siitä, että vaikka vauhti on hidastunut, juokseminen on yhä mahdollista. Nykyään lenkille lähteminen kuitenkin edellyttää toisenlaista motivaatiota kuin ennen.

Kulkeminen on silti edelleen tärkeää, ja kulkisin mielelläni enemmänkin, ellei yhteiskunnan oravanpyörä jarruttaisi menoa. Siitä vain on hankala päästä pois.