Marsin ympäri

Jällivaarassa aloimme pohtia, että pitäisiköhän poiketa Nikkaluoktassa. Sinne voisi pystyttää telttansa, ja retkeillä sitten lähiympäristössä, kuten Årrenjarkassakin tapasimme tehdä.

Asiaan kuitenkin liittyi muutamia epävarmuustekijöitä kuten se, että Nikkaluokta on Kungsledenin ja Kebnekaisen lähellä. Paikka saattaisi kesäkuukausina olla sietämättömän ruuhkainen.

Koska Nikkaluokta tuntui sopivan matkarytmiimme, päätimme ottaa riskin, ja lähdimme ajamaan kohti Kiirunaa.

Kiire ei silti ollut, koska halusimme odottaa Kebnekaisea lähestyvän sadealueen väistymistä. Matkan varrelle mahtuisi siten joku pienempikin retkikohde.

Tarpeen täytti Skaulon itäpuolelta löytyvä Marsijärven alue, joka ainakin nimensä perusteella kuulosti miellyttävän syrjäiseltä paikalta.

Pohjimmiltaan kyseessä on virkistyskalastusalue, mutta järven ympäri menee viitisen kilometriä pitkä polku, jonka varrella on kartan mukaan useita laavuja ja tulipaikkoja. Paikka soveltuisi siis myös kevyeen päiväretkeilyyn.

Marsijärven parkkipaikalla ei näkynyt muita, vaikka päivä oli todella hieno. Ehkä kala ei nyt liiku eikä käy pyydykseen.

Lähdimme lompsimaan järveä ympäri. Jo muutaman sadan metrin jälkeen eteen tuli mukavan oloinen nuotiopaikka, joka oli rakennettu liikuntarajoitteisia ajatellen. Tulipaikan jälkeen polku muuttui kapeammaksi.

Etenimme kiireettä rantaa myötäilevällä polulla, kun järven pinta yhtäkkiä alkoi väreillä. Mitähän sieltä paljastuisi? Kaunislammella vieraillessamme opin, että syrjäisissä vesissä voi asustaa vaikka minkälaisia otuksia.

Otin kameran esiin ja zoomasin kohti veden pintaa. Voi hyvänen aika sentään, sukellusvene! Mahdollisesti venäläinen Oscar II -luokan alus. Siellä se lammessa väijyi, mitä ilmeisimminkin vakoilutehtävissä.

Pitäisikö kuninkaan saada tietää? Toisaalta ruotsalaisten asiat eivät varsinaisesti kuulu meille. Päätimme unohtaa koko asian ja jatkoimme matkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Polun varrella olleet laavut muistuttivat ulkoisesti Snjerakilla näkemiämme rakennelmia. Parhaat niistä olivat kauempaa katsottuna ihan hienoja...

... mutta kun sisälle kurkkasi, jonkinlainen tyhjyys valtasi aina mielen. Toisaalta kamina voi kylmällä kelillä olla käteväkin. Nyt sitä ei tarvittu.

Jostain Marsijärven takaa kuului meille vieraiden lintujen ääniä. Eivät järvellä näkemämme linnutkaan sen tutumpia olleet, mutta tuntuivat nauttivan kesästä siinä missä mekin.

Marsijärvellä lienee joskus enemmänkin väkeä, mutta nyt polulla ei tullut ketään vastaan. Maastonsa puolesta paikka näytti lähinnä Kuusamolta, ja välillä pitikin muistuttaa itseään siitä, että Lapissahan tässä kuitenkin ollaan.

Vesirajan takana paistaa aurinko

Årrenjarkan tunturikylä oli mukava paikka, ja siellä olisi voinut oleilla pidempäänkin. Telttapaikka oli riittävän hyvä, ympäristö rauhallinen, palvelut lähellä, ja hintakin kohtuullinen (240 SEK).

Toki Suomestakin löytyy samanlaisia - ainakin kansallispuistojen liepeiltä - mutta tavallisilla leirintäalueilla teltan pohjaksi on usein tarjolla vain jalkapallokentän kokoinen hiekka- tai nurmialue.

Leiriytymisen aikana huomasimme, miten monikäyttöisiä auton pesuliinat oikeastaan ovat. Eihän niitä autopesun jälkeen tule käytettyä, mutta matkustettaessa liinaa voi käyttää ainakin laudeliinana, pyyhkeenä ja pöytäliinana. Ei ehkä samaa liinaa eikä tuossa järjestyksessä, mutta kuitenkin.

Årrenjarkasta lähdettyämme matkasuunnitelma oli vähän levällään, mutta otimme suunnan kohti Jällivaaraa. Kvikkjokkin tiellä pysähdyimme hetkeksi hauskalle hiekkadyynille, joka kurotti kohti järveä.

Alkukesästä dyyni todennäköisesti on veden peitossa ja syksymmällä muuten karu, mutta helteisenä päivänä rannalla oli kiva tepastella, vaikka hiekka olikin paikoin karkeaa.

Osa Pohjois-Ruotsin järvistä (kuten Stora Lulevatten) on säännösteltyjä, joten niiden veden pinta voi vaihdella metrikaupalla. Saggat ei liene sellainen, vaikka jonkinlainen patorakennelma Tjåmotisin pohjoispuolella kartassa näkyykin. Säännöstely vaikuttaisikin matalaan niemeen melkoisesti.

Kaukokin ilahtui päästessään lentämään siniselle taivaalle. Ihan miten tahansa niemen ympärillä ei kuitenkaan voinut kurvailla, koska paikka sijaitsee aivan lentorajoitusalueen vieressä. Ruotsissa tällaiset alueet selviävät kätevimmin nettipohjaisella sovelluksella (vrt. Droneinfo Suomessa).

Hieman ennen Porjusta pysähdyimme vielä padolla (Harsprånget Kraftverk), jolla säädetään voimalaitoksen vedenjuoksua. Patoluukut kai joskus avataan isostikin, mistä varoitetaan padon alapuoliselle alueelle menevällä polulla.

Eipä tulva-alueelle varsinaista hinkua ollut, mutta lähetin silti vaarallisten tilanteiden erikoismiehemme tutkimaan paikkaa. Kauko hiukan vierasti ajatusta ja vikisi mennessään, mutta selvisi tilanteesta kuivin propellein.

Porjuksen vesivoimala lienee Ruotsin suurin lajiaan. Maailmansotien vuoksi vuosikymmeniä kestäneeseen hankkeeseen selvästikin liittyi haasteita, mistä todisti rakennustöissä menehtyneiden muistoksi pystytetty muistomerkki.

Puurajan takana paistaa aurinko

Vietettyämme yön Årrenjarkassa päätimme seuraavana päivänä lähteä päiväretkelle Kvikkjokkiin. Tunturiaseman tilavalle parkkipaikalle oli hyvä pysäköidä, ja erilaisia reittejä oli tarjolla vaikka useamman päivän tarpeiksi.

Osa poluista oli kuitenkin sellaisia, että niille päästäkseen olisi pitänyt vuokrata venekyyti, mitä hiukan vierastimme. Niinpä lähdimme nousemaan kohti Snjerakia, koska se vaikutti yksinkertaisimmalta vaihtoehdolta.

Snjerakille menevää polkua kuljetaan paljon, ja se olikin paikoin kivinen. Reitin ensimmäiset kilometrit olivat muutenkin puuduttavia, koska verrattain terhakasti nouseva polku puski korkean havumetsän läpi, eikä rinteestä juurikaan nähnyt ympärilleen.

Matkan varrella oli nuotiopaikka ja pari laavua, joista ei kuitenkaan ole paljon hyvää sanottavaa. Suojat olivat karuja, ja töhritty täyteen kirjoituksia. Tuntuu muutenkin olevan tapana siellä päin.

Kun puuraja lopulta tuli vastaan, maisema avartui kertarysäyksellä. Yhtäkkiä pohjoisessa näkyivät Pårte ja muut Sarekin huiput, ja lännessä vastaavasti Tarrekaise. Hienoa!

Snjerakin varsinaiselle huipulle oli vielä matkaa, mutta polun varrelle osui autiotupa, jossa oli hyvä kerätä voimia syömällä eväitä. Tuvassakin tuntui olevan jotain outoa, ja lopulta tajusin, mikä tunteen aiheutti: laminaattilattia.

Tuvan takaa polku jatkui myös kaakkoon ja edelleen kohti Årrenjarkaa. Näin jälkikäteen ajatellen mukava retki olisi syntynyt niinkin, että matkustettuaan bussilla Kvikkjokkiin olisi patikoinut tunturin kautta takaisin Årrenjarkaan.

Aurinkoinen päivä joka tapauksessa tarjosi mukavaa vaihtelua niille maisemille, joita Suomen retkillään yleensä näkee. Tänne voisi tulla uudestaankin.

Pieni järvi, suuret vuoret

Ensimmäinen varsinainen Ruotsi-kohteemme oli Kvikkjokk. Emme tosin aluksi ajaneet sinne asti, vaan jäimme yöksi Årrenjarkan tunturikylään, joka sijaitsee parikymmentä kilometriä ennen Kvikkjokkia.

Kvikkjokkin tunturiasema - jota aluksi kaavailimme yöpaikaksi - vaikuttaa nettikommenttien perusteella vanhalta, ja kaipaa jo kunnostusta. Omaa kokemusta asiasta ei tosin ole, mutta Årrenjarkaan poikettuamme päätimme joka tapauksessa pystyttää telttamme Saggat-järven rantaan.

Illalla oli vielä sopivasti aikaa, joten lähdimme kipuamaan läheiselle Årrevarelle. Polku oli käytännössä mönkkäriuraa eikä edes kovin pitkä, mutta 522 metriä korkealle vaaralle nouseminen vei silti hetken.

Årrevaren pohjoispuolelta näkyi Sarekin huippuja...

... ja etelämpää taas avautui kolimainen maisema Saggat-järvelle. Tosin pieni järvihän se on, jos Pieliseen verrataan, heh.

Vaaran laelta löytyi myös laavu, joka ruotsalaiseen tapaan oli hiukan vaatimaton.

Myöhemmin illalla Årrenjarkaan saapui muitakin kansallisuuksia. Ensin lähellemme majoittui ruotsalainen pariskunta, joka rullasi matkailuautostaan ulos markiisin, ja asettui sen alle retkipöytineen juomaan viiniä.

Hetkeä myöhemmin paikalle kurvasi vielä saksalainen seurue, joka nosti ylös retkeilyautonsa kattoon rakennetun nukkuma-alkovin, pystytti autonsa sivulle huvilateltan, ja asettui sen alle retkipöytineen juomaan viiniä.

Omat varusteemme olivat vaatimattomampia, mutta olimme silti tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin. Varsinkin aamut olivat miellyttäviä.

Ihan puihin taas

Syötteen kansallispuiston jäätyä taakse jatkoimme Ranua kautta kohti Haaparantaa. Ruotsiin siis pyrittiin, mutta tarkempi suunta ei ollut vielä selvinnyt. Kvikkjokkista ja Åresta puhuttiin, mutta varsinkin jälkimmäinen tuntui olevan kovin kaukana.

Lopulta tulimme siihen tulokseen, että Jämtlandiin on liian pitkä matka, ja käännyimme Luulajan paikkeilta kohti Jokkmokkia. Reitti kulki Haradsin kautta, jossa pysähdyimme Treehoteliin kahville.

Olen joskus selannut netissä treehotel.se-sivustoa, mutta enpä muista, että olisimme aiemmin poikenneet paikan päällä. Puuhotellin konsepti on joka tapauksessa mielenkiintoinen.

Majoitushinnat eivät ole erityisen edullisia, mutta jos puihin rakennetut hotellihuoneet kiinnostavat muuten, alueeseen on mahdollista tutustua omatoimisesti pientä korvausta (75 SEK) vastaan.

Äkkiseltään ajatus lähteä maksulliselle hotellikierrokselle tuntuu oudolta, mutta jos asiaan suhtautuu samalla tavalla kuin museokäyntiin, se on oikeastaan ihan OK.

Vajaat kymmenen hotellihuonetta on rakennettu metsäiseen rinteeseen muutaman sadan metrin päähän päärakennuksesta. On selvää, että puuhun majoittuessaan jostain täytyy tinkiä, mutta vessa sentään löytyy kaikista huoneista, jopa ufosta.

Rakennukset ovat pääosin melko pieniä, mutta suurimmat kätkevät sisäänsä useita huoneita. Mitä suunnitteluun tulee, kahdella rakennelmalla on kuulemma suomalaiset juuret.

Bird's nest on erinomaisen hauska...

... mutta omasta mielestäni näyttävin - tai oikeastaan näkymättömin - rakennelma on silti peilimäinen Cube.

Majoituksen hinta epäilemättä rajaa Treehotelin asiakaskuntaa, mikä lienee ihan tarkoituksellista. Ehkä nykyversion rinnalle voisi silti rakentaa myös "puskahotellin", johon rahvaallakin olisi varaa.

Puun latvoihin muutama tukeva laveri, ja niiden päälle Hilleberg Keroneita riittävien turvavarusteiden kera, ja köyhäkin olisi onnellinen. Kuumana päivänä ehkä jopa rikasta onnellisempi.

Perinteiset majoitusratkaisut kuitenkin soveltuivat omiin tarpeisiimme paremmin, joten jatkoimme yöksi Jokkmokkiin. Illalla oli vielä aikaa kirmata latupohjia pitkin, mikä tuntuikin pitkähkön ajomatkan jälkeen mukavalta.

Lammelta toiselle

Edellinen kesälomareissumme päättyi Syötteelle, ja minusta alkoi tuntua siltä, että voisimme palata sinne uudestaankin. Vaimolle asia kuitenkin tuli hiukan yllätyksenä.

• Miksi olemme taas täällä?
• Emme edelleenkään ole nähneet kuin pienen osan Syötteen poluista.
• No pitääkö ne kaikki polut nähdä saman kesän aikana?
• Ei välttämättä, mutta polulla ehtii myös miettiä loman jatkoa.

Meidän ei ehkä olisi kannattanut heinäkuun alussa poistua Syötteeltä lainkaan. Ajelimme joka tapauksessa taas samoille seuduille, ja majoituimme hotelli Iso-Syötteeseen pohtimaan lähipäivien ohjelmaa.

Hotellihuoneessamme oli hauska yksityiskohta. Huoneen TV toimi myös peilinä, joten siitä näkyi miellyttävä maisema, vaikka laite ei ollut päälläkään.

Tutustuaksemme Syötteen kansallispuistoon tarkemmin päätimme tällä kertaa kurkata puiston länsipuolelle. Niinpä hakeuduimme seuraavana aamuna Ruuhensuon parkkipaikalle, ja lähdimme patikoimaan Kaunislammen kautta kohti Kuittilammen laavua.

En tiedä, mistä Kaunislampi on saanut nimensä, koska se ei ole erityisen kaunis, pikemminkin kivinen ja karu. Kallioiset reunat olivat paikoin jyrkkiä.

Lisäksi lammessa uiskenteli kummallisia olioita, jotka seurasivat meitä mulkosilmillään. Ajatus lampeen horjahtamisesta oli pelottava.

Olin ensimmäisen lomareissun jälkeen miettinyt, voisinkohan jotenkin pienentää retkillä kantamani kamerajärjestelmän painoa. Sitten keksin, että minähän voin ottaa mukaan toisenkin kameran!

Samsungin peilitön järkkäri kulkee kevyesti kaulassa, ja voin säilyttää painavampaa Nikonia repussa. Kun kaulaan kohdistuu vähemmän painetta, veri kiertää päässä paremmin, ja ajatus on kirkkaampi.

En kuitenkaan soveltanut uutta käytäntöä kuin Kaunislammen kierroksen ajan. Samsung NX2000 tuntui Nikonin jälkeen vähän heppoiselta, eikä mukana ollut objektiivikaan ollut retkikäyttöä ajatellen riittävän monipuolinen.

Kaunislammen ja Kuittilammen välinen etappi oli enimmäkseen mukavaa kulkea. Vajaan parin tunnin jälkeen saavutimmekin retkemme kääntöpisteen.

Kuittilammen laavu ei sijaitse aivan lammen vieressä, ja rantaan päästäkseen täytyykin ensin lompsia kohtalaisen leveän suokaistaleen yli.

Lähestyin lampea käsienpesutarkoituksessa, mikä olikin jännittävä kokemus. Lampea reunustava suo oli notkuvaa sorttia, ja luulen, että se vain kellui lammen päällä. Kädet kyllä tulivat puhtaiksi, mutta paluu laavulle tapahtui merkittävän nopeasti.

Patikoidessamme takaisin autolle minua alkoi kovin laulattaa.

Tiu tau tiu tau tili tali tittan
sirkat soittaa salolla,

pikkuiset peikot ne piilossa pysyy
kirkkaalla päivän valolla.

Vaimo ei arvostanut taiteellista hetkeäni, mutta itse aloin miettiä, voisikohan retkeillessä kantaa mukanaan keytaria. Kamerasta pitäisi ehkä tällöin luopua, mutta soittaminen voisi muuten keventää matkantekoa.

Ajatus vaikutti hyvältä, mutta se saattoi johtua vain siitä, että painavampi kamera haittasi taas verenkiertoani. Minun ehkä täytyisi tehdä asialle jotain.

Makeaa elämää

Hankin viime kesänä Norjasta Nugatti-merkkistä pähkinäsuklaalevitettä, joka onkin ollut retkikäytössä mainio tuote. Toisin kuin vaikkapa juusto, se ei heti tykkää huonoa, vaikka ulkona olisi lämmintäkin. Lisäksi tuubista tuotetta on verraten helppo levittää leivän päälle tai sämpylän väliin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin on käynyt Nugatti-tuubeillekin. Parasta ennen -päiväys meni itse asiassa ohi jo aiemmin, mutta muutama kuukausi sinne tai tänne ei tuntunut vaikuttavan tuotteen laatuun.

Harmikseni en ole löytänyt samanlaisia tuubeja Suomesta. Sittemmin kuitenkin bongasin Prismasta kilpailevan yrityksen Nutella-suklaalevitettä.

Levitettä myydään samanlaisissa yksittäispakkauksissa kuin mihin voi tai margariini on tapana pakata. Tuubiin verrattuna ratkaisu ei vaikuttanut yhtä kätevältä, mutta ostin niitä silti, koska muutakaan ei ole aikoihin ollut tarjolla.

Lyhyen kokeilun perusteella sanoisin, että maultaan molemmat tuotteet ovat hyviä; olkoonkin, että oikea makeuttamaton pähkinävoi olisi vielä parempaa. Rasiatyylinen pikkupakkaus ei sen sijaan ole retkioloissa käytännöllinen.

Tarkoitus tietysti on, että tuote kaivetaan pakkauksesta veitsellä tai muulla välineellä. En kuitenkaan haluaisi pitää sellaista mukana, enkä varsinkaan olla jatkuvasti puhdistamassa sitä.

Niinpä olen päätynyt dippaamaan leipää levitteeseen, mutta sekään ei ole kätevää, koska pieni ja kulmikas rasia on vaikea kaapia puhtaaksi. Lisäksi homma on vaarallisen sotkuista.

Avattu pakkaus myös vetää hyönteisiä puoleensa magneetin lailla. Ja senhän arvaa, miten hyttyselle käy, jos yksikin sen jaloista tarttuu suklaalevitteeseen.

Toivon siis yhä löytäväni Nugatti-tuubeja jostain. Onneksi Nutella-rasioita voi hätätilassa käyttää hyönteisansana, mikä tarjoaa mahdollisuuden luopua hyttyssavuista ja muista myrkyistä.

Monta vaaraa ompi eessä

Syötteelle matkatessamme kaavailimme, että palaisimme vielä kerran itärajan tuntumaan, mahdollisesti Vartiuksen kulmille. Kun aamu Iso-Syötteellä valkeni, päätimme kuitenkin ajaa Kuopioon Puolangan kautta.

Matkalle nimittäin osuisi monta kivan näköistä vaaraa, joista suurin osa oli meille vieraita: Petäjävaara, Haapuanvaara, Haukivaara, Teerivaara, Siikavaara, Nuottivaara, Portinvaara, Kuirivaara, ... Ja kaikki nämä UKK-reitin varrella!

Yhden päivän aikana ei kovin montaa mäkeä koluaisi, joten päätimme aloittaa lähimpänä Syötettä olevasta kohteesta. Ajoimme auton Kaakkurinlammen liepeille, ja lähdimme lompsimaan kohti Taimenmutkan autiotupaa.

Alkumatkasta polku ylitti Sulasuon, jossa kasvoi hauskoja heinäpäitä.

Yhdellä niistä oli hassu huivikin!

Puolangalta Syöttelle etenevän UKK-reitin opasteet olivat yleisesti ottaen todella laadukkaita, ainakin polun pohjoispäässä. Niiden kanssa on nähty vaivaa!

Lähempänä Taimenmutkaa polku oli sateen jälkeen hiukan sotkuinen, mutta Naamanganjoki virtasi kuitenkin kauniisti vieressä.

Taimenmutkan tuvan edustalla oli nuotiopaikka, jonka luo pysähdyimme kahvittelemaan. Ihmettelimme hetken, kun joku näytti sammuttaneen nuotion hiekalla, vaikka joki virtasi vieressä.

Kohta asia kuitenkin sai selityksensä. Hiukan hankalasti saavutettavasta vesirajasta löytyi laituri, joka epäilemättä helpottaa rantautumista, mutta ei siltä kyllä vettä yllä kauhomaan. Joku kolehtihaavin tyyppinen ratkaisu olisi selvästikin ollut tarpeen.

Kahvihetken jälkeen lähdimme paluumatkalle. Kaakkurinlampi jäi lähtiessä tarkistamatta, joten koukkasimme vielä sen kautta juodaksemme lisää kahvia.

Puissa olevista palojäljistä päätellen lammen rannalla oleva laavu on hiljattain palanut, ja paikalle olikin nyt rakennettu uusi laavu. Laudoista tehty suoja oli vähän steriilin oloinen, mutta epäilemättä ajaa asiansa.

Alkoi vaikuttaa siltä, että Taimenmutka jäisi lomamatkamme viimeiseksi retkikohteeksi. Mielessä tosin vilkkui vielä ajatus pysähtyä yhdeksi yöksi Vuokattiin ja Hiidenporttiin, mutta lähestyvä sadealue johdatti meidät pikemmin kotiin.

Se olikin jälkikäteen ajatellen hyvä juttu, koska samalla vältyimme sekaantumasta sotkamolaisten ABC-gateen. Subbekin arvosti valintaamme.