Pian tuon jälkeen minusta alkoi tuntua, että meidän pitäisi lähteä Patvinsuolle. Lämpöaallon helliessä suolla olisi ihan erilaista kuin edellisellä kerralla, viime syksynä.
Vaimo ei jostain syystä innostunut asiasta, mutta Kauko sentään lähti mukaan. Suuntasimmekin heti töistä päästyäni viikonloppuretkelle kohti itärajaa.
Patvinsuolle on jonkin verran matkaa, mutta halusin ajaa sinne jo perjantaina, jotta koko seuraava päivä olisi käytettävissä retkeilyyn. Perille päästyämme leiriydyimme Suomunjärven rantaan.
Illalla oli ylimääräistä aikaa, ja kun aurinko vielä paistoi hienosti, lähdin kävelylle Kuikkaniemeen.
Iltapalaa tehdessäni huomasin, että olin viime kesänä ostanut kaasukeittimeen uuden polttimen. Hyvä juttu, edellistä pitikin koko ajan säätää!
Uusi poltin (MSR PocketRocket 2, luulisin) paloi mukavan tasaisesti, tosin hämmentävän pitkään se vettä kuumensi. Ehkä en vanhojen tottumusten vuoksi ollut säätänyt sitä riittävän suurelle teholle.
Suomu on verrattain rauhallinen paikka, mutta yöllä kurjet intoutuivat melskaamaan suolla. Tämä selvästikin hermostutti Kaukoa, koska linnut ja kopterit eivät yleisesti ottaen ole hyvissä väleissä. Dronet taitavat ärsyttää lintuja, jotka joskus hyökkäilevät kopterien kimppuun.
Rauhoittaakseni Kaukoa otin sen viereeni nukkumaan. Loppuyö menikin hyvin, ja ehdin aamulla jo touhuta tovin, ennen kuin Kauko viimein heräsi.
Sitten oli aika hakeutua suolle. Patvinsuolla on paljon polkuja, ja varsinkin kaakkoiskulma oli itseltäni näkemättä. Niinpä päätimme tällä kertaa tavoitella Koiteretta, joka satoine saarineen rajaa Patvinsuota etelässä
Lähdimme liikkeelle Jokivaarankankaalta, josta etenimme kohti Majaniemeä. Matkalla teimme piston Teretin polulle käydäksemme Halosenniityllä, jota viime syksynä lähestyin vastakkaisesta suunnasta. Niityllä oli märkää.
Majaniemessä oli jotenkin rytöistä rannalle kaatuneiden puiden vuoksi. Laavua niemestä ei löydykään, mutta rantatöyräällä oli muutama telttapaikka.
Majaniemestä Pirskanlammen suuntaan mennessä polku kapeni, emmekä lopulta jatkaneetkaan sitä kuin Hietaniemeen asti.
Vaikka palasimme autolle samaa reittiä kuin mennessäkin, paluumatkalla polku näytti ihan erilaiselta. Äkkiä havahduin siihen, kun joku eläin rymisteli puskista karkuun. Ensin luulin sitä karhuksi, mutta kyseessä taisikin olla porsas.
Hetkeä myöhemmin havaitsin kuitenkin ihan oikean karhun, joka makasi varvikossa! Kyseessä oli vihreä panda, joita ei näillä leveyksillä yleensä tapaa.
Karhulla oli reppu selässä, joten se lieneekin tullut jostain kaukaa. Onneksi eläin vaikutti kesyltä; se tuskin olisi syönyt vaimoakaan.
Autolle palattuamme oli aika jättää Patvinsuo taakse. Kotimatkalla poikkesimme pikaisesti Ruunaalla, jossa Neitikoski tulvi yhä, vaikka metsässä oli rutikuivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti