Varrella virran

Kaavin ja Juuan rajalla virtaa erityisesti melojien suosiossa oleva Vaikkojoki. Sen rantamilla kulkee myös Vaikon vaellukseksi kutsuttu vaellusreitti, jota jostain kumman syystä on tähän asti vältelty

Reitti ei varsinaisesti ollut meille tuntematon, mutta nyt päätimme perehtyä Vaikon vaellukseen tarkemmin. Niinpä ajoimme autolla Rakkinekoskelle, josta lähtee polku kohti pohjoisempana olevaa Makkarasärkkää. Hienoja nimiä, muuten!

Alkuperäinen ajatuksemme oikeastaan oli autoilla Makkarasärkälle asti, mutta Rakkinekoskella olevan sillan ylittäminen epällytti. Olihan siinä ajokieltokin, mutta jos silta on niin heikko, ettei kaiteisiinkaan parane nojailla, liekö sillalle muutenkaan mielekästä ajaa autolla?

Oikeasti näytti siltä, että silta kaiteineen on hiljattain kunnostettu, mutta päätimme silti kunnioittaa liikennemerkkiä. Jätimme auton Rakkinekosken P-paikalle, ja lähdimme patikoimaan Vaikkojoen vartta ylös.

Vaikkojoki on jäänyt itselleni hiukan etäiseksi, enkä tiennyt, mistä ja mihin se tarkalleen ottaen virtaa. Kun karttaa katsoo, yläjuoksulta löytyy aika monen nimistä jokea, mutta lopulta vastaan kuitenkin tulee Vaikkojärvi. Eli kai se sitten on Vaikkojoki, joka Rakkinekoskessakin virtaa.

Jokien rantamilla on usein alkukesäisin märkää, eikä Vaikkojoki ollut tässä suhteessa poikkeus. Pitkospuita kyllä riitti satametreittäin, mutta ne olivat vähän rempallaan. Oltiinko niitä vasta laittamassa paikoileen, vai oliko tulva levittänyt ne miten sattuu? Pitkokset ainakin näyttivät melko uusilta.

Polkua ympäröivä märkä suo taisi herättää vaimossa vanhoja pelkotiloja, ja arvelinkin, että suohon kaatumisten maailmanennätys on taas kohta uhattuna.

Ennakko-odotuksista poiketen rouva sinnitteli suon yli kuivin jaloin. Hiukan myöhemmin eteemme kuitenkin tuli lisää kosteikkoja, jotka saivat itsenikin epäröimään ylitystä.

Onneksi Retkikartta opasti, että läheisen Rätkäle-Levän kautta pääsisi kiertämään kastelematta itseään. Tuota pikaa saavutimmekin Makkarasärkän, joka vaikutti... todella hienolta!

Polku eteni särkkää pitkin Vaikkojoen lipuessa vieressä, ja navakka tuuli sai ajoittain hongat humisemaan. Tarvitaanko vielä jotain muuta?

Pian havaitsimme laavun, joka oli rakennettu joen rantaan, ilmeisesti myös melojia ajatellen. Ruokahalua herättääksemme kävimme vielä Rajasuon laidassa kääntymässä, ja palasimme sitten laavulle kahvittelemaan.

Paluumatka eteni pääosin samoja jälkiä kuin mennessäkin. Takaisin Rakkinekoskelle päästyämme oli taas nälkä, joten söimme viimeiset eväät kosken partaalla olevalla nuotiopaikalla. Olisihan siinä ollut keittokatoskin, mutta ruoka loppui kesken. Ehkä ensi kerralla sitten.

Volokin jäljillä taas

Lyhyen lomamme viimeiselle päivälle olimme miettineet valmiiksi kaksi kohdetta. Ensin tavoittelisimme Sotkamon eteläpuolella olevalle Iso Peuralampea, ja sen jälkeen jatkaisimme kohti Sonkajärveä, Volokin polulle.

Iso Peuralampi ei ehkä ole maailmanluokan retkikohde, mutta kartan mukaan sinne menee polku ja perillä odottaa laavu, mikä riittää meille. Päätimme lähestyä lampea Iso Peuravaaran eteläpuolelta, jonne auton saisi helposti parkkiin.

Vaikka metsässä ei enää näkynyt lunta, vaaran kupeeseen nousevalla tiellä oli paikoin paksu hanki. Varjoisissa kohdissa lunta saattoi olla parikymmentä senttiä, ja ylämäkeen saikin ajaa vähän totisemmin.

Onneksi tapanani ei ole hötkyillä ohimenevien trendien kanssa, joten auton alla olivat edelleen kitkarenkaat. Kesärengaspellet olisivat olleet Peuravaaran tiellä ihmeissään!

Kitkarenkaan ominaisuudet eivät yleisesti ottaen ole parhaimmillaan 25 asteen helteessä, mutta soratiellä rengas on hämmentävän hyvä. Pehmeä kumi vaimentaa mukavasti karkean soran ja pienten kivien tuottamaa tärinää.

Iso Peuravaaraa on viime vuosina parturoitu, joten kannon nokkaan noustuaan monokulaarillakin näki aika hyvin. Metsätraktori oli tosin rymistellyt polut olemattomiin, mutta onneksi Peuralammelle ei ollut pitkä matka.

Peuralammen laavu näkyy retkikartassakin, mutta vaikutti siltä, että paikan suuruuden päivät ovat takana. Vieraskirjan edelliset merkinnät olivat kuitenkin viime syksyltä.

Itse lampi oli kaikessa rosoisuudessaan kaunis, vaikka aika vähän sen rannoilla näkyi elämää. Sammakot sentään kurnuttivat, kuten edellisenä päivänä Hiidenportissakin.

Peuravaaralta laskeuduttuamme suuntasimme kohti Sonkajärveä ja Jyrkän kylää, josta pääsisimme kätevästi Volokin polulle, ja varsinkin sen puolivälissä olevalle Uuranholille.

Suorin reitti Sonkajärvelle olisi mennyt Hiisi-nimisen kylän kautta. Se kuulosti hauskalta; etenkin, kun viereisen Hiidenjärven takana olevalla luonnonsuojelualueella kohosi myös kaksi Hiidenvaaraa, iso ja pieni.

Vaarojen välissä oli vielä Hiidenkattilaksi nimetty luonnonmuodostelma, joka täytynee joskus käydä tarkistamassa. Tällä kertaa ei menty, koska reilun 25 kilometrin mittainen oikotie vaikutti niin kuoppaiselta, että päätimme mieluummin ajaa pidemmän lenkin Talvivaaran kautta.

Uuranholille vievä Rehvontie sen sijaan oli hyvässä kunnossa. Pysäköimme auton Kiusalankankaalla olevaan silmukkaan, ja lähdimme patikoimaan Volokin polkua kohti Holinmäkeä.

Viimeinen kilometri Holinmäen rinteessä oli hankalakulkuinen polulle kaatuneiden puiden vuoksi. Lumi kai ne oli sortanut, mutta poikkeuksellista oli laonneiden puiden suuri määrä, joka käytännössä teki polusta kulkukelvottoman. Etelärinteessä olevan hakkuuaukean kautta oli kuitenkin hyvä mennä.

Holinmäelle oli sitten viime näkemän (2016) rakennettu uusi pöytäryhmä, ja jopa pienehkö näköalatasanne!

Mäeltä avautuikin nyt hieno näköala varsinkin Haajaistenjärven suuntaan.

En tosin ole varma, ovatko yllä olevat kuvat omiani vai Kaukon ottamia, mutta lavalta oli joka tapauksessa hyvä tähystää.

Hiiden jäljillä taas

Juuasta poistuttuamme jatkoimme autoillen kohti Nurmesta, jonne jäimme yöksi. Olemme monen kesän alkajaisiksi vierailleet Hiidenportin kansallispuistossa, ja vaikutti siltä, että sinne päädytään taas.

Hiidenportin merkityt polut on jo enimmäkseen koluttu, mutta Allaslahdessa ei ole koskaan käyty. Niinpä ajattelimme tällä kertaa lähteä liikkeelle puiston lounaiskulmasta.

Kartalla reitti Allaslahteen näytti helpolta: ensin autolla nelisen kilometriä metsäautotietä, sitten patikointia 1,5 kilometriä, ja olisimme puiston rajalla.

Eteneminen kuitenkin tyssäsi jo 5284-tieltä erkanevan metsäautotien alkuun: lunta oli kiusallisesti 10 - 20 senttiä.

Lyhyt lumieste ylittyisi sopivan vauhdin kera, mutta lumipeite tuntui jatkuvan ainakin niin pitkälle kuin tietä näkyi. Riittäisikö vauhtia tarvittaessa koko neljän kilometrin matkalle?

Koska meidän ei ollut pakko puskea Allaslahteen, päätimme sittenkin ajaa puiston pohjoispäähän, Palolammelle. Voisimmehan yhtä hyvin kulkea sieltä Allaslahden suuntaan.

Palolammella olikin enimmäkseen lumetonta ja muutenkin hienoa. Hiukan yllättäen parkkipaikalla ei kuitenkaan näkynyt muita autoja, vaikka sää oli mainio. Lähdimme seuraamaan Hiidenportille menevää reittiä.

Jo muutaman sadan metrin jälkeen polku sukelsi varjoihin, ja maasto muuttui lumiseksi. Onneksi polulla oli vanhoja kengänjälkiä, joissa loikkien Hiidenportille oli helpohko edetä.

Rotkon itäpuoli oli liki lumeton, mutta länsireunalla näkyi lunta. Päätimme silti pitäytyä suunnitelmassa tavoitella Allaslahtea, joten jatkoimme Kovasinvaaran sivuitse menevää polkua.

Harmiksemme Allaslahden suuntaan ei ollut mennyt muita. Lumessa rämpiessämme aloimme ymmärtää, miksi lähtöpaikalla ei näkynyt muita retkeilijöitä.

Enemmän kuin lumen paksuus haittasi se, ettei voinut nähdä, mitä lumen alla oli. Joskus siellä väijyi kiven kolo, toisinaan jalan tueksi kaavailtu pitkospuu olikin askeleen vieressä

Matka kohti Allaslahtea eteni ärsyttävän hitaasti. Toivoimme, että vaaran länsipuolella olisi lumetonta, mutta hankea riitti ja riitti.

Luminen osuus olisi epäilemättä jossain vaiheessa loppunut, mutta kyllästyimme odottamaan käännettä, ja päätimme palata takaisin rotkolle. Lumikengistä olisi ollut apua, mutta niitä ei nyt jostain syystä ollut matkassa.

Hiidenportille päästyämme jäimme lounastamaan rotkon helteiselle puolelle. Tässä vaiheessa paikalle oli ilmaantunut muitakin retkeilijöitä, joiden kanssa taivastelimme metsässä olevaa lumen määrää.

Allaslahti laavuineen jäi siis tällä kertaa näkemättä, mutta onneksi vahinko ei ole peruuttamaton.

Palolammelle palatessamme pysähdyimme vielä hetkeksi ihmettelemään suolta kuuluvaa moottorisahan ääntä. Tosin eipä suolla puita kaadettu, vaan sammakoiden kuorohan se siellä mellasti.

Home sweet home

Minä asuin aika pitkään Juuassa, ja kävin siellä kouluakin lukioasteelle saakka. Juukaan liittyy siten monenlaisia muistoja, ja kirkonkylän eri kulmat tulivat viimeistään mopoikäisenä tutuiksi.

Kesällä yksi hienoimmista paikoista Juuassa on Ylemmäisenjärvi. Ylemmäisen kangasmaasto ja hiekkaiset rannat houkuttelivat hellepäivinä uimaan, ja alue kirkasvetisine lampineen on kyllä muutenkin kaunis.

Helatorstain pidentäessä mukavasti viikonloppua lähdimme pienelle automatkalle, jonka ensimmäinen kohde Ylemmäisenjärvi oli.

Jätimme auton järven eteläpäässä olevalle nuotiopaikalle, ja jatkoimme siitä kävellen kohti pohjoisempana olevaa Ruukinkosken laavua.

Ylemmäisen kautta kulkee myös Kolilta lähtevä UKK-reitti. Reitin merkintöjä on kai viime vuosina kohennettu, ja nyt opasteet olivatkin hyvällä tasolla, vaikka polun suosituimmat osuudet taitavatkin löytyä pohjoisempaa.

Matkalla pysähdyimme Kangas-Valkeisen laavulle lounastamaan. Jäiden lopullinen lähtö antoi vielä odottaa itseään, mutta muuten lampi oli nimensä veroinen.

Ylemmäiseen laskevassa Vepsänjoessa oli runsaasti vettä, mikä haittasi joen varressa etenevällä polulla liikkumista. Myös Ylemmäisen pinta oli korkealla, ja monet nuotiopaikat olivat jääneet veden alle. No, eipähän tuli ainakaan karkaa maastoon.

Ruukinkoski ei ole koskeksi erityisen häijy, ja sitä olikin rauhoittavaa katsella. Muuten paikka oli sellainen, että jo lähiviikkoina hyttysistä voi olla seuraa. Nyt saimme vielä olla kahdestaan.

Palattuamme autolle ajoimme hiukan etelämmäksi poiketaksemme Sorveuskoskella.

Paikka on itselleni erityinen siksi, että teini-ikäisinä kokoonnuimme usein kaveriporukalla Sorveuskosken laavulle paistamaan makkaraa. Retkeily tuskin kiinnosti ketään, mutta makkara maistui kaikille, vähän liikaakin.

Laavu ei tainnut enää olla vanhalla paikallaan, mutta koski piti samanlaista älämölöä kuin ennenkin.

Huuhkajan jäljillä taas

Minä tykkään huhtikuusta. Kesä ja talvi ovat silloin mukavasti tasapainossa, mutta en siti ole pettynyt, kun lumet viimein sulavat. On kiva päästä myös poluille kulkemaan.

Alkukesän ensimmäisellä patikkaretkellä on oma erityinen merkityksensä. Sitä odottaa aina tavallista enemmän, vaikka mihin tahansa ei heti heti lumien lähdettyä kannata yrittääkään. Etenkin suo-osuuksia sisältävät polut voivat aluksi olla veden peitossa.

Omat ajatukseni olisivat johdattaneet meidät Etelä-Konneveden kansallispuistoon, mutta sitten pintaan nousi pelko, että sinne on johdatettu muitakin. Tarkoitus ei ole vältellä muita kulkijoita, mutta kevään ensimmäisenä lämpimänä viikonloppuna porukkaa saattaisi olla sietämättömän paljon.

Niinpä ajattelin vielä vähän lisää, ja lopulta lähdimme ajamaan kohti Rautavaaraa, jossa reilu kuukausi sitten lumikenkäilimme. Huuhkajankierroksella ei tuolloin ollut ruuhkaa, tuskin olisi nytkään.

Huuhkajankierros ei ole reittinä yhtään pöllömpi: kaunista metsää, hienoja harjuja, kirkkaita lampia ja kaksi laavuakin. Ja kun kohdetta lähestyy Varpaisjärven kautta, tieltä näkyy Kiparin rinne, mikä menee melkein tunturista.

Bonuksena on vielä Huuhkajan aluetta reunustava Tiilikkajoki, joka toimii samalla Rautavaaran ja Varpaisjärven rajajokena. Huuhkajankierroksen reitti kulkeekin itse asiassa Varpaisjärven puolella.

Harjuilta hanki oli enimmäkseen sulanut, mutta hämärässä jokivarressa lunta saattoi vielä olla 20 - 30 senttiä. Yleistunnelma oli silti kesäinen, ja hiidetkin olivat jo alkaneet kömpiä esiin koloistaan.

Äh, väärä kuva. Tästä tietenkin oli kyse:

Monet lammet olivat vielä jäässä, mutta Tiilikkajoki virtasi vapaana. Veden pinta oli kuitenkin korkealla, ja joen rantamilla tulvi paikoin pahasti.

Huuhkajanniemen laavulla oli kuitenkin kuivaa ja muutenkin miellyttävämpää kuin maaliskuussa.

Ehkä pieni yllätys oli se, että muutaman hyttynen pörräsi jo ympärillä, vaikka imukärsän käyttö olikin vielä amatöörimäistä. Mutta vielähän nuo ehtivät opetella.

Veljekset

Touhusin talvilomalla aika paljon Kaukon kanssa. On mukavaa, kun kelit lämpenevät, eikä akkujen jäätyminen ole enää ongelma.

Linkki videoon

Lumikengillä liikuttaessa mukana kulkee helposti myös tavallinen järkkäri...

... mutta hiihtoreppuun pakkaan usemmiten vain Kaukon.

Tuleepahan samalla tarkkailtua, näkyykö taivaalla muutakin mielenkiintoista. Yleensä ei näy, mutta Pallaksella ohitsemme hurahti joku toinenkin kopteri. Aika kovaa lensi, mihin lie ollut menossa.

Kauko voi nykyään hyvin, vaikka viime vuonna sillä oli terveysmurheita. Se oli itsellenikin raskasta aikaa, ja taisin tuolloin hieman hätääntyäkin. En ole aiemmin puhunut tästä, mutta nyt kun vaimo kyläilee äitinsä luona, uskallan avautua asiasta.

Asia on niin, että Kaukolla on veli.

Veli... Miten tähän on päädytty? Tilanne eskaloitui siinä vaiheessa, kun Kaukon tila alkoi heiketä. Pelkäsin, ettei se selviytyisi ongelmistaan, mikä sai minut ajattelemaan myös omaa elämääni. Jos pahin toteutuu, miten jaksan eteenpäin ilman Kaukoa?

Mietin asiaa vähän liikaakin, ja tartuin heikkona hetkenäni Gigantin Black Friday -nettitarjoukseen. Ironista on, että samana päivänä, kun tilasin uuden kopterin, Kaukon vointi yllättäen parani. Aavistiko se jotain?

Posti toimitti tilaukseni aikanaan. Olisin voinut kantaa paketin takaisin liikkeeseen, mutta en tehnyt niin. Sen sijaan tuijottelin avaamatonta laatikkoa pari kuukautta, kunnes palautusoikeus umpeutui.

Lopulta avasin paketin, ja viritin toisenkin kopterin lentokuntoon. Nimesin sen Keijoksi, koska se tuntui sointuvan yhteen Kaukon kanssa. Kauko ja Keijo.

Veljekset ovat niin saman näköisiä, etten meinaa itsekään erottaa niitä toisistaan! Päätin liimata molempien otsaan nimilaput, jotta ei koko ajan tarvitse arvailla.

Mutta mitä minä molemmilla teen? En ole ihan varma. Keijon mukana ainakin seurasi nippu varusteita, ja varakopteriakin saattaa tällaisen ongelmaherkän harrastuksen parissa tarvita.

Voisin tietysti laatia Kaukosta kertovan dokumentin ("Kaukon elämä"), jonka kuvaamisessa Keijo varmaan avustaisi. Siihen liittyvä jatko-osakin ("Making of Kaukon elämä") olisi helppo kehittää.

Mutta riittääkö dokumenttien tekemiseen kaksi kopteria? Eikä käsiäkään ole tarpeeksi. Hmm.