tiistai 27. kesäkuuta 2017

Järvet, järvet

Lomaviikkomme viimeinen retkikohde tuli valituksi lähinnä sillä perusteella, että se oli kotiin vievän ajoreitin varrella. Iso Kärsämäenjärvelle menevä polku näytti kuitenkin hyvältä myös kartassa, joten kurvasimme kotimatkallamme Kärsämäen Sydänmaankylään.

Nykyään retkikartta.fi:ssäkin näkyvää reittiä taitaa ylläpitää paikallinen kyläyhdistys. Liikkeelle voi lähteä esimerkiksi kyläkeskuksen pihasta, jolloin patikoitavaa kertyy reilut kahdeksan kilometriä suuntaansa. Me oikaisimme hieman ja ajoimme autolla reitin puoliväliin, lähelle Kokkopuron laavua.

Olimme menestyksekkäästi väistelleet sateita lähes koko viikon, mutta nyt jouduimme lähtemään liikkeelle sadevarusteissa. Aluksi polku eteni helppokulkuisella kankaalla, mutta sukelsi sitten mustikkametsään ja kosteikoille.


Polun varrella olevien kylttien sanamuoto oli hauska. Kun viitassa lukee Järvet, kohteeseen liittyvät odotusarvot ainakin nousevat korkealle (vrt. Kalliovuoret, Kuolemattomat maat).


Aivan Lake Superiorin kaltaista elämystä ei Iso-Kärsämäenjärvi silti tarjonnut, eikä rannalla ollut nuotiopaikkakaan ollut ihan nykystandardien mukainen, mutta eipä sitä toisaalta näkynyt nettikartassakaan.


Ruohoisen ja heinikkoisen rannan liepeille oli kuitenkin pystytetty näyttävä opastaulu, joten on mahdollista, että reittiä kehitetään vielä. Kärsämäenjärven ympäristö tosin on soidensuojelualuetta, jos sillä nyt on vaikutusta asiaan.


Hiukan vaatimaton rantamiljöö sai meidät epäilemään myös Kokkopuron laavun olemassaoloa, mutta kyllähän sellainen lopulta paluumatkan varrelta löytyi.


Iso-Kärsämäenjärven polku ei ehkä sateella ollut hehkeimmillään, ja saattaisi jopa lumen aikaan olla hienompi. Reitin varrella oli kuitenkin runsaasti luontotauluja, joista tosin harmittavan moni oli nurin.

Pystyssä olevista tauluista kävi ilmi mielenkiintoisia juttuja. Kuten esimerkiksi se, että Kärsämäelläkin pesivän maakotkan pesä voi painaa märkänä yli tuhat kiloa.

Pesimäpuuhissa olevaa kotkaa ei siis kannata häiritä, jos ei halua henkilöauton kokoista risukasaa niskaansa!

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Mitähän harjun takana on?

Pyörittyämme pari päivää Salamajärven kansallispuiston lähettyvillä olimme jo lähdössä toisaalle, mutta maisemanvaihdosta ei näyttänyt tulevan mitään.

Ensinnäkään sääennuste ei tarjonnut perusteita siirtyä yhtään mihinkään, ja toisekseen Harjuntakasen luonnonsuojelualue oli kuin huomaamatta noussut epävirallisen ranking-listamme kärkeen. Hassua sinänsä, koska vielä muutama päivä aiemmin emme tienneet edes paikan nimeä.

Vaikutti siltä, että Harjuntakanen saattaisi olla syrjäisin niistä kohteista, joita tällä reissulla voimme tavoitella. Ajoimme Muurasjärvelle ja sieltä hiekkatietä kohti Yölampea.

Jos Salamajärvellä ja Kotajärvellä olikin kivistä, ei Harjuntakasen ympäristökään tuottanut tässä suhteessa pettymystä.


Harjuntakasen reitit etenevät enimmäkseen polkuja ja umpeenkasvavia metsäautoteitä pitkin. En yleensä tykkää mennä teitä pitkin, mutta tällä kertaa asia ei oikeastaan vaivannut. Pikemminkin sitä alkoi arvostaa, että helppokulkuisia teitäkin oli tarjolla.


Alueen pohjakarttaan on merkitty muutama laavukin, mutta yleisesti ottaen ne ovat vaatimattomia tai ainakin pystytetty hassuun paikkaan. Suojaavat sateelta kuitenkin.



Häivähdyksen historiasta koimme kun patikoimme Jääkolulle, jossa edelleen seisoo ilmeisesti 1700-luvulta peräisin oleva rajakivi. En tiedä, mitä alueita kivi on aiemmin erottanut, mutta nykyään se taitaa toimia kolmen kunnan rajana.


Luonnonsuojelualueen pohjoisosasta löytyy myös messevän kokoinen siirtolohkare (kartassa lukee Imarrekivi). Se ei tosin enää ole yhtenäinen, vaan näyttää joskus haljenneen.


Itse tykkäsin Harjuntakasesta enemmän kuin aiemmista retkikohteistamme. Harjuntakanen tuntui jotenkin muita rauhallisemmalta paikalta, vaikka ei asialle ollut mitään perusteluita, ainakaan kartassa näkyviä.

Illaksi elämä johdatti meidät Nivalaan. Matkalla poikkesimme Huuhankallion näkötornilla.

Nivalassa arvostukseni hotellihuoneessa olevaa jääkaappia kohtaan lisääntyi. Puustellissa sellaista ei ollut, joten pakkasin avaamattoman sulatejuustopakkauksen pieneen muovipussiin, ja sujautin sen ulos ikkunalaudalle yöksi.

Aamuyöllä heräsin siihen, kun ikkunalaudalla pompittiin ja pidettiin meteliä. Varis yritti raivoisasti päästä juustoihini käsiksi hakkaamalla pussia nokallaan. Hätistelin linnun tiehensä, mutta eipä juustoja enää viitsinyt syödä. Aika röyhkeää käytöstä tuollainen.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Valtakunnan toisella puolella

Pikainen vierailu Salamajärven kansallispuistoon jätti jälkeensä pienen nälän. Kansallispuistossa ja varsinkin Peuran polun ympärillä on monia lyhyempiäkin polkuja, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta. Päätimme seuraavana päivänä tutkia, mitä puiston pohjoispuolelta löytyisi.


Ajoimme Reisjärven kautta lähelle Kuivajärveä, josta pääsee Peuran polkua pitkin Isolle Kotajärvelle. Päivän ohjelma oli hiukan avoin, mutta voisimme ainakin kiertää Kotajärven ympäri, ja muutenkin lompsia lähiseuduilla.


Kuivajärven ja Ison Kotajärven välissä on Kirves-Heikin kanava, jonka paikallinen tilallinen on 1800-luvulla kaivanut tehdäkseen Kotajärvestä peltoa. Homma jäi sittemmin kesken, mutta työn jäljet ovat edelleen nähtävissä. Ajatus siitä, että yksi mies omin päin (?) kuivattaa järven kuulostaa tietysti vähän erikoiselta.


Kotajärveltä jatkoimme Koukku-Käyräsen suuntaan ja edelleen kohti Jää-Sydänmaata ja Iso-Hiisijärveä. Hienoja nimiä!

Kivien keskellä loikkiessamme mietin, miten Itä- ja Länsi-Suomen retkeilymaastot oikeastaan eroavat toisistaan. Itäisen Suomen saloilla liikkuessaan korpitunnelmaa ei juuri tarvitse hakea, mutta lännempänä se ei synny ihan itsestään, ainakaan omaan päähäni. Mutta onko tämä ongelma, jonka olen itse kehittänyt?

Tein kokeen, ja yritin patikoidessamme uskotella itselleni olevani itärajalla. Maaston puolesta itsensä huijaaminen olikin aika helppoa, koska esimerkiksi Mujejärvellä on samantapaista louhikkoa kuin Peuran polullakin. Toisaalta idässä korkeuserot ovat suurempia, ja mahtaisiko lännessä olla enemmän lehtipuita?

Myös eläimistö on hiukan erilaista ja etenkin suurpetoja on maan itäosassa enemmän. Tosin tämäkin on osittain subjektiivinen asia, koska vaikka itärajalla tuntuu siltä, että kyllähän siellä karhuja kulkee, harva niitä oikeasti näkee. Ja kääntäen: vaikka Länsi-Suomessa ei odota näkevänsä karhuja, kyllähän niitä voi silti tulla vastaan.

Pohdin vielä, millaisista tekijöistä tuo havittelemani mielentila oikein syntyy, ja päädyin seuraaviin:

  • ihmisten ja teiden vähäisyys
  • metsän eläimet ja niiden jäljet
  • suot tuoksuineen
  • havumetsä ja kelopuut
  • tyynellä säällä täysin hiljaiset hetket

Tunturialueet ovat asia erikseen, mutta kyllähän tällaiset kriteerit täyttäviä paikkoja löytyy niin idästä kuin lännestäkin, joten kaipa tietynlainen tunnelma tai sen puute on enimmäkseen oman mielen tuotetta.

Mitä eläimiin tulee, olemme kuitenkin muutaman päivän aikana nähneet ainakin hirven, peuran, metson, kurkia, fasaanin sekä useita pienempiä kanalintuja.

Oman lukunsa muodostavat tietysti hiidet, joita ei tapaa kuin idässä. Edellä mainitsemani Iso-Hiisijärvikin on todennäköisesti saanut nimensä väärinkäsityksen myötä: joku on nähnyt rannalla kaatuneen puun ja luullut sen juurakkoa hiideksi. Ihan ymmärrettävää, tein itsekin Salamajärvellä saman virheen.

Sen sijaan ajatus pirun synnyttämistä kivisistä pelloista on selkeästi länsisuomalainen juttu. Palattuamme Kotajärveltä poikkesimme Raurankallion näkötornilla, joka oli tietysti pystytetty pirunpellon viereen.


Itse tornista ei ihmeitä näkynyt, mutta olennaista onkin jännittävä tarina, joka peltoon liittyy:
Kalamies jätti suolapussin kiven koloon odottamaan ja lähti sitten kalaan. Piru varasti suolapussin.
Sen pituinen se.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kivinen valtakunta

Salamajärven kansallispuisto on jo vuosia sisältynyt potentiaalisten retkikohteiden valikoimaamme. Se ei edes sijaitse kovin kaukana Kuopiosta, mutta vasta nyt saimme hilattua itsemme puiston rajojen sisäpuolelle. Metsäpeuran valtakuntaan, kuten aluetta myös kutsutaan.

Koirasalmen luontotupa lienee paras lähtöpaikka, jos haluaa tutustua luonnonpuistoon ensimmäistä kertaa. Sinne mekin ajoimme tavoitellaksemme Vaatimen kierrosta, joka kulkee puiston kaakkoisosan ympäri.

Lähdimme tarpomaan kierrosta vastapäivään eli Ahvenlammen suuntaan. Jos edellisenä päivänä Arpaisilla polku oli leveää ja helppokulkuista, nyt ensimmäiset viisi kilometriä etenivät kapeaa ja kivistä uraa pitkin.

Kivinen maasto on usein kaunista, mutta Koirajärven jäätyä taakse ympäröivä metsä muuttui jotenkin rytöiseksi. Yleensä kuljen kamera kaulassa, ja kynnys ottaa kuvia on siten matala. Nyt kuitenkin kuvia kertyi aika harvakseltaan. Enkö nähnyt sitä kauneutta, vai olimmeko harhautuneet kansallispuiston ulkopuolelle?

Ahvenlammen jälkeen maasto kuitenkin muuttui viehättävämmäksi, ja kulkeminenkin helpottui. Pysähdyimme kahvittelemaan Pyydyskosken kotalaavulle.


Pyydyskoskella pitäisi olla jonkinlainen telttailualue tai ainakin -paikkoja, mutta ei sinne kovin suurta lippukuntaa kyllä mahdu, sen verran kivistä maasto on. Jatkoimme Pahkahongankankaan kautta kohti Koirajärveä.

En tiedä, olisiko Heikinjärven kautta kulkeva reitti ollut maisemallisesti vielä parempi, mutta ei Koirajärven länsirantaa etenevä polkukaan ollut yhtään hullumpi. Oikeastaan se oli retkemme parasta antia, ja varsinkin reitin varrella olevat laavut olivat osuneet hienoille paikoille.

Jostain syystä luontoon.fi-sivustolla olevassa kartassa puhutaan Paskahongankankaasta, kun taas retkikartta.fi-sivustolla käytetään nimeä Pahkahongankangas. En tiedä, kumpi on oikein, mutta veikkaan jälkimmäistä. Tai ei niissä hongissa ainakaan mitään vikaa ollut.

Salamajärven retkemme tunnelma kohosi loppua kohti, mutta palasimme silti autolle vähän sekavin miettein. Olimme nähneet alueesta vain pienen osan, emmekä esimerkiksi kulkeneet metriäkään Peuran polkua, joka etenee kansallispuiston läpi kohti Reisjärveä. Asia jäi kytemään päähän.

Mutta peuroja, niitä emme havainneet kuin vasta ajaessamme Koirasalmelta takaisin kohti päätietä.


Salamajärveltä poistuttuamme päädyimme yöksi bensa-asemalle. Tosin emme mille tahansa bensa-asemalle, vaan maailman hienoimmalle bensa-asemalle.

Yöpyminen Niemenharjun matkailukeskuksessa ei ollut suunniteltu juttu, mutta kun paikka osui sopivasti ajoreittimme varrelle, emme viitsineet jatkaa pidemmällekään.

Kehutun huoltoaseman yläkerrassa olevat uudet huoneet ovat hotellitasoisia ja siten siistejä, tosin melko pelkistettyjä. Myös hinta on hotellitasoa (100 €), mihin suhteutettuna aamupala on aavistuksen suppea, mutta kulkemista ajatellen silti riittävä.


Piha-alueella olevassa erillisessä rakennuksessa (Guesthouse) on edullisempia huoneita, mutta jäi epäselväksi, miksi ne ovat edullisempia. Akkiseltään niiden varustus näyttäisi jopa hotellihuoneita paremmalta.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Pienet arpajaiset

Pyhä-Häkistä poistuttuamme päädyimme pienen vääntelyn jälkeen Ähtäriin yöksi. Ähtärin eläintarhassa olisi ollut tarjolla karhuterapiaa, mutta jätimme sen väliin ja jatkoimme aamulla kohti Arpaisten ulkoilu- ja vaellusreittiä.

Arpainen-järven läheltä pohjoiseen lähtevän polun alkuosa kulkee kauniilla harjulla. Retkikartta.fi näyttää vaellusreitin pituudeksi 22 kilometriä, mutta ulkoilureittiin ilmeisesti lasketaan mukaan vain muutaman kilometrin mittainen harjuosuus. Retkeilypalvelutkin löytyvät enimmäkseen tältä alueelta.

Arpaisten reitillä mahtuu kulkemaan vaikka käsi kädessä, Prisman kassia heilutellen. Leveä polku synnyttää jonkinlaisen rauhattomuuden tunteen, mutta polulla ei kuitenkaan ollut tungosta. Jos takaa kuuluu rapinaa, kyseessä silti todennäköisemmin on pyöräilijä kuin joku metsän eläin.

Suoran ja leveän polun kävely tuntui meistä vähän tylsältä. Olisiko vaellusreitin suomaisempi pohjoispää ollut tässä suhteessa mielekkäämpi? Saarilammen laavulla istuessamme arpailimmekin hetken retkemme suuntaa.


Pohjoisessa vastaan tulisi Soinin kunta, joten toisessa suunnassa pitäisi kaiketi olla Halla-aho. Asia ei ollut ihan näin yksinkertainen, mutta päätimme kuitenkin kääntyä ympäri.


Palattuamme pistoretkeltämme takaisin Arpaisten kämpälle testasimme vielä läheisellä Arpaistenkankaalla kiertävän Kalevin kiekan. Kyseessä on lähinnä juoksuharjoitteluun tarkoitettu 3,5 kilometrin polku, mikä näkyy maastossa siten, että polku menee jatkuvasti rinnettä ylös ja alas, vaikka suoraankin pääsisi.


Kalevin kiekkaa on silti kiva kulkea myös reppu selässä. Erityismaininnan kiekka ansaitsee siitä, että se etenee todella hienossa mäntymetsässä.

Mutta kuka Kalevi oikein on?

torstai 22. kesäkuuta 2017

Suunnanvaihto

Alkoi näyttää siltä, että emme tänäkään vuonna lähtisi kesälomalle Roomaan, Madridiin tai New Yorkiin. Kohteisiin liittyvä SWOT-analyysi paljasti, että meidän kannattaisi ennemmin tavoitella itärajaa. Lappikaan ei tällä kertaa huudellut puoleensa, sinne ehditään joskus myöhemmin.

Harmiksemme Itä-Suomeen oli kuitenkin luvassa epävakaista säätä, mahdollisesti jatkuvaa sadettakin. Sellainen syö kesälomafiilistä, vaikka asiaan yrittäisi kuinka suhtautua huumorilla.

Olin jo ehtinyt silmäillä Hiidenportin kansallispuistoa kartalla, mutta pitäisiköhän sittenkin lähteä länteen? Ainakaan Pyhä-Häkin kansallispuistossa ei ole hetkeen vierailtu. Länsi-Suomen sääennustekin näytti paremmalta.

Tulijärvelle menevä reitti vaikutti hyvältä, ja periltä löytyisi laavukin. Minkähänlainen paikka se on muuten?

Tiedustelin asiaa internetiltä, mutta sain vastaukseksi lähinnä helvettiin, paholaiseen ja mustiin enkeleihin liittyviä viittauksia. Olin ajatellut kesäloman alkajaiseksi jotain kevyempää.

Päätimme silti ajaa Poika-ahoon, joka sijaitsee Tulijärven polun varrella. Aikoinaan huonoon kuntoon päässyttä Poika-ahon tilaa on sittemmin tuunattu, ja nyt miljöö onkin aika hieno. Niityllä laiduntavat lampaat saavat paikan näyttämään jotenkin kotoisalta.



Kansallispuistosta on jonkin verran matkaa suuremmille teille, eivätkä liikenteen äänet kuulu metsään asti. Opaskylttien mainostamaa salomaista tunnelmaa on silti vaikea tavoittaa. Ehkä tämä johtuu siitä, että alitajunta muistuttaa puiston sijaitsevan keskellä vilkasta Suomea.


Kotajärveltä Tulijärven suuntaan jatkettuamme korviimme alkoi kantautua infernaalista jylyä. Ne mustat enkelitkö siellä nyt meuhkaavat?


Perille päästyämme yllätyimme hieman, kun missään ei ollut ristin sieluakaan. Järvellä lipui pari joutsenta, mutta enkeleitä ei näkynyt, paholaisesta nyt puhumattakaan. Selvästi mainettaan parempi paikka. Jäimme ruokailemaan.


Paluumatkalla tarkkailimme edelleen ympäristöämme kummajaisten varalta, mutta sellaisia emme kohdanneet. Vain suomalaiseen havumetsään muutenkin kuuluvia eläimiä kuten norppa...


... ja Pac-Man.


Jälkimmäiset ovat nykyään harvinaisia, mikä on harmillista. Kohtaamamme pallukka oli ehkä karannut jostain.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Tornipäivä

Rajalta palattuamme majoittauduimme Nurmekseen, Bomballe. Ajatus oli, että näin toimien voimme vielä toisena päivänä poiketa Paalasmaalla. Saaren korkeimmalta mäeltä (Lamminvaara) pitäisi nimittäin löytyä ihan kelpo näkötorni.

Vaimo kuitenkin bongasi hotellista esitteen, jossa mainostettiin Nurmeksen Lipinlahdessa olevaa Kohtavaaraa. Vaaran rinteellä kiertää lyhyehko luontopolku, ja myös sen laelle on pystytetty maisemalava (Toivontorni), josta vajaat sata korkeusmetriä noustuaan voisi ihailla Pielistä. Sinne!


Esite antoi ymmärtää, että matalasta tornista avautuva näköala vetäisi vertoja Pielisen toisella puolella kohoavalle Kolille. Ehkä tässä on vedetty vähän kotiin päin, mutta hieno järvimaisema tornista joka tapauksessa tarjoiltiin. Edellisenä kesänä raivattua luontopolkua oli muutenkin mukava lompsia.


Kohtavaaralta jatkoimme kohti päivän pääkohdetta, Paalasmaata. Paalasmaa ei ole itselleni ihan vieras paikka, mutta eipä tuolla ole aikoihin tullut käytyä. Näkötornistakaan minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa, vaikka vaimo väittää meidän joskus sinne kiivenneen.

Oli miten oli, torni on pystytetty erinomaiselle paikalle. Itse asiassa vaaran parturoitu laki on siinä määrin avoin, että useimpiin suuntiin näkee hyvin ilman torniakin.


Reilut kymmenen metriä korkeasta rakennelmasta näköala joka tapuksessa on esteetön. Sen vieressä on myös pöytä, jossa on hyvä evästellä ainakin tuulettomana päivänä.


Sanoisin, että Lamminvaara torneineen vetää miltei vertoja Kolin läheltä löytyvälle Räsävaaralle. Lamminvaara tosin on matalampi (225 m vs. 305 m), mutta saaresta avautuva maisema on luonnostaan avarampi.

Paalasmaa on muutenkin kaunis paikka. Sinne menevä tie etenee useamman pienemmän saaren kautta, ja reitille mahtuu yksi lossimatkakin.

Aikoinaan losseja oli kaksi, mutta sittemmin toinen niistä on korvattu sillalla. Ehkä siksi, että syysmyrskyt veivät toisinaan lossin mennessään. Tosin halpaa hupiahan sellainen kyyti on, jos asiaan suhtautuu ilmaisena risteilynä.

Taakse jäänyt viikonloppu oli onnistunut siinäkin mielessä, että punkkipihtejä ei tarvittu kertaakaan. Maaston puolesta punkkeja olisi saattanut Nurmeksessa tai Paalasmaalla ollakin, Karhunpolulla ei niinkään.

Kun olimme tänään illalla nousemassa ruokapöydästä, vaimon käsivarressa kuitenkin viipotti punkki... Hetkeä aiemmin vaimo oli ajanut fillarilla kotiin asfaltoitua pyörätietä pitkin. Mistä se verenimijä löysi tiensä meidän ruokapöytäämme? Salaatistako?

Huomenna ostan lisää valkosipulitabletteja.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Takaisin rajalle

Parin viikon takainen punkkihärdelli oli vielä tuoreena mielessä, kun mietimme kohdetta viikonloppuretkelle. Jollekin salomaiselle seudulle teki mieli, mutta mieluiten ilman punkkilisää.

Koska punkkitilannetta on vaikea ennustaa, aloin etukäteen syödä valkosipulipillereitä. En tiedä, karttavatko punkit oikeasti valkosipulia syönyttä ihmistä, mutta käsittääkseni valkosipuli tehoaa ainakin noitiin, joten toivoa on. Tuoreena syöty kynsilaukka tosin saattaisi olla pillereitä tehokkaampi karkotin.

Päädyimme joka tapauksessa tavoittelemaan itärajaa. Lähellä rajaa kulkeva Karhunpolku ja varsinkin sen Änäkäisen eteläpuolella menevä särkkäosuus vaikuttivat kiinnostavilta. Niinpä hyppäsimme lauantai-aamuna autoon ja otimme kohteeksi Jynkkälammen.

Vajaan kolmen tunnin jälkeen auto oli pysäköity Jynkkälammen ohi menevän tien varteen, ja me lähdimme talsimaan etelään kohti Tervasärkkiä ja Piilosensärkkiä.

Reitti eteni hienossa harjumaastossa, jota ympäröivät pienet lammet ja joenuomat. Alueella on muutamia vuosia sitten tehty harvennuksia, joiden ansiosta metsä oli nyt mukavan avaraa näyttämättä silti metsätyömaalta.

Jo alkumatkasta selvisi, miksi polun nimi on Karhunpolku, eikä esimerkiksi Hirvenpolku. Pehmeässä kangasmetsässä näkyi siellä täällä kontion tassunjälkiä. Jälkiä oli oikeastaan hämmentävän paljon, vaikka osittain ne tietysti olivat saman yksilön tekemiä.

Vaimo vierastaa karhuja, ja polun molemmilla puolilla olevat, kanssamme samaan suuntaan etenevät painaumat tuntuivat hidastavan kulkuamme.

Hetkeä myöhemmin meille tarjoiltiin lisää todisteita siitä, että isäntä itse oli käynyt tarkastamassa reitin kunnon.


Minusta havainnot olivat jännittäviä, mutta vaimon alahuuli värisi jo. En oikein tiennyt, miten asiaa kannattaisi käsitellä.

  • No mikä se tuo nyt sitten on?
  • Tuota noin... Se on... Niin, kyseessä selvästikin on joku lintu, mahdollisesti telkkä. On tainnut raukka lentää voimalinjaan.
  • Mutta eihän täällä ole voimalinjoja!
  • No sitten siihen on osunut salama. Näethän tuon, silmät punoittavat vieläkin.
  • Minusta telkkä ei haise tuolta. Ei kai tämä ole tuore karhun kakka?
  • Tuskin sentään. Mutta jos haluat, voin kävellä edellä. Olen syönyt valkosipulia, sen pitäisi tehota karhuihinkin.

Vaimo ei täysin jakanut innostustani, mutta matka kuitenkin jatkui.

Vääräkosken kupeesta löysimme uudehkon laavun, jota ei näkynyt kartassa. Siinä olisi ollut hyvä evästellä, mutta koska nälkä ei vielä vaivannut, käännyimme ympäri ja palasimme Jynkkälammelle. Sen rannallakin oli kiva nuotiopaikka ruokapöytineen.


Eväät syötyämme jatkoimme vielä Jynkänharjua pohjoiseen kohti Änäkäistä. Retkikartan mukaan reilun kilometrin päässä olisi jonkinlaiseksi nähtävyydeksi laskettavat talon rauniot.

Kyllähän metsästä jotain jäänteitä löytyikin, mutta ihan hiljattain siinä ei oltu torppaa pidetty. Suorakulmaisista muodoista näki, että rakennuksesta tosiaan on ollut kyse, mutta ilman parempaa tietoa paikasta olisi helposti kävellyt ohi.


Paluumatkalla tapasimme yhden hiidenkin, mutta täytyy sanoa, että niihin olen jo kyllästynyt. Hiisiä on Itä-Suomessa ihan liikaa! Mielestäni kantaa voisi harventaa.


En ole ihan varma, mitä seuraavassa kuvassa tapahtuu, mutta luulen, että vaimo yrittää säikytellä hiisiparkaa. Se ei yleisesti ottaen ole hyvä ajatus, koska joskus hiidet ovat äksyjä. Onneksi tämä yksilö ei piitannut vaimon ilveilyistä.


Mutta jos hiisiä onkin liikaa, punkkeja ei tavattu yhtään, eikä hyönteisten ininääkään juuri kuulunut. Onko ilmastonmuutos viemässä meiltä hyttysetkin?