Joka vanhoja muistelee

"... sitä tikulla silmään."

Noinhan sitä sanotaan, mutta kaiken uhalla uhraan hetken miettien, mitä menneenä kesänä tulikaan tehtyä. Se onkin nykyään kiusallisen helppoa, kun jokaisesta liikkeestä, kokemuksesta ja näkymästä tuppaa jäävän digitaalinen jälki johonkin - joko tarkoituksella tai vahingossa.

Omat ulkoiluun ja liikuntaan liittyvät tapahtumani päätyvät yleensä Suunnon Movescount-palveluun. Ambitin tallentamat suoritukset - lähinnä juoksu- ja hiihtolenkit - latautuvat palveluun jokseenkin automaattisesti, ja loput (retkeily ym.) kirjaan sinne käsin.

Viimeisen kuuden kuukauden (toukokuu - lokakuu) saldo on vähän karua katsottavaa:

Kesän aikana tuli päiväretkeiltyä aika paljon. Juoksukilometrejäkin kertyi jokseenkin normaali määrä, mutta mitään muuta en sitten tehnytkään. Fillari on vieläkin talviteloillaan, ja uimaan uskaltauduin tasan yhden kerran. Homma on siis mennyt hiukan yksipuoliseksi. Lähestyvä hiihtokausi onneksi tuo helpotusta asiaan, jos vaan talvi ensin löytää tiensä näille leveyksille.

Viime keväänä ilmestyneessä Latu & Polku -lehdessä (01/14) oli Yoko YXR Mini -suksien pikatesti. Kyseessä on normaalia lyhyempi (150 cm) luistelusuksi, jonka pitäisi lyhyydestään huolimatta olla kohtuullisen vakaa hiihdettävä. Tekisi mieli kokeilla Yokoja, mutta niiden suositushinta (400+ €) vähän hirvittää - sukset kun käytännössä pitäisi ostaa sokkona. Toisaalta laput silmillähän monet varusteet on tähänkin asti hankittu.

Edessä oleva hiihtokausi herättää muutenkin pelonsekaisia tunteita. Kompastelin muutama vuosi sitten portaissa, mikä johti vasemman ranteen operaatioon. Kahden vuoden jälkeen käsi lopulta olikin jo 80 - 90 prosenttisesti terve, enkä enää juurikaan ajatellut tapahtunutta.

Viimeisen puolen vuoden aikana asiassa on kuitenkin tullut takapakkia. Kaaduin heinäkuun Kevon reissulla rinkan kanssa alamäessä täysin rähmälleni, ja otin tietysti kaatuessani väärällä kädellä vastaan. Vaikutti kuitenkin siltä, että selvisin tapahtuneesta pelkällä säikähdyksellä.

Lokakuun alussa kompuroin uudestaan liukastumalla märällä kalliolla niin, että putosin taas vasemman ranteen päälle. Tällä kertaa onni ei enää ollut myötä, ja nyt ranne vihoittelee samalla tapaa kuin ennen leikkausta. Pelkään sen ärtyvän vielä lisää, kun hiihtäminen alkaa. No, aika näyttää, miten asian kanssa käy.

Ennen ladulle pääsemistä voinee vielä lyhyesti palata menneeseen kesään ja aikaan ennen loskaa:

Helvetin portilla

"Helvetistä itään", sellainen hauska nimi sillä polulla oli. Polulle päästäkseen täytyi vain ensin astella helvetin portista sisään, mutta sehän ei tunnetusti ole vaikeaa. Tätä hupia oli tarjolla Helvetinjärven kansallispuistossa, jossa Tampereelle anoppilaan suuntautuneen kyläreissun ohessa poikkesin.

Helvetinjärvelle vievä tie ei ole ihan niin lavea kuin voisi ajatella, mutta päällystetty kuitenkin. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon tien varressa oleva maatila, jossa kasvatetaan ainakin strutseja ja villisikoja.

Mietin siitä ohi ajaessani, että lienevätköhän aitauksessa olevat strutsit herkkiä karkaamaan... Polulla vastaan juokseva iso lintu saattaisi nostaa pintaan aivan uudenlaisia tunteita.

Lähdin liikkeelle Kankimäen P-paikalta, josta kävelin Helvetinkolun päivätuvan kautta Ruokejärvelle ja takaisin. Matkaa ei kertynyt kuin kymmenisen kilometriä, mutta silti koko reissuun meni melkein viisi tuntia. Polusta homma ei ollut kiinni, sillä se oli hyväkuntoinen ja leveä, mutta ilmeisesti mäkinen maasto hidasti vauhtia. Toisaalta reitillä oli myös paljon portaita, jotka helpottivat kulkua rinteissä.

Alunperin sääennuste lupaili lauantaille komean aurinkoista keliä. Toteutuma oli sumuisen harmaa päivä, luntakin satoi välillä. Menoa se ei kuitenkaan haitannut muuten kuin siten, että pitkospuut olivat paikoin vähän liukkaita.

Helvetinjärvi muistuttaa paljolti Lapin pahtajärviä kuten Pakasaivoa. Puistossa näkyi runsaasti puroja, joista vuolaimmat saivat aikaan jopa pieniä vesiputouksia. Ei ole helvetillä helppoa näissä oloissa.

Soitinmenot

Meillä ei kotona oltu erityisen musikaalisia, mitä nyt isä joskus vingutti viulua. Se ei aina ollut kovin kaunista, mutta jotenkin silti itsekin ratkesin soittamaan. En tosin viulua, vaan kosketinsoittimia.

80-luvun "IT-buumi" todennäköisesti vaikutti asiaan. Silloinhan markkinoille tulvi kotimikroja, joiden oli tarkoitus tuoda helpotusta kaikkiin arjen askareisiin. Harvapa oikeasti jaksoi latailla ruokareseptejä C-kasetilta tai edes disketiltä, mutta sekalaiseen harrasteluun laitteet kyllä soveltuivat. Monen muun tavoin hurahdin itsekin tuolloin tietokoneisiin, ja sama tauti kai vaivaa vieläkin, tosin onneksi lievempänä.

Eniten minua kiinnosti ohjelmointi, mutta myös tietokonemusiikki kuulosti alusta pitäen hauskalta. Jossain vaiheessa tietokoneisiin alkoi tulla tracker-tyyppisiä ohjelmia, jotka tavallaan yhdistivät ohjelmoinnin ja säveltämisen. Jos musiikkia voi tehdä ohjelmoimalla, ei varmaan haittaa, vaikka ei osaisikaan soittaa!

Aluksi hyödynsin harrastuksessa vain tietokoneiden omia musiikkipiirejä, mutta ne olivat 80-luvulla melko rajalliset. Hiukan myöhemmin innostuin digitaalisista syntetisaattoreista, jotka olivat hintansa puolesta tulleet kotikäyttäjienkin ulottuville. MIDI-standardi oli tuohon aikaan uusi juttu: sen avulla syntetisaattorin sai liitettyä tietokoneeseen, joka toimi nuotteja tallentavana ja toistavana sekvensserinä.

Ajan myötä tavaraa kertyi lisää, ja pian laitteita oli pöydät täynnä: tietokone, kosketinsoittimia, syntetisaattorimoduleita, efektilaitteita, mikseri, kaiuttimia, ... Sekä tietysti kymmeniä metrejä kaapeleita, jotka risteilivät laitteesta toiseen. Aluksi kokoelmaa oli kaunis katsella, mutta jossain vaiheessa työhuone alkoi muistuttaa viidakkoa. Kuten elektroniset laitteet yleensäkin, soittimet myös vanhentuivat melko nopeasti.

Tuli aika siivota ympäristöä, ja kun soittimet katosivat pöydältä, myös soittaminen loppui. Itse asiassa viideksitoista vuodeksi, kunnes reilu vuosi sitten satuin ostamaan veljeltä uudehkon syntetisaattorin... Kuluneiden 10 - 15 vuoden aikana syntetisaattorit olivat kehittyneet niin, ettei enää tarvittu kuin yksi soitin. Laitteessa oleva sekvensseri kosketusnäyttöineen ei ehkä täysin vastaa tietokonetta, mutta on harrastelijakäytössä aivan riittävä. Ja mikä parasta: yksi johto riittää.

Vaikka laitteet ovat vuosien myötä uudistuneet, olen itse musiikillisesti jämähtänyt 80-luvulle, enkä taida enää päästä sieltä pois. En ole oppinut soittamaan mitään soitinta, ja musiikin teoria on minulle yhtä vierasta kuin ennenkin. Lisäksi kaikki biisini ovat aina 4/4 -tahtilajissa. Jaa mitä se tarkoittaa? No en todellakaan tiedä.

Uusintalähtö

Asiat eivät aina etene suunnitellusti. Eivät viime keväänäkään, kun ajelimme Kuopiosta Nilsiään katsomaan Pisan uutta tornia, joka kuitenkin vasta odotti noutajaansa 5701-tien vieressä olevalla pellolla.

Nyt torni on todistetusti saatu paikalleen, joten päätimme lähteä koeponnistamaan rakennelman. Ajatusta tuki myös sääennusteissa vilkkunut auringonpaiste, joka tosin ei kaupungista poistuttaessa ollut vielä parhaassa terässään.

Aika moni muukin oli keksinyt, että Pisalle kannattaa kiivetä hyvän sään vallitessa. Niin Lastukosken kuin Salmenpellontienkin pysäköintipaikoilla oli taas runsaasti autoja, ja polulla väkeä tuli vastaan tiheään tahtiin. Vaaran laella ei sentään ollut ruuhkaa eikä torniin tarvinnut jonottaa (mikä sekään ei olisi ollut tavatonta, koska ylös saa kiivetä 10 henkeä kerrallaan).

Uusi torni on komeampi kuin kuvista voisi päätellä. Tai onhan se vanhaan torniin verrattuna vähän rakennustelineen oloinen, mutta ihan tukeva silti.

Minulla ei ole erityistä korkean paikan kammoa, mutta sen sijaan pelkään torneihin kiivetessäni niiden kaatuvan. On luottamusta herättävää, jos rakennelma on alaosastaan leveämpi, mikä ei Pisan uuden näkötornin kohdalla toteudu. En silti muista tänään pohtineeni asiaa, joten torni ei liene huojunut kovin pahasti.

Hyvää oli myös se, että uusi torni taitaa olla hiukan edeltäjäänsä korkeampi. Ympäröivästä puustosta huolimatta joka suuntaan on siis kelpo näkymät. Alueen opasteetkin oli kevään jälkeen uusittu.

Pisalta laskeuduttuamme jatkoimme vielä Älänteelle, jossa kuljimme Kaivannonkierroksi nimetyn polun ympäri. Lähtöpaikkana toiminut Rouskunhiekan uimaranta vaikutti paikalta, johon riittää kesäpäivisin auringonpaistetta miltei koko päiväksi. Pakkaspäivänä rannalla oli hiukan viluisaa evästellä, mutta rauhallisuudesta paikka saikin sitten täydet pisteet.