Kollenholmen

Matka jatkuu, tänä aamuna Leviltä kohti Jeristä. Jälkeenpäin ajatellen tänne olisi voinut tulla suoraan, ja jättää Levin kokonaan väliin, mutta hyvä näinkin.

Onnistuin saamaan hotelli Jeriksestä viimeisen huoneen, joka lisäksi oli käytettävissä jo heti aamulla. Niinpä lähdin vaatteet vaihdettuani saman tien hiihtämään kohti Mäntyrovaa.

Vaikka eilen epäilin hiihtokuntoani Madshus Kollenien suhteen, päätin kuitenkin tänään lähteä niillä liikkeelle. Se olikin hyvä valinta! Mitään ongelmia ei nimittäin ollut, pikemminkin päinvastoin. Kollenit ovat loistavat sukset keväthangille.

Ihan alkuunsa luistelu teräskanttisilla pertsasuksilla tuntuu vähän häijyltä, mutta kun hommaan tottuu, matka etenee sujuvasti. Vaikka meno on raskaampaa kuin oikeilla luistelusuksilla, asiaa kompensoi se, että kantti tarraa hyvin latuun kiinni.

Tähän aikaan vuodesta ladut ovat usein joko jäisiä tai muuten röpelöisiä. Kolleneiden kanssa tästä ei ole mitään haittaa. Edes aiemmin parjaamani moottorikelkan jäljet eivät kiusaa yhtään! Kollenin teräskantti uppoaa kelkan telan tuottamaan jääröppöön kuin veitsi sulaan voihin. Todennäköisesti se raatelisi lumeen uponneen kelkankin, jos päästäisin suksen irti.

Luisto ei ole samaa tasoa kuin luistelusuksilla, mutta tämä haittaa lähinnä jyrkissä ylämäissä. Tasaisella ja loivissa mäissä ongelman pystyy taklaamaan hiihtämällä hiukan hitaammin.

Ajatus jättää Itä-Lappi tällä kertaa väliin tuntuu toimivalta. Nautin tästä kiireettömyydestä, joka on suoraa seurausta siitä, että ajamista on vähemmän. Ehdin kyllä Inariin joku toinen kerta.

Ihmettelyä tunturikylässä

Ihmisen on joskus hyvä kokeilla uusia juttuja. Jotenkin näin minä sen itselleni perustelin, kun lähdin aamulla ajamaan Luostolta kohti Leviä.

Aamiaispöydässä mietin vielä, tavoittelisinko Saariselkää ja Inaria, vai siirtyisinko suoraan Länsi-Lappiin, joka tällä kertaa on matkan pääkohde. Inarissa minua olisi kiinnostanut ainakin Otsamon retkilatu. Toisaalta en ole hiihtänyt Levilläkään kuin pari kertaa, ja kun majoituskin järjestyi kohtuulliseen hintaan, päätin kokeilla talvi-Leviä.

Aikaisen ajankohdan vuoksi huoneeni ei Leville saapuessani ollut vielä käytettävissä, mutta hiihtovaatteiden vaihto onnistui hotellin kokoushuoneessa, ja pääsin siten nopeasti ladulle.

Hiihtelin aurinkoisen sään vallitessa Kätkäjärven lenkin. Väkeä oli ladulla aika paljon, ehkä enemmän kuin olin osannut pelätäkään, mutta onhan täällä lääniä. Enemmän häiriötä aiheuttivat Leville tyypilliset turhakeaktiviteetit kuten moottorikelkkailu ja helikopterilennätykset. Mihin sitä Leviltä täytyy helikopterin kyydissä päästä? Tuskin sentään kyseistä kukkulaa ihailemaan?

Myös moottorikelkkailu on nostettu hämmentävän korkealle jalustalle. Kelkkauria risteilee siellä täällä, jopa aivan "tunturikylän" keskustassa. Sanoisin, että kelkkailijoita varten tehdyt liikennejärjestelyt ovat verrattavissa pyöräilijöille rakennettuihin palveluihin. En olisi hämmästynyt, jos joku majoitusliike olisi keksinyt tarjota mahdollisuutta pysäköidä kelkka oman sängyn viereen.

Oma hiihto tuntui edelleen tukkoiselta. Olin kaavaillut, että lähden vielä jossain vaiheessa viikkoa liikkeelle Madshus Kollenien kanssa, mutta saapa nähdä. Nykyinen hiihtokuntoni ei taida riittää luistelemaan Kolleneilla kovin pitkiä matkoja. Täytyy kai lyhentää matkaa, tai sitten levittää liisterit pohjaan ja mennä pertsaa. Tosin sitten suksi on pilalla luistelua ajatellen.

Huomenna siirryn johonkin rauhallisempaan paikkaan. Onneksi sellaisia löytyy aika läheltä.

Luostholla

Tämä päivä eteni hiukan eri tavalla kuin mitä olin kaavaillut. Tien päälle päästyäni suunnittelin ajavani joko Saariselälle tai jonnekin Länsi-Lappiin, mutta lopulta päädyin Luostolle.

Minulle on syntynyt sellainen tapa, että suunnittelen matkaa ajaessani. Se on oikeastaan käytännöllistä, koska ajomatka napapiirin taakse kestää kauan, joten siinä on aikaa ajatella.

Tänään en kuitenkaan saavuttanut itseni kanssa yksimielisyyttä päivän kohteesta. Päästyäni Pyhä-Luoston alueelle aurinko paistoi ja tuntui muutenkin hyvältä, joten vihelsin pelin poikki ja majoittautuin hotelli Luostotunturiin. Täytyy sanoa, ettei kyseistä hotelliakaan voi tähän aikaan vuodesta luonnehtia erityisen edulliseksi, mutta huoneen hinta oli silti jotenkin samalla tasolla palveluiden kanssa (kylpylä, kuntosali, kuivauskaapit, ~uudehkot huoneet).

Huoneen saatuani ajattelin hyödyntää hotellin suksihuoltotiloja ja säätää mukanani olevien suksiparien luiston kohdalleen. Rakennuksen suunnittelijoille on tainnut sattua pieni kömmähdys, koska suksihuoneen virkaa hoitaa pihapiirissä oleva parakiksi mieltämäni rakennus.

Koppi ei ole järin suuri, eikä sisällä ole kuin yksi suksipöytä. Lisäksi tilan miljöö vaikutti melko törkyiseltä, ainakin saman hotelliketjun muihin hotelleihin verrattuna. Toisaalta sain kuitenkin omat sukseni voideltua (jonottamatta), joten mitäpä tässä sen enempää valittamaan.

Päästäkseni itse asiaan kirmasin hätäisesti Luostotunturin ympäri. Pettymyksekseni huomasin, että talven hiihtämättömyys on johtanut siihen, ettei hiihto oikein kulje. Latupohja oli yllättävän jäinen, mikä periaatteessa paransi luistoa, mutta jyrkät ylämäet olivat silti myrkkyä. Liukas keli kuitenkin auttoi sen verran, että loivempia mäkiä oli mukava luistella.

Toinen matkalla kohtaamani ongelma liittyi Samsung Xcover 2 -puhelimeen. Olen aiemmin kehunut, kuinka hyvin puhelimen kosketusnäyttö toimii hiihtohansikkaiden kanssa. Tänään kaikki oli toisin. Luuri tuntui aivan kuolleelta, ja jouduin ohjaamaan sitä nenälläni. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta asiaa täytyy selvästikin tutkia lisää.

Huomenna siirrytään kesäaikaan, mikä on minun kannaltani hyvä asia. Johtuneeko lisääntyneestä valon määrästä vai mista, mutta herään aamuisin yhä aikaisemmin. Tänään valveutuminen tapahtui klo 05:30. Kesäaika tuo asiaan tunnin helpotuksen.

Ommoo lommoo

Olen talven aikana onnistunut tekemään ylityötunteja, jotka näin huhtikuun lähestyessä realisoituivat ylimääräisenä lomaviikkona. Sehän kelpaa! Muilla perheenjäsenillä ei tähän aikaan vuodesta ole vapaata, joten tiedossa oli sooloreissu.

Yksin matkatessa on hyvät ja huonot puolensa. Selkeästi positiivista on se, että omilla reissuilla voi:

• ostaa kaupasta juuri sellaista ruokaa, jota sattuu tekemään mieli
• kuunnella autossa Personal Jesusta Kuopiosta napapiirin tuolle puolen
• valita hiihtoreitit pikemminkin maisemien kuin pituuden mukaan
• olla hiljaa, jos ei ole mitään asiaa

Debet-puolelle täytynee laskea se, ettei hienoja kokemuksia voi jälkikäteen jakaa kuin oman tuoppinsa kanssa.

Kuten usein ennenkin, tämäkin loma alkoi hämmentävän sekaannuksen vallitessa. Työkiireiden vuoksi loman suunnittelu jäi täysin tekemättä, vain matkan pääilmansuunta oli selvillä.

Kuopiosta lähdettäessä ensimmäinen totuuden hetki koittaa Iisalmessa. Kääntyäkö Oulun tielle vai jatkaako Kajaanin ja Kuusamon suuntaan? Epävarmuus valinnan hetkellä saattaa ärsyttää muita autoilijoita, eikä arpominen paranna omia fiiliksiäkään.

Tällä kertaa tie vei minut Kuusamoon. Pääsin liikkeelle hyvissä ajoin, ja kun aurinkokin paistoi, ei varsinaisesti ollut syytä pysähtyä aiemmin. Huomenna jatkan jonnekin, kiireettä.

Huhtikuussa Pallas vetää usein puoleensa, mutta toisaalta hotelli Pallaksen majoitushinnat työntävät matkailijaa poispäin. Kilpisjärvikin tuntuu tällä hetkellä olevan aika kaukana, tosin siellä olisi ensi perjantaina kakkua ja kahvia tarjolla!

Entäpä Saariselkä sitten? Ehkä kahvikupin tuijottaminen aamupalalla tuottaa vastauksia.

Huhtikuu

Kohta on huhtikuu. Tuo kuukausista kaunein; kun talvi on parhaimmillaan, mutta kesäkin jo melkein oven takana. Yritän silti olla liikaa ajattelemasta asiaa, koska muuten alan laskemaan päiviä ja tunteja.

Arkiset syyt ovat johtaneet siihen, että huhtikuussa tulee usein reissattua yksin. Toisaalta välillä on ihan mukavaa, kun ei tarvitse miettiä muiden aikatauluja, eikä tehdä kompromisseja minkään asioiden suhteen. Kun lähtee liikkeelle, on hetken vapaa aikatauluista ja ympäröivän maailman toiveista.

Olen viime päivinä tuijotellut Google Mapsia ja ihmetellyt varsinkin Tyynenmeren pieniä saaria (Cookinsaaret, Uusi-Kaledonia, Ranskan Polynesia, ...). Niissä on jotain viehättävää. Ehkä se on verrattain rauhallinen elämänmeno yhdistettynä jokseenkin länsimaiseen elämäntapaan.

Tyynimeri saa kuitenkin vielä odottaa. Voi olla, että ensimmäisen maanjäristyksen jälkeen Pohjoismaat näyttäisivät taas parhaalta paikalta koko universumissa. Toisekseen, suksien voiteluun liittyvä tietotaitoni olisi Fiji-saarilla täysin hyödytöntä. Lienee siis paras suunnata Lappiin, kuten aina ennenkin.

Pääsiäisen vuosivaihtelu hankaloittaa huhtikuisia lomasuunnitelmia. Helpointa on, jos pääsiäinen on mahdollisimman aikaisin. Tällöin kaikenlaiset turistihässäkät loppuvat hyvissä ajoin, ja majoitustakin on pyhien jälkeen tarjolla kohtuulliseen hintaan.

Tänä vuonna pääsiäinen osuu melko myöhäiseen ajankohtaan. Yhtälöä monimutkaistavat myös Sami Ski Race ja Lapponia-hiihto, jotka tyypillisesti ajoittuvat huhtikuun alkuun. En haluaisi olla liikkellä samaan aikaan massojen kanssa, koska silloin majoituksen löytäminen voi olla hankalampaa, ainakin Länsi-Lapissa.

Sami Ski Race 2014 järjestetään 29.3. Vaikka tapahtumalla ei liene mitään tekemistä hotelli Pallaksen kanssa, Pallaksen 1hh-retkeilyhuoneen hinta on tuohon aikaan 196 €/vrk (nettikauppa). Siis retkeilyhuone, jossa ei edes ole suihkua! Järjestetäänkö Pallaksella samaan aikaan jotain MM-kisojakin?!

Oli miten oli, yhtälössä on vielä jonkun verran säätämistä. Onneksi huhtikuun sää yleensä suosii hiihtäjää.

Jälkipöhinät

Kotiinpaluu viikon loman jälkeen tuntuu vähän karulta. Keväällä olisi kiva reissata enemmänkin, vaikka kroppa tuntuukin muutaman hiihtopäivän jälkeen hiukan väsyneeltä. Pidempi loma ainakin mahdollistaisi sen, että hiihtämisen lomassa voisi viettää lepopäiviäkin.

Suuremmilta hiihtolomaruuhkilta vältyttiin, vaikka Ylläksellä väkeä olikin melko runsaasti. Tuntui silti mukavalta viettää osa lomasta pienemmissä Hetan kaltaisissa paikoissa, joiden tunnelma on enemmän omaan mieleeni.

Olen tähän asti pitänyt hiihtolenkeillä mukanani Samsung Xcover 271:tä. Se ei säiky lunta eikä pakkasta ja on aika näppärän kokoinenkin. Lisäksi puhelinta voi käyttää hansikkaat kädessä, mikä ei ole itsestään selvää uudempien kosketusnäytöllisten puhelimien kohdalla.

Pieni suunnitteluvirhe laitteeseen kuitenkin sisältyy: valokuvien ottaminen 271:llä on helppoa vain puhelimen ollessa pystyasennossa. Jos haluaa ottaa vaakasuuntaisen kuvan, OK-nappiin on huomattavasti vaikeampaa osua hansikkaat kädessä.

Nyt päätin viimein testata, toimisiko uudempi Samsung Xcover 2 myös talviretkillä. Kosketusnäyttö ainakin totteli hiihtokäsineitä riittävän hyvin. Pieni kiusa on se, että suurehkon näytön pintaa saa alituiseen kuivata, jos puhelinta säilyttää hiihtotakin taskussa tai vyölaukussa. Lisäksi näytön kirkkaus täytyy aurinkoisena päivänä asettaa lähelle maksimia, mikä lisää virran kulutusta, mutta tämä ei ole yhden päivän hiihtolenkeillä ongelma.

Toinen hiihtoretkeilyyn liittyvä kokeiluni koski viime kesänä hankkimaani Osprey Talon 33 -reppua. En Talonia ensi kerran testattuani ollut siihen täysin tyytyväinen, mutta arvelin tuolloin, että se saattaisi toimia hiihtokäytössä paremmin.

Päivähiihtoreppuna Talon onkin varsin mukava. Se on kevyt selässä, ja taipuva selkäosa joustaa sopivasti varsinkin tasatyöntöä lykittäessä. Kapean mallin ansiosta myös sauvakädet mahtuvat liikkumaan hyvin.

Toisaalta Talonin pakkaamiseen täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Itse huomasin tämän sulloessani reppuun kahta taskuunsa pakattua untuvatakkia. Jos pötköt asetti repun pohjalle poikittain - mikä olisi tilankäytön puolesta optimaalisinta - selkäosa pullotti ikävästi. Kun takit asetteli pystyasentoon, reppu tuntui paremmalta selässä, mutta muiden tavaroiden pakkaaminen oli hankalampaa.

Nyt vaan odotellaan huhtikuuta ja toivotaan, että säät edelleen suosivat ja lunta riittää hiihdettäväksi.

Viimeistä viedään

Täytynee viimein myöntää itselleen, että loma alkaa olla ohi, ja jäljellä on enää ajomatka rapaiseen Kuopioon. Mukavaa on kuitenkin ollut, enkä osaa ihan pää kallellaan loman loppumisen johdosta olla, koska keväämmällä on tiedossa vielä muutama vapaapäivä. Toivottavasti lunta riittää silloinkin.

Viimeisen hiihtopäivän ohjelmassa oli retki Pallakselta Nammalakuruun ja takaisin. Retki siinäkin mielessä, että tällä kertaa liikkeelle lähdettiin pertsasuksilla, mikä välittömästi vaikuttaa homman luonteeseen. Luistellen mennään yleensä vain mehupullon ja parin suklaapatukan voimin, mutta perinteiseen tyyliin sisältyvät reppu, eväsleivät, termospullo ja taukovaatteitakin.

Pertsasuksien voitelu on tunnetusti rakettitiedettä, mutta tällä kertaa säädöt osuivat ainakin omalta osaltani hyvin kohdilleen. Tästä huolimatta matkaan lähtö oli hiukan hankalaa. Kun sukset ovat kummallisen pitkät, sauvat oudon lyhyet ja suksen pohjassa oleva liisterikin pätkittäin muistuttaa olemassaolostaan, näyttää epäilemättä siltä, että ensimmäistä kertaahan tässä ollaan hiihtämässä.

Ensimmäiset kilometrit kohti Nammalakurua tunturin länsipuolta pitkin sujuivat helposti alamäkeen. Tämän jälkeen reitti muuttuu nousujohteiseksi - jostain syystä kurut sijaitsevat aina korkeuksissa - mutta samalla aurinko puski esiin pilvien takaa. Nammalakuruun päästyämme keli olikin jo häikäisevän kirkas!

Nammalakuru oli sitten viime näkemän saanut uuden tuvan. Vanha kuulemma oli jo niin huonokuntoinen, ettei sen korjaaminen ollut mielekästä. Uusi tupa on ollut pystyssä jo vuoden päivät, mutta vanhan rakennuksen purkaminen oli edelleen käynnissä.

Kahvit hörpittyämme jatkoimme matkaa Vuontisjärven suuntaan tarkoituksenamme palata Pallakselle tunturin itäpuolella kulkevaa latua pitkin. Alkuperäinen ajatus oli poistua tunturista Nammalakurusta kaakkoon laskevaa kurua pitkin, mutta reittiä oli vain muutaman kerran ajettu moottorikelkalla, joten se oli hiihtämiseen liian kapea. Välttääksemme alamäkikävelyn hiihdimme lopulta alas Montellin majan kautta.

Itäreitin lopussa ennen Pallasta on vielä nousu, joka tuntuu yhtä mehevältä joka kerta. Aluksi mäki on niin jyrkkä, että sitä on hankala mennä haarakäynnilläkin. Kun nousu viimein tasaantuu, ylös pääsee sukset jalassa löntystäenkin, mutta loiva osuus ei tunnu loppuvan koskaan. Tässä vaiheessa pahinta voisi olla se, että joku tulee takaa ja puskee luistellen ohi... Niin, lieköhän kukaan koskaan luistellut tuota kurua alhaalta ylös asti?

Melkein kotona

... tosin ei vielä Kuopiossa, vaan Pallaksella. Varsinkin näin keväällä Pallas on niin hieno paikka, että tänne tullessaan tuntuu aivan kuin kotiin palaisi.

Poistuttuamme aamulla Hetasta ajelimme 957-tietä pitkin Vuontisjärvelle, hotelli Vuontispirtin lähettyville. Jätimme auton kansallispuiston pysäköintipaikalle ja lähdimme suksimaan Harrisaajon kautta Raattamaan kulkevaa rengaslatua. Vaikka olen jonkun verran hiihtänyt Pallaksen lähimaastossa, reitti oli minullekin vieras Saivojärvelle menevää osuutta lukuunottamatta.

Raattaman kierros olikin miellyttävän helppo lenkki. Tuuli oli aika navakka, mutta kun valitsimme kiertosuunnan sen mukaan, tuulesta taisi lopulta olla enemmän hyötyä kuin haittaa. Suurimman osan matkasta saimme hiihtää koskematonta latupohjaa pitkin vain muutama minuutti latukoneen jälkeen. Jumala Kyrönperän latuyhdistystä siunatkoon! Tosin kai sitä täytyy vähän itsekin tukea.

Vuotisjärveltä jatkoimme Pallakselle, jossa on tarkoitus viettää talviloman kaksi viimeistä vuorokautta. Juuri tällä hetkellä taivas on harmaa, mutta huomiseksi saattaisi olla luvassa auringonpaistetta! Pallastunturit ja aurinko on tyrmäävän hieno yhdistelmä.

Pyhäkerosiinin voimalla

Tänään hiihtomaastomme vaihtui Hetan pohjoispuolelta Pyhäkeron rinteille. Päiväksi oli ennustettu kovenevaa tuulta ja lumisadettakin, joten lähdimme liikkeelle pian aamupalan jälkeen.

Aluksi hiihdimme "erämaalatua" pitkin Rautujärven laavulle. Toisin kuin eilisellä reissulla, juuri lanattu latupohja oli hyväkuntoinen, ja luistelu oli mukavaa, vaikka tuuli puhalsikin Rautujärven jäällä vastakkaisesta suunnasta.

Laavulta käännyimme Ounastunturin suuntaan ja poikkesimme Pyhäkeron latukahvilassa nauttimassa virvokkeita. Ensimmäiset 10 km ladun profiili oli ollut lievästi nousujohteinen, joten nyt edessä oli toiset 10 km mukavaa liuttelua takaisin Hettaan.

Täytyy sanoa, että Pyhäkeron kahvilalta Itä-Hettaan laskeva latuosuus onkin yksi mukavimmista, joita olen koskaan hiihtänyt. Latupohja on aivan priimaa, ja reitti mutkittelee loivasti kumpuilevassa maastossa kohti Ounasjärven jäätä. Matkalla ei ole jyrkkiä mäkiä, ja vapaalla tyylillä suuri osa noin kuuden kilometrin matkasta menee ilman sauvoja luistellen. Parhautta!

Tänään meitä ei siunattu auringonpaisteella, mutta lumisadekaan ei koskaan alkanut. Ensi yön majailemme vielä mukavassa Hetan Majatalossa, mutta sitten on aika siirtyä hieman etelämmäksi, jonnekin.

Närpistön ladulla

Ylläksen majapaikka vaihtui kolmen vuorokauden jälkeen Hettaan. Hetta ei varsinaisesti ole uusi tuttavuus, mutta vaimon kanssa en ole täällä aiemmin talvella ollut.

Ehkä parasta Hetassa on se, että paikka eroaa olennaisesti Lapin monista turistikeskuksista. Hetasta ei löydy pitkiä laskettelurinteitä, mutta hiihtäjälle on tarjolla mukavan leppoisia reittejä. Ylläksellä latuverkosto on toki laajempi, mutta vastapainoksi hotellin aamiaispöydässä ja päivälliselläkin omasta reviiristä täytyy joskus taistella, ainakin sesonkiaikana.

Minulla on hyviä muistoja Pyhäkeron rinteillä kulkevilta laduilta. Tällä kertaa päätimme kuitenkin hiihtää Hetan pohjoispuolella olevalle Närpistön laavulle, jossa muutama vuosi sitten poikkesimme syysretkellä.

Laavulle menevä latu on kartassa merkattu "erämaaladuksi", mutta paikallisen tietotoimiston mukaan kyseessä on silti latukoneella tampattu reitti, joka sisältää sekä luistelubaanan että perinteisen latu-uran. Tämä pitikin paikkansa.

Harmitusta kuitenkin aiheutti se, että latupohja oli moottorikelkoilla sotkettu huonoon kuntoon. Edellisenä päivänä kunnostettu neitseellinen luistelubaana vilkkui siellä täällä alta, mutta suurta iloa siitä ei enää ollut. Kun kelkalla ajetaan pehmeällä lumella 50 - 80 km/h, ja pakkanen hoitaa oman hommansa, vapaan tyylin hiihto on tämän jälkeen yhtä helppoa kuin pingispallojen päällä. Perinteinen latu-ura sentään oli loistavassa kunnossa.

En mielelläni puutu paikallisten asioihin, mutta laajemmassa mittakaavassa en tajua moottorikelkkailua silloin, kun kyseessä on selkeästi hupiajelu. Kelkkailijoille rakennetaan omat moottoriradat ja kelkkareitit, mutta silti hiihtäjiä varten lanattu latu on lopulta paras paikka ajaa?

En tiedä, eroaako "erämaalatu" kelkkailun suhteen jotenkin muista latureiteistä. Moottorikelkkailun kieltäviä liikennemerkkejä oli lähempänä Hetan taajamaa, mutta niillä ei selvästikään ollut vaikutusta. Ladun varrella oli joku poroaitauskin, mutta meitä vastaan tulleen kelkan selässä istui kaksi ihmistä, joiden vaatetuksesta saattoi päätellä, ettei siinä mitään poroa oltu etsimässä.

Onneksi kuitenkin sää oli mitä parhain, ja hiihtolenkistäkin selvittiin yhdellä kompuroimisella. Uskon myös, että huomenna Pyhäkeron suuntaan sutiessa ladut ovat tälläkin kertaa priimaa. Silti olen sitä mieltä, että näitä merkkejä tarvitaan lisää:

Ylläksen kupeessa

Olen joskus ääneen ihmetellyt laskettelijoita, joita varten täytyy rakentaa hissejä mäet täyteen, mutta niin vaan velttouden henki hiipii omaan puseroonkin.

Tänään hiihdettiin Yllästä ympäri. Jotenkin pääsi tapahtumaan, että matka alkoi ski-bussin kyydissä Äkäslompolosta Y1-hissiaseman kupeeseen... Kun Isometsän nousu jäi hiihtämättä, sai tunturin kierros lentävän lähdön.

Voitaneen sopia, että yksi moottoroitu nousu sallitaan, mutta toinen on jo laiskuutta! Tosin meilläkin tämä oli jo toinen kerta, koska toissa talvena sorruimme samaan virheseen. Toivottavasti liha ei ole pysyvästi heikentynyt.

Alkumatkasta taivaalta putoili hiukan lunta, mutta suksen luisto oli silti hyvä. Yllästä kiertävällä reitillä ei onneksi ole julmia mäkiä; ainakaan, jos ei ajaudu Kellostapulin vieressä kulkevalle ladulle.

Huomenna majapaikkamme vaihtunee Ylläkseltä jonnekin toisaalle, ehkä Hettaan. Suunnitelma tosin on vielä aika levällään, mutta hätäkös tässä, kun lomalla ollaan.

Lompolossa taas

Talviloma! Se tuntuu aina yhtä hienolta, vaikka talvi onkin ollut alkuvuoden alisuoriutuja.

Lomasuunnitelmat jäivät tälläkin kertaa tekemättä, mutta jotenkin taas päädyimme Äkäslompoloon, vaikka täällä juuri vuodenvaihteessa olimme. Ehkä Ylläkselle on vaan helppo tulla, koska ajomatka Kuopiosta on edes jotenkin säädyllinen. Lisäksi monipuolisia latureittejä on näin keväällä tarjolla runsaasti.

Suomalaisissa hiihtokeskuksissa ladut on luokiteltu vaativuuden mukaan. Jaottelu on yleensä toteutettu värikoodein, jotka kuitenkin avautuvat kunnolla vasta sitten, kun erilaisia latuja on henkilökohtaisesti kokeillut.

En normaalisti kiinnitä luokitteluun kovin suurta huomiota, mutta tällä kaudella hiihtoharjoittelu on ollut niin vähäistä, että päivän reittiä valitessa tulee mietittyä sen profiiliakin. Latujen värikoodausta voisi konkretisoida seuraavasti:

• Sininen latu: Hiihtäminen on kevyttä kuin vedessä kelluminen. Täytyy vaan olla tarkkana, ettei vahingossa nukahda suksien päälle.
• Punainen latu: Ylämäet tuntuvat pitkiltä, ja veri maistuu hetkittäin suussa. Nousun loppuosassa saattaa oksettaa.
• Musta latu: Silmissä mustenee toistuvasti. Ajatukset pyörivät kuoleman ympärillä. Maaston profiilista on pääteltävissä, että reitille olisi ladun sijaan pitänyt rakentaa portaat.

Kaikesta huolimatta ajauduimme tänään Kotamajalta Kukastunturille nousevalle mustalle ladulle. Pätkä oli sama, jonka toissa syksynä kävelimme sakeassa sumussa Kotamajan suuntaan. Vaimo ei pahemmin valittanut, mutta itselläni teki vähän tiukkaa.