Mitä haaviin on tarttunut

Loppukesän lomareissusta tuli vähän erilainen kuin mitä ennakkoon kaavailin. Mielessä oli välkkynyt ajatus Pohjois-Ruotsiin suuntautuvasta matkasta, mutta kun Kebnekaiseen liittyvä suunnitelma meni mönkään, jäin lopulta pyörimään Suomen puolelle. Vaan eipä tuo haitannut, koska elokuun lopussa majoitustakin on tarjolla sesonkiaikoja edullisemmin. Ruska ei vielä ollut hehkeimmillään, mutta värien kirjo luonnossa oli jo selvästi lisääntynyt.

Minun pitäisi silti etukäteen suunnitella näitä reissuja enemmän. Pohjois-Suomen luontokohteita on tullut melko paljon kierrettyä, eikä uusien paikkojen sovittamminen matkan varrelle ole aina helppoa. Viikon aikana ei ehdi minne tahansa, enkä yksin kulkiessani ole hanakka kiertämään samoja paikkoja useaan kertaan. Välillä tuntuikin siltä, että suuri osa ajasta menee seuraavaa kohdetta miettiessä.

Tällä kertaa pähkäilyjen lopputuloksena syntyi kuitenkin hyvä paketti. Kiipesin kahdelle uudelle tunturille ja poikkesin parissa sellaisessa kohteessa, joista jaetaan kulttuuripisteitäkin. Ehkä paras jälkimaku jäi Ketomellan Hietajärveltä ja Kivitunturilta. Hyvältä tuntui sekin, että ehdin kaiken muun ohessa vielä lenkkeilläkin, mikä ei reppulomalla ole itsestäänselvää. Viikon päästä on jälleen Kuopio Maraton, ja pelkästään tunturissa kävelemällä juoksurytmi olisi helppo kadottaa.

Kun matkustaa omalla autolla, täytyy ajamisen mielekkyyteenkin kiinnittää huomiota. Tällä kertaa vireystilaa piti yllä se, että ajelin hiukan eri reittejä kuin tavallisesti. Kittilästä Inariin menevän 955-tien soraosuudet ovat paikoin ikäviä köryyttää, mutta matka etenee kyllä, jos tien varrelta poimii nähtävyyksiä - kuten Taatsin seita.

Toinen minulle maantieteellisesti uusi tuttavuus oli Savukosken kunta. Paitsi että sieltä löytyvä Kivitunturi oli upea paikka, myös Savukosken ja Sallan välinen hyväkuntoinen maantie oli mukavaa ajella. Suuria tuntureita ei matkan varrelle osu, mutta kaunista lappilaista kangasmetsää riittää tien molemmin puolin.

Myös Sallan seudulle on sitten viime näkemän rakennettu paljon uutta, tosin lähinnä Sallatunturin läheisyyteen. Sallasta löytyykin paljon polkuja kuljettavaksi, joten luulenpa, että tie vie Sallatunturille vielä uudestaankin.

Kivaa kivikossa

Kiilopään jälkeen koitti se hetki, että oli aika hivuttautua kohti etelää. Kiire ei kuitenkaan vielä ollut, joten ainakin yhden kohteen voisin matkan varrelle poimia.

Olin jossain vaiheessa iskenyt silmäni Kivitunturin luontopolkuun, ja kun @TunturiinFi vielä vinkkasi samasta reitistä, päätin koukata Savukosken kautta. Ansiokas retkiselostus samasta kohteesta on jo olemassa, joten en tässä kuvaile reittiä kuin yleisellä tasolla.

Kivitunturilla on nimensä mukaisesti paljon kiviä. Tunturin laki ympäristöineen tuo mieleen Pyhätunturilla olevan Isokurun, mutta on tätä laajempi alue. Erikoista on se, että huipulla kivet ovat asettuneet niin, että ne näyttävät aivan kuin aaltoilevalta kivimereltä!

Patikoijalle tarjolla jo kaksi reittiä, joiden pituudet ovat noin kuusi ja kymmenen kilometriä. Olin suunnitellut kulkevani pidemmän reitin, mutta taivaan tummetessa luovuin ajatuksesta. Se ei isommin kirvellyt, koska lyhyempi perusreittikin tarjoaa paljon nähtävää. Paitsi luontonsa puolesta Kivitunturia voi suositella myös siksi, että reitin varrella olevat opastaulut ovat tuoreita ja informatiivisia.

Kivitunturilta jatkoin Rukalle, joka on lomamatkani viimeinen pysähdyspaikka ennen kotia. Matkan tomut karistelin punteistani juoksemalla sadekuuron aikaan Rukatunturia ympäri.

Luonnon monumentteja

Poiketessani viime keväänä Pallaksella osallistuin luontoiltaan, jossa Joel Ahola luennoi Suomen autiotuvista. Samassa yhteydessä hän myös kertoi omista mielipaikoistaan ja mainitsi nimeltä Kumputunturin, joka oli itselleni jäänyt hiukan etäiseksi. Nyt tämä virhe oli mahdollista korjata, joten käänsin Leviltä lähdettyäni auton keulan kohti Jeesiöjärveä.

Kumputunturi sijaitsee Kittilän ja Sodankylän välisen tien pohjoispuolella, melko lähellä Kittilää. Kumputunturille ei - toisin kuin esimerkiksi Särkitunturille - voi osua vahingossa, vaan sinne on tietoisesti mentävä. Autolla kuitenkin pääsee melkein tunturin juurelle asti, minkä jälkeen patikoitavaa huipulle on kolmisen kilometria suuntaansa.

Tunturiin johtava polku on enimmäkseen helppokulkuista, mutta oma vaivansa kiipeämiseen silti liittyy, koska Kumputunturi on suomalaisittain melko korkea töppäre (581 m). Aivan tunturin laella on myös kivikkoista. Huipulta kuitenkin näkee pitkälle, ja Länsi-Lapin suurimmat tunturitkin (Ylläs, Pallas) erottuvat hyvin, vaikka eivät aivan vieressä olekaan.

Kumputunturilta laskeuduttuani päätin ajella Pokan ja Inarin kautta Kiilopäälle (savu-)saunomaan. En ollut koskaan aiemmin ajanut Kittilän ja Inarin välistä tietä, joten tulipahan tuokin nähtyä, vaikka reitti ei mitään maisemapläjäystä tarjoakaan.

Matkalla poikkesin lähellä Pokan kylää sijaitsevalla Taatsin seidalla. Seitakivi on kieltämättä erikoisen näköinen ja sijaitsee hienolla paikalla jyrkkäreunaisen Taatsijärven rantamilla. Ei ihme, että saamelaiset ovat nähneet siinä jotain elämää suurempaa.

Vaikka en kalamiehiä olekaan

... niin Särkitunturi on silti aika jees!

Hietajärven jäätyä taakse vetäydyin Pallakselle miettimään matkan jatkosuunnitelmaa. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa sääennusteiden tutkimista, paperikarttojen pläräämistä ja holtitonta arpomista, joka ei yleensä johda mihinkään. Tällä kertaa arpa kuitenkin heitti minut kohti Särkitunturia, joka olikin ihan hyvä valinta päiväretkikohteeksi.

Särkitunturin saavutettavuutta voisi kuvailla adjektiivilla "helppo". Tunturiin nouseva reitti lähtee Muonio-Kittilä -tien varressa olevalta parkkipaikalta ja on alkumatkan osalta leveää, sorastettua polkua. Matkan puolivälissä eteen tulee hiljattain pystytetty Särkivaaran kota, jossa on hyvä paluumatkalla nauttia eväitä, jos olosuhteet ylempänä eivät suosi ulkoruokailua.

Särkitunturilta on jossain yhteydessä sanottu olevan Suomen parhaat näköalat. Vaikka olenkin kerran aiemmin hiihtänyt Särkitunturille, en silti Pallakselta lähdettyäni odottanut liikoja. Mutta kun kohdalle osui aurinkoinen päivä, ei maisemia todellakaan voi moittia! Pohjoisessa näkyi Pallas, etelässä Ylläs ja kaakossa Levi, Olostunturiakaan unohtamatta. Lopulta kiertelinkin tunturin laella tovin verran, vaikka navakka tuuli jo ennakoikin Ruotsista lähestyviä sateita.

Särkitunturilta laskeuduttuani ajattelin ensin kurvata Olokselle, mutta lähestyvä sadealue työnsi minut lopulta Leville asti. Levi ei varsinaisesti kuulu suosikkikohteisiini, mutta hyväkuntoisia latupohjia pitkin on ainakin kiva juoksennella! Ehdinkin sopivasti ravata Isoporon ennen seuraavia arpajaisia.

Saivolla kylässä

Kesälomani on jatkunut samoissa merkeissä kuin elokuun alkuun ajoittunut Kuhmon reissukin: lyhyitä ajomatkoja, lähiseutujen luontokohteita bongaten.

Ylläksellä on tullut käytyä usein, mutta Äkäslompolon eteläpuolella sijaitseva Pakasaivo on toistaiseksi jäänyt näkemättä. Ehkä siksi, että se sijaitsee kymmenisen kilometriä päätieltä, soratien varrella. Nyt kuitenkin oli ylimääräistä aikaa, joten päätin viimein käydä saivoa tapaamassa.

Ulkoisesti Pakasaivon kaltaisia paikkoja löytyy Suomesta muualtakin, mutta Pakasaivon erikoisuus onkin järvessä oleva välipohja, jossa olevan aukon kautta on mahdollista siirtyä toiseen maailmaan. Välipohjan olemassaoloa ei suoranaisesti ole todistettu, mutta jyrkkäreunaisen kalliojärven syvyys huomioiden asiaa ei liene syytä epäilläkään.

Pakasaivolle vievän tien varrelta löytyy myös suurehko siirtolohkare, Kirkkopahta, jota saamelaiset ovat pitäneet tärkeänä kivenä. Lohkare ei oikeastaan ole erityisen suuri, mutta Pakasaivolle matkatessaan sitä on helppo käydä kurkkaamassa.

Pakasaivon jälkeen ajattelin ensin poiketa Niesakeron eräpolulla, mutta koska polku on aika lyhyt ja sinne johtava tie vaikutti hieman huonokuntoiselta, päätin suunnistaa kohti Ketomellaa ja Hietajärveä, jonne on hiljattain rakennettu uusi kota.

Paitsi että uusi kota on komea, se myös sijaitsee erittäin hienolla paikalla! Kodalle ja kirkasvetisen Hietajärven rannalle vievä helppokulkuinen polku lähtee Raattaman tien varresta. Patikointi kestää vain reilut puoli tuntia suuntaansa, joten paikalla kannattaa poiketa, jos Ketomellan suunnalla sattuu muutenkin liikkumaan.

Kebnekaiselle kiipeämisen vaikeudesta

Kebnekaiselle, Ruotsin korkeimmalle vuorelle, kiipeäminen on tunnetusti työlästä. Omalla kohdallani hankalaa tuntuu olevan sekin, että edes pääsen vuoren juurelle. Kesälomaviikon koittaessa asia taas nousi mieleen, mutta kuten niin monesti ennenkin, suunnitelma kariutui huonon sään vuoksi.

Kuopiolaisittain asiaa tarkastellen Kebnekaisen valloitukseen liittyy pari perusongelmaa. Kebnekaise on - ainakin viikon lomaa ajatellen - melko kaukana, joten pelkästään siirtymisiin useita päiviä.

Jos lähtee heti työpäivän jälkeen liikkeelle, ehtii ensimmäisen illan aikana ehkä Ouluun (288 km). Toinen päivä menee matkalla Kiirunaan (488 km), ja kolmas päivä autoillen Nikkaluoktaan (65 km) ja patikoiden (19 km) Kebnekaisen tunturiasemalle. Vasta sitten alkaa itse kiipeäminen, joka sekin ottaa kokonaisen päivän. Toki yhdensuuntaisen matkan taittaa yhtäsoittoa nopeamminkin, mutta se ei enää 4-kymppisenä tunnu mielekkäältä.

Toinen ongelma on se, että Kebnekaisen 2100+ metrin korkeudessa sijaitseva huippu on melko usein pilvessä. Jos sataa tai pilvet roikkuvat, ei huipulta näe mihinkään, eikä huonossa kelissä kiipeäminen ole muutenkaan hyvä ajatus. Kolmen matkapäivän jälkeen toivoisi saavansa ponnisteluilleen vastinetta.

Tällä kertaa myöhästyin ehkä vuorokaudella. Olisin tiukasti polkien ehtinyt Kebnelle maanantaiksi, mutta sateet olivat minua nopeampia. No, vuorihan madaltuu kaiken aikaa - ensi vuonna homma on helpompaakin!

Kebnekaise-suunnitelman kariuduttua siirryin safe-moodiin ja ajelin Ylläkselle. Parkkasin itseni Äkäslompoloon, vedin lenkkarit jalkaan ja rynnistin kohti Isometsän nousua. Se ei ole juosten niin paha kuin luistellen talvella, mutta saa silti tunteet pintaan. Aurinko kuitenkin paistoi eikä hyttysiä enää ollut - erittäin hienoa!

Lisää sinisiä ajatuksia

Suomussalmella vietetyn yön jälkeen oli tarkoitus ajaa suoraan kotiin, mutta aamiaispöydässä käydyn keskustelun myötä päädyimme ihastelemaan hienoa säätä. Pitäisiköhän vielä lähteä jonnekin retkelle? Ensimmäisenä ääneen lausuttu ajatus lienee liittynyt Saarijärven aarnialueeseen, mutta lyhyen pohdiskelun jälkeen totesimme, ettei umpimetsäinen reitti oikein sovellu meille. Ei ainakaan tällä erää.

Aika pian tämän jälkeen muistimme, että Sininen polkuhan taisi meiltä jäädä vähän kesken... Polun oletettavasti harjuisempi alkuosa voisi olla sopiva kohde kotimatkan varrelle. Niinpä kurvasimme Suomussalmelta vielä kerran itään ja ajoimme Liminsärkän P-alueelle, jonka olimme pari päivää aiemmin sujuvasti ohittaneet.

Liminsärkältä lähtevä Sininen polku onkin mukavampi kulkea kuin Särkkäjärven kiertävä osuus. Särkkäjärven suuntaan mentäessä matkalla on yksi laavu ja yksi nuotiopaikka, ja polku itse mutkittelee komean harjun päällä. Maisemat ovat hienoja, mutta liki viisi kilometriä harjunselkää (suuntaansa) alkaa jo loppumatkasta hieman puuduttaa.

Tuntui hassulta saapua Särkkäjärven laavulle toisen kerran parin päivän sisällä. Paikassa ei kuitenkaan ole valittamista, ja eväät maistuivat hyviltä tälläkin kertaa. Eläimet tosin puuttuivat edelleen.

Luulenpa, että Siniseen polkuun liittyvä kansiomme voidaan nyt sulkea. Kotimatkalla pysähdyimme vielä ruokailemaan Syväjärvelle, josta lopulta ajoimme Kuopioon.

Kirkkaiden vesien äärellä

Sinisen polun jäätyä taakse käänsimme auton keulan kohti Hossan retkeilyaluetta, jonne sopivasti ehdimme päivällisaikaan. Hossassa polkuja risteilee sinne tänne, joten tarkkaa matkasuunnitelmaa ei välttämättä tarvita, koska reittivalintoja voi tehdä kulkiessaankin. Sen verran olimme kuitenkin asiaa miettineet, että päätimme suunnata alueen lounaisosaan, jossa oli meille vieraampaa seutua. Auton jätimme Hossalaislammen P-paikalle.

Vaikka lomareissumme pääpaino oli päiväretkeilyssä, olimme kuitenkin varautuneet yöpymään maastossa, jos eteen osuisi hieno paikka. Hossan retkeilyalue selvästikin olisi sellainen, joten pakkasimme rinkkaamme myös teltan ja makuupussit. Emme ehtineet kävellä kuin 1.5 km, kun jo saavuimme Muikkupuron laavulle, joka vaikutti oikein viihtyisältä. Niinpä pystytimme telttamme lammen rantaan ja aloimme tehdä ruokaa.

Muikkupuro oli hauskalla tavalla samankaltainen paikka kuin Keltasilmä, jossa paria viikkoa aiemmin yövyimme Petkeljärvellä vieraillessamme. Muita retkeilijöitä ei paikalle saapunutkaan, joten vietimme illan kahdestaan teetä hörppien.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa kohti Ala-Valkeisen autiotupaa ja siitä edelleen Kokalmus-järven pohjoisrannalle. Sieltä löysimme mukavan hiekkarannan, joka houkutti pulikoimaan matalahkossa rantavedessä. Saman järven etelärannalla eteen tuli Kokalmuksen laavu, joka sijaitsi aurinkoisella paikalla pyöreän niemen kärjessä. Oma reittimme jatkui kohti Lipposensalmea, jossa lounastimme helteisten olosuhteiden vallitessa.

Lounastauon jälkeen päätimme vielä koukata hieman idempää nähdäksemme Jatkonjärven telttailualueen. Jatkonjärvelle menevä osuus oli ehkä retken tylsin pätkä, koska polku kulki osittain hiekkatietä pitkin. Loppumatkan patikoimme Jatkonvaaran yli Pitkä-Hoilualle ja siitä edelleen autolle.

Polulta poistuttuamme edessä oli vielä yöpaikan etsiminen. Olin alustavasti pohtinut mahdollisuutta telttailla Karhunkainalon leirintäalueella, mutta homma tökkäsi, johonkin. Aluehan oli hieno, sen palvelut (sauna + suihku, keittiö ym.) riittävän monipuoliset ja hintakin kohtuullinen (meiltä kahdelta 14 + 4 + 4 = 22 €), mutta ajatus oman teltan pystyttämisestä muiden telttojen, asuntoautojen ja -vaunujen keskelle, asfalttikaistojen väliin ei vaan toiminut.

Varmuuden vuoksi testasimme asiaa vielä läheisellä Erä-Hossan leirintäalueellakin, mutta lopputulos oli sama. Lopulta ajoimme Suomussalmelle hotelliin yöksi.

Sinisiä ajatuksia

Kieverrysjärviltä poistuttuamme ajelimme Kuhmoon, jossa majoituimme Hotelli Kalevalaan. Matkasuunnitelman ollessa vielä avoin päätimme viipyä Kuhmossa kaksi yötä, mikä samalla mahdollisti kiireettömät vierailut sekä luontokeskus Petolaan että talvisotamuseoon.

Koska aikaa oli runsaasti, ehdimme myös lenkkeillä ja juosta muun muassa Harakkasaareen, johon pääsimmekin ihan kuivin jaloin. Kartoista ja ilmakuvista päätelleen tämä ei aina ole mahdollista, koska veden ollessa korkeammalla matala niemi jää osittain sen alle. Hieno paikka joka tapauksessa.

Kuhmosta lähdettyämme päätimme seuraavaksi tutustua Siniseen polkuun. Koska ajatus oli samana iltana ehtiä Hossaan, jouduimme hieman rajoittamaan retkemme pituutta. Niinpä ajoimme autolla Kapustavaaran pysäköintipaikalle tarkoituksenamme patikoida Särkkäjärven ympäri. Sinisen polun Liminsärkältä lähtevään alkuosaan voisimme tutustua joskus myöhemmin.

Särkkäjärven polku ei ollut ihan meille mieluisinta maastoa. Myötäpäivään kierrettäessä reitti kulkee aluksi kauniilla harjulla, mutta tämän jälkeen maisema muuttuu metsäiseksi, eikä erityisemmin tarjoa silmänruokaa. Ehkä Liminsärkkä olisi sittenkin ollut parempi lähtöpaikka, kuten Hotelli Kalevalan virkailija meille ehdotti? Särkkäjärven laavu nuotiopaikkoineen oli kuitenkin kivalla paikalla, ja siinä oli hyvä retken jälkeen syödä eväitä.

Emme edelleenkään onnistuneet näkemään isompia eläimiä, edes riistalintuja. Pikemminkin kiinnitimme huomiota siihen, ettei hirvenpapanoitakaan ollut missään, vaikka niitä yleensä saa poluilla kulkiessaan väistellä tämän tästä. Voi toki olla, että eläimet näkivät meidät, ja päättivät siksi olla hiljaa ja pysytellä piilossa.

Itärajalla taas

Edessä viikko lomaa, tiedossa hellettä ja auringonpaistetta. Minnehän sitä lähtisi? No rannalle tietysti, mutta mikä olisi sopiva kohde? Hetken asiaa mietittyämme päätimme tutustua Pohjois-Karjalan ja Kainuun rantalomatarjontaan.

Itä-Suomesta löytyy paljon hienoja luontokohteita, joiden yhteydessä on erimittaisia retkeilyreittejä. Monet poluista ovat melko lyhyitä (alle 10 km), joten ne soveltuvat parhaiten päiväretkeilyyn. Pelkän päiväretken vuoksi ei viitsi matkustaa 200 - 300 kilometriä suuntaansa, mutta lomareissun varrelle sovitettuna pienkohteita on kiva bongata.

Tämä ajatus mielessä lähdimme ajamaan kohti Lieksan pohjoispuolella sijaitsevaa Änäkäisen virkistysaluetta. Tarkoitus oli, että käymme loman aikana läpi muitakin vastaavanlaisia paikkoja, ehkä parin kohteen päivävauhtia.

Paitsi luontokohteena Änäkäinen on tunnettu myös osana sodanaikaista puolustuslinjaa, Salpalinjaa. Alueelta löytyykin entisöityjen korsujen ja juoksuhautojen lisäksi myös kivisiä panssariesteitä, joita paikalle pystytettiin talvi- ja jatkosodan välisenä aikana.

Änäkäisen historia on mielenkiintoinen, mutta alueen luontoon tutustuaksemme kävelimme Saarijärven ("Iso-Änäkäinen") ympäri ja jäimme sitten lounastamaan lähtöpaikkamme vieressä olevalle tulipaikalle. Viikonlopusta huolimatta tungosta ei ollut, vaikka muutamia ihmisiä paikalla pyörähtikin. Änäkäiselle tehtäneen enimmäkseen päivävierailuja, mutta sen kautta kulkee myös Karhunpoluksi kutsuttu pidempi vaellusreitti, jota pitkin pääsee halutessaan Kuhmoon tai Patvinsuolle.

Päivän toiseksi kohteeksi valitsimme hieman pohjoisempana sijaitsevat Kieverrysjärvet. Änäkäisen tavoin kyseessä on autolla helposti saavutettava paikka, jonka P-alueelta pääsee näppärästi muutaman kilometrin mittaiselle rengasreitille. Polku kulkee rantoja ja mukavia harjuja pitkin, ja sen varrella on yksi laavu, mutta aika vähän hyviä telttapaikkoja. Itärajan läheisyyden huomaa viimeistään reitin puolivälin paikkeilla, kun puihin ilmestyvät rajavyöhykkeestä informoivat keltaiset nauhat.

Voisi ajatella, että itärajalla todennäköisyys tehdä harvinaisempiakin eläinhavaintoja olisi verraten korkea, mutta tavallisten pikkulintujen lisäksi emme nähneet muita eläimiä - ainakin, jos auton keulaan maantiellä lentänyt koppelo jätetään laskuista pois. Kieverrysjärvellä tapaamamme luontokuvia ottanut mies kertoi kuitenkin löytäneensä rantahiekasta tuoreet suden jäljet. Kävimmme itsekin niitä katsomassa, mutta en osaa arvioida, oliko kyseessä suden jälki. Tassun jälki ei ollut kovin iso, joten se saattoi olla koirankin tekemä.